Laura pani pettyneenä maata. Hänestä oli näyttänyt, että se oli nainen
ja äidin näköinen. Oli luullut, että se oli se kiltti täti, ja että äiti
oli käskenyt tädin mennä hakemaan veljeä, ja että täti oli luvannut ja
lähtenyt.
Hän valvoi edelleen ja vieläkin odotteli. Kuunteli jokaista ovenkäyntiä,
joka silloin tällöin kuului kaukaisena kumahduksena kivirakennuksen
suuresta käytävästä. Viimein ei kuulunut kumahduksiakaan.
Ikkunan takana oli nyt kuumottava valo. Sisällä huoneessa hämärä, että
erotti jokaisen esineen. Liikkumatonta. Äänetöntä. Tuntui, että nyt oli
joulu loppunut, että nyt ei veli enää voi tulla.
Minnekä on veli jäänyt?
Jos Leena ei olekaan muistanut toimittaa asiaa?
On, koska oli tullut veljen tavaroita.
Jos on joutunut Surman suuhun?
Ei, sillä hän on reipas poika.
Jos on kaatunut pahan Kalman kartanolle?
Ei ole kaatunut Kalman kartanolle, sillä hän on rohkea ja iloinen poika.
Jos on jäänyt siihen suureen kaupunkiin, jossa kaikissa taloissa on
kirkas valaistus ja kuuluu kaunis soitto sisältä, vaan ovet ovat
lukossa, ettei mihinkään sisälle pääse?
Sinne on jäänyt. Ei ole mahtunut joulupukin konttiin, kun oli muuta
tavaraa niin paljon, ettei silmineula olisi sopinut.
Sinne se raukka kuolee kadulle.
Lauralle tuli hätä.
Kuka pelastaa?
Kiltti täti!
Laura nousi sängystä ja hiipi pitkässä valkoisessa yöpaidassaan Leenan
luo kyökkiin tiedustamaan, missä asuu se täti.
Kyökissä oli kirkasta, kun kuu paistoi huoneeseen ikkunan täydeltä.
Mutta varjoiselta seinältä vuoteesta kuului kuin suuren koiran vihaisia
murahduksia. Laura jäi vähän pelästyneenä seisomaan keskilattialle
hopeankirkkaaseen kuutamoon.
»Eikö Leena olekaan täällä?» huusi hän.
Koira herkesi murisemasta.
»Missä Leena on?»
Joku nousi istumaan vuoteessa, katsoi kummasti, silmät suurina päässä,
ja sanoi:
»Minä olen vain halpa palvelija, että minulle näin suuri kirkkaus
tapahtuu.»
Laura tunsi nyt hänet Leenaksi ja alkoi toimittaa asiaansa. Leena ei
ymmärtänyt. Laura selitti sitten asiansa alusta alkain ja laajasti.
Mutta Leena puhui kummallisia ja vuoroin voivotteli, vuoroin itki.
Kyselyillä ja suurella miettimisellä ja sovittelemisella oli Laura
lopuksi ymmärtävinään asian niin, että hänen itsensä on käännyttävä
Rooman herran puoleen pyynnöllä. Ja hän jätti Leenan yksinään
rukoilemaan kyökin lattialle ja kiirehti isäänsä herättämään.
Lehtori aluksi säikähti, mutta sitten rauhoittui kokonaan, kun oli
huomaavinaan, että Laura kulki unissaan.
»Rakas isä», sanoi Laura ja hartaasti pyysi isää kirjoittamaan hänen
puolestaan Rooman herralle, hyvälle Paavo Antikristukselle, että tämä
käskisi kiltin tädin, joka asuu tässä kaupungissa pihan perällä,
noutamaan Lauran veljen siitä suuresta kaupungista.
Kun Laura oli asiansa loppuun selittänyt, otti isä hänet syliinsä ja
kantoi sänkyyn.
»Makaa nyt siinä levossa, enkelini.»
»Kirjoitatko, rakas isä?»
»Lähetän sähkösanoman, jos nukut rauhallisesti.»
Isän lupaukseen sai aina luottaa.
Laura painoi silmänsä umpeen. Hymy huulillaan hän vaipui pian
rauhalliseen uneen.