Lehtorin rouva oli karkottunut kamaristaan niin, että
joululahjatyönsäkin muualla teki. Leena kun kävi siellä jokapäiväistä
siivousta pitämässä, itki tuhersi. Lehtorilla oli kamarissa käyntiä
harvoin, poikkeustapauksissa vain, ja astui huoneeseen huoaten niinkuin
sieltä lähtikin.
Päivölä oli hautakumpu, lehtorin rouvan kamari hiljainen hautuumaan
puisto. Syksyn kauniit päivät sinne paisteellaan lisäsivät kaihoa,
pilviset varjollaan loivat toivottomuutta.
Mutta silloin tällöin kuului kalmistosta peiponpojan
visertelyharjotuksia: Laura siellä lauleskeli.
»En minä ymmärrä», sanoi lehtori vaimolleen, kun he istuivat salissa ja
Lauran laulu kuului taas sieltä synkästä kamarista. »Me luulimme hänen
itkevän itsensä kuoliaaksi, mutta hän laulelee iloisesti. Meihin koski,
hän kylmäksi jäi. Tuleeko hänestä tunteeton ihminen?»
»Lapset kai eivät kuolemaa ymmärrä. Pappilain tyttölasten hautajaiset
ovat yhtä mieluisia ja hauskoja leikkejä heistä kuin heidän häänsä ja
ristiäisensä», selitti rouva. »Mutta muuten ei tapaus liene mennyt aivan
jälkeä jättämättä Lauraankaan», jatkoi hän ja kertoi, että kun Laura,
ollessaan tänään hänen kanssaan kaupungilla, oli huomannut kauppapuodin
ikkunassa pojanhatun, joka oli Veli Erkin hatun näköinen, oli pyytänyt
sen saadakseen ja itkun voimalla koettanut pakottaa ostamaan.
»Vai niin? Todellakin? Olisi pitänyt ostaa se», sanoi lehtori
pehmoisella säälin äänellä. »Pelkään, että hän piti sinua
sydämettömänä.»
»Mitä hän sillä olisi tehnyt, pojan hatulla?»
»Sepä olisikin ollut hauska nähdä, mitä hän sillä olisi tehnyt. Hänen
kiihkeän halunsa takana täytyi olla jotakin muuta kuin äkillinen,
haihtuva päähänpisto.»
Lehtorin rouva naurahti.
Lehtori punastui ohimoilta. Rouvan nauru ei hänen mielestään ollut
paikallaan, sillä olihan tässä intresantti psykologinen kysymys, jonka
perille oli hauska päästä. Lehtori tapaili muotoa huomautukselleen,
mutta jokaisessa sanassa tuntui hänestä olevan loukkaava kärki, ja hän
pelkäsi äänensäkin sävyä. Sanoakseen mieltä pahoittamatta tuon
yksinkertaisen lauseen, ettei tässä ollut mitään naurettavaa, ei hänellä
ollut muuta keinoa kuin sanoa se vieraalla kielellä:
»Ma chère, il n'y a pas tant à rire.»
Rouva selitti naurunsa syyn: hänen oli yhtäkkiä muistunut mieleen
lapsuutensa ajoilta muuan tapaus, kun hän oli pojaksi pukeutunut. Ja sen
johdosta hän oli nyt ajatellut Lauraa, Veli Erkin hattu päässä.
»Sinäpä sen sanoit», lausui lehtori ilahtuneena ja mielen pohjalla
katumus, että oli antanut itsensä ajatella vaimostaan loukkaavaa. Ja
hymyillen hän jatkoi: »Olen ollut huomaavinani, että tytöt mielellään
leikkivät poikaa. Arvelin jotakin tuon tapaista minäkin, että Laura
tahtoo näytellä Veli Erkkiä. Kysymys on silloin, miten käy Kirstin. Eikö
hän virkoa kuolleista? Minä olen niin utelias näkemään, että menen
Lauran kanssa ostamaan tuon hatun. Tahi: ei! Sinä tietysti menet, etten
minä sinun kustannuksellasi joudu parempaan valoon.»
»Mutta hatun saatuaan Laura alkaa pyytää muitakin Veli Erkin tamineita»,
huomautti rouva.
»Ne hankitaan tietysti.»
»Sitten olisi parasta yksintein teettää koko puku Veli Erkin puvun
malliin», sanoi rouva, jota alkoi huvittaa ja haluttaa nähdä Laura Veli
Erkkinä.
»Se on tosi. Silloin hänen kyyneleensä tulee runsaasti palkituiksi»,
myönsi lehtori.
Kumpikin oli niin huvitettu näkemään, mitä tuleman piti, että vaikka
joulu oli jo lähellä, eivät malttaneet jättää pukua joululahjaksi. Ja
lisäksi ostettiin vielä suuri leikkihevonen kärryineen, joihin Laura
mahtui istumaan, kun Lauran mieluisimpia leikkejä oli ollut Kirstin ja
Veli Erkin ajeluttamassa käyttäminen pienellä leikkihevosella.
Merkillistä!
Laura riemastui näistä tavaroista, mutta ei hän Veli Erkiksi pukeutunut,
ei yrittänytkään. Ei sittenkään, vaikka tehtiin siihen suuntaan
viittauksia ja lopuksi suorin sanoin kehotettiinkin. Hän säilytti puvun
niineen kuin se oli laatikossa, jossa se oli tuotu, ja hevonen sai
seistä jouten sievine kärryineen. Hän niitä katseli, vaan ei koskenut.
Katseli hymyillen.
»Hän hymyilee kaikelle», sanoi lehtori. »Kaikelle ja aina, istuipa tai
kulki tahi nukkui. Hän pulppuaa hymyä kuin pieni, mutta ehtymätön lähde
vettä.»
Sitä pulppusi niin runsaasti, että Lauran aivan kuin helpotuksekseen
täytyi tuon tuostakin käydä vuodattamassa hymyä isälle ja äidille.
Kesken kaiken, aivan sanaa puhumatta hän juoksi heidän luo, katsoi
silmiin aivan kuin jotakin kysyäkseen tahi sanoakseen, mutta sanojen
sijaan tuli vain hymy, joka heti ilmaisi, ettei ollutkaan mitään
sanottavaa.
Lauran äitiä tuo alkoi vähitellen vaivata, niin että kerran, kun Laura
oli juossut hymyilemässä isälle ja sitten jonkun hetken kuluttua syöksyi
hänen luokseen hymyilemään, juostakseen sitten taas takaisin puuhiinsa,
äiti kysyi:
»Mitä sinä, kultaseni, tarkotat?»
Laura jäi ääneti aivan kuin miettimään, mitä hän tarkottaa.
»Mitä sinä hymyilet?» uudisti äiti kysymyksensä.
Laura hymyillen katsoi vuoroin isää, vuoroin äitiä, ja viipyi hetkisen
aikaa, ennenkuin hän sai valituksi monista vastauksistaan:
»Kirkkaita päiviä.»
Vanhemmat ihastuneina ja hämmästyneinä katselivat toisiaan. Sitten isä
otti tytärtään vyötäisistä, kohotti hänet monta kertaa korkealle ilmaan,
puristi syliinsä ja suuteli:
»Isän ja äidin kirkas päivä.»
Tämä kirkas päivä peittyi pilveen iloisena jouluaattona.
Koko päivän Laura oli viserrellyt ahkeraan kuin peipponen ja ollut
kirkkaampi päivänsäde kuin koskaan ennen. Eikä illalla sytytetty
joulukuusi kymmenine kynttilöineen ja kimaltelevine kulta- ja
hopeakoristuksineen ollut niin säteilevä kuin Laura, joka istui salin
sohvalle odottamaan lahjoja.
Niitä tuli toinen lahja toisensa perästä ja toinen toistaan kauniimpi.
Mutta Laura odotti vieläkin istuen sohvalla ja hymysuin tähystäen
etehisen ovelle.
»Joulupukki on jo konttinsa tyhjentänyt», sanoi isä.
Laura aivan kuin säikähti, muuttui äkkiä vakavaksi, mutta luullen isän
laskevan leikkiä hän alkoi uudelleen hymyillä ja tähysteli etehisen
ovelle.
»Ei tule enää mitään», vakuutti äiti ja saadakseen varmasti vakuutetuksi
Lauran, meni hänen kanssaan katsomaan etehiseen.
»Katso nyt, ei ole mitään.»
»Kyllä täällä onkin jo kylliksi», sanoi isä. »Joulupukin konttiin ei
olisi mahtunut enää silmineulaakaan.»
Laura oli tyytymättömän näköinen. Surullisen näköinen. Äänetön ja
hämillään. Hän ei näyttänyt välittävän vähääkään saaduista lahjoista.
Lehtori kuiskasi vaimolleen:
»Olemme tehneet suuren erehdyksen: antaneet liiaksi. On käynyt kuin
ylensyödessä: haluttaa lisää ja se, minkä on nauttinut, herättää
vastenmielisyyttä ja pahoinvointia.»
Laura oli koko illan kuin mykkä. Nukkumaankin meni sanomatta hyvää yötä
ja siunaamatta pani maata.
»Mikä hänen mahtaa olla?» kysyi lehtori vaimoltaan.
»En ymmärrä», vastasi rouva ja jonkun ajan kuluttua lähti katsomaan,
nukkuuko Laura.
Laura oli valveilla.
Äiti kumartui painaen poskensa vasten Lauran poskea.
»Mikä sinun on?» kuiskasi äiti, ripittäjä.
Ripitettävä, Laura, vastasi:
»Ei tullut kirkas onni.»
»Mikä kirkas onni?»
»Se, jota minä olen niin odottanut, että on ollut hauska olla.»
»Mitä sinä olet odottanut?»
»Sitä poikaa.»
»Minkälaista poikaa?»
»Reipasta, rohkeaa, iloista poikaa.»
»Mikä poika se on?»
»Se, jolle minä sen hatun olisin ostanut.»
»Missä se poika on ollut?»
»Roomassa.»
»Veli Erkkikö?»
»Ei, vaan elävä veli.»
Syntyi hetken äänettömyys. Sitten äiti suuteli Lauraa ja sanoi:
»Luetaan nyt yhdessä siunaus. Sitten sinä nukut rauhassa.»
Äiti nousi ja meni seisomaan ikkunan luo, josta katseli ulos.
Laura sängystään näki mustan ikkunan takana epämääräisen haamun, jolla
oli kädet ristissä ja joka puheli äidille. Nähdäkseen tarkemmin Laura
nousi istumaan, mutta äiti samassa kääntyi ja se haamukin katosi. Kun
äiti oli ovella menossa saliin, kysyi Laura:
»Kuka se oli?»
»Kuka niin?»
»Se, jonka kanssa puhelit.»
»Missä ja milloin?»
»Tuossa ikkunan luona.»