Kirkkaana jouluaamuna heräsi Leena, mieliala tuskallisen raskaana. Heti
silmänsä avattua oli hänellä kuin hirveä hätä, vaan ei tiennyt minkä
vuoksi. Sitten selvisi hänelle, että hän oli nähnyt unta. Tavattoman
pitkän unen:
Kyökki oli ollut täynnä taivaallista valoa. Keskellä kirkkautta oli
seisonut pieni, kaunis enkeli, jonka kasvot olivat loistaneet niin, että
Leenan silmiä oli huikaissut. Ja enkelin valkoinen puku oli välkkynyt
kuin hopeinen kangas ja siivet hehkuneet kuin aamurusko. Ja se enkeli
oli puhunut Lauran veljen kuolemasta suuressa kaupungissa, joka vuorella
on. Ja sitten oli enkeli sanonut: »Katso, oo ihminen, oo ihminen, mitä
tapahtuman pitää Roomassa, joka paavin antikristuksen alle heitetty on:
että Laura on itkevä kuin Kirsti ja hänen unensa on oleva ikuinen kuin
Kirstin uni, jos ei pelastaja tule, ettäs nauranut olet etkä polvias
notkistanut.» Ja Leena oli itkenyt ja rukoillut polvillaan, että hän
nauranut oli...
Sitä unta kesti muistella Leenan loppumattomasti.
»Merkillinen uni.»
Sitä merkillisempi Leenasta, kun hänestä tuntui, että hän on ennenkin
nähnyt jotakin samallaista. Tuo varsinkin oli tuttua, että hän oli
nauranut.
Vähitellen Leenalle selvisikin, että hän todella oli nauranut oikein
ilmissä kerran, kun Laura oli hänen käskenyt toimittaa hänelle veljen,
elävän veljen. Ja nyt Leena ymmärsi, että syntiä oli ollut nauraa, kun
sen sijaan olisi pitänyt notkistaa polvia. Sitä hän ei ollut tehnyt
kertaakaan.
Leena teki sen nyt.
Hän rukoili, ettei hyvä Jumala antaisi unen toteutua hänen vaivaisen
syntisen takia, joka on yksinkertainen ja typerä. Kääntyköön uni
hyväksi, kuolema elämäksi, olemattomuus olevaksi, ettei kohtaisi raskas
murhe lehtoria, joka on itse hyvyys, eikä murtuisi lehtorin rouva, joka
on kuin hento kedon kukkanen, ja että he saisivat nauttia viattoman
pienokaisensa Lauran elämästä ja heidän sydämensä tuta riemua
poikalapsen syntymisestä.
Leena rukoili pitkään, niin ettei tahtonut jaloilleen päästä, kun polvet
olivat kipeät olleet jo aamulla noustessa, niin hellät, ettei
sormenpäällä ollut kärsinyt koskea. Mutta hän ei nyt säälinyt polviaan,
vaan päinvastoin hänestä oli oikeus ja kohtuus, että ne olivat arat ja
hellät, jotta syntinen ruumis oikein saisi kärsiä. Hän olisi kärsinyt
mitä ruumiillista tuskaa hyvänsä, jos olisi päässyt tästä sydämen
tuskasta.
Pelotti, että on jo jotakin tapahtunut, kun ei kuulunut Lauraa kyökkiin,
jossa hän tavallisesti joka aamu oleskeli isot ajat isän ja äidin vielä
nukkuessa. Sillä Laura oli aamunvirkku, oli siihen hereillä kuin
Leenakin.
Lauraa ei kuulunut koko aamuna. Eikä Leena hirvinnyt mennä katsomaan
eikä kuulustelemaan. Aamiaispöytää kattaissaan hän vihdoin sai kuulla
rouvalta, että Laura vielä nukkuu.
»Nukkuu!»
Ihmeellistä se oli rouvastakin.
»Nukkuu?»
»Voiko Leena pahoin?» kysyi rouva. »Leena on aivan kalpea ja kuin
pyörtyvä», hätäili rouva.
Ei Leena pyörtynyt eikä häntä pyörryttänytkään. Hänen korvissaan soi
kuuluvasti: »...ja hänen unensa on oleva ikuinen kuin Kirstin uni...»
Leena mentyään kyökkiin kiireellä notkisti polvensa toisen kerran.
Jaloilleen hän pääsi ainoastaan siten, että paneutui vatsalleen ja veti
avukseen muutaman tuolin, johon nojaten kohosi seisaalleen.
»Minä vaikka käsivarteni katkasisin, jos saisin unen estetyksi.»
Leenalla oli sellainen tieto ja usko, että kun pahan unen saa estetyksi,
niin se tulee käännetyksi, siten, että kaikki siinä merkitsee silloin
hyvää, niin se, mikä muutenkin merkitsee hyvää, kuin sekin, mikä
merkitsee pahaa.
Lehtori ja rouva alkoivat huolestua, kun Laura nukkui vielä puolen
päivän aikaan. Ja kun hän ei herännyt vielä päivällisajan
lähestyessäkään, niin he käskivät lääkärin. He istuivat vakavina ja
äänettöminä Lauran vuoteen ääressä. Ja kyökissään Leena kahden
vastakkain asetetun tuolin avulla laskeutui polvilleen kolmannen kerran.
Juuri ennen lääkärin tuloa heräsi Laura virkeän ja iloisen näköisenä.
»Hyvää huomenta, neiti Unikeko», sanoi lääkäri tervehtiessään Lauraa,
joka vielä oli sängyssään. »Meillä muilla on pian ilta.»
Ja alkoi tutkimus kaikinpuolinen ja tarkka.
Ei mitään. Ei vähintäkään oiretta mihinkään, kuului lääkärin enemmän
kuin lohduttava vakuutus.
»Joulupukki on ehkä pitänyt pikku neitiämme vähän jännityksissä ja
valvottanut monet pitkät illat, niin että tytti ottaa nyt tappionsa
takaisin.» Ja lääkäri määräsi raittiit pyyhkeet ja sitten reippaasti
ylös ja ulos ja illalla oikeaan aikaan nukkumaan. Silloin on Laura
entisissä saranoissaan.
»Kuule, Laura», sanoi lääkäri Lauralle. »Huomenna on Tapani. Silloin
ovat kaikki kiltit lapset ajelemassa. Aijotko sinä nukkua huomenna
myöhäiseen? Mitä?»
»Nukun, jos näen kaunista unta», vastasi Laura.
»Vai niin? Sekö siinä oli? Vai unennäköjä me olimme ongella», sanoi
lääkäri. »Mitä kaunista unta sinä olet nähnyt, saako setäkin kuulla?»
Ei saanut setä kuulla. Laura vain kääntyi katsomaan äitiään ja hymyili
tuota hymyään: kirkkaita päiviä.
»Kas, kas vain sitä hymyä», huudahti lääkäri ja kääntyen lehtoriin hän
jatkoi: »Lied ohne Worte.»
Lehtorin rouva punastui.
Lääkäri naurahti herttaisesti ja sanoi:
»Te, hyvät naiset, niin tytär kuin äitikin, puhelette liian näkyvästi:
paljastatte salaisuutenne.» Ja hypistellen Lauran pyöreätä leukaa hän
hymyillen jatkoi: »Setä jo tietää: Laura uneksi veikosta.»
»Veli tulee tänään!» sanoi Laura.
»Ohoh, ei suinkaan», väitti lääkärisetä.
»Tulee!» intti Laura.
»Niinkö Unimatti kertoi?»
»Veli itse sanoi.»
»Siinä kauniissa unessako?»
»Niin.»
»Oliko hän suurikin?»
»Noin suuri», ja Laura osotti kädellään yli päänsä.
»Niin», myönsi setä, »niin suuri veli kyllä voi tulla. Kyllä. Pieni ei
jaksa juosta niin kiireesti. Voi se suurikin viipyä, mutta joskus
kuitenkin hän tulee Lauran luo, siitä setä on varma.»
»Isä on lähettänyt Roomaan sähkösanoman», selitti Laura.
»Vai niin, vai sähkösanoman oikein», tuumi lääkäri. »No veli tulee
tietysti lentokoneella.»
»Uskooko lääkärisetäkin, että veli tulee tänään?» uteli Laura.
»Sydämestäni toivoisin, pikku ystäväni», vastasi lääkärisetä ja
hyvästeli Lauran.
Mennessään hän selitti vanhemmille, että Laura on liian yksinäinen.
Yksinäisyys lapselle ei ole terveellistä, hänen henkinen ja ruumiillinen
kehityksensä siitä kärsii haittaa. Pitäisi olla Lauralle toveri, veli
tahi sisar, tahi vielä parempi jos olisi molemmat ja yhä parempi jos
olisi molempia.
Vanhemmista jäi kumpikin äänetönnä ja allapäin syviin mietteisiin,
niinkuin jää huokailemaan köyhä perheenäiti, jolle lääkäri on
selittänyt, että hänen kivulloinen lapsensa potee yleistä heikkoutta,
jonka vuoksi tulee antaa runsaasti hyvää, ravitsevaa ruokaa ja
reseptissä määrätyitä lääkkeitä.
Heitä ei lohduttanut heidän kirkas päivänsäkään, joka taas loisti. He
vastasivat Lauran hymyyn tosin hymyllä, mutta se oli puoleksi tehtyä,
toiseksi suruhymyä. Tiesiväthän he, että Laurankin päivänkirkas hymy
sammuu taas, kun hän näkee toivonsa ja uskonsa pettäneen, kun veli ei
tulekaan.
Lauran toivo ja usko ei nyt pettänyt: odotettu veli tuli. Ja tänään,
ihan.