Lehtori ja rouva olivat iltapäivällä vieraissa. Laura Leenan kanssa
kotona. Kumpikin oli iloinen, semminkin Leena. Vaikka Leenan jalat
olivat kuin kaksi lahonnutta pökkelöä, joita väliin piti kaksin käsin
siirrellä ja nostella, niin olisi hän ollut valmis Lauran kanssa vaikka
tanssimaan, jos tämä olisi saanut sellaisen päähänpiston. Mutta Lauralla
ei ollut aikaa tällaiseen huvitteluun nyt, hän järjesteli tavaroitaan,
joita oli saanut, ja kulki huoneesta huoneeseen laulellen ja somistellen
ja kysyen Leenan mieltä.
»Leena on hyvä ja tulee taas katsomaan tätä.»
Suurella vaivalla pääsee Leena seisoalleen, menee katsomaan ja
katsottuaan sovittelee itsensä lähimmälle tuolille. Parahiksi päästyään
istumaan kuuluu toisaalta:
»Onko tämä Leenasta kaunis?»
Ei taaskaan muuta kuin: ota jalkasi ja käy. Ja Leena tekee sen
nurkumatta.
»Leena.»
Tällä kertaa kuului sänkykamarista.
»Leena ei ole nähnyt tätä?»
»Mikä se on?»
»Pojan puku.»
»Niinpä todella on. Ja niin kaunis. Herttulalee, miten kaunis», ihaili
Leena täydestä sydämestä ja vakuuttamalla vakuutti: »Sitä vielä
tarvitaan.»
»Tänään», sanoi Laura.
»Ei sitä toki tänään vielä tarvita», sanoi Leena ja nosti jalkansa
tuolille lepuuttaakseen niitä ja asettui selin seinään nojaten mukavasti
istumaan, kun huomasi, että Lauralla kuitenkin menee hyvä aika
järjestäessään vaatteita takaisin laatikkoon.
»Veli tulee tänään», väitti Laura istuen laatikkonsa ääressä, pannen
hyvin huolellisesti vaatteet laskoksiin ja kädellään silittäen rypyt.
»Isä on lähettänyt sähkösanoman.»
Leena ei virkkanut siihen mitään.
»Lääkärisetä sanoi, että veli tulee lentokoneella.»
Leena hyväksyi äänettömyydellään.
»Mutta osaakohan veli tänne meille, kun ei ole ennen käynyt?» Lauran
piti purkaa takki laskoksistaan, kun se tuli huonosti, ja laskea se
uudelleen. Sitä tehdessään hän jatkoi puhettaan: »Eihän Leenan
sisarkaan, joka maalta tuli Leenan luo, osannut. Meni väärään taloon,
ensin kellariin ja sitten toisia portaita vinnille. Poliisi hänet sitten
toi. Muistaako Leena?»
Kun ei vastausta kuulunut, kääntyi Laura katsomaan.
Leena nukkui.
Laura kävi levottomaksi nyt, kun hän tunsi olevansa kuin yksin.
»Ikkunain takana on jo mustaa, eikä veli vielä ole tullut. -- Jos on
eksynyt väärään taloon?»
Laura meni etehiseen, puki päällysvaatteet ja lähti kiireesti
laskeutumaan portaita kadulle.
Leena heräsi, kun puudutti selkää. Lepo tuntui suloiselta. Ja hän istui
odottaen, milloin Laura taas käskee jostakin toisesta huoneesta, kun
näkyi jo järjestäneen vaatteet ja menneen. Mutta kauanpa hän sai nyt
rauhassa istua. Niin kauan, että hän siihen viimein kyltyi ja lähti
katsomaan, missä Laura on.
Ei kuulunut ei näkynyt.
»No onkohan se tyttö taas mennyt sinne makkarapuodin ikkunaan katsomaan
sitä pientä sianporsaan kuvaa, joka hänestä on niin sievä.»
Leena meni etehiseen ja näkikin, että Lauran päällysvaatteita ei ollut
siellä. Hän oli kahden vaiheella, mennäkö hakemaan vai vielä odottaa.
Avasi kuitenkin ovea kuunnellakseen, olisiko Laura tulossa käytävässä.
Lauran ääni kuuluikin kirkkaana. Hän puheli jonkun kanssa, mutta käytävä
kaikui niin, ettei saanut selvää. Puheen joukkoon kuului raskaat,
kolisevat askeleet. Vähitellen puheen ja askeleitten ääni koveni ja
sekaan raikui silloin tällöin Lauran naurua.
»Mikä kumma siellä on tulossa?»
Leenan uteliaisuus kasvoi yhtämittaa.
Viimein saapui näkyviin tuo kumma. Laura talutti olentoa, jolla oli
suuri risainen vaate käärittynä huivin tavoin päähän. Jonkunmoinen
takki, jonka pitkistä hihoista ei yltänyt olennon kädet näkymään, oli
nuoralla sidottu ruumiin ympäri ja takin helmuksien alta näkyi vähän
sarkahousujen lahkeita ja suuret kengät, jotka portaissa pitivät
tavatonta kolinaa.
Kun joukkue saapui ovelle, niin Leena kysyi ihmetellen:
»Mistä Laura sitä tuo?»
»Täti antoi.»
»Mikä täti?»
»No, se kiltti täti.»
Leena hyvin ymmärsi, että asia oli väärällä tolalla, mutta tiesi
myöskin, ettei tässä suhteessa ollut hänen yrittääkään selittelyihin. Se
piti jättää lehtorin ja rouvan tuloon.
»Tyttökö se on vai poika?»
»Poika on!» kuului huivikäärön sisästä niin heleä-ääninen ja reipas
vastaus, että Leena oikein ihastui.
Etehisessä Laura purki vaatekäärön pojan ympäriltä, jolloin tuli
näkyviin vaalea- ja pitkätukkainen pää miellyttävine lapsen kasvoineen,
suurissa silmissä avonainen, hieman veitikkamainen katse ja suu oli
naurava.
»Leena pesee pojan silmät», sanoi Laura hyvin äidillisesti.
»Mutta, hyvä Laura», alkoi Leena aivan kuin joitakin esteitä tuoda.
»Leena on hyvä ja pesee», uudisti Laura ja lisäsi: »Leena on hyvä ja
myöskin kampaa pojan tukan.»
Poika vietiin kyökkiin puhdistusta varten.
»Mikä sinun nimesi on, lapsi raukka?» kysyi Leena syvällä säälillä.
»Heikki minä olen, vaan pojaksi vain minua aina sanotaan», vastasi
poika.
»Hyvä Jumala armahtakoon!» siunaili Leena avattuaan pojan takin. »Eihän
sinulla raukalla ole paitaakaan.»
»Mutta onpa aikamiehen takki», vastasi poika puoleksi kehuen, toiseksi
niin leikkisästi, että Leena naurahteli kyyneleittensä joukkoon.
»Taitaa olla isän takki?» kysyi sitten Leena.
»Ei ole isän, on vain maailman takkeja.»
»Ei taida sinulla isää ollakaan?»
»En minä isätön ole, vaikka paidaton», nauroi poika.
»Missä isäsi on?»
»Missä muutkin kuolleet.»
Laura toi omia paitojaan ja laatikon, jossa oli Veli Erkki-puku. Se oli
hieman tiukka, vaan ei haitalle asti. Matalat kiiltonahkakengät eivät
mahtuneet jalkaan, mutta niiden sijaan keksi Laura uudet kalossinsa,
jotka mainiosti kävivät kiiltokengistä.
Katsellessaan tätä Lauran kiltiltä tädiltä saamaa poikaa Leena
hyväntuulisesti naurahti, ajatellen:
»Lehtorin herrasväkenä minä ottaisin tuosta pojan ja ilmoittaisin
lehdissä: Syntynyt pulska ja reipas poika. Lauramme ikäinen, ehkä hieman
vanhempi.»
Mutta ajatellessaan tätä odottamatonta tapausta, joka oli niin yhtäkkiä
tullut ja oli kuin totta satua, Leena alkoi sitä sovitella merkilliseen
uneensa, johon se sopikin erinomaisesti joka kohdassaan, mitä hän vain
ajatteli.
»Ihan kuin puntista prikkuun», lausui hän ihastuksella itsekseen, kun
hän kerran tapasi lapset salissa seisomassa suuren kuvastimen edessä
hymyillen sinne toisilleen.
Entäs Kirstin ikuinen unikin? Sen kävi näin:
Kun poika Lauran kuljettamana tuli lehtorin rouvan kamariin, kiinnitti
hän heti huomionsa tuohon pieneen rakennukseen, Päivölään, jota
ihmetellen ja naurusuin katseli. Paremmin sinne sisään nähdäkseen hän
yhtäkkiä nosti toisen kattopuolikkaan pois ja ilahtuen sanoi:
»Tuollahan makaa ihan kuin pieni, elävä ihminen.»
»Ei se ole elävä, se on kuollut», sanoi Laura.
Poika sieppasi Kirstin käteensä ja päästi helakan, herttaisen naurun ja
käski Leenaa, käyttäen Lauralta kuulemaansa puhuttelutapaa:
»Leena on hyvä ja katsoo, kuollutko noin kurkistelee!»
Leenan sydämessä kierteli autuaallinen tunne nähdessään Kirstin taas
kirkkain, taivaansinisin silmin hymyilevän kuin muinoin onnensa päivinä,
josta tuntui Leenan mielestä olevan pitkä aika, pitkä ja raskas. Nyt oli
hautakumpu avattu, ikuisen unen kahleet katkaistu, kuolema muuttunut
elämäksi. Pelastaja oli tullut, tuossa seisoi hajasäärin ja selkäkenossa
pitäen ojennetussa kädessään Kirstiä, jota hymyillen katseli, ja joka
hymyili vapauttajasankarilleen. Leenalta pyrki yhtä aikaa nauru ja itku.
»Siinä on sinun lapsesi», sanoi poika leikillisesti ja asetti Kirstin
Lauran syliin istumaan.
Leena oli niin ihastunut oloonsa lasten kanssa, että hän ei olisi
tahtonut malttaa toimiinsakaan lähteä. Mutta täytyi mennä valmistelemaan
illallista herrasväen kotiin tulemaksi.
Lapset palasivat saliin ja siellä poika istui sohvaan tähystelemään
joulukuusta, joka ennenkin oli hänen huomiotaan kiinnittänyt
erikoisesti. Laura istui hänen viereensä ja alkoi puhella vilkkaasti.
»Rooma on suuri ja kaunis kaupunki. Onko?»
»On», myönsi poika niinkuin myönnetään silloin, kun ajatukset ovat
muualle kiintyneet.
»Sveitsi on kaunista. Siellä on vuoria ja laaksoja ja alppimajoja ja
vesiputouksia. Onhan?»
»On.»
»Parisissa on lasten hyvin hauska. Onko?»
»On», myönsi joulukuusen uskollinen tähystäjä.
Niin saavuttiin suureen kaupunkiin, jossa talot ovat kirkkaasti
valaistut ja sisältä kuuluu kaunista soittoa. »Mutta ovet ovat lukossa,
ettei minnekään pääse sisälle. Niinhän?»
»Niin», vastasi kuusen tähystäjä vähän elävämmin ja lisäsi: »Ja koirat
vihaisia.»
»Onko siellä koiria?» kysyi Laura uteliaana uudesta kuvasta, jonka sai
suureen kaupunkiinsa, ja ihastuneena, kun puhetoverinsa viimein sanoi
muutakin kuin lyhyen sanan. »Ovatko ne suuria?»
»No, on suuriakin», vastaa poika jo katsahtaen kysyjään. »Niin suuria
kuin mökin hevonen! Ja on pieniäkin. Ja paljo niitä häjyjä on. Ja niin
iljetyn vihasia minulle, pienet ja suuret.»
»Eikö sinua pelottanut?» kysyi Laura kauhistuneena.
»Eipä siinä pelko auta, kun on pakko.»
»Sinne sinä olisit kuollut?» sanoi Laura jo surullisena.
»Ei tiedä minne kuolee... Ovatko nuo syötäviä tuossa kuusessa?»
»Ovat nuo omenat. Tahdotko sinä?»
Poika kääntyi Lauraan päin ja hymyillen sanoi:
»Kyllä minä söisin.»
Laura toi hänelle omenan, otti itselleen toisen ja istui pojan viereen
sitä syömään.
Ovikello soi Leenan kyökissä ja Leena arvaten, että lehtori ja rouva
tulevat, meni kiireellä avaamaan.
»Täällä on vieraita», sanoo hän merkillisesti hymyillen.
»Ketä vieraita?»
Leena ei virka mitään. Lehtori ja rouva kuulevat salista iloista
puhelua, Lauran äänen ja pojan äänen. Uteliaina he päällysvaatteita
riisumatta lähestyvät salin ovea tirkistääkseen sisään. Mutta
vastaisella salin seinällä olevasta suuresta kuvastimesta he jo näkevät:
sohvalla istuu Laura ja toisena tuntematon poika Veli Erkiksi puettuna.
Omenaa syövät ja toisilleen hymyillen puhelevat.
Lehtori ja rouva katsoivat toisiaan aivan kuin toisiltaan kysyen: Mitä
tämä on?
»Kenen lapsi se on?» kysyivät he Leenalta palatessaan riisumaan
päällysvaatteitaan.
Leena kertoi tapauksen ja teki selkoa, minkä tiesi ja osasi. Sanoi
telefonilla ilmoittaneensa poliisiasemalle, että jos sieltä kysellään
hukkaan joutunutta lasta, niin täällä on muuan.
Kun lehtori ja rouva astuivat saliin, niin Laura hymyili heille
kirkkaimman hymynsä. Poika katsoi heihin suurin silmin, mutta niissä oli
avonainen, leikillinen katse ja suu väreili naurun hymyssä. Ja
kolmannenkin iloisen olennon näkivät he sohvalla lasten välissä
istumassa: kuolleista heränneen Kirstin. Niin että oli paljasta
säteilevää, kirkasta onnea.
Hämillään ja sanattomia olivat vanhemmat ison aikaa. Kumpikin neuvoton,
miten asia oli otettava. Yllätys oli niin äkillinen ja omituinen. Hyvin
verkalleen kävi heidän keskustelunsa, kun he viimein saivat sen alkuun
neuvotellakseen, mitä oli tehtävä. Asiassa oli monta muttaa.
Lapset olivat nyt vilkkaassa puhelussa ja toimessa. Väliin toinen ja
sitten toinen nauroi sydämellisesti. Ja aina kun poika laski helakan
naurunsa, lehtori ja rouva jäivät kuuntelemaan sitä, niinkuin
kuunnellaan keväällä ensimäisen käen kukahduksia.
Poika oli antautunut leikkiin niin täydellisesti, että näytti kerrassaan
unohuttaneen oudon ympäristönsä ja pukunsa, käyttäytyen vapaasti ja
luontevasti. Niinpä Leena, tullessaan ilmoittamaan, että illallispöytä
oli katettu, sanoikin jääden katsomaan lasten leikkiä:
»Hyvä Jumala, tuota poika raukkaa. Niin hän on kuin pieni eksynyt
koiranpentu, joka on tavannut sopivan leikkitoverin: ei ajattele, että
hän on vieraalla pihalla, eikä muista, ettei tiedä kotiaan.»
Poika oli keksinyt Lauran suuren leikkihevosen kärryineen ja kuin mitä
tottunein hevosmies hän sen valjasti salin keskilattialle. Laura
ihastuneena odotti.
»Nouse kärryihin», sanoi poika saatuaan kaikki kuntoon. »Ei sinne.
Tuohon eteen, minä taakse.»
Laura istui eteen ja poika taakse.
»Liinakkovarsa ja nappulirattahat,
ja itte pidän suittista kiinni.
Kun vertaistansa rakastaa,
ei tarvitte olla fiini.»
Tuskin muitten kuin Leenan huomio kiintyi sanoihin, joille Leena nauroi
sydämestään. Lehtori ja rouva ihmettelivät itsekseen pojan äänen
täyteläisyyttä ja kaunista sävyä.
»Sinähän olet laulajapoika», sanoi lehtori ihastuneena.
»Olen minä laulanut lantin edestä, vaan en minä nyt tahdo lanttia»,
selitti poika.
Laura nousi kärryissä seisomaan kääntyen päin poikaan ja otti kaulasta:
»Minä pidän sinusta.»
»Elä, elä pidä!» vastusti poika hätäillen.
»Pidän minä», väitti Laura.
»Meidän käy hullusti, jos pidät minusta», hätäili yhä tuimemmin poika.
Kärryt keikahtivat taaksepäin, ja poika ja Laura nurin niskoin lattialle
niin pahasti, että katsojat säikähtivät. Mutta siihen, kun he ehtivät
liikahtaakaan, oli poika jo pystyssä ja vikkelästi nosti Lauran
jaloilleen. Hän sitten katsoi Lauraa läheltä silmiin ja hymyili aivan
kuin houkuttelemalla houkutellen Lauraakin hymyilemään. Ja kun hän sai
hymyilemään, hän yhä katsoen läheltä silmiin sanoi:
»Enkö minä sanonut sinulle, muori, että elä pidä minusta, meidän käy
hullusti.»
Sitten hän nauroi ääneen taas houkutellen Laurankin nauramaan. Ja
hetkisen aikaa he nenät vastakkain nauroivat kaatumiselleen.
»Emme välitä koko onnettomuudesta», sanoi poika. »Emmehän?»
»Emme», vastasi Laura vakuuttavasti.
Kun poika alkoi uudestaan hommata hevosta kuntoon, Leena kuin tulkiten
selitti hänelle:
»Laura tarkotti äsken, että hän sinusta tykkää.»
»Kyllähän minä sen ymmärsin», sanoi hevosmies. »Mutta Laura ei
ymmärtänyt minua, kun minä koetin toimittaa, että jos hän pitää minua
kaulasta, niin kärryt keikkaa. Mutta nyt minä asetan, ettei keikkaa.»
Pojan määräyksen mukaan Laura tällä kertaa meni istumaan pojan viereen.
»Nyt saat pidellä minusta, miten haluat.»
Läimäyttäen suitsiperillä hevosta poika huudahti:
»Hei, hevonen!»
Laura huiskutti kättään isälle ja äidille sanoen äänekkäästi kuin
huutaen kauas:
»Hyvästi, hyvästi! Me menemme ulkomaille.» Ja kääntyen poikaan hän
sanoi: »Eikö niin?»
»Niin.»
Laura tarttui pojan käsikoukkuun ja poika lauloi:
»Minä pidin sinusta
ja sinä pidit minusta,
ja ero piti tulla meistä,
eikä mun silmäni kesken kuivu
eron kyyneleistä.»
»Nyt ollaan perillä!» Ja kuin houkutellen myöntävää vastausta kysyi
poika: »Ollaanhan?»
»Ollaan», vastasi Laura, vaikka olisi vielä halunnut ajella.
Poika nousi. Jätti hevosen siihen ja katsoi taas tähystävästi
joulukuusta vakavan näköisenä. Sitten yhtäkkiä sanoi kirkkaalla äänellä:
»Hyvästi vain ja kiitoksia paljon.»
»Minne sinä menet?»
Mietittyään hetken aikaa poika vastasi:
»Johonkin.»
»Äidinkö tykö?» kysyi lehtori.
»Ei se ollut äiti», ehätti sanomaan Laura ja sanoikin tiukasti. »Se oli
vain se kiltti täti.»
»Niin, niin», myönsi lehtori Lauralle ja kysyi häneltä: »Missä sinä
heidät tapasit?»
Laura selitti:
»Tämä istui kadulla makkarapuodin seinää vasten. Siihen tuli sitten se
kiltti täti ja minä kysyin: Saanko minä tämän? Kiltti täti sanoi: Ota,
hyvä enkelini, ja Jumala sinua siunatkoon. Ja me lähdimme kotia. Sillä
kiltillä tädillä oli vielä toinenkin lapsi sylissä. Vei kai jollekin
sen.»
Siihen poika kuin vastaväitteeksi huomautti:
»Ei siinä ollut viemistä kenellekään: se oli jo kuollut.»
»Kuollut!» huudahtivat aikaiset.
»Niin. Se oli tyttö, pikku Kaisa. Kuoli kadulla.»
»Sinä kai tiedät, minne äiti on mennyt?» kysyi lehtori pojalta.
Poika viivytti vastausta aivan kuin ei olisi ollut oikein varma paikasta
ja sanoi viimein:
»Äiti aikoi junan alle.»
Lehtorin kivettyessä ja rouvan ja Leenan parahtaessa itkemään Laura meni
pojan luo, kääri kätensä hänen kaulaansa ja sanoi:
»Sinä olet minun veljeni ja sinusta tulee tohtori.»
Poika Lauralle hymyili ja sanoi hiljaisella äänellä kuin puolittain
kuiskaten:
»Mutta minulla on kauhea nälkä. Annatko vielä yhden omenan?»
* * * * *
Leena illalla, laitettuaan pojan nukkumaan lehtorin rouvan kamarin
leposohvalle, lankesi polvilleen ja kiitti Jumalaa, joka oli kääntänyt
pahan unen hyväksi.
Unessa sanottiin:
Lauran veli kuolee siinä suuressa kaupungissa, joka vuorella on. Tämä
merkitsi nyt pitkää ikää ja suurta mainetta.