Tämä kirje kädessä ja taskussa Veli Erkki, jonka sopivassa tilaisuudessa
oli ilmestyttävä Päivölään, lehtori istahti illallispöytään ja asian
valmistukseksi kysyi:
»Vieläkö Kirsti itkee?»
»Ei», oli Lauran lyhyt vastaus.
Hämmästyneinä katselivat vanhemmat toisiaan ja yhteen ääneen sitten
kysyivät:
»Minkä vuoksi ei?»
»Kirsti on kuollut.»
»Onko sekin särkynyt?» huudahti lehtori katsahtaen vaistomaisesti
Leenaan, joka seisoi ovella odottelemassa kirjeen lukua ja nähdäkseen
sen vaikutusta.
Lauran vastaus kuului:
»Kirsti Päivölä lyhyen taudin sairastettuaan levollisesti nukkui
kuoleman uneen tänään kello viisitoista minuuttia. -- Kiltti äiti,
voileipä ja pikkuruikkuinen pala juustoa, saanko?»
Lehtori syöksyi rouvan kamariin, sytytti sähkövalon vaaleanvihertävään
kattolyhtyyn ja paneutui Päivölän eteen maata. Sen salissa oli pimeää,
ainoastaan kuvastimen kohdalla kuumotti sen verran, että näkyi sen
hyllylaudalla Veli Erkki vainajan hattu ja hopeinen vyö. Mutta Päivölän
makuuhuoneeseen paistoi kattolyhdyn valo värikkäiden ikkunain läpi
omituisella valaistuksella. Sinne tirkistäessään lehtori näki Kirstin
valkoisessa puvussa makaavan sängyssä.
Kuollut?
Niin kalpea kuin kuollut.
Ennen avonaisina niin kirkkaat, iloa hymyilevät ja sitten raollaan syvää
tuskaa kyynelöivät silmät olivat nyt ummessa ja syvä rauha lepäsi
pitkäripsisillä silmäluomilla, rauha otsalla ja valkoisilla ohimoilla.
Mutta kaunishuulisen suun ympärillä oli vakava, surumielinen ilme.
Ooh, miten se oli hänen vaimonsa näköinen!
»Kuollut!»
Lehtori painoi päänsä lattiaan.
Siinä hän makasi Kirstin kuolinhuoneen edustalla, kirje ja Veli Erkki
taskussa, ja -- itki.