Laura ei ollut nukeista välittänyt lainkaan. Mutta kerran ollessaan
äitinsä kanssa kaupungilla kävelyllä hän yhtäkkiä pysähtyi myymälän
ikkunan ääreen, jossa oli nukkeja, osotti niistä muuatta ja äitinsä
hämmästykseksi sanoi:
»Osta, äiti, tuo minulle.»
Se oli kyllä sievä nukke, jonka saattoi asettaa istumaan tahi seisomaan,
kädet erilaisissa asennoissa. Mutta äidin mielestä siellä oli paljon
kauniimpia ja sellaisia, jotka puhuivatkin lausuen muutamia sanoja. Hän
niitä tarjotteli, vaan Laura ei huolinut kuin siitä, jota oli osottanut.
Kun nukke tuotiin kotia, niin vanha Leena, kyökkipiika, joka sattui
olemaan läsnä laatikkoa avattaessa, siunasi ja löi kahta kämmentä
yhteen, sieppasi nuken ja juoksutti sen lehtorin kamariin:
»Lehtori, katsokaa! Rouvanne koulutyttönä, ihan ilmetty.»
Lehtori ei ollut nähnyt rouvaansa ennenkuin aikaisena neitinä, oli
tutustunut häneen vasta jonkun aikaa ennen kihlaustaan. Vikkelästi hän
otti silmälasinsa, jotka lukiessaan oli pannut pöydälle, ja alkoi
hymysuin tarkastella nukkea. Mutta hän epäilevästi pudisti päätään. Ei
hän keksinyt mitään yhdennäköisyyttä nukessa. Hän päätteli itsekseen,
että aina liioittelevan Leenan koko touhu johtui siitä, että Leena
nähtävästi piti nuken taivaansinisiä silmiä ylen kauniina. Mutta ettei
Leena mitenkään tulisi nolatuksi innostuksessaan, lehtori hänelle
ominaisen hienon kohteliaisuuden lisäksi sanoi mahdollisimman
ystävällisellä äänellä:
»Kyllä minä kuvittelisin rouvan pikku tyttönä hieman toisen näköiseksi.»
Leena oli hämmästyksissään aivan kuin olisi yhtäkkiä unesta herännyt
siihen lehtorin eteen seisomaan. Ei nukke nyt hänestäkään ollut rouvan
näköinen yhtään. Ja häpeissään hän itsekseen jupisi:
»Mikä minua taas höpsytti?»
Mutta miten ollakaan, nukke lehtorin käsissä sattui makaavaan asentoon,
jolloin se sulki silmänsä. Silloin lehtori hämmästyneenä lausui:
»Todellakin! -- Todellakin vaimoni näköinen.»
Hymy nuken kasvoilta oli kokonaan kadonnut ja suun ympärillä oli hempeän
vakava, hieman surumielinen ilme.
»Soma nukke», ihasteli lehtori hyväntuulisena.
Hän riemastui kuultuaan, että vihdoinkin oli löytynyt nukke, joka
miellytti Lauraa, hänen ainokaistaan. Hän ryhtyi heti puuhaan saadakseen
nukelle oman varsinaisen asunnon. Teetti kerrassaan pienen rakennuksen,
jossa oli kaksi huonetta, sali ja kamari, parahiksi suuria nukelle,
täydellisesti sisustetut. Niin että kun tämä pieni talo oli sijoitettu
lehtorin rouvan kamariin ja Laura saanut sen mielensä mukaiseen
järjestykseen, Leena käskettynä katsomaan sitä huudahti:
»No mutta mun päiviäni! Ihan kuin oikeassa talossa, puntista prikkuun.
Ja niin juhlallista, että sydäntä hytkyttää.» Omin valtoinsa
pulpahteleva naurunhörähdys kuului tuon tuostakin Leenan maatessa
lattialla tirkistämässä pienen talon ikkunasta sinne sisälle.
Laura näet oli järjestänyt niin, että oli katsottava määrätystä
ikkunasta, ja siitä nähdäkseen piti katsojan paneutua pitkälleen
lattialle. Lehtorin rouvalle, joka oli nuori ja tyttömäinen, oli se yhtä
helppoa kuin Lauralle itselleen, mutta lehtorinkaan, joka oli jo vähän
ikämies, ei auttanut muu kuin lattialle mahalleen!
»Todellakin», sanoi lehtori äänellä, joka ilmaisi, että vaivan maksoikin
näkemänsä.
Pienestä ikkunasta tirkistäissä näkyi verhopeitteisestä oviaukosta vain
vähäinen osa nukkelan sänkykamaria häämöittäen salaperäisessä valossa,
joka sinne tunkeutui sen värikkäiden ikkunain läpi. Mutta saliin oli
avara näköala. Katsojan vastaisella seinällä oli sohva. Siinä istui
nukke omissa onnellisissa ajatuksissaan ja kasvoilla hymy, kirkas ja
iloinen kuin peipon viserrys keväällä. Sohvan yläpuolella oli tauluna
muuan Lauran äidin valokuva nuorena tyttösenä, sekin hymyilevä.
Päätyseinässä olevista kahdesta ikkunasta, joiden välissä oli suuri
kuvastin, paistoi päivä helakasti. Luonnossa oli kaunis syksyinen päivä,
mutta tuon leikkimaailman pienessä talossa oli täysi kesän tunnelma.
»Kiitoksia», lausui lehtori noustuaan ja otti Lauran syliinsä. »Isä
pyytäisi saada ehdottaa nukkelan nimeksi: Päivölä. Mutta mikä on nuken
itsensä nimi?»
»Kirsti», vastasi Laura.
»Todellakin! Äidin kaima.» Lehtori suuteli tytärtään.
Laura makasi Päivölän edessä joka päivä. Väliin tuntimääriä
liikahtamatta.
»Mitä sinä siellä näet?» kysyi kerran äiti uteliaana paneutuessaan hänen
viereensä lattialle.
»Katso, äiti. Kirsti on aivan kuin ajattelisi jotakin hyvin hauskaa.
Eikö ole?» sanoi Laura.
»Niin on.»
»Mitähän se ajattelee?»
»En tiedä, kultaseni.»
»Minun niin haluttaisi tietää, mitä se ajattelee. Koeta sinä, äiti,
sanoa.»
»Rakas kultaseni, ei äiti osaa sanoa.»
»Se muistelee jotakin hauskaa, jota sille on tapahtunut.»
»Niin», myönsi äiti.
»Mitähän hauskaa sille on tapahtunut?»
Ei äiti osannut sanoa.
»Mitä hauskaa sinulle on tapahtunut tuossa sinun kuvassasi?» kysyi taas
Laura.
»Ei äiti enää muista.»
»Koeta muistaa.»
»Ehkä minä olin saanut hyvän todistuksen koulusta.»
»Ei se ole mitään erinomaista», sanoi Laura halveksuen. »Isähän sanoo,
että hyvän todistuksen saa, kun viitsii vähänkään lukea.»
»Ehkä minulle ei ollut tapahtunut mitään erikoista», sanoi äiti
nolostuneena onnistumattomasta yrityksestään.
»Minkä vuoksi sinä sitten olet niin iloinen tuossa kuvassasi?»
»Minulla yleensä oli hauska.»
»Mitä hauskaa sinulla oli, äiti?»
»Äiti oli silloin nuori. Nuorena odottaa ja toivoo. Ja se tekee elämän
hauskaksi.»
Laura jäi miettimään katsellen ison aikaa äänetönnä Päivölään niinkuin
äitikin. Sitten hän äkkiä sanoi:
»On aivan kuin Kirstikin odottaisi jotakin. Eikö niin sinustakin?»
Siltä todellakin näytti kuin Kirsti, seisoessaan verhojen välissä
sänkykamarin ovella tulossa saliin, olisi odottanut jonkun tulevan siinä
silmänräpäyksessä. Ja äiti aivan kuin poistaakseen syntyneen
mielikuvansa ehätti sanomaan:
»Kirsti odottaa veljeään.»
»Eihän Kirstillä ole veljeä», sanoi Laura sillä äänellä kuin olisi hän
samalla sanonut, että äiti puhuu aivan mahdottomia.
Äiti pääsi pulasta, kun lehtori tuli käskemään häntä telefoniin.
»Tule sinä, isä, sanomaan, mitä Kirsti odottaa ja toivoo», käski Laura.
»Tuskin Kirsti osaa odottaa ja toivoa mitään», sanoi lehtori, luullen
tällä vastauksella pelastuvansa nyt, kun hänellä oli kiire.
»Mutta silloin sen olisi niin paha olla kuin minun on», sanoi Laura
tiukasti.
Lehtori hämmästyi ja unohutti kiireensä.
»Onko sinun paha olla?» kysyi hän kuin säikähtyneenä.
»On.»
»Minkä vuoksi sinun on paha olla?»
Laura mietti etsien sanoja saadakseen sanotuksi sen, mitä hän tarkotti.
Hän tapaili ja tapaili, vaan ei saanut mieleistään muotoa sanottavalleen
ja lopuksi hänen täytyi tyytyä vastaukseen:
»Sen vuoksi minulla on paha olla, kun minulla ei ole niin hauska kuin
Kirstillä.»
Lehtori naurahti ja, paneutuen pitkälleen lattialle tirkistääkseen
Päivölään, sanoi:
»Mikä se sitten Kirstillä on niin hauska?»
»Sitäpä minä en tiedä ja haluaisin niin tietää.»
Olisipa lehtori itsekin halunnut tietää, mistä tuo iloinen onnellisuus,
joka loisti Kirstin koko olennossa siellä Päivölässä, jossa oli niin
yksinäistä ja hiljaista, että mieltä ahdisti katsellessa. Lehtori ei
keksinyt aiheen atuakaan ja sanoi neuvottomuudessaan:
»Eikö äitikään tiennyt?»
»Äiti sanoi, että Kirsti odottaa veljeään», vastasi Laura huulet
pitkällä.
»Niin todellakin», sanoi lehtori ihastuneena selitykseen, joka hänen
mielestään oli sukkelasti keksitty.
Laura katsoi pitkään. Hän luuli, että muut näkevät sellaista, jota hän
ei näe, ja sanoi isälle:
»Näytä, missä se veli on.»
»Veli ei ole vielä tullut. Hän on ulkomailla», alkoi lehtori selittää
kuin todellista asiaa ainakin. »Veli on ollut Roomassa. Siellä, jossa on
Pietarin kirkko. Meillähän on kuvia Rooman Pietarin kirkosta.»
»Joko on lähtenyt Roomasta?»
»Jo on lähtenyt sieltä kulkien Sveitsin kautta, joka on hyvin kaunista
vuorimaata. Olethan nähnyt kuvissa Sveitsin maisemia alppimajoineen ja
vesiputouksineen?»
»Sielläkö veli on vielä Sveitsissä?»
»Ei enää. Sieltä veli on mennyt Parisiin.»
»Onko siellä hauskaa?»
»On siellä hauskaa. Siellä on kauniita puistoja, joissa lasten on hauska
leikkiä. Muutamassa suuressa eläin- ja kasvitarhan puistossa on lapsille
kaikellaisia huveja. Siellä on pienen pieni omnibus, jolla lapset
ajelevat ympäriinsä puistossa. Siellä saa ratsastaa pienen pienillä
hevosilla tahi suuren suurella elefantilla tahi kamelilla. Ja saapa
siellä kyytiä vaunuissa, joita vetää kamelikurki.»
»Sielläkö veli on vielä Parisissa?»
»Ei. Kyllä on lähtenyt jo matkalle sieltä.»
»Milloin veli tulee?»
»Sitä en voi varmaan sanoa.»
»Tuleeko huomenna?»
»Tjah!» Lehtori joutui vähän hämilleen, mutta jatkoi sitten: »Veli tulee
Ruotsin kautta ja sieltä laivalla Helsinkiin. Isä menee katsomaan
sanomalehdestä, tuleeko huomenna laivaa.»
Niin lehtori pääsi. Hän meni ja selitti asian vaimolleen:
»Nyt pitää saada lisäksi poikanukke», sanoi hän nauraen. »Käy ostamassa
mahdollisimman pian, sillä sitä odotetaan jo huomenna tulevaksi.»
Lehtorin rouva kulki kaikki lelukaupat, mutta poikanukkea ei ollut
saatavissa. Kauppiailla oli vain vanhojen varastojen jätteitä, uusia
odottivat vasta joulun alle.
Lehtori sai keksiä syitä Kirstin veljen viipymiseen ja pitää
maantieteellisiä esitelmiään Lauralle harva se päivä. Ei olisi ollut
aina aikaa, ja vaikea oli saada esitelmiin uutta mielenkiintoa sekä
keksiä loppua, joka Lauraa tyydytti. Niin että lehtori oli helisemässä,
kuten hän päivitteli.
Tukholmassa olivat jo niin kauan viipyneet, että kumpikin oli
kyllästyksissään. Kuninkaan linnassa vierailu ei huvittanut Lauraa
ollenkaan. Lehtori seuraavaksi päiväksi keksi keinon: osti joitakin
leluja ja antoi Leenan viedä ne Päivölän Kirstille veljen tavaroina,
jotka hän on jo etukäteen lähettänyt. Se oli uutta ja tyydytti jonkun
aikaa. Mutta sitten tuli taas kova ikävä:
»Missä Kirstin veli viipyy?»
Leena tuli lehtorin avuksi satulippaineen.
Hän otti Kirstin veljen haltuunsa Tukholman kuninkaallisesta linnasta.
Sieltä olikin helppo lähteä satumaailmaan. Ja täällä oli avaruutta
liikkua. Eikä tarvinnut veljen tuloa kiirehtää, hän sai nyt viipyä
huoleti joululahjaksi. Joulun aaton aattona loppui Leenan viimeinen
kertomus:
»Niin kulki poika suistumatta Surman suuhun. Sillä hän oli reipas. Niin
astui kaatumatta pahan Kalman kartanolle, sillä hän oli rohkea ja
iloinen poika. Sitten tuli hän suureen kaupunkiin, jossa talot olivat
koreasti valaistut ja sisältä kuului kaunis soitto, mutta taloissa ovet
olivat lukossa, ettei minnekään päässyt. Sinne valaistujen ikkunain
ääreen raukka olisi kuollut, mutta joulupukki tuli ja koppoi pojan
konttiinsa. Ja huomenna hän tulee, kun joulukuusi on sytytetty. Sen
pituinen se.»
Niin tulikin. Mukana oli ristimätodistus, nimenä: Veli Erkki.
Se oli reippaan näköinen poika. Katse avonainen ja rohkea ja suu
sellaisessa hymyssä kuin olisi hän sanonut: Mehän olemme vanhoja
tuttuja. Sillä oli vaaleanharmaja töyhtöhattu, lyhyt, tummanviheriä
samettitakki, hopeanvärinen vyö, mustat polvihousut, punaiset sukat ja
kiiltonahkakengät.
»Missä minä olen tuon nähnyt?» jäi lehtori tuumimaan nukkea katseltuaan.
»Missäpä sinä sen olisit nähnyt!» naurahti rouva leikkisästi.
»Olen minä jossakin nähnyt», vakuutti lehtori pannen käden otsalleen.
Sitten jonkun ajan kuluttua sai hän irti muististaan, että muuan hänen
entisiä oppilaitaan oli ollut tuon nuken näköinen. »Mikä hänen nimensä
taas olikaan?» Lehtori koetti saada nimeä kiinni. Huomaamatta, että
Leena, joka oli tullut seisomaan hänen eteensä, tarjosi teetä, lehtori
vain katsoi häneen otsa kurtussa ja kummasteli ääneen: »Mikä kumma hänen
nimensä olikaan?»
»Veli Erkki, Veli Erkki», vastasi Leena tokottamalla aivan kuin koettaen
sitä iskettämällä iskettää lehtorin muistiin.
Lehtorin rouva ei voinut olla purskahtamatta nauramaan Leenan
erehdykselle ja hänen hassunkurisuudelleen opettaessaan lehtoria. Mutta
lehtori hymähti vain ja pehmoisella äänellään selitti Leenalle:
»Minä tässä vain muistelin muutaman oppilaani nimeä. Tuo Veli Erkki on
hänen näköisensä.»
»Nii-iin», lausui pitkään Leena nauraen itsekin erehdykselleen. Mutta
sitten alkoi puolestaan selittää: »Minusta tuo Veli Erkki vähän
muistuttaa muuatta tohtoria, vai lieneekö ollut vielä aivan valmis
tohtori?» Leena kääntyi kuin lehtorin rouvalta kysyäkseen, mutta tämä
siirtyi toiselle puolen joulukuusta korjaamaan muuatta kynttilää, joka
oli vähän, vaan ei ollenkaan haitalle asti, kallellaan. Ja Leena jatkoi:
»Kumminkin se jo tohtoroi lomalla ollessaan. Mutta sitten se otti ja
kuoli...»
»Eihän vain tapaturmaisesti?» kysyi keskeyttäen lehtori, josta alkoi
tuntua, että Leena on samalla polulla kuin hänkin.
»Tapaturmaisesti!» vastasi Leena. »Tapaturmaisestipa hyvinkin. Sairaan
luo oli haettu, hevosella, niin se hevonen pillastunut ja siinä
rytäkässä...»
»Mikä hänen nimensä oli?» keskeytti taas lehtori.
»Niin, sanokaa te minulle!» huudahti Leena. »Sen minä vain muistan,
ettei se kumminkaan Palotorninmäki ollut. Mutta rouva sen muistaa?»
»Tarkottaako Leena Vartiovuorta?» kuului rouvan ääni kuusen takaa.
»Vartiovuori juuri!» sanoi lehtori yhteen ääneen Leenan kanssa. »Erkki
Vartiovuori. Vai sieltä hän oli teidän pitäjästä.»
»Ei ollut», kuului rouvan lyhyt vastaväite.
»Naapuripitäjästä hän oli, Selän toiselta puolen», selitti Leena.
»Kanttorin poika.»
»Todellakin. Hänellä olikin kaunis lauluääni», sanoi lehtori. »Hän
esiintyi usein iltamissa täällä soololaulajana. Hänen bravuurilaulujaan
oli tuo, jonka sinäkin, Kirsti, niin hyvin laulat: 'Tuonne taakse
metsämaan'. Hyvin miellyttävä, kelpo poika.»
»Sitäkö lehtori tarkotti?» kysyi Leena.
»Juuri häntä», vastasi lehtori.
»Heti minunkin silmääni pisti, että tuopa on sen tohtorivainajan
näköinen», sanoi Leena ja ihmetteli: »Se on soma, kun nukeissakin voi
tavata jonkun ihmisen näköisyyttä.»
»Eihän se ihme ole», sanoi lehtori. »Nukethan on ihmisen muotoisiksi
muovailtukin. Mutta voi sanoa eläimistäkin, koirasta, kissasta tahi
muusta eläimestä, että tuo on sen tahi sen henkilön näköinen.»
»On totta», hyväksyi Leena lähdössä salista. »Mutta», lausui hän
hämmästyneellä äänellä ja pysähtyi ovelle, »eikö Laura tykkääkään Veli
Erkistä?»
Laura oli panemassa nukkea laatikkoon. Hän oli hyvin vakavan näköinen.
Painettuaan kannen kiinni hän vei laatikon etehiseen, aivan kuin
jättääkseen sen lahjan joulupukille takaisin.
Lehtori ja rouva hämmästyivät. Laurahan oli koko päivän puhunut Kirstin
veljestä, ollut iloinen laatikon tultua ja vielä iloisempi avattuaan
sen.
»Minä tahdon maata», sanoi Laura etehisestä palattuaan.
Tuli hätä, että Laura on sairas. Mutta Laura pudisti päätään
kyseltäessä, eikä hänellä ollut kuumetta lainkaan, kun mitattiin.
Lehtori moittien itseään päätteli, että hän oli liiaksi jännittänyt
Lauran mielikuvitusta kertomuksillaan Kirstin veljestä ja arveli, että
miten lienevät Leenankaan sadut olleet valiten kerrottuja.
Laura makasi ääneti, vaikka ei nukkunut. Hän kyllä piti silmänsä kiinni,
mutta vähän väliä raotti katsahtaen äitiin, joka istui sängyn ääressä.
Vasta kun illalliselle käskettiin ja lehtorin mentyä äiti jäi yksikseen
hänen luokseen, kuiskasi hän:
»Äiti, oliko se hyvin paha mies?»
»Kuka, kultaseni?» kysyi äiti kummastuen ja alkoi hänkin pelätä Leenan
satujen vaikutusta. »Mikä mies?»
»Se tohtori.»
»Mikä tohtori?»
»Se Vartiovuori.»
Äiti hämmästyi niin, että hätkähti kuin säikähdyksissään.
»Hyvä Jumala, mitä sinä, rakas lapseni, puhut?»
»Sinä punastuit, kun puhuttiin, että Veli Erkki on hänen näköisensä. Ja
sinä itkit siellä kuusen takana. Minä näin kyyneliä silmissäsi. Minä
näin.»
Äiti tunsi, ettei hän nyt voi hallita ilmeitään, ja salatakseen itsensä
Lauran katseelta hän kumartui ja painoi poskensa Lauran poskea vasten.
Siinä he sitten puhelivat kuiskaten kuin salaripissä.
»Miten hän oli paha?» kysyi Laura, ripittäjä.
»Ei hän ollut paha», vastasi ripitettävä, äiti. »Päinvastoin hän oli
hyvä. Kuulithan, mitä isäkin sanoi hänestä.»
»Minkä vuoksi sinä sitten itkit?»
»Hänen kuolemaansa.»
»Oliko hän *sinulle* hyvä?»
»Oli, hyvä hän oli.»
»Hänellekö sinä kuvassasi hymyilet?»
»Nuku nyt, rakas kultaseni.»
Laura herkesi äänettömäksi ja hetken kuluttua äiti meni kuvastimen eteen
ja seisoen selin Lauraan järjesteli tukkansa, sormenpäillä pyyhkieli
otsansa, silmäluomet, silmänalustat ja posket. Kääntyi sitten sivuttain
kuvastimen edessä ojentaen ryhtiään. Silloin hän näki kuvastimessa
Lauran istumassa sängyssään.
Ja he kuvastimen kautta hymyilivät toisilleen.
»Kuule, äiti.»
»Mitä, kultaseni?»
»Tuo Veli Erkki tänne minulle.»
Kun äiti lähti hakemaan sitä, huusi Laura jälkeen:
»Elä tuo laatikkoa, tuo vain itse poika.»
Nuken saatuaan Laura katseli sitä vähän aikaa ja sanoi:
»Minä pidän tästä.»
Hän käski äidin mennä illalliselle.
»Ei minua nyt haluta», vastasi äiti.
»Mene vain, ettei isän ole ikävä», sanoi Laura.
Kun lehtori ja rouva palasivat kamariin, niin Laura nukkui punaposkisena
ja hymysuin. Veli Erkki makasi päänalustalla. Lehtori tuli iloiseksi ja
hymyillen katsoen vaimoonsa sanoi:
»Ei niitä ymmärrä noita lapsia.»