Seuraavana päivänä esitettiin Päivölässä Veli Erkin kotiintuloa, juuri
sitä hetkeä, kun hän on astunut huoneeseen.
Lehtorin mielestä siinä todellakin olisi ollut hauska taulun aihe:
Kirsti odottaen tulijaa on viimeistelemässä somisteluaan. Hän seisoo
kuvastimen edessä selin katsojaan, mutta hänen kuvaimensa näkyy
edestäpäin vähän sivuttain. Hienohipiäinen poski rusottaa ja
pitkäripsiset silmät säteilevät kohti Veli Erkkiä, jonka kuvain on äkkiä
ilmestynyt Kirstin näkyviin salin ovella seisovana, hymyillen niinkuin
hymyillään iloiselle yllätykselle.
Päivölässä ennen oli ollut lehtorin rouvan mielestä niin kaihoisan
hiljaista ja painostavan yksinäistä, että hänen oli ollut kerrassaan
tuskallista katsella tuota alati hymyilevää Kirstiä, mutta nyt siellä
näytti niin vilkkaan eloisalta noiden kahden elämäniloisen olennon
näkyessä neljänä, että hän omasta halustaan makasi pitkät ajat Lauran
vierellä lattialla kuin samanikäinen leikkitoveri.
Leena ei saanut tarpeekseen katsotuksi kerralla eikä kahdella.
»Sanon minä», vakuutti hän puhellen itsekseen maatessaan Päivölän
edustalla kaikessa rauhassa, rouvan ollessa kävelyllä Lauran kanssa.
»Sanon minä, että se on sitten mallevaa, puntista prikkuun. Ei tässä
maailmassa somempaa. Herrattu noita nuoria! Jo ovat onnellisia, ovat. On
tullut se, jota neitonen on odottanut, on tullut ainainen kaivattu,
pitkäin päiväin ajatus, toteutunut on öitten uni. Ja toinen tuolla
ovensuussa autuaana ajattelee: Tuossa on kaunis katsottuni, herttaiseni,
nurmenkukkani. -- Onnellisia olette, jo vain olette. Kunpa kaikki
ihmiset olisivat niin onnellisia...»
Leena vaikeni, hän nieleskeli itkuaan.
Laura, joka oli palannut kävelyltä, tuli kamariin.
Leena nousi ja sanoi heltyneellä äänellä:
»Herra lahjoittakoon sinulle, rakas Laura, kirkkaita päiviä.»
»Mitä Leena tarkottaa?»
Leena jäi vähän aikaa miettimään tehden itselleen selkoa, mitä hän
oikeastaan tarkotti. Sitten, tahtoen peittää tarkotuksensa, sanoi:
»Onnea, onnea ja menestystä, kullannuppu.»
»Leena on erehtynyt», huomautti Laura. »Ei nyt ole minun syntymäpäiväni
eikä nimipäiväni.»
»Ei olekaan mikään päiväsi, kyllä Leena tietää, mutta muuten vain Leena
toivottaa onnea.»
»Kirkastako?»
»Niin, rakas Laura, kirkasta onnea, kirkasta oikein.»
»Minkälaista se kirkas onni on?»
Leena joutui hämilleen. Taas oltiin samassa kuin äsken. Mutta sitten
hänelle äkkiä johtui mieleen mutka. Hän istahti kyykylleen Lauran eteen,
mairehymyssä suu ja sellaisella äänellä kuin olisi luvannut jotakin,
josta Laura riemastuu, hän sanoi:
»Sellaista kirkasta onnea, että Lauralle veli!»
Laura vähän aikaa mietittyään kysyi:
»Eläväkö?»
»Elävä veli, reipas ja rohkea ja iloinen poika», lupaili Leena.
Taas mietittyään vähän aikaa Laura sanoi:
»Sen pitää olla tohtori.»
Se oli niin vakavasti sanottu, että Leenaakaan ei naurattanut, vaan hän
yhtä vakavana myönsi:
»Niin, tohtori! Siitä tulee varmasti tohtori. Lukemallahan tohtoriksi
pääsee.»
Laura alkoi jo mielistyä lahjaan, jota Leena tuntui hänelle
toimittelevan ja tarjottelevan. Uteliaana hän kysyi:
»Roomastako niitä tuodaan?»
Leena hölmistyi. Oli aivan tietämätön, mitä vastata. Laura katsoi häntä
vakavana silmiin ja odotti vastausta. Ei ollut Leenalla muuta neuvoa
kuin antaa mennä:
»Roomasta niitä tuodaan.»
»Joulupukkiko tuo?»
»Tuo väliin joulupukkikin.»
»Tuoko muukin?»
»Tuo muuan kiltti täti.»
Leena oli kuin tulisilla hiilillä, kun keskustelu oli saanut tämän
käänteen. Hän pelolla odotti uusia kysymyksiä ja mietti, miten nyt
pääsisi pian irti koko jutusta. Kun Laura jäi vähäksi aikaa ääneti, niin
Leena käytti hyväkseen tilaisuutta ja lähti kiireellä pois. Mutta kun
hän oli ovella menossa, kuuli hän Lauran äänen:
»Leena.»
Leena kääntyi ja sanoi:
»Laura kulta, Leenalla on jo kiire keittämään.»
Laura sanoi sulalla isänsä suulla:
»No, Leena on hyvä ja toimittaa sen asian, niin minä olen kiitollinen.»
»Minkä asian, kultaseni?»
»Sen pojan, sen elävän veljen sieltä Roomasta.»
Leena pyörähti ja meni kyökkiin, jossa ratkesi nauramaan, ettei tahtonut
loppuakaan tulla.
Leena parka ei aavistanut, että siitä asiasta tuli hänelle vielä ankara
asia.
* * * * *
Syksyllä Veli Erkki kuoli. Kuoli tapaturmaisesti. Ollessaan retkeilyllä
salissa se joutui Leenan jalkoihin ja musertui Leenan kengänkoron alla.
Leena säikähti niin, että lysähti istualleen. Hän ei itkenyt, vaan
voivotteli. Lehtori, joka oli yksin kotona, tuli kamaristaan katsomaan.
Hän luuli, että Leenalle oli sattunut joku taudinkohtaus, ja kysyi:
»Mikä Leenaa vaivaa?»
Leena osotti nukkea ja tukkaansa repien huudahti:
»Minä senkin hevonen!»
»Todellakin», lausui lehtori kumartuessaan katsomaan nukkea. »Todellakin
surullista. Mutta minä pelästyin, että täällä oli kysymyksessä jotakin
vakavampaa.»
»Kyllä tämä on tarpeeksi vakavaa», voivotteli yhä Leena kuin suurissa
tuskissa.
»Ehkä nuken voi vielä korjata», lohdutteli lehtori ja kokoili palasia
lattialta.
»Ei, ei, ei! Ei sitä mestaria tule, joka sen korjaisi, mikä kerran on
ollut minun kompuran jalkani alla», vakuutti epätoivoinen Leena.
»Ei todellakaan», myönsi lehtori katsellessaan onnetonta Veli Erkkiä ja
sen irtonaisia paloja. »Mutta ostetaan toinen nukke, sillähän vahinko on
täysin korvattu.»
»Ja luuleeko lehtori, että se Lauralle kelpaisi?» sanoi Leena kuin
ihmetellen, että lehtori sellaista puhuukaan.
»Samallainen nukke, minä tarkotan», selitti lehtori.
»Mutta, hyvä lehtori, jos se onkin samallainen, niin se ei kuitenkaan
ole sama. Entinen on särkynyt, kuollut, saanut surmansa kauhealla
tavalla! Laura itkee niin, että tulee sairaaksi, ja kun sattuu, niin
kuolee, sen saatte nähdä, lehtori. -- Voi minua vaivaista, syntistä.»
»Niin todellakin», sanoi lehtori miettivästi. Hän ei ollut tuota tullut
ajatelleeksi, että Laura voi onnettomuuden panna pahakseen, että se voi
koskea häneen hyvinkin kovasti. »Mikä tässä nyt neuvoksi keksittäisiin?»
»Ei mitään neuvoa, ei mitään keinoa. -- Voi minua, minkä onnettomuuden
sain aikaan.»
Lehtori lohdutti Leenaa, että Leena ei ollut yksin syyllinen
onnettomuuteen, vaan oli hänelläkin suuri osa siihen. Hän oli leikkinyt
Lauran kanssa nukeilla, kunnes Lauralle oli tullut aika lähteä
lastentarhaan kesken leikin. Hänen huolekseen oli Laura jättänyt saattaa
nuket Päivölään, mutta hän oli unohuttanut ne tuohon: Kirstin Runebergin
puistoon odottamaan Veli Erkkiä, joka oli mennyt käymään yliopiston
kirjastossa.
»Ja tuolla Kirsti vielä odottaa tietämättä kauheasta onnettomuudesta»,
voivotteli Leena. »Tuolla se hymyilee vain, niinkuin hymyilee Laurakin
kotia tullessaan. Mutta sitten?» Ja Leena ratkesi niin haikeaan itkuun,
ettei lehtori tiennyt mitä tehdä.
Tuli toki rouva kotia.
Hän säikähtyi ensin. Mutta sitten lohdutti Leenaa samoin kuin
itseäänkin:
»Sillä aikaa, kun Laura on lastentarhassa, minä käyn ostamassa kaupasta
samallaisen nuken. Se pannaan Päivölään, ja kun Laura tulee, ei hän
tiedä mitään.»
Lehtorin rouva lähti heti päällysvaatteita riisumatta. Ja Leena sai
elämäntoivoa, mutta oli säikähdyksestä niin rampautunut, ettei kyennyt
jaloilleen lehtorin auttamatta.
Rouva palasi tyhjin käsin kaupungilta. Nukkeja ei ollut enää kaupassa.
Oli sanottu, että uusi lelutilaus saapuu näinä päivinä ja ehkä tulee
silloin niitäkin nukkeja, vaan ei ollut varmaa. Ja rouva heittäysi
tuoliin surullisena.
»Oli se ikävä ja surullinen tapaus», sanoi lehtori istuen ja jääden
oikein tarkemmin tapausta ajattelemaan nyt, kun Veli Erkki tuntui
lopullisestikin menneeltä mieheltä. Ja hän muisteli vainajaa. Oli jäänyt
mieleen monta hauskaa ja kaunista kohtausta, aivan ihmiselämän
todellisia kohtauksia Kirstistä ja Veli Erkistä. Tuossa vielä äsken, kun
olivat leikkineet, hän kuljettaen Veli Erkkiä, Laura Kirstiä, olivat
nuket puhuneet heidän suullaan tulevaisuuden toiveista. Olivat olleet
kirkkaita toiveita. Kirsti oli ehdottanut, että Veli Erkki lukisi
tohtoriksi ja sitten he yhdessä retkeilisivät ulkomailla. Veli Erkki oli
luvannut. Ja oli kuvailtu jo tulevia matkoja ja hauskoja aikoja.
Lehtorin silmät sattuivat Kirstiin, joka istui muutaman kukkajalustan
juurella -- Runebergin puistossa -- odottamassa Veli Erkkiä. Toinen
elossa, toinen kuollut -- niin, todella kuollut. Lehtori huokasi.
»Mutta jos siellä kaupassa sanottiin, että niitä ehkä tulee pian, niin
silloinhan on vielä toivoa», sanoi lehtori lohdutettuna ja lohduttaen.
»Ja sitä paitse: totta kai niitä tilaamalla voi saada ainakin tehtaasta,
jossa niitä on valmistettu. Eihän tässä hätää ole. Ei Veli Erkki olekaan
kuollut!»
Lehtori alkoi selittää, miten asia järjestetään niin, ettei Laura
onnettomuudesta aavistakaan. Se käy varsin sukkelasti ja helposti: hän
jatkaa vain leikkiä siitä, mihin Lauran kanssa olivat lopettaneet.
Lauran kotiatuloon oli lehtorilla kaikki järjestetty. Kirsti oli
Päivölässä hymyilevänä, ja lehtori esitti Lauralle kirjeen Veli Erkiltä,
joka selitti, että hän on mennyt maaseudulle viikoksi tahi pariksi
lukemaan ahkerasti, suorittaakseen tohtorintutkinnon. »Koeta nyt pitää
hauskaa yksinäsi sen aikaa, rakas sisko», niin loppui kirje.
»Onnistui erinomaisesti», hymyili lehtori vaimolleen, kun oli esittänyt
asian Lauralle.
Mutta kun lehtori oli jo jättänyt mielestään koko tapauksen ja istui
työssään, tuli Laura hänen luokseen ja sanoi:
»Oletko, isä, kuullut siitä kauheasta tapaturmasta?»
»Mistä kauheasta tapaturmasta?» kysyi lehtori, luullen että Laura on
jonkun kyökissä kävijän kuullut puhuvan jostakin aivan äsken
tapahtuneesta onnettomuudesta.
Laura kertoi:
»Maaseudulle mennessään Veli Erkki on joutunut pillastuneen hevosen
jalkoihin ja siinä rytäkässä kuollut.»
»Mistä sinä sen tiedät?» kysyi vähän harmistuneena lehtori, luullen että
Leena oli asian Lauralle ilmoittanut, vaikka oli kielletty sitä
tekemästä ja kehottamalla kehotettu olemaan aivan kuin hänellä ei olisi
vähintäkään tietoa koko Veli Erkin onnettomuudesta.
Laura näytti Veli Erkin hattua ja hopeista vyötä ja muutamia
posliinipaloja, jotka tunsi Veli Erkin poskikappaleiksi ja jotka hän oli
löytänyt salista läheltä yliopiston kirjastoa.
Lehtori oli jähmetyksissään ja jännityksissään. Odotti vain milloin
Laura itkuun räjähtää. Mutta Laura ei räjähtänyt. Aivan levollisena hän
lähti kerrottuaan tuon kauhean tapauksen. Ja päivällistä syödessä Laura
puheli iloisesti ja usein itsekseen hymyili, mikä hänelle oli tullut
omituiseksi tavaksi.
»Meidän neidistä taitaa tulla sellainen tyttö, joka ei pojista välitä»,
sanoi lehtori vaimolleen ihmetellessään tälle sitä kummallista seikkaa,
ettei Laura itkenyt lainkaan Veli Erkin onnettomuutta.
»Niin, en ymmärrä», sanoi rouva. »Päivölän Kirsti kuitenkin näkyy
surevan», jatkoi rouva purskahtaen itse itkuun.
»Kirsti?» ihmetteli lehtori. »Sitäpä on soma nähdä.»
Hän meni tirkistelemään Päivölään.
Kirsti oli Päivölän salin sohvalla puoleksi makaavassa asennossa, niin
että silmät olivat puolitiehen auki.
»Todellakin!»
Sen katse oli nyt hervakka ja kyyneleinen, niin kyyneleinen, ja suu
itkunilmeinen. Hänen äänetönnä maatessaan siinä näytti kuin hän olisi
ollut puoleksi tajuillaan, puoleksi tajutonna, niin synkän surun, niin
mustan murheen vallassa, ettei voinut itkeä ääneen, ei edes valittaa.
Oli tuskallista katsoa.
Tuo syvän murheen kuva painui niin lehtorin mieleen, ettei se jäänyt
silmistä mielenkiintoisimmassakaan työssä. Laura puuhaili iloisena
itsekseen, lauleskeli ja kävi puhelemassa ja hymyilemässä, mutta
sittenkin lehtori odotti malttamattomana uutta Veli Erkkiä, Kirstin
vuoksi.
Pian saapuikin uusi Veli Erkki muutamana iltapäivänä. Lehtorin ja rouvan
iloksi ja riemuksi Leenalle, joka kävi makaamassa melkein joka päivä
Päivölän edessä hokien: minä vaivainen, syntinen.
Lehtori itse oli seremoniamestarina järjestämässä kuolleista nousseen
Veli Erkin kotiatuloa. Hän oli sepittänyt kirjeen, joka oli osotettu
Neiti Kirsti Päivölälle:
»Rakas Sisko.
Olen varma, että sinä olet itkenyt minua kuolleena. Lähellä kuolemaa
olen ollutkin. Minulle sattui tapaturma, josta sitten sinulle kerron
tarkemmin. Olen näin kauan maannut sairaalassa, jonne minut jo
kuolleeksi luultuna oli kannettu. En ole ennemmin kyennyt kirjoittamaan.
Mutta nyt olen terve ja saavun luoksesi pian. Sitten meidän taas on
hauska. Odotan malttamattomana hetkeä, jolloin saan sinua syleillä,
rakas sisko. Siis näkemiin.