Loit, Luoja, halut minulle,
panit paalut kaikkialle:
"Tähän asti, ei etemmä!"
Mutta ma käyn etemmä,
uhmaan käskyjä Jumalan,
jot' en tunne. En sinulta
pyytänyt lahjoa eloni,
en siitä sinua kiitä.
2.
Sinäkö sanelet yöstä,
sinä, auringon sikiö,
laulaja laveasuinen,
kantama Kalevan kansan?
Mitä tiedät yöstä sinä,
joka et tuntenut ikinä
pyydettä tulipunaista,
rakkautta rajattomuuden,
hiilen hiiltävän paloa,
kaiken kaunihin menoa?
Kävit tietäs' kuin sokea
jumalitten johtamana,
istahdit ilokivelle,
kukutit käkösiäsi,
laulelit, mitä sinulle
lauloi suuret armo-luojat!
Haa, te päivän liedot lapset,
mitä te tiedätte elosta
niiden, joill' on tahdon taisto
vasten valtoja elämän,
jotka syy on synnyttänyt,
rikos tehnyt rikkahiksi,
tuska tuimiksi takonut,
murhe musta seppelöinyt?
Tiedä, laulaja lavea,
se on seppel yhtä pyhä
kuin omakin otsalehtes
antama Auringon jumalan,
sulotarten suutelema!
1899.
Mietelmiä.
Vuossadat vierii. Ajan aallot pauhaa.
Miespolvet vaihtuu, kansat katoaa.
Mit' etsii ihminen? Vain rauhaa, rauhaa.
Työmiehen rinta rauhaa halajaa.
Me oomme lapsia vain eksyneitä
maan pahan pinnalla. Me etsimme,
me harhailemme salon suuren teitä,
mut koti, koti, kusta löytyy se?
Käy monta tietä, mont' on uskoa
ja monet tuulet taivaankantta kaartaa,
me odotamme aamun ruskoa,
mut pilvet synkät sydänpäivän saartaa.
Lapsi hymyy kehdossaan.
Nuku lapsi, nuku vaan,
nuku, nuku, nurmilintu,
ellös herää ensinkään!
Maa on paha, levoton.
Taivas lapsen koti on.
Taivahall' on suuret tähdet —
ellös, hento, herääkään!
Kukka uinuu umpussaan.
Nuku kukka, nuku vaan,
nuku, nuku, nuori kevät,
miksi pyrit kesähän?
Suven aika lyhyt on.
Syys on kylmä, armoton,
Kevähäll' on tuores tuoksu —
ellös pyri kesähän!
Sydän nukkuu rinnassain.
Nuku sydän, nuku vain,
nuku, nuku, nurmilintu,
ellös ulos unelmoi!
Elämä on armoton,
Unten onni hellä on.
Unelmill' on suuret siivet —
ei niit' elo käyttää voi.
Mut lapsi se hymyvi kehdossaan:
"Minä tahdon mieheksi nousta,
minä tahdon miekkoja välkyttää
ja jännittää sotajousta",
Ja kukka se kuiskivi umpussaan:
"Minä tahdon tuoksulla täyttää maan
ja aueta päivähän, aurinkohon,
vaikk' kukkani kuihtuva on".
Ja sydän se sykkivi rinnassa:
"Minä taistella rauhani tahdon,
minä tahdon seisoa tuulessa
ja nähdä aaltojen vahdon.
Mitä siitä jos toivoni pettää vaan!
En murru ma silloin multahan maan,
kun murrun ma nuorihin toiveisiin
ja uskoni unelmiin."
Rauha taiston seppel on.
Voima vaan vie voittohon.
Voima! Sana mahtava,
sana suuri ja ankara,
sana kauniiden kalpatöiden,
nimi rietasten rikos-öiden,
lippu aatteen ja innostuksen,
miekka murhan ja mullistuksen,
heikon pelko ja köyhän kauhu,
valon soihtu ja sodan sauhu,
viljan nousu ja viljan kaato,
valon kulku ja kasken raato,
sana sankarin, Jumalan —
Voima on valtias maailman!
Lauloi äiti lapselle:
"Ollos nöyrä, nöyrä se
Luojalle on otollinen,
elontiellä onnellinen,
joka taipuu, taitu ei.
Myrsky vuorihongan vei,
vuorilla käy suuret tuulet —
ellös pyri vuorille!"
Haastoi kukka kuuselle:
"Ollos pieni, pieni se
Luojalle on otollinen,
elontiellä onnellinen.
Pieni tyytyy pienehen.
Minä ylös yllä en.
Ylhäällä käy suuret taistot —
miksi pyrit ylemmä?"
Puhui impi urholle:
"Ollos hyvä, hyvä se
Luojalle on otollinen,
elontiellä onnellinen.
Lämmin, oi, on kotilies.
Miksi ulos pyrkii mies?
Ulkona käy suuret surut —
ellös pyri ulomma!"
Mut lapsi se laulavi äidilleen:
"Miten voisin nöyrä ma olla,
kun sinua heittiöt herjaavat?
Ne suistan ma taistelolla!"
Ja kuusi se kukalle huminoi:
"En maahan, en maahan ma jäädä voi,
minä tahdon taivahan tuulilta
sua kukkanen suojella!"
Ja sankari sanovi immelleen:
"Ei, täällä ma voimani tuhlaan,
minä tahdon suurihin suruihin
tai suurehen riemujuhlaan.
Oi katso, kaunis on Luojan maa,
sen tahdon, sen tahdon ma valloittaa,
se on valtakuntamme vastainen —
kas sulle ma valloitan sen!"
Mik' on voiman oikeus?
Rakkaus, vain rakkaus.
Rakkaus! Sana suloinen,
sana siipien valkeiden,
sana suurinten sankar-töiden,
valo synkinten sydän-öiden,
rinnan yöllinen yksin-nyyhky,
rauhan viesti ja voiton kyyhky,
päivän paiste ja tuike tähden,
riemun parhaimman paras lähde,
suden suitsi ja himon ohja,
tahdon ponsi ja tarmon pohja,
sana sankarin, — Jumalan —
Rakkaus on valtias maailman!
Vuossadat vierii. Ajan aallot pauhaa.
Maan kansat vaihtuu, miehet mietteineen.
Mit' etsii ihminen? Vain rauhaa, rauhaa
ja onnen seppelettä otsalleen.
Ken niittää valmuja vain unelmoiden,
ken leikkaa laakereita maisen maineen,
ken onnea vain orjantappuroiden
ja kuka ulpukoita unhon laineen.
Maailma yhtä kiittää, toista soimaa,
työt toisen muistaa, toisen unohtaa,
mut jokainen voi paljon rakastaa,
vaikk' enemp' ehkä toisella on voimaa.
1898.