Ma oon kuin aalloilla pursi
jo puoleksi täyttynyt.
On ulkoa ulapan laulu
sen tunkenut sisähän nyt.
Ne ulapat toistahan etsii,
ne toistahan toivoelee
ja läpi mun purteni laidan
ne suukkoja suihkaelee.
Ma päivät soudan ja soudan
yöt valvon ja mittailen,
ja tuskasta vavisten tutkin
ma pohjia sydämen.
Yhä vaan mun venhoni vaipuu,
yhä nousevi sydämen yö —
oi, kohta ne yöt jo yhteen
yli purteni haudan lyö!
1897.
Kysymys.
Kun yksi rehkii ja yksi raataa
ja kaikki repii ja kaikki kaataa,
kun yksi kantaa ja kaikki sortaa,
kun yksi muuraa ja kaikki murtaa
ja yks se anteheks antaa vaan —
niin minne yksi se joutuukaan?
1898.
Iltarukous.
Unta, unta, unta
syvää uinumaan.
Lunta, lunta, lunta
ylle mustan maan.
Yössä, yössä, yössä
öiset linnut lentää.
Työssä, työssä, työssä
lepää tuskat sentään.
Lennä, lennä, lennä,
aatos inehmon!
Mennä, mennä, mennä
aika maata on.
1898
Laulajan laulu.
En, enhän muuta ma tahdokaan
kuin laulaa, laulaa, niin, laulaa,
kun laulut mun helkkyvät rinnassain
ja pyrkivät pitkin kaulaa.
Mitä voin minä sille, jos maailma
vain mulle se virsinä helkkää,
jos rytmejä on ilot ihmisten
ja surut on sointua pelkkää.
Ja minkä ma taidan, jos elämä tää
vain mulle on suuri runo,
mihin saimme me Luojalta langat vaan
ja Luojalta käskyn: puno!
Me punomme kehdosta hautahan,
me punomme, puramme jälleen,
kunis laulumme kuolema katkaisee
ja sen viemme me virittäjälleen.
Kuka viepi viisahan päätelmän,
kuka piirteli pilkkataulun,
kenen pivoss' on pieniä runoja vaan.
kenen kädessä sankarilaulu?
Mut olkoon se tunnelma, kompa vaan
tai miehen mietelmä syvä,
runot kaikki Luojalle kelpaavat,
jos runo on muuten hyvä.
Ei huoli hän siitä, jos jossakin
ei yhtynyt tahto ja voima,
jos tahto vaan oli oikea
ja aattehen aateloima.
Ja katso hän ei, jos kompastuit
sinä joskus riimien kiviin —
kun loppu se oikein sointuvi vaan,
ei kulje hän rivistä riviin.
Oi, auttaos, Luojani, sointumaan
mun lauluni loppu hyvin!
Oi, auttaos yhtenä heilumaan
mun lauluni latva ja tyvi!
Me laulamme kehdosta hautahan.
Kuink' kauan, tiedä me emme.
Paras aina ois' sointunsa sommittaa
kuin oisi se viimeisemme.
1898.
Nuori Nietzsche.
Tuo tulleeko päivä mullekin
kuin monelle muulle on tullut,
että elämä jonkin on arvoinen,
jota säästää ja säälii ne hullut,
että pelkään ma katsoa kuolemaa
kuin kumppani silmäterään —
Pyhä Aurinko, kuinka ma pelkäänkään
sitä päivää, jona ma herään!
Tää kaikki, kaikk' onhan unta vain:
mun aatteeni armahimmat,
mun henkeni heleä morsian,
tuon suudelmat tulisimmat,
hän, hän, satavuosiks' mi sekunnit loi
ja minuutit miljoonaksi,
joka yhdellä sydänyö-katseellaan
tomun tään teki jumalaksi!
Ja unta, untahan kaikk' on tää:
mun murheeni mustimmatkin,
epätoivoni, tuskani, taistoni,
sydänkaihoni katkeratkin;
mitä oon minä, onneton, kärsinyt,
mitä mulla on onnea ollut,
on unten aaltoja ollut vain
ja unten tuomana tullut.
Tuo koittaako päivä, kun laskea
mun pitäisi pitkin öitä,
elon paatisen polkuja suunnittaa
ja ankeita arkitöitä,
jona oisin ma yhteiskunnassa yks' —
kentiespä kohta jo kaksi —
ja vuosi vuodelta vaipuisin
taas raa'aksi rahvahaksi?
Ah, älköhön tulko se milloinkaan!
Mut terve, mun päiväni sorja,
mun päiväni ylpeä, seppelpää,
jona en ole onneni orja,
jona seison ma seppona murheeni,
jona aatos on ahjossa valkee —
sa terve, päiväni punainen,
kun haaveiden kuoret halkee!
En maitoa suoniin ma saanutkaan,
mut sain minä tummaa verta,
se otsasuonissa ouruaa,
kun kuohuun se nousee kerta...
minä kuulen kuin kohinan kaukaisen
tai tuhanten miekkojen melskeen —
hei tunnetteko te, ystäväin,
tuon alkavan aamun helskeen?
Ja silloin mun silmäni pimentyy,
mun sieluni salamoitsee —
haa, kuuletteko, kuin myrskyssä
mua taivahat jumaloitsee?
Olen arkki-enkeli Mikael,
mua Auringon parvet seuraa —
päin, lapset, laumoja pimeyden,
päin ihmis-yön jalopeuraa!
1898.
Nuori Alkibiades.
Yksinpuhelu.
Oi, miks' en syntynyt ma ennemmin,
kun Hellas vielä oli urhoin tanner,
oi, miks' en nähnyt miekkain leimausta
ja mastometsää, meren täyttävätä?
Miks' ei mun aikanani vapaus ollut
kuin entisaikaan verin ostettava
ja miks' ei miljoonat nyt Persian
ylpeinä yli vyöry Hellesponton?
Tää aik' on aika sankarmuistojen,
ei sankartöiden. - Tääll' ei tilaa niille.
Maa turvattu on, meri meille altis,
Ateena kasvaa lauluin, tietein, taitein,
ja niinkuin paasi liittyy paatehen,
niin nousee maani mahtavuuden muurit.
En luotu muurariks', en muiden töiden
rakennusmestariksi. Olla tahdon
ma omain aatteitteni arkkitehti.
Haluni usein oisi hävittää
maan tasalle nää templit, linnat, pylväät,
vain siks' ett' uudestaan ne luoda voisin.
Jo tuohon miettinyt oon keinonkin.
Kaks' kansaa täällä kiistää valtikasta,
Ateena yks' ja toinen Sparta, kumpi
lopuksi voittaa, viel' ei tiedä kukaan.
Ne veljessotaan tahdon yllyttää,
hävitän toisen toisella ja uuden
luon kansan raunioille entisien,
min veri on kuin Alkibiadeen:
puoleksi tyyntä, puoleks' myrskyä,
puol' urhon kuntoa, puol' immen mieltä,
puol' voimaa Spartan, puoli Ateenan
armautta päivän, hengen hienoutta,
hitunen hekkumata Persian
ja ryydiks' vielä raakuus pohjan kansain,
näin valmis Alkibiadeen on nektar,
min tarjoan ma taivaan jumalille.
1899
Nuori Jouko.
1.
Salamat välähtelevät
yössä mieleni pimeän,
sinkoovat siniset liekit
tuskieni tuntureilla.
Näen hengen huimat kuilut,
kuulen laulut Tuonen lasten;
olkoonkin iloni yöhyt.
Yöhön mökkini rakennan,
yöstä virteni viritän,
laulan mahdit maan povesta,
synnyt synkät yön vesistä,
peitän päivän paistamasta,
tärisytän taivonkantta,
itse istuinta Jumalan,
sydämen särkyneen sävelin,
virsin yöstä nousevaisin.
Tahdon olla tuskan tulkki,
tuskan tulkki, päivän peikko,
veli kaikkein kärsiväisten,
runo syyllisten sydänten.