Kreikkalaisesta sankarista Akilleesta kerrotaan, että hänen ruumiistaan
kilpistyivät nuolet ja keihäät haavoittamatta. Mutta toinen kantapää oli
altis: se oli hänen arka kohtansa.
Arka kohtansa oli kummallakin Pekalla, niin sankareita kuin olivatkin.
Toinen oli Pekka Myllylä, lyhemmässä muodossa Mylly-Pekka, jota nimeä
poikajoukossa käytettiin, toinen vain Pekka eli -- kaikessa
salaisuudessa sanottuna -- Paljas-Pekka.
Mylly-Pekka oli pisin poika joukossa, vaikka ei ollutkaan vanhimpia.
Siro kuin kangasmänty, notkea kuin koivunvarpa. Luotu merimieheksi, joka
hänestä sitten tulikin. Sen ikäisille pojille oli kunniaksi jo se, että
pääsivät frekatin märssykoriin saakka, mutta Mylly-Pekka kiipesi
ylimmälle raalle ja siinä makasi selällään. Sitä sillankäsipuuta ei
ollut, jota hän ei olisi uskaltanut kävellä, ei niin leveää ojaa, jonka
yli ei hypännyt, ei aitaa, josta ei yli päässyt. Hän oli ainoa, joka
kävi maneesin, kaupungin laidassa olevan vanhan aution sotilaskasarmin
katolla, jonne ei ollut tikapuita, ja jonka sudenkaulalle salvetut
nurkat olivat laudoitetut. Parhaimmat kyllä kiipesivät räystään alle
asti, vaan siinä nurkkauksen ulkoneva hattulaudoitus pani eteen
voittamattoman esteen. Turhaa yrittääkään ylemmäksi, niin turhaa, että
Mylly-Pekka ei ollut viitsinyt kiivetä räystään alle koettamaankaan.
Mutta kerran toinen Pekka sai päähänpiston sanoa hotaista:
»Minäpä käväisen tuolla maneesin katolla.»
Minäpä käväisen! Aivan kuin sinne olisi ollut käsipuilla varustetut
portaat. Ja poikajoukon ällistykseksi hän juoksujalassa menee
nurkkaukselle ja alkaa kiivetä. Mutta poikajoukossa jännitys loppuu
siihen, mihin Pekan kiipeäminenkin: räystään alle. Siellä oli
Paljas-Pekka ennenkin käynyt, niin että se ei ollut mitään uutta, ja
pojat ratkesivat nauraa hohottamaan ja rupesivat ivailemaan.
Paljas-Pekka oli erehtynyt: hän oli leikillään kehunut, vaan toiset
olivatkin ottaneet todeksi. Ja niin hän oli ajattelemattomasti pannut
arvonsa ja kunniansa alttiiksi. Mutta hän oli viisas poika, hän ei
sanonut: Ettekö te tomppelit leikkiä ymmärrä? Silloin ne vasta
olisivatkin ivailleet. Maahan tultuaan hän rauhallisesti nosteli
housujaan, jotka olivat hienon nuoravyön varassa, ja kysyi:
»Pääseekö Mylly-Pekka?»
Pojat töllistelemään toisiaan suu auki aivan kuin että: Niin tosiaankin?
Ja he jäivät äänettöminä tuumimaan itsekseen: Eihän kukaan voi päästä
maneesin katolle! Mutta toisakseen taas: Minnekkä ei Mylly-Pekka
pääsisi? Ja näin pojilla oli edessään kaksi vastakkaista mahdottomuutta:
mahdotonta kenenkään päästä maneesin katolle, mahdotonta Mylly-Pekan
olla pääsemättä.
Paljas-Pekka hymyillen katsoi äänettömiä poikia, että joko alkavat
leikin ymmärtää. Mutta muuan poika, vähäpätöisin joukosta, sellainen,
jota ei pidetty oikein viisaanakaan, sanoi kehumatta, vaan täydellä
uskolla ja luottamuksella:
»Kyllä Mylly-Pekka pääsee.»
Ei kukaan edellistä puhujaa kannattanut, vaan eipä, Paljas-Pekan
suureksi hämmästykseksi, yksikään vastustanutkaan. Asia oli siis
huonolla tolalla. Paljas-Pekka ymmärsi, ettei ollut mitään hyötyä ruveta
selittämään tuolle tyhmälle, ettei sinne voi päästä kuin lentävä lintu,
sillä tuo tyhmä olisi väittänyt vain: Kyllä sinne Mylly-Pekka pääsee.
Ratkaistakseen asian yhdellä iskulla Paljas-Pekka sanoi:
»Pannaan veto.»
»Pannaan vain», sanoi se tyhmä poika.
Paljas-Pekka ällistyi.
Toiset pojat jo alkoivat virnuilla ja kuului ääni:
»Ei Pekka uskallakaan panna vetoa, jänistää.»
Pekka määritteli ankarat vetoehdot.
Se tyhmä poika suostui sittenkin empimättä.
Nyt oli asia jännittävä.
»Kyllä sinä, raukka, nyt hävisit pahasti», säälitteli Paljas-Pekka. Hän
todella sääli toveriaan.
Mutta se tyhmä poika sanoi mahtipontisesti:
»Ei ole vielä senaatissa päätetty, kumpi meistä häviää.»
Pojista toiset kallistuivat tyhmän pojan puolelle, mutta toiset jo
olivat varmoja, että tietysti hän häviää.
No, ei muuta kuin hakemaan Mylly-Pekkaa koko joukolla ja suurella
touhulla.
Mylly-Pekka oli hoitelemassa pientä sisartaan äidin ollessa jollakin
asialla kaupungilla. Hän selitti, ettei hän pääse, ennenkuin äitinsä
tulee, sillä ei voinut jättää lasta yksin. Mutta toisista asia oli niin
tärkeä, että se piti saada heti ratkaistuksi, ja he ehdottivat, että
otetaan tyttö mukaan, eihän tuo paljon paina. Niin lähdettiin,
Mylly-Pekka kantaen sylissä Liisaa, joka maneesin luo tultua istutettiin
hiekalle leikkimään ja jolle muuan leipurivaimon poika antoi taskustaan,
ainaisesta varastostaan, palan nisuleipää mutusteltavaksi.
Mylly-Pekka katseli nurkkausta puolelta ja toiselta, pudisti epäröivästi
päätään, mutta sitten viskasi lakkinsa maahan ja lähti kiipeämään
vikkelästi kuin kissa. Puolitiessä menossa hän pysähtyi äkkiä ja sanoi:
»Pitäkää huoli, ettei lapsi itke.»
»Kyllä, kyllä», huudettiin, ja se nisutasku tarjosi Liisalle nisupalaa
toiseenkin käteen. Mutta Liisa ei huolinut, vaan hyvin levottomana
katseli etsivästi poikajoukkoon.
»Liisa! Veli on täällä!» huusi Mylly-Pekka, ja Liisa hänet huomattuaan
hymyili iloisesti ja huiskutti käsiään riemastuneena.
Mylly-Pekka räystään alle tultuaan kopeloi ja tapaili tapailemistaan,
vaan ei saanut sopivaa tukipistettä. Hän jo asettui liikkumattomaksi,
ruumiin paino varauksien raossa olevien sormenpäitten ja varpaitten
varassa, ja pää kenossa katseli ylös. Näytti siltä, että hänenkin tiensä
päättyy siihen, mihin muittenkin oli päättynyt. Mutta hetken katseltuaan
hän kuljetti toisen kätensä hattulaudoituksen reunaa myöten rakennuksen
päätypuolelle ja ojennetun kätensä yltämällä kahmasi kourin kiinni
laudoituksen reunaan. Soviteltuaan sormiaan muutamia kertoja hän
heittäysi tuon yhden käden varaan riippumaan, niin siirtyen rakennuksen
päätypuolelle, jossa hänen ruumiinsa lekkui siellä korkealla seinällä
kuin kellon heiluri.
Hirvittävää! Poikajoukko seisoi ja tähysti henkeä pidättäen.
Pikku Liisa nauroi kirkkaasti.
»Voi hyvä Jumala... Voi taivaan Isä ... voi rakas Pekka...» kuului
hätääntynyt ääni. Mylly-Pekan äiti oli siinä ja rukoili.
Mylly-Pekka, kun hänen ruumiinsa oli herennyt heilumasta koukisti
käsivarttaan kohottaen itseään, että pääsi kiinni hattulaudoituksesta
toisellakin kädellä.
Helpotuksen huokaus pääsi poikajoukosta. Ei näyttänyt enää niin
hirveältä, kun hän nyt riippui kahden käden varassa. Mutta mihin hän
siitä pääsee? Jaloilla ei mitään tukea, ne roikkuivat joutilaina
ilmassa, käsiään hän ei siis voinut siirtää mihinkään. Ei pääse ylös
eikä pääse alas. Ja alla oli päätyseinässä olevan oven porraskivitys,
johon putoaa.
Mylly-Pekan äiti juoksi lähimpään taloon hakemaan apua ja tikapuita.
Mylly-Pekka riippui liikkumatta hetken aikaa: hän leväytti toista kättä,
joka oli ollut ankarassa jännityksessä ruumiin lekkuessa sen varassa.
Mutta sitten hän koukisti käsivartensa kohottaen päänsä
hattulaudoituksen tasalle, tarttui hampain hattulaudoituksen reunaan,
jäi hampaistaan riippumaan ja -- kädet olivat vapaina. Molemmin käsin
hän kurotti kiinni katon päätylaudasta, kohotti keveästi ruumistaan, sai
toisen jalan hattulaudoitukselle, sitten muutamia vikkeliä liikkeitä ja
hän oli katolla mahallaan. Pyörähdettyään istualleen hän katseli alas ja
huusi herttaisen hymyilevällä äänellä:
»Liisa! Missä veli?»
Liisa remahti nauramaan oikein sydämen pohjasta niinkuin kotona
leikkiessä veljen kanssa piilosilla. Ja hän huiskutti käsiään aivan kuin
hänkin olisi tahtonut katolle.
Mylly-Pekka laskeutui räystäälle ja toisten aavistamatta hänen aijettaan
heittäysi lentoon hypäten hiekalle jonkun matkaa Liisasta.
»Jalat poikki, varmasti!» huudettiin.
Mutta Mylly-Pekka kaikkien riemuksi, joka purkautui nauruun, kyykki
jäniksen laukkaa Liisan luo, puski päällään Liisaa, joka nauraa remuten
repi veljen punaista tukkaa.
Tämä Mylly-Pekan punainen tukka oli hänen arka kohtansa.
Jos joku hänen tovereistaan pikastuessa tahi painissa kiihtyessään
tarttui häntä tukkaan ja kiskoi minkä jaksoi, niin siitä hän ei
välittänyt, hymyili vain niinkuin pikku sisarelleen tämän repiessä, niin
että se näytti hänestä olevan vain hauskaa. Mutta pilantekoa tukastaan,
sitä hän ei sietänyt.
Oikeastaan ei olisi ollutkaan hänen tukassaan mitään pilkkaamista.
Päinvastoin se oli kaunis, kauniin värinen ja kiharainen. Se väliin,
auringon sopivasti siihen paistaessa, aivan kuin loimusi punaisin
liekein. Kerran muuan lapsi olikin osottaen Mylly-Pekan tukkaa sanonut:
Palaa! Siitäpä sitten oli kehittynytkin Mylly-Pekkaa tarkottava hokema:
»Mylly palaa!»
Näillä kahdella sanalla Mylly-Pekka aina lähti heti joukosta, astui
hartiat kumarassa taakseen katsomatta. Olipa hänen nähty joskus sen
vuoksi itkevänkin. Ja kun hän ei koskaan käynyt ketään kurittamaan, niin
oli tuota asetta häntä vastaan helppo käyttää kenen hyvänsä ja kuinka
vähäpätöisestä syystä tahansa ja syyttäkin, paljaasta kiusanteon
halusta.
Aivan toisellainen oli toinen Pekka -- Paljas-Pekka, joksi häntä
sanottiin poikain kesken, mutta ei hänen itsensä kuullen, sillä tämä
nimi oli taas hänen arka kohtansa. Auta armias sitä, joka siihen
kosketti!
Tämä nimi oli syntynyt siten, että Pekalla poikain tieten ei ollut
sukunimeä, vanhemmat ihmiset kun hänestä puhuessaan aina sanoivat vain:
Se Karhulammin Matleenan poika. Siihen ei taas pojilla ollut aikaa noin
pitkään nimittelyyn. Yksistään Pekan nimellä hän kulki siihen saakka,
kun Mylly-Pekka tuli tähän osaan kaupunkia vanhempainsa muutettua tänne
kaupungin toiselta laidalta. Silloin oli Mylly-Pekka ja Pekka. Mutta
sehän oli pahasti ontuvaa. Siis Mylly-Pekka ja paljas Pekka.
Nimi oli siis aivan viaton, mutta hieman leikillinenkin. Ja tämän
merkityksen joku viisas joukossa kehitti näkyviin keksimällä hokeman:
Paljas Pekka kuin peukalo, ei housuja, ei paitaa. Se huvitti
poikajoukkoa -- paljonkos siihen tarvitaan joukon huvittamiseen. Mutta
Pekka närkästyi -- paljonkos siihenkään tarvitaan, että asianomainen
närkästyy. Ja joukon lysti loppui lyhyeen. Paljas-Pekka antoi kuuman
korvapuustin neroniekalle keksijälle.
Siitä alkaen hän ei suvainnut enää nimenään Paljas-Pekkaa. Siinä
silmänräpäyksessä kun hän kuuli tuon nimen jonkun suusta, hän puotalti
korvalle tahi antoi nyrkin iskun, jotta onneton esine tuiskahti kenttään
kuin salaman iskemänä. Harvoin häneltä pakoon pääsi, jos oli
ulompanakin. Hän ampasi jälkeen kuin nuoli, oli niskassa kiinni
ennenkuin toinen aavistikaan ja silloin iskuja sateli kuin rakeita,
sillä hän antoi »vähän juoksuvaivoistaankin». Pakoon pääsemällä pelastui
ainoastaan toistaiseksi, ensinäkemään. Hän ei unohuttanut eikä anteeksi
antanut, ei heltynyt rukouksilla, sulanut ei mairitteluilla, eikä
lahjoillakaan leppynyt. Hän oli järkähtämätön.
Kerran poikajoukkoon, joka oli kuningaspalloa lyömässä kentällä, toi
muuan toveri viestin, että Paljas-Pekka on ottanut varkaan kiinni.
Viestintuoja oli pieni kyssäselkä olento, teerevä ja touhukas, vähän
naurettavan miehekäs ja totinen sanoissaan. Innokkaana urheilun ystävänä
hän oli Pekkojen harras ihailija, niin että anteliaasti jakoi heille
ristiäisnisuistaan, joita hänellä oli runsaasti ja usein, kun hänen
äitinsä oli kätilö. Paljas-Pekka oli hänen jumalansa. Hän itse oli
nähnyt tuon suuren tapauksen, käynyt kertomassa taloissa ystäville ja
tuttaville jos tuntemattomille ja juossut sitten tänne kentälle niin,
että oli aivan lääpästyksissään.
Poikain leikki jäi kesken, kaikki kerääntyivät maratonjuoksijan
ympärille kuuntelemaan yhteen ahtautuneina kuin lampaat.
Tapaus lyhimmittäin oli seuraava:
Pekka näkee miehen juoksevan katua ja kauempana jäljessä toisia miehiä
huutaen: Ottakaa varas kiinni! Mies poikkeaa muutamaan pihaan. Pekka
jälkeen. Mies hyppää talojen väliselle aidalle mennäkseen toiseen
pihaan. Mutta siihen kun mies on mahallaan aidalla, on Pekka jalassa
kiinni kuin ankkuri. Mies koettaa potkia reutoa, mutta Pekka pysyy
jalassa kuin takkiainen. Mies laskeutuu maahan ja potkaisee Pekan irti
jalastaan, hyppää uudelleen aidalle, mutta silloin taas on Pekkakin
sääressä kiinni kuin sisukas koira. Mies laskeutuu toisen kerran alas ja
sieppaa tupestaan puukon. Mutta silloin kuuluu ääni: Seis, mies, muuten
ammun! Polisi oli ehtinyt siihen.
Maratonjuoksija lopetti kertomuksensa ylistyksellä:
»Ei koko Suomessa eikä Timpuktussakaan ole sellaista poikaa toista kuin
Paljas-Pekka!»
Ahtautuneen joukon läpi tunkeutui kiireellä sankari itse, joka
kertomuksen aikana oli saapunut paikalle. Tuimana hän asettui kertojan
eteen ja tiuskasi:
»Mitä sinä sanoit?»
Kaikki ymmärsivät mistä oli kysymys: luvattomasta nimestä. Mutta
puoltajia ilmestyi. Selitettiin, että syytetty oli vain kiittänyt,
kehunut ja ylistänyt Pekkaa. Joku, joka oli huomannut Pekan tulon,
sanoi:
»Olithan itsekin kuulemassa, miten hän ylisti sinua.»
»Mutta mitä varten hänen tarvitsi *niin* sanoa?»
Paljaaksi-Pekaksi, ymmärrättehän!
Todistettiin yhteen ääneen, että kanteenalainen ei ollut *niin* sanonut
kuin yhden ainoan kerran innostuksen vallassa.
»Ei kertaakaan eikä milloinkaan!» kuului laki.
Pekan Homeros pyysi, ettei Pekka löisi häntä kuin kämmenellä poskelle
yhden kerran ja vain vaaksan päästä.
Sen verran Pekka myöntyi. Mutta maratonjuoksijan haahmo oli koko päivän
kuin puolikypsä puolukka: toinen puoli punainen, toinen valkoinen.
Niin järkähtämätön oli tuo pieni, mutta vanttera, muuten aina
hyväntuulinen ja naureskeleva, mutta vihassa tuimakatseinen ja lyömään
nopsa- ja ropsakätinen Pekka.
Itse hän ei myöskään koskaan käyttänyt toisille haukkumanimiä eikä
arkaan kohtaan koskettelua, ei vihamiehilleenkään -- paitse yhden ainoan
kerran sankaritoverilleen ja kaimalleen, ja omaksi niinkuin kaikkien
muittenkin ihmeeksi hyvin huonolla menestyksellä.
Sakki oli silloin ongella Pitkänsillan, muutaman kauas mereen pistävän
aallonmurtajan päässä. Se oli eräillä tuulilla erinomainen onkipaikka,
josta sai paljon ja suuria ahvenia. Mutta senpä vuoksi siitä oli usein
tapeltavakin. Niinpä nytkin tämän sakin oli pitänyt apaja valloittaa
myllytullilaisilta ja sitten torjua suurempilukuisten kuusiluotolaisten
ryntäys. Lujasti ja hurjasti oli sakki saanut taistella, mutta sen
vaivat ja urhoollisuuden palkitsikin kalajumala harvinaisen runsaalla
saaliilla.
Mikä lienee ollut vikana, ettei Ahti suosinut kuitenkaan Paljas-Pekkaa.
Kun muut nyhtivät sillalle ahvenenkörrejä minkä ehtivät, niin hän sai
vain silloin tällöin erehdyksen kaupalla kaikkein tyhmimpiä ahvenia,
niinkuin Mylly-Pekka lasketteli leikillisesti. Onneton Pekka koetti
siirtyä paikasta toiseen, anastaen sijan aina siltä, joka enin sai. Tätä
menettelyä vastaan alettiin napista. Mutta Pekka selitti, että hänellä
on oikeus valita, minkä paikan vain tahtoo:
»Katsokaa!»
Hän näytti housujaan, joitten toinen lahe oli halki takaa haaroja
myöten. Se oli merkki, että hän oli ollut taistelussa mukana.
Toiset olivat ääneti. Sehän täytyi myöntää, että Paljas-Pekka oli
tapellut kuin poika. Ja niin alistuivat siihen, että kun vain
Paljas-Pekka viittasi jotakin poikaa siirtymään pois, että hän pääsee
tilalle, niin seurasi toinen viittausta kuin nöyrin alamainen.
Sitten sai Mylly-Pekka oikein suuren ahvenen, ahventen ahvenen, niinkuin
hän sanoi. Hän nosti pian toisen melkein yhtä suuren. Silloin
Paljas-Pekka nousi, meni Mylly-Pekan luo ja viittasi häntä siirtymään.
»Ongi sinä, kaima, eläkä herrastele tyhjää», sanoi Mylly-Pekka leikin
viistoon eikä ollut tietävinään Pekan vaatimuksesta.
»Minä tulen siihen onkimaan», sanoi Paljas-Pekka.
»Sinä kuljeksit ja turmelet kaikkien kalaonnen. Vetehinen ei huoli sinun
huonoista onkimadoistasi. Mistä lienevät pahanhajuisesta tunkiosta»,
saneli Mylly-Pekka hänelle ominaisella leikkisällä äänensävyllä ja
pitkäveteisyydellä.
»Se on minun asiani», sanoi Paljas-Pekka ja komensi: »Siirry, että minä
pääsen siihen.»
»Mihin siihen?»
»Siltä kohtaa onkimaan, toljake, etkö ymmärrä?»
»Ei tähän mahdu, kaima kulta, kun tässä on jo mylly ja Pekka», vastasi
Mylly-Pekka ja taas nosti ahvenen.
»Senpä vuoksi mene sinä siitä pois», sanoi Paljas-Pekka jo kiihkeänä.
»Elähän vielä, kyllä sinäkin sentään sovit tähän: tule minun syliini
istumaan», jurotteli Mylly-Pekka päästellen ahventa ongesta.
Toiset pojat nauramaan.
Paljas-Pekka huomautti pojille, että Mylly-Pekka ei ollut tappelemassa,
ei myllytullilaisia eikä kuusiluotolaisiakaan vastaan, vaan oli tullut
vasta paljon myöhemmin.
»Kun olit täällä ennemmin, niin olisit valinnut tämän paikan ja onkinut
kaikki suuret ahvenet, ettei minulle olisi jäänyt tätäkään», sanoi tämä
tarkottaen suurta ahventa, jonka taas nosti.
Paljas-Pekka huomasi, ettei hän millään saa kaimaansa lähtemään
paikoiltaan, kun tämä väisti kaikki tuolla leikillään, jolle toiset
nauroivat hyväksyvästi. Tappeluun saakka taas ei ollut aihetta eikä se
vähällä olisi tullut mieleenkään, kun hän ei ollut koskaan Mylly-Pekan
kanssa tapellut, niin että se oli aivan outo asia hänelle. Hän ei olisi
enää välittänyt Mylly-Pekan paikalle pääsemisestä, vaan harmitti se,
että hän jäisi alakynteen tässä yrityksessään ja niin nolosti
alakynteen, sillä toiset naureskelivat jo hänen siinä toimetonna
seistessä, kun Mylly-Pekka saatuaan ongesta irrotetuksi viimeisen
ahvenen viskasi taas onkensa veteen.
Paljas-Pekka poistui ja astui onkimiesten riviä toiseen päähän, ja
silloin kuului nauruntyrskettä. Mutta Paljas-Pekka ajatteli: antaa
niiden nauraa, nauravat vielä Mylly-Pekallekin. Ja istuttuaan sinne
kauas rivin toiseen päähän hän viskattuaan ongen veteen huusi:
»Mylly-Pekka, hoi!»
Siihen vastasi Mylly-Pekka:
»Hoi, kaima! Joko kala keppiäsi syö?»
»Ei, vaan mylly palaa!» oli Pekan vastaus.
Sellainen naurun purskahdus kuului pitkin riviä, että se oli kuin
räjähdyslaukaus. Ja pojat kurottausivat katsomaan, minkä näköisenä
Mylly-Pekka lähtee pois.
Varmaan nyt itkee!
Mylly-Pekka istui paikallaan ja hiljaisuuden tultua sanoi:
»Kuules, kaima! Minä näiltä ahvenilta en jouda sammuttamaan myllyä.
Mutta juokse sinä, jolla niin on hyvää aikaa.»
Pojat hölmistyivät, mutta Paljas-Pekka ei. Hän nousi ja sanoi:
»Pojat! Katsokaa: minä lähden tulipaloon.»
Ongenvapa kädessä hän juoksi lyhyvin mutta tihein askelin matkien siten
kiireistä juoksua. Juoksi Mylly-Pekan luokse. Hän suuntasi ongenvavan
Mylly-Pekan päätä kohden kuin ruiskunletkun ja sihitti suullaan matkien
ruiskusta tunkevaa vesisuihkua.
Onginta lakkasi, ja kaikki nousivat katsomaan tätä uutta näytelmää.
Pekkakin nousi. Hän rauhallisesti kokosi kalansa ja laittoi tavaransa
lähtöä varten valmiiksi. Paljas-Pekka intoutui ruiskuttamisessa: suu
sihisi ja suhisi ja ratisi ja paukkui kuin tavattomalla voimalla
ruiskusta purkautuva vesisuihku. Ja pojat nauroivat hohottivat.
Mylly-Pekka keskellä tätä voimakkainta ruiskutusta kääntyi katsomaan
kaimaansa ja aivan kuin merkiksi, että jo riittää, nosti pystyyn --
peukalonsa.
Poikain nauru katkesi kuin puukolla leikaten, sillä jokainen jännittyi
odottamaan, mikä nyt seuraa tätä odottamatonta käännettä.
Se oli niin merkillisesti pystyssä tuo peukalo, että Paljas-Pekka heti
hölmistyneenä lopetti ruiskutuksensa ja ruiskunletku putosi maahan kuin
herpoutuneista käsistä.
Vaikka miten ärsyttävällä äänellä olisi hokenut: »Paljas Pekka kuin
peukalo, ei housuja, ei paitaa», niin se ei olisi Paljas-Pekkaa niin
suututtanut kuin tuo Mylly-Pekan pysty, äänetön peukalo.
Miten oikeastaan kävi, sitä ei olisi kukaan voinut selittää, mutta
kerran vain huiskahti Paljas-Pekan käsi, ja Mylly-Pekka horjahti pitkää
pituuttaan siltaan kuin puukonpistosta.
Mylly-Pekka ponnahti pystyyn ja sitten ei kuin muutamia nopsia
liikkeitä, niin Paljas-Pekka killui hänen käsissään ilmassa hänen päänsä
päällä kuin kevyt heinäsäkki. Ja näytti siltä, että Mylly-Pekka aikoi
iskeä vihamiehensä siltaan niinkuin oli aina iskenyt suuren ahvenensa
tappaissaan sen.
Hänen notkea vartalonsa tekee voimakkaan liikkeen ja Paljas-Pekka
puulautuu kuin pölkky päistikkaa -- mereen.
Loiskaus! Vesi pärskyy korkealle ilmaan ja sillalla seisovien poikain
kasvoille. Vedenpinnalle jää Paljas-Pekan ruskeat housut suurena kuplana
kellumaan aalloille. Ja haudan hiljaisuuden vallitessa Mylly-Pekka
pojille sanoo, hyvänsävyinen hymy lapsekkailla kasvoilla:
»Vieläkö, pojat, mylly palaa, vai joko sammui?»
Pojat äänettöminä katsoivat häntä kuin aivan vierasta henkilöä, jota
eivät koskaan olleet nähneet. Hän näytti heistä nyt niin suurelta,
jättiläiseltä, joka koko tämän heidän laumansa olisi voinut puhaltamalla
puhaltaa mereen kuin höyhentukon.
Tuota jättiläistäkö he olivat pilkkailleet, ajattelematta ja arvaamatta,
että hän olisi voinut rutistaa ja lutistaa jokaisen heistä sormensa
päällä niinkuin he rutistivat imevän sääsken.
Poikia kauhistutti!
Mylly-Pekka lähti joukosta ongenvapa olkapäällä ja suuri kalakimppu
riippuen vartaassa kädestä, astui taakseen katsomatta. Pojat tähystivät
hänen jälkeensä niin kauan kuin hän näkyi.
Sitten joku sanoi:
»Minkähän vuoksi se ei ole meitä kurittanut koskaan?»
Se tyhmä poika sanoi:
»Ei varmaan ole viitsinyt meitä raukkoja.»
Paljas-Pekka ui siltaa kohden housut hampaissa. Päästyään joukkoon hän
iski märän housumyttynsä siltaan että losahti, asettui seisomaan poikain
eteen veden norosinaan juostessa paidan helmasta ja sillä äänellä kuin
olisi kehunut omaa urotyötään hän huusi:
»Näittekö te, pojat, miten hän minut viskasi?»
Nyökäytettiin päätä.
Paljas-Pekka kohotti oikean kätensä kuin valan vannoakseen ja sanoi:
»Pojat! Tuo Mylly-Pekka on jumala!»
* * * * *
Toiset olivat vielä lasten kirjoissa ja lasten toimissa, ongella sillan
päässä ulapan äärellä, kun suuri frekatti pullistunein purjein lähti
aurinkoiselle ja aaltoilevalle merelle, ja kyssäselkä maratonjuoksija
tuli läähättäen ja viittasi laivaa sanoen:
»Tuossa ne nyt menevät, Pekat.»
Ne olivat jo meripoikia.
Menivät avaraan maailmaan kiipeämään miehen tasalle.
Kuuluu nyt toinen heistä, Mylly-Pekka, olevan kapteenina omassa pienessä
laivassaan, jolla purjehtii suuria maailman meriä, toinen Pekka
perämiehenä ulkomaalaisessa höyrylaivassa. Ja kunnon miehiä kuuluu
tulleen kummastakin. Mikäs on tulla kunnon miehiä kunnon pojista.
Tavatessaan toisensa kai puhelevat lapsuutensa aikaisista tuhmuuksista,
nauravat niille ja omillekin heikkouksilleen. Paljas-Pekka nauraa
peukalolle ja toinen Pekka myllyn palolle. Tuskin huomaavat, että heillä
on vieläkin arka kohtansa kummallakin, vaikka se vain on siirtynyt
johonkin toiseen paikkaan. Se on heillä niinkuin se on kaikilla. Eikä
siitä kukaan pääse ennenkuin kuolee -- silloin pääsee!