Kastamaton oli poika ollut, kun isä oli lähtenyt Amerikkaan, sanoen
lähtiessään vaimolleen, joka itki poika käsivarsillaan:
»Kun minä tulen, niin tuollaisen tuon kultaa.» Eväslaukullisen näet.
»Sillä ostan pojalleni koko pitäjän. Ja minä tulen pian, en kirjoita
ennen tuloani.»
Ei ollut tullut vielä siihen, kun poika olisi jo ollut rippikouluijässä,
jos olisi kouluun kyennyt.
Hän oli suuri kuin mies, komea varreltaan ja näöltään, voimakas kuin
karhu ja nopea kuin hirvi. Mutta älyltään kuin lapsi, poikalapsi siinä
ijässä, jolloin vielä leikitään hevosta.
Sitä leikki hän mielellään ja aina ja koko ikänsä.
Hevosta leikkien hän oli äidin apulaisena ollut tämän rakentaissa pientä
turpasmökkiä muutamaan mäenrinteeseen metsän helmaan syrjässä
maantieltä. Ja hevosta leikkien hän kuljetti kaupunkiin kuorman toisensa
perästä luutia, joita valmisti ja jotka hän kaupitteli kaupungissa
pyytäen luutaparista »yhden lantin».
Ne olivat hauskoja hänestä nämä kaupunkimatkat. Iloisesti hirnahtaen hän
lähti taipaleelle, olipa pyry tahi pakkanen. Sillä siellä kaupungissa
sai leikkiä, siellä oli leikkitovereita ja paljon.
Luutakuormansa kaupaksi saatuaan hän näet meni maantien suuhun ja siinä
odotteli ja hirnahteli ja silloin oli pian pikku poikia lauma hänen
ympärillään. Usein he olivat valmiina odottamassa häntä. Sillä heillä
oli hauskaa leikkiä hevosta Hepo-Iikan kanssa, kun Hepo-Iikka oli niin
mainio hevonen. Lantilla, vaikka se olisi ollut pennikin, ja
leivänpuoliskolla sai sellaista kyytiä puolenkilometrin taipaleen, että
ei parhaimmallakaan kaupungin porvarin hevosella sellaista.
Hengästyneenä hän leikin loputtua lähti kotiinsa, mutta ylpeänä
ryhdiltään ja tyytyväisenä mielessään. Ihmekö? Pojat olivat kehuneet,
että hän on hyvä hevonen, ja vasussa hänellä oli leipää ja kukkarossa
lantteja, joista äiti on mielissään.
Maantieltä poikettuaan mökille johtavalle metsätielle, jossa ei ollut
talvella kuin hänen kuormansa uurtama ja hänen polkemansa ura, hän
hirnasi kuuluvasti ilmoittaen siten äidille tulonsa. Ja mökin näkyville
tultuaan hän porhalsi täyteen juoksuun ruumis pystönä ja kaula kaarevana
kuin olisi ollut mikäkin orhi. Ja täyttä juoksua lasketti pihalle asti
kiertäen kaaressa kelkkoineen mökin oven eteen, johon pysähtyi kääntäen
sivulle päätään ja katsoen äitiä, joka seisoi mökin ovella odottamassa.
»Iikka raukka», lausui äiti.
Sitä Iikka juuri odottikin. Hän piti sitä ylistelynä, se oli kuin
taputtelu hevoselle. Ja silloin hän muka päästettiin valjaista, ja
toimitti sitten ajomiehen tehtävät.
Ajomies kantoi vasun huoneeseen ja antoi rahat.
»Jumalalle olkoon kiitos, siunatkoon Hän hyviä ihmisiä!» lausui vaimo
nähdessään rahat ja leivän paljouden.
Hänestä tuntui, että he ovat rikkaita. Sillä niin ahtaalla hän oli
ollut, monet onnettomuudet ja taudit kun olivat kohdanneet väliin häntä,
väliin poika raukkaa. Nyt oli elämä ollut myötäistä kauan. Hän oli
enemmän kuin tyytyväinen. Täällä asunto aurinkoisen mäen rinteessä,
loppumaton leipä ja ansiota niin pojalla kuin hänelläkin, vähän rahaa
säästössäkin. Ja hän oli tyytyväinen Iikkaan, jopa iloinenkin hänestä.
Olihan ollut hyvin katkeraa, ja paljon hän oli Jumalaa vastaan nurkunut
Iikan onnettomuuden takia, mutta olihan Iikka hänen toverinsa,
tottelevainen jopa nöyrä, aina tyytyväinen, aina iloinen. Miten
kaipaisikaan hän, jos poika kuolisi, jota ennen oli joskus toivonut.
Hänellä oli hätä ja tuskakin, jos Iikka kaupunkimatkoillaan joskus
viipyi kauemmin kuin tavallisesti. Tosin hänen sydäntään omituisesti
tuimasi, kun hän kuuli hirnunnan tienristeyksestä, mutta toisakseen se
oli ilahduttavaa.
* * * * *
Pojat olivat taas leikkimässä hevosta maantiellä. Oli kaunis, leppoisa
talvipäivä. Iikka oli juoksuinnossa ja ansio oli hyvä.
Muuan mies pysähtyi katselemaan poikia, jotka olivat leikkimässä
maantiellä pitäen iloista, raikasta ääntä.
»Hevosillako te olette?»
Iikka, jota joku parasta aikaa taputteli kuin hevosta ja kehui, hirnasi
iloisesti kuin paraskin orhi, ja pojat rupesivat ääneen nauramaan.
Suurimmat pojat häpeissään vetäysivät syrjään, mutta pienemmät alkoivat
toimessa selittää.
»Se on semmoinen pöljä poika», kävi selittämään muuan poika miehelle,
kun tämä pitkistään katseli Iikkaa, joka oli puolta pitempi toisia ja
päitset päässä.
»Minkä vuoksi raukkaa hevosena pidätte?»
»Siitä on se vain lystiä, ja se saa meiltä rahaa ja leipää. Viidenpennin
lantin tai leipäpalan kun antaa, niin se vetää puolikilometriä ja
juoksee minkä käpälästä lähtee. Se on hyvä juoksemaan.»
Iikka kuopi ja hirnui niin luonnollisesti, että miestä nauratti, vaikka
tuntuikin surulliselta.
»Ja on se niin vankka, että tuolta Ylikylästä asti vetää niin suuren
kuorman luutia, ettei hevonenkaan vetäisi.»
»Ylikylästäkö tämä on?»
»Ylikylästä», vastattiin.
»Kenen poikia?»
Sitä ei kukaan pojista tiennyt.
»Kenen poika sinä olet?» kysyi mies Iikalta.
»Äidin poika.»
Pojat purskahtivat nauraa rähättämään.
»Mikä sinun nimesi on?»
»Hepo-Iikka se on», ehättivät pojat yhteen ääneen.
»Iikka raukka», lisäsi Iikka itse.
»Tosiaankin Iikka raukka. Kaimamies kuitenkin. Tiedätkö missä Koistisen
vaimo asuu siellä Ylikylässä?»
»Ei Iikka tiedä, mutta kyllä äiti tietää.»
»Missä äitisi asuu?»
»Siellä se asuu kotona», vastasi Iikka.
»No kun sinulla on samalle päin matka, niin lähde kotiasi ja ota
kelkkaasi tuo kapsäkki. Minä maksan hyvästi.»
»Istukaa tekin kelkkaan», toimitti Iikka toimessaan jo siitä, että oli
saanut silatun, välkkyvän kapsäkin.
»Istukaa vain! Se on vankka, kyllä se jaksaa», toimittivat heti
pojatkin, ja joku vallattomin työnsi miestä niin, että tämä varatonna
lysähti istualleen kelkkaan. Silloin ei Iikka joutanut muuta odottamaan,
ei päitsiäänkään pojille antamaan, vaan puhalsi innoissaan täyteen
juoksuun.
Koistinen ei voinut muuta kuin harmitella poikain vallatonta tepposta ja
odotella Iikan herkeämistä juoksemasta, jotta pääsisi kelkasta. Mutta
Iikka juoksi, juoksi yhtämenoa niin, että lumitierat vain miehen
silmille sinkoilivat.
Käännyttiin metsätielle.
Äiti oli jo odotellut ja kaipaillut Iikkaa, vaikka eihän tuo vielä ollut
tavallista aikaa enemmän viipynyt. Mutta kaipasi hän niinkuin kaipasi
aina. Oli jo monta kertaa höristänyt korvaansa. Muutamilla ilmoilla ja
tuulilla hirnuntaa ei oikein kirkkaasti kuulunut tänne asti.
Nyt kuului, ja niin iloinen hirnunta! Nyt Iikalla on mielestään paljon
leipää ja rahaa.
»Poika raukkani», lausui äiti, kuin säälien ja hellien.
»Mitä? Toinen hirnunta! Mikä nyt on niin iso asia?»
Äiti meni jo mökin ovelle.
Iikka tuli näkyviin ja vielä hirnasi iloisesti. Äiti koetti katsoa, onko
mitään erinomaisempaa kelkassa, mutta kun tie kulki suoraan kohti, ei
sopinut näkemään Iikan taakse.
Iikka paransi juoksuaan ja kohenti komeaa hevosryhtiään ja pyörähytti
kelkkansa mökin oven eteen kuormineen.
Äiti huomasi ensimäisenä päitset Iikan päässä.
»Herra siunaa! Voi onneton poikani!»
Mies kohahti kelkasta kuin salama.
»Koistinen! Mieheni!»
Ja vaimo purskahti itkemään.
»Tuoko on poikani?» sai Koistinen käheällä äänellä kurkustaan viitaten
Iikkaa, joka seisoi kelkan edessä, korskui ja kuopi ja oli purevinaan
kuolaimia.
»Tuoko on poikani?»
»Se, hevosesi!»
Koistisen kädet puristausivat nyrkkiin.
»Tuoko minun poikani, tuo pöljä!» huuti hän niin, että Iikkakin pyörähti
katsomaan vierasta, jonka oli niin komealla kyydillä ja suurella
riemulla tuonut kotimökille. Ja siinä se mies nyt seisoi julman
näköisenä, nyrkit puristuksissa aivan kuin uhaten jotakin.
»Mitä merkitsevät nyt minun rikkauteni, jotka niin suurella vaivalla ja
taistelulla olen koonnut? Sitäkö varten Jumala on minulle lopultakin
antanut menestystä, että voi kolhia sitten kahta kovemmin. Kiusa ja
kuolema!»
Hän kohotti kapsäkin kaksin käsin korkealle ilmaan ja iski kaikin
voiminsa sen kelkkaan, niin että kaustat paukahtaen katkesivat aivan
kuin säestykseksi synkälle kiroukselle, joka jyrähti hänen suustansa.
Vaimon silmissä alkoi kaikki pyöriä ja musteta. Hän nojautui mökin
seinää vasten koettaen jännittää pyörrytystä vastaan. Kun hän vihdoin
tointui, istui mies mökin portailla ja itki, mutta Iikkaa ei näkynyt
missään. Hän oli kadonnut jälettömiin.
Useita päiviä haettiin häntä koko kylän väellä, mutta turhaan.
* * * * *
Iikka oli pillastunut, niinkuin pillastuvat hevosetkin, kun säikähtävät
jotakin. Oli porhaltanut suoraan metsään ja umpihankeen laskettanut
menemään pitkältä jos pitkältä halki metsän, poikki muutaman järven
jäisen selän, painuen yhä kauemmas asumattomia seutuja, kunnes seuraavan
päivän illalla saapui muutaman mökin luo, josta jo kauas oli pilkottanut
valo talviseen yöhön.
Uupuneena hän hirnahti mökin ikkunan takana. Mökistä tultiin katsomaan,
ja kun nähtiin aikaiseksi saapa poika päitset päässä ja kelkka perässä,
luultiin hulluksi, raivopäiseksi, eikä laskettu sisään.
Toisen kerran hirnasi, niin hevonen tallista vastasi, ja Iikka meni
sinne yöksi. Sieltä hänet aamulla löydettiin. Kun poika ei näyttänytkään
olevan mikään raivohullu, vietiin hänet huoneeseen ja ruokittiin.
Ei ollut pojassa kotinsa selittäjää, nimekseen ei tiennyt muuta kuin
Hepo-Iikka eli Iikka raukka. Ja Hepo-Iikan nimellä hän oli jäänyt
mökkiin olemaan ja elämään, sillä hän oli vankka puskurityöhön ja
varsinkin hevostyöhön hevosena parempi kuin mökin laihat konit, joita
Iikan oloaikana vaihtui monet, niinkuin vaihtui isäntäkin, mökin pojan
varttuessa aikaiseksi.
Tyytyväinen oli nykyinen isäntä Iikkaan, niinkuin oli ollut entinenkin,
jo kuollut vanhus. Ja hyvä ystävä oli nykyinen ruuna niinkuin olivat
olleet kaikki entisetkin hevoset. Ne hirnuivat Iikan nähdessään, ja
kesäisin kun haettiin hevonen laitumelta, meni Iikka ja hirnui, ja
hevonen tuli, vaikka oli kellonäänen kantamattomissa.
Mutta Iikka kantoi salaista kadetta nykyiselle ruunalle, samaa
kademieltä kuin oli kantanut entisillekin tovereille. Senvuoksi, että
niitä käytettiin kirkko- ja kaupunkimatkoilla eikä hänellä käyty
koskaan, vaikka hän oli parempi juoksemaan, sehän oli koetettu niin
monta kertaa.
Mutta sitten koitti onni kerran Iikallekin.
Torpan emäntä sairastui. Ja kun ruunalla oli menty halonhakuun, niin
pääsi Iikka viemään emäntää kirkolle rovastiin, joka oli vähän
lääkärikin. Rovasti määräsi sairaan heti suoraa päätä vietäväksi
kaupunkiin saamaan lääkärinhoitoa, muuten sairas voi kuolla käsiin.
Ruuna, jos olisi kotonakin ollut, olisi ollut kaukana, mutta kun ei
ollut kotonakaan, niin Hepo-Iikka vetämään. Ja sehän sopi hyvin, kun
Iikka oli joutuisampikin kuin ruuna.
»No nyt, Iikka, tulee pitempi taival, -- kaupunkiin», tuumi isäntä
Iikalle. »Kyllä se menee hiljalleen, eikö niin?»
Turha kysyäkään. Iikka malttamattomana hopitti isäntää, joka hommaili
kaupunkieväitä, leipää ja voita itselleen ja Iikalle ja nisuleipää ja
limunaatia sairaalle. Ja kun taipaleelle vihdoin päästiin, niin eipä
oltu pitkiin aikoihin nähty Iikassa sitä hevosryhtiä kuin nyt.
Talvisen taivaan yöksi tähittyessä lähtivät he tielle, ja kun seuraava
päivä hämärtyi, olivat he kaupungissa. Kuin vasta tallista
jaloittelemaan laskettu varsa hirnahteli Iikka iloisesti, kun saapuivat
ensimäisen kadun suuhun. Isäntä pysähdytti ja puheli Iikalle:
»Elä viitsi Iikka kaupungissa hirnua. Eikä täällä saakaan hirnua.
Lupaatko ettet hirnu?»
»Eikö ollenkaan? Sehän on komeaa.»
»Saat nisua paljon, jos et hirnu.»
Iikka lupasi olla hirnumatta.
Ja isäntä heti ensimäisen leipurin luo päästyään osti vesikorppuja
suuren pussillisen.
Iikka ei hirnunutkaan, mutta isäntä oli levoton kuitenkin, sillä hän ei
ollut nähnyt sellaista intoa ennen Iikassa kuin nyt. Majatalo oli toki
lähellä.
Mutta sillä aikaa kuin isäntä talutti sairaan sisälle, karkasi hevonen
resloineen ja siinä olevine tavaroineen, mitä vain eväistä oli jälellä.
Ei ollut isännällä aavistustakaan, minne Iikka oli kadonnut.
Iikka juoksi jo kaukana toisessa päässä kaupunkia silloin, kun isäntä
hänen kadonneen huomasi. Juoksi toiselle maantielle ja hirnahteli tuon
tuostakin.
Maantien suuhun tultuaan tutulle paikalle, jossa ennen oli poikajoukkoa
kyydinnyt omaksi ja niiden iloksi, hän pysähtyi katsoakseen oliko
poikia.
Ei ollut.
Hirnui niitä.
Ei tullut.
Iikka ei ymmärtänyt, että entiset pojat olivat jo aikamiehiä,
parrakkaita niinkuin hänkin. Niillä olisi kyllä ollut leikkiin pystyviä
poikia, vaan ne eivät hänestä tienneet muuta, kuin mitä isiltään olivat
kuulleet heidän kertoessaan lapsuutensa ajoista.
Iikka päätti vain, että pojat eivät tule sen vuoksi, kun on jo ilta. Hän
oli pahoillaan, kun ei saanut lantteja ja leipää. Mutta katsellessaan
reslaansa hän muistikin, että siellä on tavaraa, ja tarkasteltuaan
varaston hän tuli hyvin iloiseksi. Oli paljon tavaraa! Ei koskaan ollut
näin runsaasti ollut hänen kelkassaan.
»Nyt äiti on hyvillään. Sanoo: Iikka raukka.»
Hän porhalsi juoksuun. Yhtä painoa lasketti tiehaaraan saakka, josta hän
ennen oli poikennut metsään ja kotimökille. Siinä oli nyt leveä tie,
vaan sitä ei joutanut ajattelemaan. Hirnasi kerran iloisesti ja
kirkkaasti. Juoksi, juoksi. Hirnasi toisen kerran. Ja juoksi.
Höröstyneenä hän pysähtyi viimein, kun talo tuli vastaan. Katseli
ympärilleen etsien äidin mökkiä. Ja kun ei saanut mitään selvää, rupesi
hän hirnumaan niinkuin varsa emäänsä kaivatessa.
Talon tallista vastasi puolikymmentä hevosta ja talosta syöksyi koira
pihalle haukkumaan. Koiran harvinaisen äsäkästä haukuntaa oudoksuen
tulivat rengit ja piiat pian pihalle, josta alkoi kuulua siunauksia ja
hämmästyksen huutoja, ja niiden seasta hirnuntaa, joka kiihdytti melua
ja herätti naurua.
Isäntääkin ehdittiin hakemaan.
»Mikä täällä sitten on?» sanoi tanakka, harmajatukkainen isäntä
astuessaan portaille.
»Ei ole hullua ihmistä kummempi», vastasi renki.
»No tuokaa sisään pakkasesta, katsotaan mitä on tehtävä.»
»Jos se on raivohullu?» sanoivat miehet ja poistuivat syrjään.
Iikka hirnui niin kutsuvasti, että kaikki hevoset vastasivat yhteen
ääneen.
»Herra siunatkoon!» sanoo emäntä, vanhus, joka kiirein askelin tulee
pihalle. Hän joukon läpi astuu oudonnäköisen olennon luo, jota silmää.
»Iikka raukka, oma onneton, kaivattu poikani!»
Iikka heittää kelkan jutkon maahan: hän on päässyt valjaista. Hän alkaa
toimittaa ajomiehen tehtävää: ottaa vasun ja mytyt kainaloonsa. Sanoo
hymyillen äidille:
»Äiti, on leipää, ja voita ja nisuakin.»
»Iikka raukka.»
»Iikka!» lausuu kummastuksissaan nuori mies, joka on vasta tullut
tapauspaikalle. »Mikä Iikka se on?»
»Sinun veljesi», vastaa emäntä. Hän taluttaa huoneeseen pitkäpartaisen
ja pitkätukkaisen miehen. Tämä seuraakin mielellään kuin pieni lapsi
äitiään, hymyillen tyytyväisenä.