Väinämöisen synty.
Tuo oli synty Väinämöisen,
rotu rohkean runojan:
Meren aavan suuri sulho
kaihosi Kavetta naia,
halki aikojen halasi
immeksensä Ilmatarta,
valjasti valiot varsat,
veden varsat vaahto harjat,
kokosi kosiokullat,
huolitteli huomenlahjat,
ajoi neittä kihlomahan,
ilman impeä kosihin.
Kauas kaikui ruoskan roiske,
kuului kuorskuna hepojen,
kovin kuulti kullan välke,
hyvin helmyet helisi
ajaessa Ahtolaisen,
vieriessä veen isännän.
Tuop' on impi, ilman tyttö,
Kave luonnotar korea,
istui ilman vempelellä,
taivon kaarella kajotti,
pilvilinnan liepehellä,
utu-uudinten takana.
Lausuipa ulapan urho:
"Istu, impi, korjahani!" —
Impi noin sanoiksi virkki:
"Miksi neittä korjahasi?" —
Veden valta vastaeli:
"Meren laajan morsioksi,
aaltojen ajelijaksi,
Ahdin linnan liikkujaksi,
suojien sulostajaksi,
kultieni kantajaksi."
Lausui laajan ilman impi:
"Suotta kultasi kuluvi,
helmesi helähtelevi!
Impenä ikäni kaiken
aina aionkin elellä,
enkä suostu sulhasihin,
mielly miesten leikkijöihin."
Veen valio, ulapan urho
tuosta suuttui ja syäntyi,
nosti aallot ärjymähän,
hirmumyrskyt mylvimähän,
väkivalloin vieäksensä
ilman impyen ihanan:
vuorina vedet kohosi,
tuntureina tuulten alla,
meri piirtyi pilvilöihin,
pohja kuivana kihisi,
paaet paukkui, louhet loukkui,
vaahto taivasta valeli.
Mutta Ilmatar ihana
istui taivaan vempelellä
suojassa ikisulonsa,
impisalpojen salassa,
kuhun ei tunnu tuulten voima,
urhon vimmat ei ulotu.
Vihdoinpa vihainen sulho
leppyi varsin lempeäksi,
vuoret laski, laaksot nosti,
meren tanteren tasasi
kirkasna kimaltamahan,
lämminnä läpäjämähän;
syvältä sydämestänsä
kultansa kuvan hän nouti,
toip' on lempensä totisen
pinnallensa päilymähän,
kaunisna kajastamahan.
Kave luonnotar korea
pilkisti lomasta pilven:
katso, kalvosta ulapan
paistoi kaunis taivonkaari,
kaarelta korea impi,
kuuhut neien kulmaluilta,
päivyt impyen povelta.
Neitosen sydän sykähti,
kimmahti kivinen rinta,
leimahti povessa lempi,
suonissa säkenet suihki,
vaan ei suostu ilman impi
vielä sulhonsa sylihin.
Murhe murti miehen mielen,
kaipaus ulapan urhon,
suri hän yössä yksiksensä,
hämyssä häveten itki,
itki ilmoille surunsa,
kaihonsa utuna unten.
Mutta katsoi Kaihopilvet,
kyynelten utuiset uhrit,
korkeammalle kohosi,
impehen ylemmä ylti
kuin vihan vihuripuuskat
tai hymy hyvän sydämen;
nousi taitse taivonkaaren,
otavaisen olkapäitse,
sulki jo sylihin sorjan,
kaulasi Kapehen nuoren,
kuiski kummia sanoja,
ulpujen utuista kieltä,
kaihoja kalankutujen,
avovetten vellamoita
valta-auringon valossa,
luonnon luomisen lumossa.
Tuo tunsi ihala impi
itkun jo sydänalassa,
tuskan niin ilonihanan,
riemun niin surunsuloisen
kuin on kuudan toukokuinen
tai tuoksu kevät-ahavan —
ja hän astui jo alemma,
vaipui valtahan utujen.
Se oli synty Väinämöisen
lemmestä meren ja ilman.
1896.
Lemminkäisen laulu.
Tule tuuli, tuui purtta,
vieös veikkosi venettä,
anna juosta puisen purren,
mennä mäntyisen venehen
saarelle sanattomalle,
niemelle nimettömälle!
Tunnen, tuuli, sun sukusi,
sinä vanhin veljistäni:
saman saaren kainalossa
syntyi Ahti ja ahava
ilman impien ilossa,
lännetärten läikkehessä.
Tuosta kasvoin tuulen kanssa
nenässä utuisen niemen,
kuljin tuulen kumppalina,
vierin veljenä ahavan
ympäri selän sinisen,
lakkapäien lainehien.
Tuuli se pojan povehen
puhalsi vihurit vinhat,
idän irnut, kaakon karjut,
luotehen sotaiset soitot;
henki hellätkin sävelet,
kaiut kallihin kotini,
emosen etelälämmöt,
ensi lemmen länsileyhkät.
Näinpä kaikki taivon tuulet
tunnen ma polo povessa,
siksi kuikkana kujerran,
lokkina lotaeleime,
enkä tieä kunne kuljen,
minne vie minut vihuri,
viepikö kohin kotia
vaiko mieron valkamille.
Kaikki tunnen tuulten kärjet,
toki en pohjoisen tereä,
viel' ei halla verta hyydä,
puhalla puhurin valta
Ahtolan pojan povessa,
saati liedon Lemmikäisen.
Enkä kuikkana kujerra,
lokkina lotaja aina,
ilman kokkona kohoan,
haukkana viriän vielä,
taivot kaarran, maat tähyän,
halki pilvien havisen.
Pelätkätte, peipposeni,
varokatte, varpuseni,
ilman kokkojen iloa,
toivon haukkojen halua!
Liidän neitien linnan päälle,
impien laelle lasken,
haiverran havukan lailla
neitiparvesta parahan,
heleimmän helmipäistä,
kukkapäistä kuuluisimman.
Puhu tuuli purjehesen,
anna vauhtia ahava,
läikytä alusta länsi,
lempi lennätä venettä
saaren impien iloihin,
kassapäien karkeloihin.
1896
Virokannas.
Häipyy vihdoin hetket nukkuvankin,
vierii sokeankin viikot pitkät,
kului aika myöskin kurjan Suomen.
Yössä yhä Osmon onni itki,
kahlehissa kulki kansan kieli,
murtui Suomen laulun suojamuurit,
katkes kansanhengen kurkihirret,
raunioiksi vajos Suomen valta.
Kesannoiksi Sampsan pellot jäivät,
kylvämättä Kalevaisten kasket,
niittämättä Väinön touot, toivot:
kussa taannoin kansan vilja kasvoi,
siellä huojui vaan nyt korpi kolkko,
kussa muinen karjan kellot kalkki,
siellä kaikui ruske kontioiden,
kussa ennen käkökullat kukkui,
siellä yökkö lensi, huusi huuhkain.
Surumielin Suomi-äiti itki:
"Kussa kuljet, suurin sankareista,
missä viivyt, viisas Väinämöinen?
Emos vanhan auttajaksi astu,
joudu päästäjäksi päivän uuden,
sekä päivän että kuuhutkullan,
jotka meiltä jättitammi peittää!"
Silloin säälitellen Väinö vanha,
joka iltapilven paltehelta
Suomen kansan kohtaloita katsoi,
näki kyynelsilmin, murhemielin,
taivahalta tähtimiekan tempas,
Kalevaisten väkikalvan vanhan,
jonka heittänyt hän tuonne oli
Suomen rantamilta suoriessaan;
ja hän maahan valosäilän viskas
halki taivon, puhki pilvilöiden,
läpi jättitammen taajan latvan.
Lailla leimauksen miekka lensi,
vaipui kalpa Ukon vaajan lailla,
tiensä leikkas läpi tammen lehväin,
syvään päätä myöten maahan syöksi.
Näki kansa liekin leimahtavan,
tuikahtavan oudon tulikielen
ilman öisen, ikisynkän halki;
kaikki katsomahan tuota riensi,
kuunko keträ oli kirvonnunna,
vaiko lentänytkin taivon tähti,
pudonnutkin päivän pyöryläinen.
Neuliaisna sinne nuoret juoksi,
kontiona sinne vanhat kulki,
petran askelilla poiat potki,
neiet joutsenena souten joutui,
kaikki sinne, kunne viiru viittas,
minne rata rasti, juova johti.
Eipä ollut päivän pyöryläinen
eikä keträ kuun, ei taivon tähti,
oli miekan kahva kankahassa,
kultakahva, helmin huolieltu;
mutta päältä paistoi päivän juova,
reppänästä säde pieni pilkki,
siinti taivas, kuulti kultapilvi.
Jopa päättyi petran päivämatka,
jopa soutu sorjan joutsenenki,
ihastellen, ihmetellen kaikki
jäi nyt katsomahan kankahalle,
katsoi taivahasen, maahan katsoi,
katsoi toinen toisehensa, eikä
tiennyt, mistä oli miekka tullut,
kuinka repeytynyt päivän reikä.
Saapui silloin sinne ukko utra,
itse Virokannas Karjalainen,
joka syrjäisessä sydänmaassa
eli yksin salosaunassansa,
eli muinaisissa muisteloissa,
lauleloissa ajan vanhan vainen:
hänkin nähnyt oli liekin lennon,
kansan humun kautta korven kuullut,
kaalonutkin tuota katsomahan,
vaikka tiellä jäänyt muista jälkeen.
"Onpa niinkuin tuolta päivä pilkkis,"
virkkoi Virokannas ihmetellen,
tirkistellen kohti taivonkantta,
kuusten latvain lomi kurkistellen;
vaan kun katse valon tietä seuras
päästä päähän, maahan taivahasta,
huomasi hän kahvan kankahassa,
hieroi silmiään ja tuumi silloin;
"Eihän liene vanhan Väinön miekka!"
Maahan kumartui ja sormin kulki
kahvan kaunehia tunnustellen,
tunsi Ilmarisen ihmemiekan,
tunsi kirjat, tunsi kullat, helmet,
myöskin Väinön vanhat taikamerkit.
Mutta kummissansa kansa kertyi
äijän ympärille tiedustaen:
"Miekan tunnetko ja mist' on tullut,
kuink' on tänne päässyt päivän pilke?"
Silloin Virokannas päänsä nosti
katseen ylvään yli kansan luoden:
"Kalvan tunnen, tunnen kantajankin!
Senpä muinen seppo Ilmarinen
takoi Väinämölle, veljellensä,
kun ol' Louhi valon maasta vienyt,
saanut vuoren alle aurinkoisen,
sillä Väinö Pohjan kansan kaasi,
voitti yön ja päästi Suomen päivän."
Kysyi ihmetellen Suomen kansa:
"Kummia sa kuulut haastelevan!
Ken on Ilmarinen, ken on Väinö?
Kerro meille!" — "Jospa kertonenkin."
Virkkoi Virokannas Karjalainen:
"Laulaisinpa, totta taitaisinpa,
kun ois täällä joku joukossanne,
joka löisi käden kättä vasten,
mielen mieltä, kielen kieltä vasten,
lähtäksemme laulun laajan teille,
virren vienon vettä soutaaksemme."
Seisoi äänetönnä Suomen kansa,
vaiti viipyi vanhat, nuoret. Vihdoin
astui vaari sadan vuoden vanha
toisten takaa horjuen ja lausui;
"Taisin kuulla noita taatoltani
joskus piimäsuuna pikkaraisna,
vaan on ruostunut jo kielen lukko,
kurkku kuivanut ja muisto mennyt;
toki vielä toisen muistutellen
jotain niistä ehkä tietää voisin."
Ja he istahtivat kankahalle,
kannon päille, kalvan kahden puolin,
löivät kädet vanhat kättä vasten,
saumasivat sormet toisihinsa;
Karjalainen sana-arkun aukas,
Virokannas virsilippahansa,
lauloi ilojansa entisiä,
muinaisia onnen muistojansa,
kertoi Suvantolan sankareista,
kosijoista kuulun Pohjan neien,
lauloi Väinämöisen voimatöistä,
Sampo-matkasta ja Louhen maasta.
Hymyhuulin noita kansa kuuli
niinkuin lapsi kehtolauluansa,
jonk' on äidiltänsä kuullut kerran,
mutta unhottanut maailmalla;
nauroi nuoret Ahdin leikkilöille,
Väinön lausehille vanhat nyökkäs,
itki neiet nuoret Kullervoista,
poiat surkutteli Ainon surmaa.
Vaan kun vielä lauloi ukkokallas,
kuinka kaikk' ol' ennen toista täällä,
kuinka toisin täällä touko kasvoi,
toisin leivo lauloi, lehto tuoksui:
kuinka ennen täällä suuret laulut
raikui suusta suurten sankareiden,
kuinka ennen täällä suuret miekat
säihkyi säkeneitä suurten töiden,
kuinka yksi, suuri Suomen manner
kantoi yhtä suurta Suomen kansaa —
silloin kansa kysyi kaihomielin:
"Miksi ennen kaikk' ol' onnellista,
miksi muinen kaikki kaunihimpaa?"
"Silloin paistoi päivä," vanhus virkkoi.
Ja hän lauloi, kuinka niemellänsä
vapaa kansa kerran kynti, kylvi,
mutta merten takaa vieras saapui
tuoden rantamalle taimen oudon,
taimestapa kasvoi jättitammi,
jonka latva maasta päivän peitti.
Ukon kertomata kuunnellessa
syttyi sydämissä aatos uusi,
syttyi niinkuin kulo kankahalla:
ensin hiljaa, ritisten se hiipi,
piirsi matalana maata pitkin,
kanervissa kiemuroiden kulki,
kunnes löysi kuusen kunnahalta,
kuusen korkean ja kukkalatvan,
johon roihahti ja taivahille
kauas kansan pyhän tahdon kantoi:
"Taitettava onpi tammi suuri,
kauhu kaadettava Suomenniemeni"
Kansan tahdon Väinämöinen kuuli
ja hän riemastui, ja rinnassansa
syttyi toivon säde kerran vielä
päästä ahojansa astumahan,
soutamahan suvannolta Suomen.
Ja hän lauloi uuden ilmapurren,
emäpuuksi taivon kaaren taittoi,
puutti pohjan ilman pieleksistä,
päivän sätehistä laiat liitti,
kokan kultas aamun purppuralla,
illan kuutamolla keulan huoli —
valmis lähtemähän ollaksensa,
konsa kajahtaisi kutsu kansan.
1896.
Väinämöisen palaus.
"Oi, joutuos, Väinämö vanha,
luo kaihovan kansasi taas,
Nyt Suomessa suuri on juhla,
suvi armahin ympäri maas
jo paistavi päivyt meillä
ja päällä on taivas sees.
mut poissa on Pohjan sampo
ja vaiti on kantelees." —
Näin kansan huuto se kaikui
yli laaksojen, laineiden
ja pauhaten ilman patsaat
satakerroin kertasi sen:
"Oi, joutuos, Väinämö vanha,
sua vartovi kansas ja maas
on tarvis sampoa uutta
ja tarvis soittoa taas!"
Ja Väinämö kutsun kuuli
ja riemuiten rinnassaan
hän reilahan laivan laittoi
ja hattarahaljakkaan,
jo lykkäsi vesille venhon,
sen suuntasi Suomehen päin,
ja taivahan rannat jätti
ja pilvien palteet näin.
— Kas, Suomen lahdella laiva
läpi hyrskyjen hyökyää,
min kokka kuultavi kultaa,
min päivänä välkkyvi pää,
mut ruorissa sankari istuu
niin muhkea muodoltaan —
ken lie? kenen lienevi laiva?
kävi huuto nyt kautta maan.
Jo rantahan, vierasta vastaan,
väki Väinölän virtasi niin...
jo nähtihin laivan laatu,
jo laskija tunnettiin!
Ovat outoja purjehet purren
ja masto on kumman maan,
mut tulija ei ole outo,
vaan tuttupa vanhastaan.
Veen vierelle kansa nyt joutuin
telapuita viskoelee,
urot uhkeat kuusia kaataa,
pojat kuoria kiskoelee:
"Hän saapuvi, sankari suurin,
hän saapuvi Suomehen taas,
oi terve, Väinämö vanha,
taas vanhaan valkamaas!" —
Jo maalle laiva se laski,
emäpuu kävi pohjahan,
mut silloin laitoihin tarttui
kädet kansan riemuavan
ja kauas kaarnana laiva
lens' keskehen kuusiston,
perämiehen kuivalle tuoden —
kuten maan tapa vanha on.
Pian Päivän kummulle käytiin
tulojuhloa tanhuamaan,
suvijuhloa nuoren Suomen,
valojuhloa Väinön maan,
johon yhtyis nuoret ja vanhat
ja aika vanha ja uus,
ja muinaispäivien murheet
ja valkea vastaisuus.
Ikitammien sijalla kasvoi
siell' lehto nyt kaunoinen
ja lietona leppien helke
soi lempeä tuulosien;
mut siell' oli ennallansa
kisatanner tanhuavain
ja paikallaan oli paasi,
pyhä paatero loihtijain.
Siell' lehdossa, lehvien alla,
nyt haasteli harmajapäät,
siell' leimusi muistojen liekit,
suli sydänten jäykkien jäät;
ja kiertäen miehestä mieheen
simasarkat vaahtiset käy —
vaikk' kuultavi kannujen pohjat,
ei muistojen pohjoa näy.
Kas, mistäpä laulut liedot
pyhäsillan nyt ilmahan soi?
Siell' aamun nousevan kansa
kisakentällä karkeloi;
ei yön ole varjoja siellä,
ei murheen muistojakaan,
siell' liehuvi onni ja lempi
ja toivehet nuoret vaan.
Mut kansan keskehen Väinö
hymyhuulin istunut on,
hän katsovi vanhojen juhlaa
ja riemua nuorison.
Hän nähnyt on onnessa kansan
ja nähnyt onpi sen yöss' —
siin' istuvi muistojen urho,
mut toivojen sankari myös.
Näin juhlivi Väinön kansa,
näin juhlivi Väinön maa,
ilo korkea ilmoja kiirii,
kukat tuomien tuoksahtaa,
meri kuohuvi kukkulan alla,
kilo laineill' leikkiä lyö,
mut kauas kumpuja kaartaa
käen kukkujen kultavyö.
Mut kaunehin kassapäistä
nyt astuvi Väinämön luo,
hän kantelon viisikielen
ikitietäjän kätehen tuo:
"Oi, ottaos omasi, Väinö,
suo soittosi soida taas,
ja laulaos vanha laulu —
näin pyytävät nuoret maas'."
Ja pitkin poskia Väinön
vedet virtasi tulvanaan,
kun vanhan vaskisen soiton
taas tunsi hän polvellaan,
mut riemuiten kansa kaikki
huus' rientäen tietäjän luo:
"Oi, laulaos vanha laulu,
taas kantelon kaikua suo!"
Tuo silloin tietäjä nousi
ja harmajan nosti pään
ja loihtijan outo lieska
hänen leimusi silmistään:
"En vanhaa laulua laula,
vaan uuden laulun ma luon
ja aamua Suomeni armaan
ma soittoni soida suon!" —
Ikipaadella Väinämö istui
ilo entinen polvellaan
ja paaden ympäri kansa
se vaieten vartoi vaan;
niin hiljaa lainehet loiski,
niin hiljaa kuunteli kuus' —
jo helisi vasket vanhat,
jo virisi virsi uus'.
Se soi kuni ukkosen nuoli
läpi pilvien pauhoavain,
se soi kuni kuutamon hohde
yli ulpujen uinuvain,
se kertoi päivyen voimaa,
valon voittoa keväimen,
se luonnon aamua lauloi,
ilon nousua ihmisten.
Yli aaltojen, alhojen, vuorten
sävelkeijuset karkeli näin,
joka kuusehen kiiveten kilpaa,
joka kukkahan pilkistäin:
"Miks' uinut, siskoni vielä,
oi heräjä, veikkoni, hei —
on päivä, on palannut Väinö,
yön peikoista pelkoa ei!"
Kas, tuolta jo honkien alta
sinihuntuja huiskaelee,
puun oksilla haltiat harmaat
hymyhuulin kuiskaelee!
Kas, täällä jo Vellamo itse,
meren kuohuja halkoelee
ja Ahtolan armahat immet
yli aaltojen palkoelee.
Mikä helinä päivyen päällä,
Mikä kulina kuussa soi?
Mikä kaarella siintävän taivaan
niin kummasti kuultaa voi?
Siell' Ilmatar aavojen merta
punapilvellä purjehtii
ja Kuutar ja Päivätär siellä
valon huntuja huolehtii.
Jo kajahti kangashiekka,
jo pemahti peltomaa,
kumu kuuluvi nurmen alta,
aho liikkuvi, aaltoaa —
Sielt' astuvi Mannun joukot,
peri-isännät ilmaantuu,
esivainajat vainioiden
ja kammojen kansa muu.
Yli aaltojen, alhojen, vuorten,
näin Väinämön soitto soi,
se kuorehen sielua loihti,
se luontohon laulua loi,
ja tuoksuen, helkkyen, soiden
ilo kaikuvi kautta maan:
on herännyt luonnon henki,
väki Väinölän uudestaan!
1896.
Lemmikäisen äiti.
Tuima on tuuli ja pimeä on taivo,
suuri on ulapalla aaltojen raivo,
lahti on tyyni ja selkeä vaan.
Kussa mun kotkani kulkeekaan?
Joudu jo kotihin ja lentosi heitä!
Taikka jo ajeletkin aaltojen teitä,
poikani pieni ja hentoinen.
Lahti on tyyni ja rauhainen.
Heitä jo haukkojen sotakisat kerran
Kustapa löytänet itsesi verran,
poikani suuri ja kaunoinen?
Lahti on tyyni ja rauhainen.
Anna jo pääskyjen rauhassa lentää!
Tuostapa emollesi surusanat entää,
poikani synkeä, syyllinen.
Lahti on tyyni ja rauhainen.
Ihmiset pahaks' sinut parjaavat mulle —
paha lienet muille, mut hyvä olet mulle,
poikani lempeä, puhtoinen.
Lahti on tyyni ja rauhainen.
Ulkona ulapalla myrskyt ne pauhaa,
täällä on lämmintä, täällä on lauhaa,
lahti on tyyni ja selkeä vaan.
Laske jo lahtesi valkamaan!
1896.
Pohjan neien kuolo.
Se musta lintu lens' puusta puuhun,
lens' Imatran rannoilta Ruijan suuhun.
Näin saapui murhe se matkallaan
myös Tieran mökkihin matalaan.
Hän istui saunansa kynnyksellä
ja kannel polvilla helisi, hellä,
Kun kukkui kuusessa lintu kumma:
"Jo Pohjan neien vei Tuoni tumma"
Niin värähti oudosti urhon mieli,
niin särähti kummasti kannelkieli:
"On aika laata jo laulamasta.
Jo katosi kauneus Kalevalasta.
On suurten sulhojen aika poissa,
on laulu kuollut ja murhe koissa.
Hän paistoi päivänä talviöissä,
hän kuulti kullassa, kirjovöissä.
Hän tuoksui tuomena tanhualla
ja keijut leikki sen lehväin alla.
Hän kukki kumpuna Suomen suossa
hän lauloi koskena laakson vuossa.
Nyt syys on maassa ja sydämissä
ja kansa kaipion kyynelissä.
On mennyt sankaritöiden aika,
kun sammui sankarilemmen taika."
Näin äänin murtuvin laulaen
hän ripusti naulahan kantelen.
Ja kuusi huokas' ja humisi tuomi:
"Nyt Pohjan impeä surevi Suomi."
1896
Marjatan laulu.
Keinutan kehtoa, laulatan lasta
vaulussa vemmelpuun.
Nukkuos tähtiä katselemasta,
vaipuos kuusia kuuntelemasta,
uinuos äitisi laulelmin,
keinuhun vemmelpuun!
Harva on soimi ja hieno on loimi,
kuurassa kiiltävi maa.
Lämmitä lempi, äityen lempi,
varjele lastani valkeaa!
Ihmiset emollesi kantavat kaunaa;
Saanut en kylpyä, saanut en saunaa.
Pysty on kulkea pyytäjän tie —
sulleko loivempi lie?
Harva on soimi ja hieno on loimi,
kylmä on yö kuni sois.
Hengitä halla, kohtalon halla,
hengitä orponi onneton pois!
Nukkuos, äityen nurmilintu,
tuuti, tuutilulla!
Uinuos pakkasen untuville,
armahille, harmahille!
painuos yöhyen parmahille —
tais' jo Tuoni tulla?
*
Miksi et nuku, oma kukkani, rukkani?
Itket — kylmäkö koski?
Kylmäkö on?
Ihme! Lämmin on lapseni poski,
sulanut seimen on seinä,
allasi, allasi angervon
kuumana huokuvi heinä.
Kas, mikä kajastus päälläni päilyy? —
Kas, mikä kajastus seinällä häilyy? —
Seimen päällä on on tähti,
tummempi päivää kirkkaampi kuuta,
selvempi suurempi tähteä muuta —
Luojako lähetti tähden sen
suojaks' lapseni valkoisen?
*
Keinuos kehtoni vemmelpuinen.
tuuli, tuutilulla!
Tuutios lapseni tuiretuinen,
armahuinen, naurusuinen,
tuutios rinnoille rakkauden —
tais' jo Unetar tulla?
1896.
Kiputytön laulu.
Jyrise Tuonelan tumma paasi,
järise vaivojen vaara!
Jauha kaunoja katkeroita,
surujen tautien talkkunoita,
keitä ailutten atrioita
valtojen valiopöytään!
Vilise Tuonelan virran vuoksi,
kohise kolmikopru!
Tuo'os tuskien tähkäpäitä,
rikosten viljoja, rinnan jäitä —
kohta juodahan häijyn häitä
kuoleman kosken alla!
Kohta jo täysi on Tuonelan paasi —
karpio, kahmalo vielä!
Silloin se paatero paukahtaa,
tuskien vaahtohon vaipuvi maa,
kuolema kutsua kansat saa
Tuonelan immen häihin.
1896
Tuonen tytön laulu.
Tumma on Tuonelan tähdetön yö,
tummempi Tuonella raatajan työ.
Vähän täält' on tullut ja tullut tänne monta,
vielä ei tullut, ei mennyt viatonta,
Huuhtelen mekkoja murhaajain;
herjojen helmat jo puhtaiksi sain.
Valkeat on virrat siellä elävitten mailla,
Tuonen vettä toki elon tahrat on vailla.
Mielelläni sentään ma työtäni teen.
Katselen kauas yli vierivän veen,
katselen kauas kohti elon kukkarantaa,
kuplaset aatostani kuljettaa ja kantaa.
Muistelen tummuutta Tuonelan yön.
Ajattelen raskautta raatajan työn.
Tuntoni on puhdas ja mieleni on tyyni —
parempi jos pestävinä oisi omat syyni!
Kurjia kuinka jos lie ihmiset,
kerran ne on iloinneet ja nauttinehet!
Helppoja heille lie Tuonen ikivaivat,
hetken kun rikkoa ja riemuita saivat.
Tuolla taas on kulkija päässä elon tien.
Venhoni kyykokan hälle ma vien.
Vähän täält' on mennyt ja tullut tänne monta,
vielä ei tullut, ei mennyt viatonta.
1897.
Ilmarisen vaellus.
Yöllä syntyi Ilmarinen,
seppojen suvun kuningas,
se syntyi sysimäellä,
kasvoi hiilikankahalla,
vaskinen vasara vyöllä,
käsissä käverät pihdit.
Katsoi kahta kämmentänsä,
arvelee, ajattelevi:
Miks' nämä minulle luotu,
mitä varten vastuksiksi?
Läksi kontion kotihin
kuoman mieltä kuulemahan:
"Saattaako setä sanoa,
miks' nämä minulle luotu?"
Ukkokarhu uksen eessä
simoa siretti juoda
kultaisesta kannusesta,
sarkasta hopehisesta,
katsoi kannun uurta myöten,
vantehen väliä myöten,
äkkäsi tulijan oudon,
kirposi kädestä kannu,
sima vieri suun sivuitse;
"Ohoh sinua, kuoma kulta,
kyll' on kynsiä sinulla!"
Sanoi seppo Ilmarinen:
"Kynnet on kyynärän pituiset,
vaan en tiedä enkä taida,
kulle työlle työnteleisin,
mille tenhoisin teolle —
saattaisko setä sanoa?"
Vaari vastahan vihelsi:
"Oisihan talossa työtä,
kun oisi tekijä toinen!
Kovin oot koivilta kapea,
ylen laiha lantehilta,
pää suuri, suu supukka,
iho ilkeän värinen —
lähde toisehen talohon!"
Läksi seppo läylimielin
kangasta kävelemähän,
läksi työtä etsimähän,
tekemistä tietämähän;
hiuka souti sormen päissä,
nälkä suolia näversi.
Niin saapui suden kotihin.
Suden akka orren alla
kirnusi kesäistä voita
kultaisessa kirnusessa,
männällä hopehisella;
tyontyvi sisälle seppo,
yli kynnyksen kysyvi:
"Oisiko talossa tässä
työtä tehdä tyhjän miehen?"
Akka kiljas', kirnu kaatui,
lapset parkaisi pahasti,
ukko uunilta tomahti
koivuhalko kainalossa:
"Ken olet, kurja mieronkierto,
mikä mies, mitä sukua?"
Sanoi seppo Ilmarinen:
"En tiedä sukuni tietä,
en isoa, en emoa,
tuolla honkien humussa
synnyin ma sysimäellä!
etsisin elosijoa,
asuinpaikkoa anoisin."
"Ei ole talossa tässä
suurusta suvuttomalle!
tokko erkanet, elikkä —!"
Läksi seppo läylimielin
kangasta kävelemähän,
emoansa etsimähän,
suvun tietä tietämähän
suupieltä suru vetäsi,
murhe mieltä mustentavi.
Kysyi puilta, pensahilta,
kuulusti ahon kukilta,
tutki ilman lintusilta,
kysyi maan matelijoilta,
eikä löytänyt emoa,
ei tavannut taattoansa.
Niin tuli ketun kotihin.
Repolaisen renkipoika
tervasi lylyä tiellä
ehtiäksensä erähän
illalla isännän kanssa;
katsoi tielle ja kavahti
kannon päähän huutamahan:
"On tulossa outo miesi,
kumma kulkija kylältä,
mies kapea, kaksijalka,
tassut kaikki taata pitkät!"
Repo kuuli rengin huudon,
luuli jo tuhon tulevan,
jousen vaarnalta varasi
savuna pihalle saapi:
"Seis! Seiso henkesi uhalla!
Mikä mies, mikä asia?"
Sanoi seppo Ilmarinen:
"Mikä lienen miehiäni!
Liekö sotka suolle saanut
vai rauku vesirajahan,
ilves tehnyt iljenelle,
suokurki sulalle maalle;
oon emoa etsimässä,
taattoa tavoittamassa."
Repo vastahan remahti:
"Ei ole sukua sulla
tämän ilman kannen alla!
Min' olen metsän henkiherra,
veen riistan verolle viejä,
saukon kummi, mäyrän kuoma,
ylikaitsija kanojen;
tunnen kaikki tuulen karjat,
maan kävijät, tien tulijat,
jalan neljän juoksevaiset,
siiven kahden kantamaiset;
kaikki on kirjoissa minulla,
kaikki mulla muistossani —
ei siellä sinun näköistä!"
Selitellä seppo koitti;
"Minkäpä minä osannen,
kun olen kerran tänne luotu,
syntynyt sysimäelle —!"
"Sin' olet syntynyt luvatta,
lurjus, vastoin maan lakia!
Kursi tiehesi, tahikka —!"
Läksi seppo läylimielin
kangasta kävelemähän;
pilkoin hälle puut puheli,
kukat viittoi vilkusilmin,
oravat osoittelivat,
linnut lennosta ivasi
angervon avuttomuutta,
heimotuutta herjan lapsen.
Astui seppo allamielin,
itkuvirttä vieritellen,
astui päivän järven päitä
toisen vaaroja vaelsi,
päivänäpä kolmantena
suo suuri etehen aukes'.
Astui seppo allamielin,
orvon virttä vieritellen:
"Kun oisin syntynyt sudeksi
taikka karhuksi kasunut,
oisi turkki tuulisäällä,
koti ois' kovalla säällä,
kodissa korea liesi,
liedellä punainen loimo,
emo lieden liepehellä,
mie itse emon sylissä —
ja minun sylissä onni!"
Jo väsähti väki sepolta,
uupui jo urohon voima,
vaipui miesi maan varahan,
tuskissansa turpehelle,
otsa suohon, suu norohon,
rinta rimpeä halaten.
Lauloi rauta rahkan alta,
soi suosta teräksen soitto:
"Kussa viivyt, maan kuningas,
raudan ruhtinas väkevä,
joudu joukkos' johtajaksi,
valtasi vapahtajaksi!
Tääll' on miehet miekka vyöllä,
sota-orhit ohjaksissa,
pyssyt on pamahtamassa,
torvet on torahtamassa,
kun vain saapuisi kuningas,
sois' käsky sotien herran!"
Jo tunsi sukunsa seppo,
tiesi työnsä työn hakija,
kimmahti kohoksi maasta,
viskasi vasaratansa,
tuli suihki suonten päissä,
koski rinnassa kohisi,
voiton liekki, voiman virta,
kutsumus kuningastöiden.
Kohotti kätensä seppo
kohti kuusten korkeutta,
vannoi maalle valan ikuisen,
sanan Luojalle lupasi:
"Tahdon ma takoa ilmi
luonnon voimat maan lumosta,
herättää vesien henget,
ainehet norojen alta;
tahdon tehdä maan hyväksi,
manteret hymyäviksi,
lehdot leivän kasvaviksi,
pelloiksi petojen korvet;
tahdon taivahan takoa
yli maani onnellisen,
taivahalle tähtikehrät,
kuut, Otavat, päivät kummat —
tahdon luoda luonnon onnen
oman onneni heraksi!"
Näin se vannoi vanhin seppo,
vannoi ruhtinasvalansa.
1897.