Emäntä oli hyvyydessään kertonut rakkaalle aviopuolisolleen että minä

olin sävyisimpiä vieraita, mitä heidän talossaan pitkiin aikoihin oli

ollut. Enkä totisesti heillä pitänyt suurta melua, sillä niinä harvoina

päivinä, jotka siellä viivyin, joko kävelin kaupungilla tai ollessani

kotona kokoilin muistelmia sitä pitkää kirjettä varten, jolla minun oli

kunnia Kargopolista Sinua tervehtiä ja johon tämä kirje taitaa liittää

yhtä pitkän jatkon. Sitäpaitsi pyysin emäntäni ynnä hänen miehensä

kerran kahville, täten korvatakseni sen vaivan, jota hän oli nähnyt

kahvin paahtamisessa, jauhamisessa ja keittämisessä. Mutta vieraita,

jotka olisivat voineet talonväkeä häiritä, minulla ei koko aikana ollut

luonani, sillä muuan viralta pantu podljesnitshij (forstermeister

[metsäherra]), joka eräänä iltapäivänä tuli luokseni tarjoutuen

kanssani jakamaan kyytiä Pietariin, ei ollenkaan ollut meluavaa lajia.

Niinä muutamina tunteina, jotka hän viipyi luonani, sain kuitenkin

tarpeekseni hänen seurastaan, niin etten edes siinä tapauksessa, että

todella olisin matkustanut Pietariin, olisi erittäin toivonut sen

jatkumista. Hän näytti olevan niitä herrasmiehiä, jotka ottavat

tavalliset aamu-, päivällis- ja iltaryyppynsä ja välillä ylimääräiset

naukut ajan ja tilaisuuden mukaan. Ainakin hän nyt oli hyvässä

hutikassa, kuten tuntui, vaikka hän itse lienee ollut toista mieltä,

kun hetken poltettuaan ja lörpöteltyään kysyi, eikö saisi ottaa

naukkua. "Kak vam ugodno" [= kuten haluatte] minä vastasin

ajattelemattakaan hänelle sellaista tarjota, mihin minulla sitäpaitsi

ei olisi ollut tilaisuutta, kun ei minulla ollut viinaa. Mutta hän oli

kauan luonut himokkaita katseita pöydällä olevaan puolentuopin

vetoiseen pulloon ja kysyi hetken kuluttua, eikö minulla ollut lasia.

Osotin hänelle pullon läheisyydessä olevaa lasia, minkä jälkeen hän

tämän täytti ja tyhjensi sitten minun menestyksekseni lasillisen

hapanta kaljaa eli kvassia, josta nielikin vahingossa ainakin kolme

neljättäosaa. Eipä edes stakana kahvia, jonka kohta sen jälkeen saatoin

hänelle tarjota, liene täydelleen voinut korvata tätä ikävää erehdystä,

ja kohta sen jäljestä hän huomasi syytä olevan lähteä luotani ja hakea

jotakin parempaa paikkaa. Useampaa kertaa hän ei tullut luokseni, sillä

tämä ainoa käynti taisi tuottaa hänelle sen vakaumuksen, ettei minusta

olisi saanut hauskaa matkakumppania.

Emännän hyvän suosituksen tähden isäntä päätti omassa persoonassaan ja

omalla hevosella kyyditä minut hyvän palan matkaa Ishaivaan asti, jonne

aioin pysähtyä. Tätä hänen omakohtaista kyyditystänsä ei ollut

viiteentoista vuoteen tullut yhdenkään matkustajan osaksi, kuten hän

usein matkalla minulle vakuutti. Mutta ei siinä kyllä; lähdettäessä

emäntä oli antanut hänelle mukaan kaksi puolentoista korttelin vetoista

viinapulloa, joiden sisällystä isäntä matkalla alituisesti tahtoi

tarjota minulle. Kun en pitkään jaksanut kestää tätä hänen

hyväntahtoisuuttaan, oli hän vielä lisäksi niin hyvä, että usein itse

tyhjensi senkin, mikä minun olisi ollut velvollisuus tyhjentää.

Väliajat hän lyhensi alituisesti ylistämällä hevostaan ja sitä lähinnä

vaimoaan, niin ettei hän tuskin ollenkaan kerinnyt itseensä, ja

olisihan hänkin ansainnut muutamalla sanalla tulla muistetuksi. Ainoa,

minkä itsestään tiesi kertoa oli pääasiallisesti se, että nimi

Mishainin oli hänen yksinään, ja että tämä nimi oli tunnettu koko

matkustavalle maailmalle. Pelkältä ylenpalttiselta kiitokselta, jota

lateli hevosellensa, hän unhotti melkein kokonaan ajaa sitä, tai piti

kaiketi syntinä, millään lailla kehottaa niin oivallista hevosta

enempää kuin mitä se itse halusi liikkua, minkä vuoksi juhta

enimmäkseen vitkalleen käyden sai kuunnella kiitostaan. Mitä emäntään

tulee, hän tosin oli sangen hyväntahtoinen, säännöllinen, taloutensa

hyvin hoitava, hiljainen emäntä, mutta hänellekin vähempi ylistely

olisi voinut riittää, jos kohta minunkin on mainitseminen, että hän oli

toinen emäntä, jonka majasta pitkiin aikoihin olin kaivaten lähtenyt;

yhtä hyväntahtoisesta kemiläisestä emännästä kerroin edellisessä

kirjeessä.

Läksimme Kargopolista eräänä iltapäivänä, ja kun tuo hyvä Mishainin

sanoi, ettei hän edes kotonaankaan tavallisesti saanut unta öisin, ja

kun hevosella kenties oli sama tapa, tai kun se ainakin jaksoi

paremmin liikkua tänä vuorokauden aikana kuin paahtavalla päivällä,

ajoimme koko yön paitsi milloin hevosta syötettiin. Joka syöttöpaikassa

Mishainin välttämättömästi tahtoi juoda teetä, josta hän lähinnä viinaa

suuresti piti. Minä taaskin, ollen kolmantena tässä seurassa, olin

unillani ja olisin kernaasti nukkunut vaikka hänen ja hevosen puolesta,

mutta siihen en koskaan saanut tilaisuutta tuon alituisen teenjuonnin

vuoksi, johon minun oli ottaminen osaa. Eräässä paikassa hän oli

sattunut suututtamaan emännän, mistä syystä, en tiedä, kun en ollut

kuullut hänen toransa alkua, minä kuu heräsin keskellä sitä. Eipä

Mishaininkaan tietänyt sen syytä, vaan luuli hänen torumisensa

aiheutuneen tyhjästä tai siitä, että emäntä äkkiä oli saanut

torumistuulen; torua hän saikin kauan häiritsemättä, sillä tuo hyvä ja

hidas Mishainin ei rahtuakaan välittänyt hänen puheestaan, vaan poltti

tupakkaa, joi teetä, otti väliin ryypyn ja tarjosi toisen isännälle,

vallan samoin kuin vanha hevonen ei katso maksavan vaivaa lainata

korvaansa haukkuvan koiran nalkutukselle, vaan kulkee tietään edelleen

siitä välittämättä. Rupesin siis arvailemaan eukon suuttumuksen syytä,

eikä tämä luultavasti ollut muu kuin se, että Mishainin vielä jäljellä

olevasta toisesta viinapullosta oli tarjonnut hänen miehelleen, tämän

paikan isännälle, niin ettei tämä seuraavana päivänä niin helposti

voinut löytää tietä heinäniitylle. Se seikka että isäntä rupesi

puolustelemaan välinpitämätöntä Mishaininia, saattoi vielä

luultavammaksi, että emännän paha tuuli oli sellaisesta aiheutunut. Ei

yksistään sanoin, vaan voimakkaammillakin keinoilla hän tahtoi

vakuuttaa vaimolleen, että tämä syyttä torui, minkä vuoksi kerran

kiireisesti nousi pöydän päästä, missä oli istunut, kiiti lentävän

sontiaisen tavoin permannon yli aikoen emännälle opettaa ihmistapoja,

mutta saatuaan jo kätensä asianomaiseen asentoon sitä varten, hän

malttoi mielensä ja pysäytti iskunsa. Tästä mielenosotuksesta oli

kuitenkin se seuraus, että vaimo jätti torumisensa ja rupesi sen sijaan

itkemään, mistä ei edes miehensä enää tahtonut häntä estää.

Noin 80 virstan matkan jälkeen molemmat viinapullot olivat tyhjät ja

Mishainin sanoi nyt haluavansa palata kotia, joten maksoin hänelle

kyytirahat ja sain muutaman miehen kyyditsemään itseni jäljellä olevat

40 virstaa Ishaivaan. Puolitiessä näin ensimäisen lammen Oniegan

jälkeen sekä lammen rannalla "pustinkan" s.o. kirkon sekä papin ja

"ponomarin" talon, jotka molemmat viimemainitut eivät missään suhteessa

eronneet tavallisista talonpoikaisasunnoista. Kaikki muutkin pappilat

ovat näillä seuduin olleet muiden talonpoikaistalojen näköiset,

ainakaan ei ulkoa päin katsoen ole ollut mitään eroa. Ponomarin

(lukkarin) taloon jäimme yöksi ja ajoimme seuraavana aamupäivänä

Ishaivaan. Aina 20 virstan päässä Ishaivasta olevalle pustinkalle asti

tie oli mäetöntä ja muuten sangen hyvää, sitten se muuttui mäkiseksi,

epätasaisemmaksi, jopa lokaisemmaksi kuin maantien meillä sallitaan

olla. Ishaivan volostissa (seurakunnassa), joka on pietarilaisen

kauppiaan Gromovin aluskuntaa, poikkesin likaiseen Suurtannas

nimiseen kylään: se sijaitsi puolen virstan päässä syrjässä tiestä.

Sain siellä erään talonpojan talossa asunnokseni kamarin, joka oli

varsinaisen navetan yläpuolella. Laki ei ollut korkeammalla lattiasta

kuin että nipin napin saattoi seisoa, ja paitsi tätä mataluutta siinä

vielä oli onneton orsi pitkinpuolin. Ikkunoita oli luvultaan kaksi,

mutta ne eivät yhteensä vastanneet enempää kuin yhden tavallisen

ikkunan kolmannesta, kun kumpikin oli vaan yhden ruudun suuruinen,

vaikka se kuitenkin oli asianmukaisesti jaettu kuuteen osaan. Vanha,

käytännöstä poistettu pesutuoli oli pöytänä, ja tuolina sekä sänkynä

olkipolstari, joka kahtena ensimäisenä päivänä oli lattialla

leveällään, mutta sittemmin muutettiin jonkinlaiselle lavalle, joka oli

saatu kuntoon seinämälle, rikkoutuneita pyttyjä, kaukaloita ja

huhmareita alustana. Eräänä yönä, jolloin satoi rankasti, minut herätti

vähemmin miellyttävällä tavalla suihkukylpy, joka katosta tulvi

ylitseni, mutta toisina öinä sain nukkua rauhassa, kunnes paimentorvi,

karjan lähtiessä liikkeelle alakerrassa olevasta navetasta, minut

herätti, elleivät kärpäset jo vähää aikaisemmin olleet ehtineet

karkoittaa unta silmistäni. Kärpäsiä oli huoneen edellämainitun aseman

vuoksi siihen majoittunut niin kosolta, ettei taitavinkaan

kärpästappaja useassa päivässä olisi voinut niitä sukupuuttoon

hävittää. Minä en voinut ajatellakkaan taisteluun ryhtymistä niiden

kanssa, aseeton kun olin, ja kun minun sitäpaitsi täytyi käyttää aikani

vepsänkielen tai sen täällä vielä tavattavissa olevan jäännöksen

tutkimiseen.

Ishaivan volostiin, vepsäksi Isarv (iso arvio?), kuuluu useita pieniä

kyliä. Sellaisia luettiin seuraavat kaksitoista: Suurtannas.

Tshogaontannas, Beresniek, Prangat, Dubin, Kropangut, Korga, Kirjan,

Matinkund, Mitänkund, Papinkund, Ortinkund. Ainoastaan viidessä

ensinmainitussa vielä puhutaan paitsi venättä vepsänkieltä, muista se

on sukupuuttoon kuollut. Ja kun näissä viidessä kylässä lapsetkin

keskenään tätä nykyä puhuvat enemmän venättä kuin vepsää, ei ole

vaikeata edeltä aavistaa, että vepsän kieli vuosisadan kuluttua

ainoastaan taruna elää rahvaassa. että nimittäin heidän esi-isänsä

ennen muinoin ovat puhuneet jotakin muuta kieltä kuin venättä. Jo nyt

rahvas ihmetteli, että joku kymmenkunta vuotta sitten oli ollut vanhoja

ihmisiä, jotka eivät olleet osanneet muuta kuin vepsää, mutta kuinka

paljoa enempi näillä vanhoilla ihmisillä, jos sadan vuoden kolattua

nousisivat haudoistaan, olisi syytä ihmetellä, kun huomaisivat, etteivät

heidän jälkeläisensä kolmannessa tai neljännessä polvessa osaa

sanaakaan esi-isäinsä kieltä. Tuskin on katoavaisuuden tuhatlukuisista

muodoista mitään, mikä minun mielelleni tuntuisi lamauttavammalta ja

raskaammalta kuin kielen häviäminen tai täydellinen unhottuminen toisen

kielen takia. Se että tätä niin harvoin tapahtuu, antanee tämänlaiselle

katoavaisuudelle niin painavan merkityksen. Kuitenkin näyttää

yleisesti tapahtuvan, että kieli, jota vähänpuoleinen lukumäärä ihmisiä

puhuu, ja jonka aluetta kaikilta tahoilta ympäröi toinen kieli,

vähitellen syrjäytyy tämän toisen vaikutuksesta... samoin kuin käy

syksyllä järven, jonka rannat ja matalammat lahdet ensin jäätyvät,

mutta joista jää vähitellen leviää ja joku aika sen jälkeen sulkee

vielä avoimen selänkin. Sitävastoin on olemassa esimerkkejä siitä, että

kieli, vaikka pienempikin määrä ihmisiä sitä puhuu, kauan pysyy yllä,

jos eri kielet sitä ympäröivät; silloin ei yksikään ympäröivistä

kielistä ole kyllin voimakas sitä syrjäyttämään. Kaiken kirjallisen ja

virallisen merkityksen puute sitäpaitsi helpommin aiheuttaa kielen

perikadon, samoin kuin perustan ja kulmakivien puute vaikuttaa, että

talo pian hajoaa. Kielen varsinainen perusta on sen kirjallisuus, joka

ei ainoastaan ole omansa kauemmin säilyttämään kieltä, vaan joka

silloinkin, kun se ei voi estää kielen lopullista häviämistä, itsessään

jättää jäljelle siitä ihanoita, katoamattomia raunioita. Näin on

kreikan, latinan, sanskritan ja muiden vanhojen kielten laita, jotka

vielä elävät näiden-kielisessä kirjallisuudessa, vaikka muuten ovat

aikoja sitten rauhaan menneet. Miten kirjallisuus itsepäisesti

taistelee kielen häviämistä vastaan elävien parista, sitä todistanee

mitä selvimmin keskiajalla jatkunut pitkä taistelu latinan ja

italiankielen välillä, kuten myös nykyisen ranskan- ja englanninkielen

hullunkurinen oikeinkirjoitus, joka suureksi osaksi ei ole muuta kuin

sellaista kirjallisuuden torylaisuutta [kuninkaallis-vanhoillisuutta].

Mitä nyt erityisesti tulee vepsän häviämiseen Ishaivasta, se on

tapahtunut jotenkin seuraavasti. Ishaivan väestön on ollut pakko

kauppansa ja muiden kosketuksiensa vuoksi ympärillä asuvan rahvaan

kanssa oppia tämän kieltä puhumaan; sama venäjän oppimisen tarve sillä

on ollut voidakseen puhua virkamiestensä ja pappiensa kanssa,

maatilan-omistajien ja näiden voutien kanssa; valmistaaksensa ainakin

lapsillensa paremman tilaisuuden oppia venättä, on muutaman onnistunut

vaimokseen saada venäläinen rahvaannainen; venäläisen äidin lapset

ovat luonnollisesti puhuneet äidinkieltään, ja naapurit ovat kernaasti

suoneet, että heidänkin lapsensa aikaisin ovat oppineet venättä

puhumaan, kun ovat huomanneet että heillä siitä on monta etua,

äidinkielestään, vepsästä, taas ei mitään -- sillä kukapa huomaisi

siinä piilevän edun, että saa puhua äidinkieltään, jota pidetään yhtä

välttämättömänä luonnon velvollisuuslahjana kuin itse kielielintä ja

olentonsa muita elimiä. Jos vieras kieli kerran pääsee siihen

maineeseen, että se on parempi kuin äidinkieli, niin on paljo, jopa

enin osa valmistusta jo tehty vieraan kielen voimaan pääsemiseksi.

Vanhemmatkin henkilöt koettavat silloin oppia sitä, kysyvät kieltä

taitavilta naapureiltaan ainakin seitsemän kertaa, miten joku sana

kuuluu, unhottavat sen yhtä usein, mutta lopulta se kuitenkin

häviämättömästi tarttuu muistiin. Jotenkin sellainen on luonnon koulu

vieraan kielen oppimisessa. Ilman erityisiä kielenopettajia,

kielioppeja, sana- ja lukukirjoja tämä koulu tekee tehtävänsä, missä se

kerran olosuhteiden suopeudesta on tullut käytäntöön, jopa paljoa

suuremmassa määrin kuin mitä kaikki maailman kielimestarit, kieliopit

ja muut keinot voivat aikaansaada, sillä näiden kuitenkin harvoin

onnistuu saada äidinkieltä kokonaan pois hävitetyksi ihmisten aivoista,

vaikkapa niiden joskus onnistuukin saattaa ihmiset nurjamielisiksi

äidinkielelleen. Talossa, jossa Suurtannaan kylässä asuin, oli paitsi

vanhaa väkeä kaksi poikaa ja kaksi tytärtä. Vanhempi pojista oli

naimisissa ja hänellä oli useita lapsia. Näistä henkilöistä puhuivat

ukko, nuorempi poika, molemmat tyttäret ja vanhemman pojan lapset

vepsää, mutta muori, joka nuorena oli oppinut sen vanhemmiltaan, oli

tyttönä palvellut ummikkovenäläisillä ja oli sillä aikaa onnistunut

osaksi unhottamaan pois vepsän kieltä, minkä hän melkoisena ansiona

kertoi minulle. Hänen vanhemman poikansa laita oli ollut jotenkin sama,

kuitenkin hän oli vielä täydellisemmin unhottanut vepsän kielen, minkä

vuoksi ei koskaan sitä puhunut. Talon keskustelukielenä tietysti oli

venäjä, jota kaikki puhuivat paremmin kuin vepsää. Melkein sama oli

laita toisissa taloissa, kuten myös, mikäli minulle vakuutettiin,

neljässä muussa kylässä, joissa vepsää vielä puhuttiin. Ei ollut siis

ihmeellistä, että asioiden näin ollen suuri osa sanoja oli venäläistä

syntyperää. Kieliopillinen muoto oli hieman paremmin pysynyt, samoin

kuin taulun kehykset kauimmin vastustavat katoavaisuutta, ja kuin

luuranko jää jäljelle kaiken lihan kadottua. Näin sekaantuneen kielen

tutkimiseen, jos kohta sekin saattoi tuottaa jonkunlaista hyötyä, en

katsonut voivani uhrata muuta kuin ne kolme tai neljä vuorokautta,

jotka täällä viivyin. Tärkeimpinä tällä ajalla tekeminäni

kieliopillisina havaintoina pidän sitä seikkaa, että viimeinkin luulen

saaneeni jossakin määrin selville, miksi Karjalan (tai Savon) murre

taivuttaa verbejä: _tulen, tulet, tulloo, mänen, mänet, männöö_ j.n.e.

eikä: tulen, tulet, tulee, mänen, mänet, mänee. Täällä lausuttiin e

niin e:n, o;n tai ö:: välisenä seka-äänteenä, että oli mahdotonta

kummallakaan vokaalilla erityisesti sitä merkitä. Tämän omituisen

epäselvän vokaaliäänteen suomen kieli nykyään on hylännyt

ja on muuttanut sen e:ksi, paitsi Karjalan murretta, joka siitä on

saanut sekä e:n että o:n tai ö:n; e:n, kun äänne on lyhyt, o:n tai ö:n,

kun se on pitkä. Venäjän-Karjalan murre on muuttanut sen o:ksi tai

ö:ksi niissäkin tapauksissa, kun se, olematta pitkä, on avoimessa

tavussa, joten siinä on muodot olova, tulova, mänövä j.n.e.

Suurtannaan väki oli erittäin hyväntahtoista ja vieraanvaraista.

Tavallisena ruokana oli jotenkin hyvänmakuinen ryyniliemi, johon oli

sekoitettu jonkunlaisia vihanneksia ja maitoa, tämän lisäksi vahvaa,

uunissa paistettua munakokkelia, maitoa, leipää ja kahdenlaisia

leivoksia. Väliruuaksi tuotiin niin paljo mesimarjoja, mansikoita,

suomuuramia ja mustikoita, etten mitenkään olisi jaksanut kaikkia

syödä, vaikka minulla olisi ollut kaksi suuta ja vatsaa. Enemmän

kuitenkin kuin marjojen paljous, minua ihmetytti se, että

kieltäydyttiin ottamasta niistä maksua. Ainoastaan milloin lapset

suoraan kantoivat niitä eteeni, sain maksaa, kuu lapset kuitenkin

selvemmin käsittävät havainnollisia kolikoita kuin abstraktista

vieraanvaraisuutta. Eikä itse ruuasta ja asunnosta oltu odotettu

maksua, joten minulla oli koko työ saada tuo hyvä väki ottamaan

kuusikymmentä kopeekkaa vuorokaudelta, jotavastoin usein sekä Suomessa

että Venäjällä olen saanut vaatiman mukaan maksaa kaksinkertaisesti

ruuasta, jonka ei olisi pitänyt maksaa edes puolta siitä, mitä

vepsäläisten ruuasta maksoin. Usein johtui mieleeni viime kyytimieheni

lausunto vepsäläisistä, että he olivat "prostoi narod" (yksinkertaista

väkeä). Kuinka paljoa parempi kuitenkin on tämä yksinkertaisuus kuin se

elämäntaito, joka tuskin antaa tulta piippuun maksutta! Nykyinen alueen

omistaja, Gromov, oli täällä yhtä kuuluisa kuin hän on alustalaistensa

keskuudessa Suomessa. Hän näyttääkin ansaitsevan tämän hyvän maineensa

sen vaurauden vuoksi, jota on osannut ylläpitää alustalaisiensa

keskuudessa sekä Suomessa että Ishaivassa, kun sitä vastoin toisten

maatilanherrain silmämääränä on se, miten parhaiten voisivat

perinpohjin köyhdyttää väkensä; näin on yleensä, mutta tunnustusta

ansaitsevia poikkeuksia tavataan sekä meillä että muualla.

Tuo sävyisä väestö, nimittäin miespuoliset henkilöt, oli maanantaina,

elokuun 1:senä päivänä, viettänyt "prazdnikkaa" erään lähikylän

kapakassa ja oli siellä nauttinut väkeviä myöhäiseen iltaan asti.

Auringon jo laskettua ja minun hankkiessani maatapanoa, tunkeutui

ulkoa hälinää korviini kamariin. Riensin portaille ja näin vallan

lähellä kaksi sankaria täydessä käsikähmässä. Heidän riitelynsä kävi

niinä lyhyinä väliaikoina, jolloin eivät tapelleet, venäjäksi, ja

sitten seurasi taas muutama aito-vepsuläinen korvapuusti. Lapsia ja

naisia oli sulloutunut ikkunoihin ja portaille huvitetuin katsein

tähystellen tappelijoita -- "sillä miehen rohkeus on naiselle rakas".

Yhden ainoan naisen näin itkevän; luultavasti hän oli sen riitapukarin

vaimo, joka oli saanut poskensa veriin. Koska en pitänyt tätä kohtausta

pelkkänä kukko- tai härkätaisteluna, joiden katseleminen, kuten

tunnetaan, soveltuu sivistyneelle ihmiselle, niin menin, osottaen

velvollista kunnioitusta sivistykselle, jonka vähäpätöisenä edustajana

minun täällä oli itseäni pitäminen, pian takaisin kamariin, tahtoen

siten ikäänkuin ilmaista, ettei tappelu antanut aihetta mihinkään

iloon. Vai olisiko minun päinvastoin pitänyt yrittää saada riitelijät

erotetuiksi? Mutta minulla on luonnosta suuri kammo kaikkia tappeluita

vastaan, ja sitäpaitsi tein ennen muinoin ylioppilasaikanani Turussa

sen kokemuksen, että kun muuan ihmisystävällisistä tovereistani kerran

tahtoi ruveta rauhanvälittäjäksi eräässä tappelussa, hän ei kaikista

ponnistuksistaan huolimatta saavuttanut muuta kuin jotenkin vähän

ihmisystävällisen korvapuustin itselleen, minkä jälkeen erosi

siitä seurasta vaipuakseen filosofillisiin mietteisiin ihmisen

synnynnäisestä tyhmyydestä, joka estää häntä kuuntelemasta järjen ja

säädyllisyyden ääntä, silloin kun kumpaakin enimmin tarvitsisi. Minun

mietteeni Suurtannaan tappelun kestäessä ja jälkeen koskivat krouveja,

kapakoita, kirkonkyliä, markkinoita ja kaikkia viinannauttimispaikkoja.

Oi, kuinka ne kaikki yhä enemmän edistävät sen pahan levenemistä, jota

tyhjentymättömästä viinalähteestä tulvii ihmislauman yli! Sen jälkeen

ajatukseni kiiti Kajaaniin, kohdistuen apteekkari Malmgreniin. Kysyin

häneltä kerran, miksi hän oli lopettanut viinakauppansa, johon hänellä

kuitenkin oli kolminkertainen oikeus: apteekkarina, kauppiaana ja

porvarina. "Kahtena täällä-oloni ensimäisenä vuonna", hän vastasi,

"harjoitin viinakauppaakin ja sain siitä monta sataa ruplaa voittoa

vuodessa, mutta sitten sattui eräänä sunnuntai-iltapäivänä, että näin

usein juopuneita miehiä, jotka rähisivät kadulla. Ei kellään muulla

kuin minulla silloin ollut Kajaanissa viinaa myytävänä, minkä vuoksi

minun täytyi pitää itseäni tuon pahan varsinaisena alkuunpanijana.

Pyysin Jumalalta anteeksi menneisyyttäni ja tein samalla sen päätöksen,

etten koskaan enään myisi viinaa, tuottipa kuinka suuren voiton

tuottikin, ja näin olen lopettanut sen kaupan." Mutta on niin harvoja

esimerkkejä tällaisesta oman edun uhraamisesta toisten hyväksi, että

saa matkustaa kymmeniä peninkulmia ja sittenkin pitää itseään

onnellisena, jos havaitsee jotakin sellaista. Vastaisesta asianlaidasta

on valitettavasti esimerkkejä viljalti, minne tahansa kääntyykin.

Läheltä Kajaania tunnen rikkaan talonpojan, joka toiseksi vuodeksi

erotti renkinsä yksistään sen vian nojalla, että tämä vuoden kuluessa

ollut nauttinut palkkaansa viinana. Tosin hän oli pestatessaan

tietänyt, ettei renki maistanut viinaa, mutta oli ennenkin ollut

tekemisissä sellaisten henkilöiden kanssa ja saanut heistä mieleisiänsä

ihmisiä. Hänen tässä suhteessa noudattamansa menetystapa oli seuraava:

ensin hän pyysi heidät silloin tällöin juomaan kupin kahvia, siirtyi

sitten sokerin- ja romminsekaisiin puoli-kuppisiin, sitten

viinansekaisiin ja viimein tuli pelkkään viinaan. Mutta jos renki

jonkun aikaa itsepäisesti vastustikin sekoittamattoman sokuriviinan

nauttimista, niin se ei merkinnyt paljoa, kun hän vaan oli oppinut

kuluttamaan palkkansa kahvipunsseihin siten vapauttaen isäntänsä vuoden

lopulla maksamasta puhdasta rahaa. Jos renki oli oikein reima mies,

juotti isäntä hänellä osan seuraavankin vuoden palkasta, ja niin

edelleen, minkä kautta renki joutui jonkunmoiseen isännän ja viinan

orjuuteen. Olen myös tuntenut niin sanottuja parempia ihmisiä, jotka

halveksien sekä siveellistä että maallista lakia ovat kilvoitelleet

likaisessa krouvarinammatissa. ja toisia, jotka muutamista

sovituista eduista ovat luovuttaneet sen palvelijoilleen tai muille

käskyläisilleen: olen tuntenut niin sanottuja rouvia, jotka kortteli

toisessa ja pullo toisessa kädessä kotonaan ovat myyneet viinaa, sillä

välin kun mies kirkossa (viran vaatimuksesta) on saarnannut juoppoutta

ja kaikkia paheita vastaan. Mutta voipi jo olla aika lopettaa tai

korkeintain enää lisätä, että jos lailla ja asetuksilla mitään voidaan

aikaansaada sellaisten seikkain ehkäisemiseksi kuin kapakoitseminen ja

viinannautinto, niin pitäisi sivistyneen ihmisen edesvastaus olla

suurempi kuin sivistymättömän rahvaan, sillä edellisen rikoskin on

suurempi. Tosin lienee lainsäädännön periaatteita se, että lain pitää

olla sama kaikille, mutta vaikka täydesti kunnioitankin tätä

periaatetta, en luule sillä olevan mitään pätevyyttä Herran laissa, joka

ilmaisee petiaatteensa sanoilla: "Kelle paljo annetaan, siltä myös

paljo tullaan vaatimaan." Ja vaikka inhimillinen laki koettaakin olla

mitä uskollisin tälle periaatteelleen, että nimittäin rangaistuksen

samasta rikoksesta tulee olla sama kaikille, niin sen ei kuitenkaan

koskaan onnistu sitä sellaisena toteuttaa, sillä kovemmin -- monta

vertaa kovemmin -- rangaistus kohtaa sitä, jonka viimeinen lehmä tai

lammas myydään korvaamaan hänelle tuomittua kymmenen ruplan sakkoa,

kuin sitä, joka yltäkylläisyydessään pitää samaista kymmentä ruplaa

varsin mitättömänä rahana. Ei tosin kuitenkaan varallisuutta voida

panna sakotuksen perustaksi, ensiksikään ei siitä syystä, että tuomari

ei voi tuntea varallisuussuhteita, ja toiseksi sentähden, että on niin

paljo ihmisiä, joilla ei ole mitään omaisuutta, ja jotka siis mitään

vahinkoa tuntematta voisivat antaa sadanneksen tai kymmenenneksen tai

kaikki sakkoihin.

[Jatkona on seuraava.]

60.

Tohtori Rabbelle.

(Edellisen jatkoa.)

[Saima 1846 n;o 27. Tähän suomennettu alkuperäisestä kirjeestä.]

Vyitegra 4 p:nä elokuuta 1842.

Tiistaina, elokuun 2:sena päivänä läksin vieraanvaraisesta Ishaivasta.

Laskettiin 110 virstaa Vyitegraan, jonne kortteeritaloni vanhempi poika

suostui minut kyyditsemään. Mutta tätä kyytiä varten hän ei voinut

antaa muuta kuin pari huonoa hevoskaakkia, jotka töin tuskin yhdeksässä

tunnissa jaksoivat juosta 35 virstaa Polkovan kievariin, mistä hän

palasi, jättäen minut siihen. Luottaen Mishaininin vakuutukseen, että

kaikkialla seitsemästä kopeekasta virstalta, jopa vähemmästäkin saatoin

saada hevosen, en ollut Kargopolissa hankkinut itselleni podorozhnaa,

minkä vuoksi kievarin smotriteli ei antanut minulle mitään

kyytihevosia. Talonpojat taas vaativat ainoastaan viisi ruplaa 24

virstan matkasta seuraavaan kievariin. Minä tarjosin kahta ruplaa ja

lupasin käydä koko tien, kun vaan sain hevosen laukkuani varten. Mutta

kyytiä en saanut näillä ehdoilla, kun oltiin laskettu, että minun

lopulta kuitenkin oli maksaminen enempi. Olin odottanut kello 8:sta

illalla kello 2:en seuraavan puolipäivän ohi, pääsemättä minnekkään.

Viimein kohtasin sotilaan, joka suostui kantamaan laukkuani, toinen

nosti ruokavakan päänsä päälle, ja tällä komealla sotilaskyydillä

läksin Polkovasta, suutuksissani sanomatta hyvästi yhdellekään

ihmiselle, sillä kirjoitettu on: "Missä he eivät ota teitä vastaan,

pudistakaa tomu jaloistanne ja jättäkää se huone." Onneksi tapasimme

kolme virstaa kuljettuamme paremman kylän, missä taipuisampi talonpoika

antoi minulle jäljelläolevalle 21 virstalle hevosen 1 ruplasta 60

kopeekasta, miksi olin tinkinyt kyytirahat hänen ensin määräämistään

2:sta ruplasta jotta minua ei olisi pidetty aivan tyhmänä. Seuraavassa

kievarissa, Konetskajassa, oli vähällä käydä aivan yhtä vaikeaksi

päästä eteenpäin. Samasta matkasta, 24 virstasta, jotka sieltä

laskettiin Bjelorutsheikaan, vaadittiin taas viisi ruplaa kahdelta

hevoselta, yhdellä ei sanottu suostuttavan kyyditsemään. Koska oli

ilta, aloin juoda teetä ja pahoillani huonon kyytilaitoksen vuoksi,

join vallan yksinäni sen lisäksi lasin totia. Aioin jäädä tähän yöksi

ja sitten käyttää seuraavan aamupäivän kyydin tinkimiseen, sekä

pahimmassa tapauksessa luopua ruokavakasta, ottaa laukun selkääni ja

täten jalan kulkea perille Vyitegraan, sillä olinpa järkähtämättömästi

päättänyt, etten maksaisi enempää kuin kolme kopeekkaa hopeaa

virstalta. Mutta ollessani näissä mietteissä, ja ennenkuin olin ehtinyt

panna maata, muuan mies tuli luokseni ja sanoi olevansa halukas

kyyditsemään minut seuraavaan kievariin 2 ruplasta 50 kopeekasta, jos

heti olin valmis lähtemään. Avosylin vastaanotin tarjouksen, jos kohta

aluksi en voinut hyvin ymmärtää, miten tuuli niin äkkiä oli kääntynyt,

ja miksi hän välttämättömästi tahtoi matkustaa yöllä. Hänen mentyänsä

kysyin sen talon emännältä, johon olin yöksi poikennut, millaisesta

miehestä hän kävi, ja kun emäntä ei tietänyt hänestä mitään pahaa, en

enää pelännyt hänen kanssaan lähteä yön selkään matkaan. Vielä enemmän

pelkoni haihtui, kun huomasin, että hänen ilman minuakin oli pakko

samaa tietä kyyditä "pravlenie'n prikas'in" [kunnallishallituksen

määräyksen] mukaan perille "zemskij sosjedateli" (virkamies, joka

jotenkin vastaa meidän siltavoutia); tästä kyydistä hän ei olisi saanut

kopeekkaakaan, jotavastoin hän nyt minulta tuli siitä saamaan laillisen

maksun. Sama sosjedateli matkusti vielä seuraavasta kievarista

Vyitegraan, ja hänen seurassaan minut kyyditettiin kernaasti, kun

maksoin täyden kyydin molemmista hevosista. Tosin viimeinen kyytimies

lisäksi tahtoi vaatia minulta rahoja "na vodku", mutta kun neuvoin

häntä toverini sosjedatelin puoleen, huomauttaen, että tämä puolestaan

varsin hyvin saattoi hänelle nuo rahat antaa, hän jätti minut rauhaan,

varsinkin kun minä, paremmin tukkiakseni hänen suunsa, pistin siihen

kokonaisen sikarin. Äsken mainitun talon vieraanvaraisuudesta voit

suunnilleen saada kuvan seuraavasta. Siinä Konetskajan talossa, missä

join teetä, nimittäin omaa teetäni oman sokerin kera, tarjosin

emännälle, siitä vaivasta, että oli keittänyt veden, ainakin 5-6 kuppia

ja jätin hänelle vielä pari sokerinpalaa ja yhden sitruunan seuraavia

teenjuonteja varten. Mielestäni tässä oli tarpeeksi hänen vaivoistaan,

sekä puolesta tai koko jumprusta kermaa, jonka häneltä olin saanut;

kysyin kuitenkin varmuuden vuoksi, mitä olin velkaa. "Tshto polozhite"

(mitä tahdotte antaa), kuului vastaus, minkä vuoksi katsoin olevan

syytä antaa hänelle kymmenen kopeekkaa. Tämän tein vähän harmissani

siitä, että olin tullut hänelle antaneeksi teetä, sokeria ja sitruunan.

Meilläkään vieraanvaraisuus valtateiden varsilla ei erittäin ole

huomattavissa, kuitenkaan en luule, että missään edes yleisimpien

maanteiden varrella -- Viipurin lääniä kenties lukuunottamatta -- niin

helposti löytäisi paikkaa, missä suostuttaisiin samanmoisessa

tapauksessa ottamaan maksua kermatilkasta; veden taas, sekä keitetyn

että keittämättömän, maksaminen ei edes voine tulla kysymykseen, ilman

että emäntä loukkautuisi, minkä vuoksi se ei edes Viipurin läänissä ole

saanut sijaa kievarin hintaluettelossa. Myöskin edellisessä kievarissa,

Polkovassa, minulle sanottiin "tshto polozhite", mutta huomautettiin

sitten maksaessani, että minun oli "polozhiminen" vähä enempi kuin

itse olin ymmärtänyt, vaikka luulin sen tehneeni jo sitä ennen jotenkin

riittävästi, kuu olin maksanut lähes kaksinkerroin enemmän, kuin Kuolan

ispravnikan näin matkallamme Kemistä Arkangeliin tavallisesti maksavan

ruuasta ja yömajasta. Koska tämä oli ensi kerta koko matkalla, jolloin

maksaessani ruuasta kuulin tuon muuten kyllä tavallisen sanan

"pribavite" (antakaa lisää), maksoin kernaasti vielä 20 kopeekkaa,

mihin sitten nähtävästi oltiin tyytyväisiä, koskapa en saanut enempää

muistutuksia. Kuitenkin olin tässäkin paikassa tarjonnut samalle

isännälle, joku nyt "pribavitti" minua, monta kuppia teetä, sillä teen

juominen yksinänsä ei näillä seuduin ollenkaan käy päinsä, kun

alituisesti näkee ympärillään joukon vieraita, jotka tulevat saapuville

varta vasten teenjuontiin, samoin kuin meillä koirat kernaasti

tunkeutuvat sinne, missä näkevät jonkun syövän. Näiden teevieraiden

kiitokseksi tulee mainita, ettei yksikään rouva Suomessa voisi keksiä

niin säästäväisiä sokeripalasia, etteivät he viidellä sellaisella

voisi juoda 3-4 kuppia teetä, minkä vuoksi tämä tarjoilu ei suuresti

kuluta sokeria, etu, joka matkoilla merkitsee paljon. Tee on tätä

nykyä niin yleisesti käytännössä näiden seutujen rahvaalla, että sitä

pidetään kurjana paikkana, missä ei olisi teekeittiötä, teekannua ja

kuppeja. Tämä teen yleinen käyttäminen lienee myös syynä siihen, että

se kaupunkien ravintoloissa on ihmeteltävän halpaa. Vyitegrassa

ollessani tilasin itselleni kerran teetä kaupungin etevimmässä

ravintolassa. Tuotiin eteeni kannu teetä, toinen kuumaa vettä, stakana

jotenkin hyvää kermaa ja sokeria teevadilla. Join 5-6 stakanaa

oivallista teetä lukiessani sanomista Orléansin herttuan surullisesta

kuolemasta, ja arvatkaa, mitä tee maksoi! Luulin sen vähintään maksavan

puolentoista ruplaa, minkä vuoksi todella hämmästyin, kun koko kemuista

ynnä kaupan päällisiksi sikarista pyydettiin ainoastaan 60 kopeekkaa;

ja samaan maksuun joku toinen, jos olisi ollut mukanani, olisi voinut

juoda myös 5-6 stakanaa, sillä niin paljo varmaankin jäi jäljelle, mitä

en jaksanut juoda, mutta mitä jätettä ravintoloissa tavallisesti ei

oteta lukuun.

Edellisestä voit huomata, ettei sovi kehua Ishaivan ja Vyitegran

välistä väestöä. Toivon kuitenkin, että sillä voi olla paremmatkin

puolensa, ja hyvin mielelläni niitä nyt mainitsisin, jos minun vaan

onnistuisi sellaisia huomata. Mutta tahtoopa olla niin, että

muukalainen, jonka sitäpaitsi on vaikea lausua ajatuksiaan kansan

kielellä, havaitsee etupäässä huonot puolet. Paras on pohjalla, kuten

sanotaan, mutta pohjaan asti ei pääse kiireisesti ohikulkiessaan. Yhtä

näistä hyvistä puolista en kuitenkaan voi jättää mainitsematta,

varsinkaan, kun meillä yleensä tietääkseni väärin tässä suhteessa

tuomitaan venäläisiä, tarkoitan omistusoikeuden turvallisuutta.

Jos tahtoisi arvostella suomalaisia sen mukaan, mitä muutamat

huonokuriset soturit ovat voineet tehdä Pommerissa tai muilla

vierailla seuduilla, niin jokainen helposti huomaa, ettei arvostelu

voisi olla varsin suopea eikä oikea. Kuitenkin moni meillä on tottunut

yhtä löyhien perusteiden nojalla arvostelemaan koko Venäjän kansaa.

Kukapa ei tämän johdosta muistaisi valtioneuvos Calonius-vainajata

ja hänen piippuansa. Varmaa on, päättäen niistä Venäjän seuduista,

joilla tähän asti olen matkustellut, että yleinen kunnioitus

omistusoikeutta kohtaan kaikkialla on ollut yhtä hyvä kuin meilläkin,

jopa parempi kuin monella yksityisellä seudulla, kuten Lapualla,

Kuortaneella j.n.e. Vaasan läänissä, missä kyytipoikien koko yö

täytyy seisoa vartijoina kyytikärryjensä ääressä tai panna ne

lukon taakse, jotta ei varastettaisi pyöränkiskoja, ja missä

kestikievarinemännän täytyy siirtää matkustajan piippu ja tupakkapussi

ikkunalta kamariin, jotta ei löytäisi seuraavana aamuna ikkunalasiaan

rikottuna, ja jotta matkustaja ei menettäisi tavaroitaan. Sellainen oli

laita mainituilla seuduilla syksyllä 1832; toivokaamme että nyt

kymmenen vuoden kuluttua asiat ovat paremmalla kannalla!

Ishaivasta alkaen näin siellä täällä kurjasti rakennettuja

herrastaloja, joiden alustalais-talonpojat ovat maaorjia. Juuri siinä,

missä niitä alkoi näkyä, näytti väestön vauraus olevan vähenemässä,

ainakin huomasi sitä ennen näkemäänsä siisteyteen ja puhtauteen nähden

suuren erotuksen. Olin luullut, että Ishaiva vepsäläisen alkuperänsä

tähden oli poikkeuksena venäläisen talonpoikaisväestön puhtaudesta,

mutta huomasin sittemmin, että Ishaiva vaan oli likaisuuden jyrkkänä

alkuna. Saattavatko herrastalot matkaansaada tällaisen vaikutuksen

kansaan? -- odottaisi juuri päinvastaista, jos muuten esimerkillä on

mitään voimaa. Kurkijoen pitäjässä Viipurin lääniä kysyin kerran

järkevältä ja muuten jotakuinkin hyvissä varoissa olevalta

herraskartanon talonpojalta, miksi hän asui elukan tavoin eikä

ollenkaan välittänyt siisteydestä. Hän sanoi, ettei rohjennut, sillä

jos rakentaisi itselleen hieman paremman tuvan tai muuten näyttäisi

muita kuin mitä suurimman kurjuuden merkkejä, niin pehtori Puputti

kyllä osaisi hänet siitä verottaa ja ennen pitkää siihen määrään

köyhdyttää, että saattoi kiittää onneaan, kun voi asua edes niin kuin

nyt asui. Saattaneekohan tämä vastaus selittää syyn täkäläistenkin

alustalais-talonpoikain vähempään puhtauteen, vai onko syy etsittävä

muualta, kuten esim. jotenkin luultavasta vepsäläisten sekoittumisesta

täkäläiseen venäläiseen väestöön?

Polkovan kievari on suuren sisäjärven, Kolskoje-ozeron (Kuolajärven)

rannalla, ja vähää ennen olin ajanut Kemarjekan (Kemijoen) yli, jonka

sanottiin saavan alkunsa Kemaozerosta (Kemijärvi), nämä kaikki, kuten

monet muut, nimiä, jotka näillä seuduilla ovat ennen täällä asuneiden

vepsäläisten tai karjalaisten jättämiä peruja. Kahdella viimeisellä

taipaleella tie kulki milloin toisella, milloin toisella puolen Marian

kanavaa (Marinskaja kanava), joka yhdistää Äänisjärven, vieläpä

Suomenlahden Bjelozeroon ja Sisä-Venäjän jokiin. Liike tällä kanavalla

oli erittäin vilkasta, sillä kaikkialla silmää kohtasivat pitkät jonot

mastollisia ja kannellisia laivoja. Minulla, joka en koskaan ennen

ollut nähnyt sellaista kanavaa sulkuineen ja muine laitoksineen, oli

täällä paljo nähtävää. En tiedä, kuinka monta sulkuja kaikkiaan on,

mutta teen niiden seutujen lukuisista vuorista ja maista sen

johtopäätöksen, että niiden luku varmaankin on sangen suuri.

Tirehtöreillä ja muilla virkamiehillä oli vallan lähellä toisiaan

upeat, keltaisiksi maalatut talonsa sulkupaikoilla. Olipa puutarhakin

jonkun sellaisen rakennuksen ääressä.

Vyitegran kaupunki on suurimmaksi osaksi itäpuolella Vyitegran jokea,

joka lounaasta virtaa kaupunkiin ja tekee sitten suorankulman virraten

kaupungista luoteiseen suuntaan. Hieman yläpuolella mutkaa on pitkä,

kapea saari, joka jakaa joen kahteen haaraan, pienempään, joka on

saaren kaakkoispuolella, ja suurempaan, joka juoksee luoteispuolitse.

Edellisessä on sulku, Oniegan puolella viimeinen, jälkimäisessä vahva

pato ja tämän yli johtava silta. Saaren alapäätä koristaa kaunis

koivuistutus, ja lyhyttä tietä, joka johtaa sululta padolle,

sievä koivukuja. Muutaman sadan askeleen päässä alapuolella joen

mutkaan joen yli johtava silta portteineen, tai miksikä niitä

kanavanrakennussanastossa nimitettäneenkään; tämän sillan saattaa

kelaamalla nostaa laivojen läpikulkiessa. Alapuolella siltaa on kapea,

äsken mainittua, sulun läheistä vielä pitempi saari, ja saaren

lounaisesta rannasta silta vastakkaiselle rannalle. Tuskin tarvitsee

mainita, että Vyitegran kaupungilla on erittäin kaunis asema. Yltympäri

näkee pieniä ylänköjä, peltoja, niittyjä, vihreitä lehtimetsiä ja itse

kaupungissa, paitsi jokea, puron, joka kaupungin alapäässä yhtyy

jokeen. Kivitaloja on useita, sekä yksityisiä että julkisia, ja

sitäpaitsi useita oikein siistiä puutaloja. Näistä, puotien luvusta

ja kesäaikaan vilkkaasta liikkeestä päätän, että kaupungista

vastaisuudessa tulee paljoa huomattavampi kuin se nyt on. Nyt lasketaan

taloja olevan ainoastaan 246 ja asukkaita 2,470. Kaupungissa on useita

suuria toreja eli laitumia, kaduilla on huonot puiset sivukäytävät,

eivätkä ne ole kivillä lasketut eivätkä muuten tasaiset. Joen mutkassa

ja vasemmalla rannalla on ainoastaan muutama talo, niiden joukossa

bolnitsa eli sairashuone. Kaikissa kaupungeissa Kuolasta alkaen olen

tavannut sellaisia yleisiä, pieniä sairashuoneita, joita piirilääkäri

hoitaa. Niissä on vaan aivan harvoja sänkyjä ja näistäkin on aina

suurempi osa ollut käyttämättä.

Vyitegran sairashuone oli suurin laatuaan, siinä kun oli lähes

kaksikymmentä sänkyä kolmeen huoneeseen jaettuina. Sairaita ei

kuitenkaan ollut useampaa kuin neljä. Piirilääkärillä on apunaan

sairashuoneen hoitamisessa yksi tai pari kirurgi-apulaista, joilla on

pienet vuosipalkat. Jos sellaisten sairashuone-laitosten katsottaisiin

voivan tuottaa joitakin etuja paitsi mitä meidän lääninsairaalat

tuottavat, ei pitäisi meilläkään olla niin vaikeata niitä aikaansaada,

elleivät lisäisi lääkärien lukua tai muuten tulisi valtiolle kalliiksi.

Mitä kirurgi-apulaisiin tulee, pitäisi niitä voida saada vähäisellä

muutoksella rokottajista; mitä taas tulee piirilääkärin vähäsen

lisääntyneeseen vaivaan, ellei hän katsoisi saavansa täydellistä

korvausta siitä edusta, että asuinseudullaan olevassa sairashuoneessa

paremmin voisi hoitaa ja valvoa tauteja kuin muuten useinkin käy

päinsä, niin voisihan hän vielä saada muuta lisäetua, kuten esim.

vapaat asuinhuoneet laitoksessa. Sitäpaitsi hän on ennestään

velvollinen hoitamaan köyhiä potilaita ilmaiseksi. On selvää

että lääninsairaaloita pitäisi olla niinkuin ennenkin, ja että näihin

pienempiin sairashuoneisiin päästettäisiin ainoastaan sellaisia

potilaita, joiden taudit olisivat helpommin parantuvia.

61.

Arkiaterinrouva Törngrenille.

[Nervanderin kirjassa ss. 95-98. Täydennykset konseptista.]

Lotinapelto, 18 ja 19 p:nä elokuuta 1842.

Korkeasti kunnioitettu Professorinrouva!

Kun tänään ajatuksineni olen enemmän Laukossa kuin missään muualla

maailmassa, en malta olla kirjallisestikkin tervehtimättä Perhettänne.

Kuten alla olevasta päivänmäärästä näkyy, on tänään professorin

nimipäivä ja mikä vielä enemmän merkitsee: 70:s syntymäpäivä. Viikko

sitten hankin itselleni sen viettämistä varten pullon "Haut-Sauterne,

très-fin" viiniä, kuten nimilipussa on painettuna, ja tämän pullon olen

nyt melkein yksin juonut tyhjäksi. Ja sen ainoan lasin, joka vielä on

jäljellä, tyhjennän pantuani pisteen tämän lauseen loppuun, sydämestäni

toivottaen onnea professorille ja koko perheelle ja luottavasti

toivoen, että ainakin jonakin seuraavana joko professorin tai toisten

nimi- ja syntymäpäivänä minullakin on oleva kunnia personallisesti olla

läsnä. Vähällä olin saada viettää tämän päivän huonossa laivassa ja

rappiolle joutuneen {viralta pannun, juopottelevan} forstermeisterin

eli metsäviskaalin -- ainoan siihen sattuneen sivistyneen henkilön --

seurassa, mutta viime yönä tuuli kääntyi, minkävuoksi jo kello 2

iltapäivällä saavuin tänne Lotinapellon kaupunkiin, eroten sekä

viskaalista että laivasta, jotka molemmat hyvän tuulen kiidättäminä

purjehtivat Pietariin, {minun jäädessäni tänne.}

Enempää en eilen ehtinyt kirjoittaa sen tähden, että muutaman tunnin

kuluessa juotuani loppuun viinipullon, tuli teenjuontiaika ja heti sen

jälkeen aika juoda joku lasi punssia. Mutta koska en vielä oikein ole

oppinut juomaan punssia yksinäni -- ainakaan en mitään iloa saaden --

niin oli minun sitä varten hankkiminen itselleni seuraa. Eipä

minulla ollut kaupungissa ainoatakaan tuttavaa, jonka olisin voinut

pyytää luokseni, mutta asuinhuoneeni, paras, minkä kauan etsittyäni

sain, on niin hyväosainen, että on sen huoneen takana, jossa isäntä

ynnä kaksi {kolme} majoitettua sotamiestä asuvat. Lähetin ostamaan

pullon rommia tai aarakkia, vai mitä se lie ollut, ainakin se maksoi

ruplan hopeaa, kuten aarakki meillä, ja pyysin isännän ja sotamiehet

{-- kolmas ei ollut kotona --} sitä juomaan huoneeseeni. Toinen

sotamiehistä oli puolalainen, toinen vähävenäläinen, isäntä oikea

venäläinen ja minä suomalainen, niin että seura oli sekalaisempaa

laatua kuin herrasväellä itsellään luullakseni voi olla samana päivänä

Laukossa. Tyhjensimme pullon iloiten ja riemuiten ja vieraani yhtyivät

kaikkiin {sydämellisiin} toivotuksiini {professorin menestykseksi,

minkä vuoksi sanoin heidän olevan juomingeissa luonani.} Mutta nyt

aamuhetkellä ei ainoastaan allekirjoittaneella, vaan myöskin

arvoisilla vierailla on vähä päänsärkyä, kuten usein tapahtuu hyvien

kekkereiden jälkeen. Isäntä oli hetki sitten luonani ja kysyi, enkö

voinut antaa hänelle jotaki, joka päätä "selittäisi" {"pään

parannuksia"}, mutta sanoin, että tänään oli sellainen päivä, jona hän

ei {yhtä vähän kuin muutkaan} voinut saada minulta tippaakaan. Mutta

koska pidin itseäni velvollisena jollakin tavoin parantelemaan heidän

päitänsä, annoin heille muutaman kolikon ja käskin heidän niillä

kaupungilta hankkia, mitä halusivat. He ovat nyt tehneet sen sillä

menestyksellä, että emäntä hataran oven lomitse kuuluu olevan hieman

happamissaan miehensä aikaisesta hutikasta; kuitenkin hän keitti

minulle jotenkin hyvää kahvia, joten luulen hänen olevan hieman

suopeamman minulle, vaikka minun täytyykin pitää itseäni syynä siihen

pahaan, josta hän miestään torui.

{Arkangelista kirjoitin Teille, jos oikein muistan. Siellä erosin

Castrénista, joka siihen asti ollut matkatoverinani. Hänen oli

matkustaminen takaisin lappalaisten luo, mutta minun tehtävänäni taas

oli matkustaa vepsäläisten alueille, joiden parissa osaksi, mutta

enimmäkseen matkalla olen tähän asti ollut.} Arkangelista läksin

heinäkuun 9:ntenä päivänä, matkustin ensin 15 peninkulmaa vesitse,

sitten maitse 12 peninkulmaa Oniegaan, sieltä 35 peninkulmaa Kargopolin

kaupunkiin, ja Kargopolista 23 peninkulmaa Vyitegran kaupunkiin.

Molemmat viimemainitut kaupungit ovat samoin kuin Lotinapelto, jossa

nyt olen, jotenkin sellaiset kuin Tampere, mutta Oniega paljoa

huonompi. {Puolitiessä} Kargopolin ja Vyitegran välillä oleskelin

jonkun aikaa Ishaiva nimisessä vepsäläisessä kylässä, joka on aivan

keskellä puhtaita venäläisiä kyliä. {Vepsän kieli on suomen kielen

kaukainen sukulainen, eroten siitä melkein saman verran kuin viron

kieli. Mutta koska olen lukenut hieman viroa ja sen lisäksi talvella

lappalaisten parissa hieman opin puhumaan lappia, ja koska vepsässä,

milloin se eroaa suomesta, usein on virolaisia ja lappalaisia sanoja,

niin saatoin sangen hyvin puhua vepsäläisten kanssa heidän omalla

kielellään. Samassa Ishaiva nimisessä kylässä} vepsän kieli kuitenkin

oli sukupuuttoon kuolemaisillaan, sillä pienet lapsetkin jo puhuivat

kernaammin venättä kuin vepsää. Sen tähden en viipynyt kauan sillä

seudulla, vaan päätin lähteä etsimään jotakin toista seutua, missä

vepsän kieltä puhutaan puhtaammin. {Läksin siis matkaan, kuten sanoin,

ensin maitse Vyitegraan ja sieltä laivalla 3 peninkulmaa Marian kanavaa

myöten, sitten toiset 3 peninkulmaa Äänisjärven eteläpohjukan yli,

sitten 15 peninkulmaa Syvärijokea pitkin tänne Lotinapeltoon. Koko aika

oli vastatuuli, minkä vuoksi laiva tällä 21 peninkulman pituisella

matkalla viipyi kokonaista 10 vuorokautta. Kajuutan oli vuokrannut pari

naista, joten minä en saanut paikkaa muualla kuin laivanruumassa,

herneitä, jauhoja, ryynejä ja muita aineita sisältävien säkki- ja

mattokasojen päällä. Samassa paikassa oli paitsi minua edellä mainittu

viskaali sekä Puolan rajoilta, Mohilevin kuvernementistä kotoisin oleva

vanhanpuoleinen nainen. Tämä nainen oli päättänyt käydä Venäjän

luostareissa ja tuli viimeksi Solovetskoista, missä oli hartauttaan

harjoittanut. Viskaalin oli onnistunut virasta erotuksensa jälkeen

vapautua melkein kaikesta maallisesta omaisuudestaan. Ainoan jäännöksen

siitä -- puoleksi kuluneen kauhtanan -- hän myi Vyitegrassa, ja

ryypiskeli ahkerasti niin kauan kuin rahoja kesti. Mutta matkan

viimeisinä päivinä hänen oli sula pakko viettää raitista elämää, ja sen

ajan hän oli jotenkin kunnollinen matkakumppani. Vahinko vaan, että

hänen raittiutensa pian lienee pakko muuttua todelliseksi paastoksi,

sillä hänen eväänsä olivat kutistumaisillaan viimeiseksi suupalaksi,

kun eilen erosin hänestä. Loppumatka järvellä, jos kohta hidas, ei

kuitenkaan ollut niin ikävä, kun lakkaamatta tuli vastaan suuria ja

pieniä laivoja. Eipä juuri kulunut puolta neljännestuntia, ilman että

useita sellaisia tuli meitä vastaan, usein yhdeksän ja kymmenen

perätysten. Niin vilkasta liikettä tuskin olin voinut kuvitella, mutta

en kuitenkaan sitä pidä niin ihmeellisenä, kun ajattelen, että Marian

kanava yhdistää Suomenlahden ja Pietarin Volgan ja Kaspian meren

kanssa.}

Täältä minulla on enää vain muutamia peninkulmia ensimäisiin

vepsäläisiin kyliin, jonne olen aikonut vielä tänään lähteä ja viipyä

siellä kuukauden tai puolentoista. Sieltä palaan taas tänne ja sitten

ehkä suoraa tietä Suomeen, jonne maisteri Castrénista erottuani -- hän

kun Arkangelista palasi lappalaisten luo -- olen alkanut tuntea vielä

suurempaa ikävää kuin sitä ennen.

Toivotan Teille ja perheenne muille jäsenille terveyttä ja menestystä

kunnioittavaisimmin merkiten edelleen olevani

Teidän ja perheenne

nöyrin palvelija

Elias Lönnrot.

Toivon voivanne, arv. professorinrouva, antaa anteeksi niihin

olosuhteisiin nähden, joissa tätä kirjettä kirjoitan, siinä alusta

loppuun asti ilmenevän suuren huolimattomuuden. Siinä toivossa sen vien

nyt postiin, vaikka hetki sitten jo olin repiä rikki.

62.

Matkakertomus.

[Tämä matkakertomus on painettuna "Uudessa Suomettaressa" v, 1843,

numeroissa 3, 6-7, 12-13, tosin suomenkielisenä, mutta kun se ei ole

Lönnrotin alkuperäisesti suomeksi kirjoittama, vaan toisen henkilön

tekemä käännös, on se tähän lainattaessa muutettu nykykieliseen

muotoon.]

Lotinapellossa.

9:ntenä päivänä elokuuta läksin Vyitegrasta vesimatkalle pienenlaisessa

aluksessa, jommoisia sanotaan soimiksi. Vyitegrasta Äänisjärvelle

luetaan matkaa 30 virstaa, joista ensi kolmannes on jokea ja kaksi

kolmannesta kanavaa. Tämä on enimmäkseen suora kuin linja ja noin sadan

askelen levyinen. Kanavan kapeuden ja vilkkaan liikkeen vuoksi alusten

ei olo lupa kulkea levitetyin purjein, vaan niitä vedätetään reunaa

myöten kulkevilla hevosilla pitkästä, purjepuuhun kiinnitetystä

köydestä. Hevosten kuljettava tie oli kaita kuin meillä kylien väliset

polut, eikä sitä näyttänyt rattailla kuljetun. Vähän loitompana

kanavasta oli toinenkin tie, jota vastaan tulevat hevoset kulkivat.

Kauan aikaa tuumin, millä keinoin alukset vastakkain tullen

selvenisivät toisistaan, sillä kummankin aluksen kulkiessa samaa puolta

oli köysien juostava ristiin, ellei jompikumpi päästäisi köyttänsä

irti, mihin taas luulin aikaa menevän hukkaan koko joukon. Mutta samoin

kuin moni muu mietiskely maailmassa on aivan turha, niin ei minunkaan

mietteeni tässä kohden ollut minkään arvoinen. Ei kumpikaan laiva

päästänyt köyttänsä irti, köydet eivät kuitenkaan käyneet ristiin, eikä

ajanhukkaa tullut kummallekaan. Muuta taikaa koko asiassa ei ollut kuin

se, että toisen aluksen hevonen pysähdytettiin vähäksi aikaa, jolloin

toinen alus kulki vetäjähevosen pysähtymisestä vennoksi jääneen,

veteen uponneen köyden päällitse ja poikitse. Edellinen alus ei

kuitenkaan tullut aikaa menettämään sekään, sillä hevosen seisoessakin

se juosta jollotti vielä entistä vauhtiansa, mikä juuri olikin syynä

köyden löysenemiseen, kun näet aluksen ja hevosen väli näiden

rinnakkain tultua lyheni eikä köysi enää ollut kuten edellä

pingoittuneena.

Kanavan suussa Äänisjärven rannalla on pieni kylä nimeltä Tshernoi

Pessok, jonka asukkaat ovat parhaasta päästä rampeutuneita sotamiehiä.

Siitä luetaan 30 virstaa Äänisjärven poikki Syvärijoen suuhun, jossa

on pieni Vosnesenie niminen kauppala. Syvärijoen yläpäästä luetaan

Lotinapeltoon 150 virstaa.

Hyväkö vai paha onni lie matkakumppanikseni saattanut Kargopolissa

tapaamani metsäherran, joka oli muutamaa päivää myöhemmin minua

tullut Vyitegraan ja tingannut itsensä samaan alukseen, jossa minäkin

olin. Aluksen peräkajuutta oli jo luvattu eräille Pietariin

matkustaville naisille, jotka olivat edeltäkäsin menneet Vosnesenieen

alusta odottamaan. Meillä ei siis ollut muuta olosijaa kuin laivan

kansi tai lastihuone, jossa viimemainitussa, jauho-, suurima- ja

hernekulien päällä vielä oli sen verta tilaa, että saattoi olla

pitkällään ja hätätilassa istuakkin. Tämä annettiin nyt meille asua, ja

tästä piti meidän saada kirjasto, ruokahuone, makuusija j.n.e. Tätä

erinomaista asuntoamme emme kuitenkaan saaneet kahden pitää. Niin

sanottu bohumoltsi eli luostareissakulkija nainen, kotoisin Mohilevin

kuvernementistä ja paraikaa Solovetskoin luostarista palaava, tuli

kolmanneksi.

Ensimäisillä 30:llä virstalla Tshernoi Pessokiin viivyimme lähes 10

tuntia, sillä aluksen päällysmies, joka toivoi suurta apua

myötävirrasta, oli palkannut yhden ainoan vetäjähevosen, ja senkin mitä

kehnoimman. Hevonen oli vielä niin viisas, ettei varsin paljoa

ruvennut voimiansa ponnistelemaan, hyvin älyten virran avulla

vähemmälläkin pääsevänsä. Vähän ennen tuloamme Tshernoi Pessokiin,

höyrylaiva oli ennättänyt lähteä toisia, ennen meitä tulleita aluksia

ehdättämään, mikä oli sitä pahempi, kun sitten nousi niin kova myrsky,

että meidän sekä itse höyrylaivankin täytyi pysähtyä kolmeksi päiväksi

tuulen asettumista odottamaan. Tällä ajalla paikalle saapui 50:en

alukseen, jotka kaikki kulkivat Pietariin; jopa palaaviakin kulki

ainakin sama määrä, jollei enempikin.

Paikalla oli hyvä kapakka, jonka tähden odottaminen ei käynyt

metsäherralle varsin ikäväksi. Viinassa ollen hän sokerteli saksaakin,

jota selvänä ei ottanut sanaakaan puhuakseen. Kovemmin päihdyttyään jo

puhui aivan uutta kieltä, jota minä en ensinkään ymmärtänyt, enkä luule

muidenkaan ymmärtäneen. Ymmärtämistä puhuja ei itse näyttänyt

toivovankaan, sillä kenenkään kysymättä tai vastaamatta hän lörpötteli

tuota kieltänsä pitkät ajat, kunnes vaikea yskä aina viimein keskeytti

puheen. Mutta yskän lakattua alkoi hänen kielillä-puhumisensa taas

uudelleen. Minua hän siinä tilassa ollessaan aina sanoi Karl

Ivanitsh'iksi, eikä taas hetken päästä muistanut, vaikka kuinka useasti

olisin oikean nimeni maininnut.

Eräänä iltana höyrylaiva jo viimeinkin päästi meidät tästä ikävästä

odotuksesta, ottaen sekä meidät että seitsemän muuta laivaa jälkeensä.

Seuraavana aamuna tulimme Vosnesenieen. Tämä on kylä eli pikkukaupunki,

jossa on useita kauppapuoteja ja vähintäin neljä viinin myyntipaikkaa

koreine kyltteineen ja kadulta käytävine ovineen. Näiden puotien

luvusta voisi päättää tässä kylässä viiniä paljonkin juotavan ja

luulla, ettei sitä tältä paikalta muuanne kuljeteta, sillä kaikilla

tämän kautta kulkevilla laivoilla on matkansa varrella parempiakin

ostopaikkoja, kuten Vyitegra, Lotinapelto ja Uusi-Laatokka. Yksin

Kiinan teelläkin oli eri myymälänsä, ja sekä kauppiasten että tavaran

suhteen Vosnesenie on paljoa isompi kauppapaikka ja ansaitsee paljoa

paremmin kaupungin nimen kuin sekä Kuola että Oniega. Täällä vaan

muutaman tunnin viivyttyämme läksimme Syvärijokea pitkin matkustamaan

Lotinapeltoa kohti.

Tämä matka oli erittäin ikävä sentähden, että tuuli oli kaiken aikaa

vastainen, ja että meidän monet kerrat täytyi olla ankkuri pohjassa.

Öisin jopa päivinkin tuulen hieman lauhtuessa kuljimme kuitenkin

myötävirtaan aina vähän eteenpäin, vaikka kulku oli niin hidasta, että

tuskin huomasimme aluksen olevan liikkeellä. Toisinaan koetimme

soutamalla edistää vauhtia, mutta airot olivat niin isot, että miehen

oli vaikea yksin sellaista kalua liikutella. Viimein laivan päällysmies

palkkasi enemmän soutumiehiä, joille maksettiin 1 rupla 60 kopeekkaa

paperirahaa miestä kohden 33:lta virstalta. Näiden soutajien joukossa

oli muuan vanha sotamies, joka oli elänyt Suomessa 20 vuotta ja puhui

niin selvään meidän kieltä, että luulin häntä Suomessa syntyneeksi.

Palaavia aluksia tuli alinomaa vastaamme, emmekä voineet olla niitä

kadehtimatta nähdessämme niiden vahvaa vauhtia kulkevan myötätuulta,

niin että vaahto kuohui kokan ympärillä. Monta monituista kertaa

kaduin, etten ollut lähtenyt matkaan maitse, ja opin tarpeeksi

tuntemaan, että sillä, joka tavallisella aluksella vedelle yrittää,

tulee olla vahva evässäkki ja hyvästi aikaa.

Melkein samanlaiset ajatukset kuin minulle taisivat kumppanini

metsäherrankin mieleen johtua; hän näet Vosneseniesta lähdettäessä ei

ollut ottanut mukaansa viinaa enempää kuin yhden pullon, joka loppui jo

toisena päivänä. Hänen oli pakko pari päivää olla aivan vesiselvänä, ja

oli sillä ajalla sangen siisti ja iloinen kumppani. Kun hänellä vielä

oli tuota kallista evästä, laskettiin kerran meidän alhaalla ollessa

laivan ankkuri, ja laiva oli kääntynyt tuulen suuntaan. Kannelle

tultuani kysyin heti päällysmieheltä, minkätähden myötätuulen tultua ei

jo nostettu purjeita? "Njet jeshtshoo!" [ei vielä] tämä vastasi, ja

heti arvasin aluksen ankkurin laskettua kääntyneen tuulen mukaan.

Kumppanini ei kuitenkaan päästänyt päällysmiestä niin vähällä, vaan

kiusasi kaikella tavoin purjeita nostamaan. Päällysmies sanoi, että

purjeet nostettuamme tulisimme kulkemaan takaisin emmekä eteenpäin.

Metsäherra ei uskonut tätä, vaan sanoi laivan perän olevan kulkemamme

matkan puolella ja arveli peräpuolesta puhaltavaa tuulta myötäiseksi.

Tätä ei päällysmieskään voinut vääräksi todistaa, mutta sanoi,

viimeinkin päästäksensä itsepäisestä kiistelijästä, että peräsin tämän

maatessa -- oli muutettu kokkaan, mistä metsäherran väärä luulo oli

aiheutunut. Tämän kumppanini tajusi paremmin kuin että alus oli

kääntynyt, ja jätti viimeinkin päällysmiehen ja purjeet rauhaan.

Kolmantena päivänä aluksen seisoessa hän läksi joenvartta myöten maisin

astumaan ja oli sillä matkalla löytänyt kapakan ja viinaa eräästä

kylästä, josta yöllä hänet tapasin ja kuljetin takaisin alukseen.

Kerran läksin minäkin maalla käymään aikoen läheisestä kylästä ostaa

maitoa, mutta sitä ei myyty nyt kesäpaaston aikana. Maidon asemesta

annettiin rokkaa ja sanottiin sen muka olevan maidon veroista. Kun

oltiin kuultu minun olevan kotoisin Suomesta eli Lihvlandiasta, joksi

täkäläinen rahvas mainitsee meidän maata kernaammin kuin tavallisella

venäjänkielisellä Finlandia nimellä, mitä sen näyttää olevan vaikea

lausua, alettiin minua "saltatiksi" ostella, sillä sotaväenotto oli

taas tulossa. En kuitenkaan ruvennut, vaikka tarjottiin hyvääkin

hintaa. Näillä mailla pidetään muzhikkana [talonpoikana] jokaista, joka

vaan ei ole virkapuvussa tai muuten erittäin hyvissä vaatteissa, tai

joka ei jaksa haukkua ja kiroilla vahvasti. Sotamiehen ostamisen

Suomesta tosin jo on esivalta kieltänyt, mutta tämä kauppa käypi vielä

sillä tavalla, että Suomesta salaa palkattu mies muuttaa Venäjälle

asumaan näin mennen sotamieheksi. Jos siis en tullutkaan tässä

kylässä kovin suureen arvoon ylennetyksi, niin olen toisaalla saanut

tämän vähäarvoisuuden ylenmäärin palkituksi. Sillä kun oltiin kuultu,

että minä olin kieliä tutkimassa ja kun sen johdosta oltiin kysytty,

joko montakin ennestään osasin, on monikin, vastattuani jo seitsemää

kieltä vähin taitavani, tuuminut, että minun enää tarvitsee oppia

ainoastaan kaksi kieltä päästäkseni kenraaliksi, sillä yhdeksää kieltä

pitää kenraalin osata, ja ken yhdeksää kieltä osaa, pääsee tämän

rahvaan luulon mukaan välttämättömästi kenraaliksi. Tähän korotukseeni

taidat, veikkoseni, minulle onnea toivottaa, mutta en luule siitä

mitään tulevan, kun olen päättänyt, etten viitsi enää ruveta kahta

puuttuvaa kieltä oppimaan. -- Syvärijoen varret olivat kaikki hyviä

heinämaita, vaikka harvoin näin niittyä raivattavan, sillä täkäläinen

rahvas on vielä karjanhoidossa suuresti takapajulla. Kyliä oli myös

joen rannoilla kuta kuinkin, missä tiheämmin, missä taas harvemmin.

Viidessä päivässä kuljettuamme 150 virstaa tulimme viimeinkin

Lotinapeltoon (Ladeinoje Poleen). Täällä ensi työni oli huoneen

hankkiminen; sen sainkin hyvän aikaa etsittyäni, mutta talonväen kanssa

yhdessä asuttavan. Peläten aluksen, kauemmin etsiessäni, ennättävän

lähteä pois ja vielä vievän kapineenikin mukaansa, sillä päällysmies

oli sanonut viipyvänsä tässä paikassa korkeintain puolen tuntia, minun

täytyi asunnokseni valita kaikin puolin huono huone, jossa ikkunalasit

olivat rikki ja paikatut, lattia likainen, muukin siivo samanlaista; en

vielä päälle päätteeksi saanut olla yksinäni. Rantaan palattuani kysyin

kuitenkin eräältä mieheltä, eikö hän tietänyt minulle parempaa asuntoa

neuvoa. Heti mies oli valmis neuvomaan, ja vei minut omaan taloonsa,

luvaten minulle siinä erään kamarihökkelin. Sekään tosin ei ollut

paljoa parempi edellistä huonettani, mutta oli kuitenkin siitä

etuisampi, ettei minun tarvinnut muiden kanssa yhdessä asua. Siihen

kannatin siis kapineeni ja erosin metsäherrasta, josta minulla matkalla

oli ollut milloin ristiä ja vastusta, milloin hauskuutta ja hupia.

Monta hänen kaltaistansa hienon ruuan nautitsemiseen mieltynyttä

henkilöä olen ennen häntä ja hänen jälkeensä tavannut, jotka muuten

ovat olleet hyvänluontoisia ja kunnioitustakin ansaitsevia, ja niitä

näytti tämäkin mies parka olevan, sillä selvällä päällä hän oli sangen

hauska kumppani, eikä väkeviä nautittuaankaan reuhannut, kuten

toisenluontoisilla juomareilla on tapana. Puheittensa mukaan hänellä

oli rikas veli, jonka luo paraikaa oli matkalla. Hyvin näyttikin mies

parka jo apua tarvitsevan, sillä kaikki kapineensa olivat kutistuneet

vähemmiksi kuin sen, joka sanoi: omnia mea mecum porto (kaiken

omaisuuteni kannan ylläni). Saadakseen tarpeeksi evästä hän möi

Kargopolissa viimeisen liikanaiseksi katsottavan esineensä, hyvän

kauhtanan, 6:sta hopearuplasta, vaikka se oli toisenkin verran

arvoinen. Metsäherrasta erottuani päätin käydä kaupungin lääkärin

luona, jonka sanottiin olevan nuori naimaton mies. Vaan saamani

väärän neuvon mukaan tulin erään kenraali-okruzhnoin luo, missä

mainittu lääkärikin paraikaa oli iltaseurassa; en tietysti olisi

tullut häntä täältä hakemaan, ellen olisi luullut hänen siinä asuvan.

Itse kenraali, noin keski-ikäinen mies, jota luulin lääkäriksi, tuli

vastaani etuhuoneessa ja kysyi, mitä asiaa minulla oli. Sanoin olevani

lääkäri Suomesta ja täällä tuttavien puutteessa tulleeni hänen

luonansa käymään. "Minä en, Jumalan kiitos, ole lääkärin tarpeessa",

sanoi kenraali. "En minäkään. Jumalan kiitos, ole lääkärintyön

tarpeessa!" vastasin minä, "mutta ollen itse lääkäri luulin melkein

velvollisuudekseni käydä kaupungin lääkärin luona." Salin ovi sattui

olemaan raollaan, ja sieltä astui nyt ulos oikea lääkäri, joka oli

nuori, pulska mies. Häneltä sain sitten, paitsi muuta, tietää, ettei

hän asunut tässä, vaan toisessa paikassa, missä pyysi minua seuraavana

päivänä käymään luonaan. Puoleksi suutuksissani siitä, että asiani oli

näin epäonnistuneesti suoriutunut, läksin siitä heti uuteen

majatalooni, keitätin "tsajua" ja panin sitten maata.

20:ntenä päivänä läksin Lotinapellosta vepsäläisiä tapaamaan. Sen tien,

joka vei ensimäiseen Shamal (ven. Shamenets) nimiseen kylään,

sanottiin olevan niin huono, ettei sitä muka voinut rattailla kulkea,

minkä tähden jätin lääkärin luo liiat kapineeni ja otin majatalossani

asuvan vanhan vähävenäläisen vääpelin laukkuani kantamaan ja astuin

itse rinnalla. Tämä toverini oli kuitenkin niin onnettoman heikko, että

hänen täytyi joka toisen virstan päässä levätä, vaikka laukku ei ollut

kovin raskas. Ilta alkoi jo olla käsissä tullessamme kylään, johon muut

lukivat 12, kumppanini 15 virstaa Lotinapellosta. Vaan tässä kylässä ei

vielä puhuttu sanaakaan tshuudin (liuvin, liudin, lyydin, vepsän)

kieltä, minkä tähden vielä samana iltana läksin toiseen kylään, nimeltä

Varbal (ven. Varbenets), johon oppaani luki 20, muut 15 virstaa

edellisestä kylästä. Vasta puoliyön aikaan tulin perille, ja yövyin

taloon, jonka isäntä oli _barin_ (herra). Talossa oli asuinhuoneita

kaksi, nimittäin tupa ja yläkerrassa huone, joka ei ollut tupaa

parempi. Tässä kylässä puhuttiin jo vepsän kieltä ja barin alkoi

kiusata minua jäämään luokseen asumaan. Ruuasta ja asunnosta määrättiin

rupla päivältä, ja opettajaksi hän neuvoi minulle vanhan, puolisokean

ukon, jolle palkaksi pantiin 50 kopeekkaa päivältä. Tähän siis jäätyäni

aloin ensi työkseni ukolta kysellä vepsäläisten kylien nimiä, toivoen

sillä tavoin tutustuvani sekä ukkoon että seutuihin. Mutta mikä

liekkään ukon päähän pistänyt, lieneekö minua kyselemiseni vuoksi

vihamieheksi tai vakoilijaksi pelännyt, hän ei vastannut kysymyksiini

eikä sanonut mihinkään puuttuvansa minun kanssani. Barin hankki heti

toisen opettajan, jolle määrättiin 70 kopeekkaa viiden tunnin

opetuksesta päivässä, mutta tämäkin rupesi päivän luonani oltuansa

juonittelemaan, minkä tähden päätin lähteä koko kylästä ja siirtyä

etemmäksi, varsinkin kun tässä kylässä vielä puhuttiin yhtä paljo

venättä kuin vepsää, ja kun toivottavaa oli, että jälkimäistä kieltä

sisempänä maassa puhtaammin puhuttiin; vepsäläisiä näet sanottiin

asuvan noin 10 peninkulman laveudelta.

Olipa vielä toinenkin syy, jonka vuoksi en ruvennut tässä paikassa

kauempaa viipymään, nimittäin se, että barin ynnä hänen vanhempi

poikansa alinomaa polttivat tupakkaani, joka, vielä päivän tai kaksi

heidän luonansa viivyttyäni, olisi kokonaan loppunut ja olisi

pakottanut minut tupakkapaastoon. Eikä ollut kumma, että hän niin

ahkerasti tupakoi, sillä tupakan poltanta olikin ainoa asia, jossa hän

erosi naapureistaan talonpojista, ellemme herruuden merkiksi vielä lue

sitäkin, ettei hän mielellään ottanut vepsää puhuakseen. Itse hän

kuitenkin itseään "herraksi" kerskaili, sanoen käskettävänään olevan

kokonaista kuusi "sielua". Mutta ei samovaria (teekeittiötä) eikä

kirjavaa paitaa edes ollut hänellä, mitkä ylellisemmän elannon merkit

on kaikilla varakkaanpuoleisilla talonpojilla. Vaikka tämä barin jo

kerran oli lukea tavaillut passiani, niin piti se vielä, kaiketi sen

vuoksi, ettei ensi luennalla lie oikein selvää siitä saanut, uudelleen

luettaa, kun kylän kautta sattui kulkemaan eräs kirjoitusta taitava

virkamies, "zemskij sosjedatel". Kun barin tämän lukiessa kuuli

Solovetskoin arkimandritankin passiini allekirjoituksensa panneen, niin

taisi arvoni barinin silmissä jo kohota koko joukon, jonka vuoksi alkoi

uudestaan kiusata luoksensa jäämään, luvaten tehdä oloni kaikin puolin

mieluisaksi. Entiset opettajanikin, jotka vasta olivat olleet niin

tylyt ja vastahakoiset, tarjoutuivat nyt taas opettajikseni, minkä

kerkisivät. En kuitenkaan sanonut jääväni. Kun nyt huomattiin,

ettei muu auttanut, ruvettiin minua matkan ja sisempien kylien

vaarallisuudella hirvittelemään; sanottiin, etten sieltä ikinä hengissä

olisi palaava, sillä noiden kylien asukkaat ynnä niissä elävät

karkulaiset muka yhden ainoan "sinikon" vuoksi olivat valmiit mieheltä

hengen ottamaan; tämän vuoksi minua kaikella tavoin neuvottiin olemaan

sinne lähtemättä.

Vaikka arvelinkin osaa näistä mainituista tyhjiksi pelotuksiksi, joilla

barin vaan koetti pysyttää minut luonansa asumassa, tekivät ne

kuitenkin minuun siksi suuren vaikutuksen, etten aivan pelotta noita

kyliä ajatellut. Mutta toiselta puolen tupakan kulutus, alinomainen

rähinä ja räiske alatuvassa, minua, outoa vierasta, katsomaan alinomaa

tunkeutuvan rahvaan hälinä tekivät oloni tässä paikassa ikäväksi ja

kaikella tavoin hankalaksi. Jos nämäkin ikävyydet olisin jaksanut

kärsiä, niin oli vielä suurempi vastus lapsista, jotka lakkaamatta

juoksivat luonani, pyytäen milloin huilua soittamaan, minkä kerran

olivat kuulleet minun tekevän, milloin heille oudoilla tulitikuilla

tulta raapaisemaan. -- Muutamille kerran mieliksi tehtyäni olin sitten

pääsemättömissä uusista kuulijoista ja katsojista. Jos näistä Egyptin

vaivoista jo karttuisi kuusi, niin voisin seitsemäntenä ja kaikkein

suurimpana mainita hirmuiset määrät russakoita, joita oli niin

runsaasti, että 20:n virstan päässä laukkuani niistä siivotessani ne

vielä peittivät kokonaisen porstuan lattian, enkä vielä tälläkään ollut

näistä tovereistani päässyt, sillä jonkun ajan kuluttua löysin niitä

vielä koko lauman huilun torvesta. Kaikkien näiden vaivojen alaisena

ollen tein lujan päätöksen lähteä toisiin kyliin, enkä olisi kovin

epäröinyt lähteä suurempiinkin vaaroihin kuin minkä täällä sanottiin

minua uhkaavan. -- Varbal oli muuten mitä ihanimmalla paikalla kahden

järven välissä, joiden välillä juoksi pieni joki. Talot oli rakennettu

kahden puolen tätä jokea, ei yhteen ryhmään, kuten venäläisissä kylissä

on tavallista, vaan suomalaiseen tapaan kukin talo eri paikkaansa.

Varbalasta tulin Pietsalan (ven. Petsenets) kylään ja siitä Karhelaan

(ven. Karhenets). Varbalasta luettiin yleensä Karhelaan 15 virstaa,

mutta oppaani luki Varbalasta Pietsalaan 6 ja siitä Karhelaan 15

virstaa, niinmuodoin saaden koko matkan 21 virstaksi. Näillä seuduin

äkkinäinen matkustaja aina saa maksaa enemmän kuin mitä matkan

varsinainen pituus oikeuttaa; sillä matkat eivät aina ole mitatut, ja

oikeuden puolustus on vaikea. Karhelassa oli kirkko ja oma pappi, ja

kun tämä sanoi kernaasti rupeavansa minulle vepsän kieltä opettamaan,

päätin jäädä hänen luoksensa joksikin ajaksi. Hänellä oli tupa ja

kamari, jossa paraikaa asui kaksi maanmittaria. Näiden pappi kuitenkin

sanoi parin päivän perästä lähtevän pois ja lupasi kamarin sitten

minun asuttavakseni. Kolmen tunnin opetuksesta päivässä, ruuasta ja

asunnosta kuukauden ajalla määrättiin yhteensä 50 paperiruplaa, josta

rahasta pappi vielä lupasi minut palatessani omilla hevosillaan kyyditä

Lotinapeltoon. Kaikki tämä oli minulle hyvin mieleistä, kunnes

huomasin, ettei pappi itsekkään ylen paljoa osannut vepsää, ja että

hänen opetuksensa pikemmin olisi tietojani sekoittanut kuin

selvittänyt. Sen tähden erosin tästä opettajasta ja otin opettajakseni

toisen, nimittäin erään vanhan sokean akan, joka oli lastenhoitajana

lukkarilla (ponomarilla). Mutta tämän virkansa tähden eukon ei käynyt

muuttaminen pappilaan, vaan täytyi minun käydä lukkarilla opetusta

häneltä saamassa. Lukkari itse ja hänen vaimonsa olivat ulkotöillä,

joten sainkin eukon kanssa päivät päästänsä rauhallisesti keskustella.

Lukkarin lapsia oli kaksi eukon hoidettavina, ja toisinaan tuotiin

hänen valvottavakseen lapsia toisistakin taloista, muun väen lähtiessä

metsään, ja niiden huuto olisi kylläkin häirinnyt, ellei eukko olisi

niitä totuttanut niin kuuliaisiksi, että hänen kiljaistessaan yhden

ainoan sanan: movtsi! (vaiti!) kaikki heti herkesivät itkemästä ja

heittivät muunkin jyräkän. Harvassa lienee enää meidän aikoinamme

opettajaa, jolle oppilaat saisivat nauraa niin kuin minun täytyi nauraa

tämän eukon kompuroimisilla hänen hoitaessaan lapsia, vaikka eukko

parka kyllä oli tottunut sokeana liikkumaan. Ääneen en kuitenkaan

uskaltanut tässäkään koulussa nauraa enempää kuin ennen alkeiskoulussa,

jossa esim. muistan opettajan kerran kääntäneen latinaisen lauseen: non

omnibus licet esse docti näin: ei kaikkien oppineiden ole lupa syödä,

kun me pojat olisimme sanoneet: ei kaikkien ole lupa oppineita olla.

Sana _esse_ latinassa merkitsee sekä _olla että syödä_, samoin kuin

muutamissa muissakin kielissä olemista ja syömistä ilmaistaan samalla

sanalla, kenties sen vuoksi, että syöminen on varmin merkki siitä, että

joku on olemassa, tai ettei monen ihmisen olemassaololla näytä olevan

muuta tarkoitusta kuin syöminen. Mielelläni tahtoisin tietää, eikö

maailmassa ole sellaistakin kieltä, jossa juomista ja olemista vastaisi

sama sana. Mutta näitä puhellessani unhotan kokonaan opettajani, josta

vielä on vähä sanomista. Niin esim. on eukon kiitokseksi mainittava,

luulen hänen muutamassa päivässä oppineen kielioppia enemmän kuin

mainitun papin koko 56-vuotisessa elämässään. Nimisanoja tutkiessamme

minun ei koskaan tarvinnut kysyä genitlivisijaa, sillä heti hän sanoi

nominatiivin jälkeen jonkun toisenkin sijan, tavallisimmasti monikon

nominatiivin, esim. _toores, -ehet_, tuores: _pivdus, -udyset_, saalis;

_kaste, -stket_, kaste; _suvy, -vgat_, sulka; _ikkun, -knat_, ikkuna.

Verbeistä puhuessamme taas hän tottui heti muistuttamattani sanomaan

infinitiivin ja preesensin yksikön ensimäisen persoonan, esim. _kasva,

kasvan_, kasvaa; _volmitsen, -ta_, valmistaa, ja alkoi monesti itse

taivuttaa sanoja. Niin kysyttyäni mikä langeta "pa vasjemu" [teidän

kielellä] oli, hän sanoi: _langeta, langtan, lagtai, langtah,_ j.n.e.

Ei kuitenkaan pidä kummeksia, että hänkin toisinaan erehtyi tai ettei

heti voinut minua johdattaa oikealle tolalle. Niin esim. kun

taivutettaessa sanaa: _lugeda_, lukea, kysyin, miten "minun pitää

lukea, minun on luettava, minun tulee lukea" [?] kuului hänen

kielellänsä, hän vastasi: kah! _langeskanden_. Samalla tavoin:

_tegeskanden_, minun pitää tehdä [?]; _langteskanden_, minun pitää

langeta [?]. Lähes kolme vuorokautta pidin tätä -skanden, -skandet

j.n.e. -loppuista muotoa varsinaisena futuuri-muotona, niinkuin

kieliopin tutkijat viime aikoihin asti venäjänkin kielessä ovat

pitäneet verbin infinitiivin ja edellä olevien _budu_ tai _stanu_

muotojen yhtymätä varsinaisena tulevan ajan muotona. Mutta sitten asiaa

tarkemmin mietittyäni tulin asian oikeille jäljille ja huomasin, että

päätteellä _-skanden_ loppuva muoto ei ollutkaan muuta, kuin erityinen

_verbum inchoativum_, joka suomen ja viron kielestä on kadonnut

varmaankin ruotsin ja saksan kielen vaikutuksesta. Kuitenkin päätin sen

ottaa tekeillä olevaan kielioppiini, vaikka koko verbi ei pääsisikään

sitä etemmäksi. Toivon kuitenkin, että tätäkin hylättyä sananmuotoa,

kun se joutuu kielioppiin, kenties ruvetaan käyttämään, samoin kuin

refleksiiviverbiä, joka jo oli katoamaisillaan, nyt jo alkaa näkyä

joka suomalaisessa kirjassa. Sitäpaitsi olen vielä siinä uskossa, että

vaikka kieliopin on muodostuttava kielen mukaan, niin on kielenkin

muutamissa paikoin edellisen mukaan mukautuminen, Kieli näyttää

minusta monessa kohdin ymmärtämättömältä lapselta ja kielioppi sen

ymmärtävämmältä opettajalta, jonka tulee taivuttaa hoitolaisensa lajin

yhteisten lakien alaisiksi ja kehittää omin päin toimeen tulevaksi.

Jos hoitolainen kauniisti ja vioitta kasvaa, ei hoitajalla ole muuta

tehtävää kuin edistää sen varmistumista; mutta jos hoidokas rupeaa

harhateille poikkeamaan, niin se on oikaistava niin pian ja niin

sävyisästi kuin mahdollista. Suomen kielessä katson harhatieksi tai

epäoleellisuudeksi sitäkin, että inkoatiiviverbin merkitys, mikä ennen

on lausuttu yhdellä, ilmaistaan kahdella sanalla, kuten esim. ruveta

käymään, ruveta tulemaan, ruveta lankeamaan, ja preesensissä: rupean

käymään, r. tulemaan, r. lankeamaan, eikä niin kuin ennen käyskätä,

tuleskata, lankeeskata ja preesensissä: _käyskännen, tuleskannen,

lankeeskannen_. Mutta mistä voimme sitten niin varmasti päättää

inkoatiiviverbin suomen kielessä olleen? Siitä, että se on

heimokielissä, lapissa ja vepsässä, ja toiseksi siitä, että suomessa

vieläkin on näistä inkoatiiviverbeistä johdettuja sanoja, kuten

_käyskentelen, tuleskentelen, lankeeskentelen_, jotka eivät ole

syntyneet muista kuin alkuperäisistä: _käyskännen, tuleskannen,

lankeeskannen_.

Karhelan papin luona asuin ensimäisen viikon hänen pienessä tuvassaan,

jossa paitsi minua asustivat hän itse, hänen rouvansa ja nelivuotias,

tyttärensäpoika, piika, eräs "prikashtshikka", pieni punainen koira,

musta kissa ja sen kaksi pientä poikasta. Viimein maanmittareilta

loppui työ, nimittäin samalla tavalla kuin usein meidänkin maassa, että

kylien rajoista nousi riita, jonka ratkaisua etsittiin aina

Keisarillista Senaattia myöten, millä ajalla työ keskeytyi.

Maanmittarien lähdettyä minä muutin kamariin, jossa nyt sain aivan

yksinäni asua lopun aikaa, mikä kaikin paikoin on suuriarvoinen etu, ja

etenkin näin matkoilla ja alinomaa rahvaan hälinässä oltua aivan

verraton asia. Viimeinen päivä vaan piti olla papin ja hänen perheensä,

koiran ja kissojen parissa, siitä syystä, että tupaa, jossa tähän asti

olivat asuneet, nyt ruvettiin purkamaan ja uudesta rakentamaan.

Kamarini "jumalatshogassa" eli kuvanurkassa oli koko joukko

kaikenlaisia, ei kovin sievin käsin tehtyjä "jumalia", ja oven

yläpuolella ratsasti Ali Pasha. Kaikki nämä kunnioitettavat

herrasmiehet näyttivät jo täysinpalvelleilta, ja jos minun vallassani

olisi ollut, olisin vapauttanut heidät jokaisen virasta, antanut

täyden palkan eläkkeeksi ja myöntänyt oikeuden kantaa virkapukua.

Samoin olisin tehnyt huoneen kahdelle tuolille, joista toisessa ei

ollut kuin kolme jalkaa, niin ettei enää jaksanut seinää vastaan

nojautumatta pysyä pystyssä, ja toisen jalkojen parantaja oli tehnyt

niin huonoa työtä, että sekin oli aivan kelvoton.

Pappi itse oli 56-vuotias mies, vakaa ja hiljainen luonteeltaan. Hänen

jokapäiväinen pukunsa ei ollut talonpoikien pukua ollenkaan parempi;

eikä häntä voinut heistä erottaa muusta kuin pitkästä, selässä

riippuvasta palmikosta. Hän kävi vaimonsa ja piikansa kanssa kaikissa

ulkotöissä, jonka tähden oli päivin harvoin kotona; minun täällä

ollessani näet paraillaan lopeteltiin heinäntekoa ja sitten seurasi

elonleikkuu, herneiden puinti ja marjojen poiminta. Kotoisallakin

ollessaan hän toimitteli kaikenlaisia pihatöitä, kuten saunan

lämmitystä, veden noutoa, marjojen siivousta y.m.s. Ei olekkaan siis

kumma, että hänellä näiltä töiltänsä ei ollut aikaa paljoa kirjallisiin

huvituksiin hurvitella. Hän osasi kuitenkin lukea venättä ja slavoniaa

kuta kuinkin, taisipa kirjoittaakkin. Kerran kirjoja käsille ottaessani

hänkin tuli siihen, katsoi niihin ja, nähtyään etteivät ne olleet

venäjänkielisiä, kummeksi, että kirjoja on painettu muillakin kuin

tällä yhdellä kielellä. Näin oppineita opettajia oli joku aika sitten

(ja lieneekö vielä nytkin) muutamia meidänkin maassa. Niinpä kertoi

Castrén matkoillaan Suomessa kerran tavanneensa pappismiehen, joka

suomen kieliopista ja kirjakielestä puhuttaessa oli kummeksinut, miksi

x ei kelvannut suomen kirjaimeksi, ja oli kysynyt, mitä tämä _vokaali_

oli pahaa tehnyt, kun sitä niin vainottiin! Minulla oli venäjänkielinen

Uusi Testamentti, ja sitä pappi luki ahkerasti, sanoen, ettei koko

heidän kirkollaan ollut muuta pyhää kirjaa kuin evankeliumit slavonian

kielellä, jota hän taas ei näyttänyt aivan hyvin ymmärtävän.

Papin rouva taisi olla vähän nuorempi miestänsä; hän kulki rahvaan

mukana kaikissa töissä, marjassa, verkkoja laskemassa j.n.e.

Työpaikan loitompana ollessa minä jäin yksin kotimieheksi, kuitenkin

sillä ehdolla, että sain käydä lukkarissa edellä mainitun opettajani

luona, kun vaan lähtiessäni muistin panna oven lukkoon. Näinä päivinä

rouva aina pani minulle päivällisruuan jo lähtiessään valmiiksi, toisen

osan, kuivan ruuan, kaappiin, ja toisen, keittoruuan, uuniin lämpimänä

pysymään. Uuniin pantuja herkkuja oli kookas kahvipannukin, jonka

aamulla keitti täyteen ja sijoitti uuniin hautumaan. Taitavat

kahvinkeittäjä-rouvat arvaavat sanomattanikin, kuinka hyvää tämä

rupeamamäärin hautunut kahvi oli, eikä ollutkaan erittäin ikävä sanoma

se, jonka papin rouva eräänä aamuna minulle ilmaisi, nimittäin kahvin

loppuneen ja toista saatavan vasta kun joku sattui käymään kaupungissa.

Työhön lähtiessänsä hän kuitenkin iloisen näköisenä sanoi kahvipannun

olevan entisellä paikallansa ja entisessä voimassaan. Kysyessäni, mistä

hän jo oli kerinnyt saada uutta kahvia, hän vastasi tietävänsä keinon,

millä ainoattakkaan kahvinjyväsettä kahvia saada, ja lähemmin asiaa

tutkittuani huomasin tämän keinon siksi, että hän oli paahtanut

ohranjyviä kahvin asemesta ja niistä tehnyt keiton. Kun rouva näin

kahvin asemesta keitti ohria, piti minunkin ruveta jotakin "jatketta"

hommaamaan, sillä suureksi murheeksi tupakkani alkoi vähenemistään

vähetä, enkä tietänyt muuta neuvoa tämän lähestyvän puutteen

poistamiseksi kuin että keräsin perunan lehtiä, kuivasin ja sekoitin

niitä tupakkaani, toivoen tämän sekoituksen avulla pysyväni tupakassa

siksi kunnes ilmaantui joku Lotinapeltoon-matkustaja, jolla olisin

voinut tuottaa uutta tupakkaa.

Jo edellä mainitsin, että papilla oli nelivuotias tyttärenpoika

luonansa. Tämän lapsen pilasi mummo, papin rouva, aivan asian alkaen ja

ikäänkuin tahallansa. Joka aamu poika herättyänsä alkoi huutaa ja itkeä

minkä jaksoi, ja sitä jatkoi pitkin päivää, milloin vaan ei heti tehty

hänen mieltänsä myöten, polki jalkaa, kiljui ja nakkeli vihan vimmassa

mummoansa ja ukkoansa kivillä ja esineillä, jotka vaan käteensä sai.

Minä uskalsin muistuttaa eukolle, että nuo juonet pitäisi pojasta

vitsalla ottaa. Hän sanoi jo sitäkin koetelleensa, mutta ei minkään

auttaneen. En luulekkaan vitsan sillä tavalla käytettynä kuin papin

rouva sitä käytti, kenenkään kädessä parantavan lapsia, vaan pikemmin

pahentavan. Hän näet ei ruvennut poikaa kurittamaan ennenkuin joutui

sellaiseen vihan vimmaan, että kuritus oli pikemmin kostamista kuin

oikaisemista, eikä hän silloin katsonut millä lyödä hotaisi poikaa,

vitsallako vai korennollakin. Sitten lepyttyänsä taas imarteli huutavaa

poikaa ja hyväili entistään viittä pahemmin eikä kieltänyt, jos poika

olisi mitä tahtonut. Teenjuontiin eukon piti aina saada poika, jospa

tällä tuvassa tai ulkona oli kuinkin mieluinen muu huvitus. Nämä kestit

poika kuitenkin aina lopetti itkulla ja kiukuttelemisella, kun muka ei

vielä ollut tarpeeksi sokeria saanut, ja monasti minua tämä eukon

riehuminen pojan kanssa suututti paljoa pahemmin kuin kaikki ikävyydet

"barinan" luona olivat minua vaivanneet, -- Paljoa paremmin sokea

opettajani kasvatti ponomarin eli lukkarin lapsia, jotka heti eukon

huutaessa _movtsi_ olivat hiljaa kuin hiiren poikaset.

Pyhät vietettiin näilläkin seuduilla alituisella syömisellä ja

juomisella; viimemainitulla, milloin juotavaa oli, sillä viinaa on

täällä vähempi ja sitä pidetään kalliimmassa hinnassa kuin Suomessa.

Elokuun 27:ntenä päivänä oli suuri pyhä Kekjärven kylässä, jonne

kirkolta tulee 3-4 virstaa matkaa. Venäjällä ja Suomessakin on

kreikanuskoisissa pitäjissä joka kylässä oma kirkkonsa (säässynä) ja

jokaisella tämmöisellä kirkolla oma suojeluspyhänsä, joku mies- tai

naispyhimysvainaja. Tämän pyhimyksen nimipäivänä kylällä on iso juhla,

johon keräytyy rahvasta 10 ja useammankin peninkulman päästä, ja

semmoinen oli tämäkin Kekjärven juhla, johon minäkin läksin. Kirkko oli

pienessä saaressa, ja meidän tullessa saari oli melkein täynnä väkeä.

Vaikka tilaa oli sangen vähä, uitettiin saareen hevosiakin. Se tuntui

minusta hieman kummalliselta, mutta myöhemmin sain tietää, että kaikki

saaressa olevat eläimet tulivat osallisiksi papin rahvaalle

antamasta siunauksesta, ja että hevosetkin täten siunauksen voiman

vastaanotettuaan sen jälkeen pääsivät vapaiksi ampumisista ja muista

vammoista. Mitä loitsija ennen teki paholaisen avulla, sen nyt pappi

sai aikaan pyhällä toimituksella, ja täten näin, miten pakanallinen

harhaluulo oli muuttunut kristilliseksi epäuskoksi. Saaressa ei ollut

muuta syötävää kuin renikoita, joita muuan mies myi kirkon ovella, mutta

sitä enempi syötävää oli järven rannoilla olevissa kylissä. Jos mihin

taloon menit, oli ruokaa pöydällä ja syödä täytyi vaikka väkisinkin.

Kotiin tultuamme papin rouva teetä juodessamme moitti kekjärveläisten

kömpelyyttä ja typeryyttä, mainiten esimerkkinä tästä törkeydestä

senkin, etteivät olleet älynneet tarjota hänen miehelleen viimeistä

teesarkkaa, jota rouva näytti paranna osana pitävän. Kohta hän

kuitenkin itse johdatti mieleeni sananlaskun: _kattila pataa soimaa,

musta on kylki kummallakin_, sillä teeveden juotua sanoi olevan

itsellänsä tärkeätä toimittamista tuvassa, jonka tähden toi minulle

maljan lämmintä vettä ja pitkän pyyhinliinan käskien minua kuppeja

pesemään. Tätä hän nähtävästi ei pitänyt minäkään älyttömyyden

merkkinä.

Samalla viikolla kuin Kekjärven juhla vietettiin, oli kirkonkylässäkin

samanlainen juhla, ja sen lisäksi ponomari vielä piti leikkuutalkoon.

Kaikissa näissä pidoissa minua vaivattiin alinomaisella syömisellä ja

"tshajun" juomisella, niin että koko ilo minulle muuttui suureksi

tuskaksi. Eikä sillä vielä hyvä: hyvästä kestitsemisestä piti minunkin

puolestani jollakin tavoin osottaa heille hyväntahtoisuutta ja soittaa

huilua. Soittoon he eivät ollenkaan kyllästyneet, kiusasivat vaan yhä

uudestaan soittamaan. Monet monituiset kerrat kaduin, että olin mokoman

kapineen mukaani ottanut, monasti teki mieli viskata koko tämä

ilon-aiheuttaja nurkkaan. -- Mutta en muistakaan vastuksista ollut

aivan vapaa. Kaikkia oudonpuoleisia matkustajia, jotka eivät liiku

meluten ja herroiksi, luullaan täällä heti karkulaisiksi tai muiksi

pahantekijöiksi, enkä minäkään voinut päästä aivan vapaaksi tästä

epäluulonalaisuudesta. Niinpä heräsin eräänä yönä kamarissani isosta

hälinästä, joka kuului ulkoa, mutta panin uudelleen maata, kun en

arvannut ryminän syytä. Vasta seuraavana aamuna kuulin papilta, että

humalaisia miehiä oli käynyt siellä koko joukko tahtoen tulla minua

sitomaan, kun muka olin mikäkin passiton "razboinikka" [rosvo].

Suurella vaivalla pappi oli saanut heidät tästä aiheestaan luopumaan.

Vielä voisin luetella useampiakin tämänlaatuisia ikävyyksiä, jotka nämä

pidot ja kokoukset minulle tuottivat. Mutta paljo niistä oli hyötyäkin.

Niissä opin rahvaan koossa ollessa maata ja tapoja paremmin tuntemaan,

mikä muuten näin kiireisenä työaikana olisi ollut vaikeampaa. Näiden

seutujen rahvas on yleensä solakka- ja suoravartaloista, ja jotenkin

sievännäköistä. Puvut olivat melkein samanlaiset kuin Aunuksessa,

samoin oli maatöidenkin laita. Viljelyskasveja olivat ruis, ohra,

kaura, herne, papu ja jokunen määrä perunaa. Enimmäkseen kylvettiin

peltoon, metsää taas hyvin vähän perattiin. Karjanhoito ei täällä,

samoin kuin on laita Syvärijoen seuduilla, ollut suuresti edistynyt

Aatamin karjankaitsennasta. Rautapataa en muista nähneeni koko näillä

seuduilla. Ruokaa valmistettiin saviruukuissa, jotka pantiin uuniin.

Muu keittäminen tapahtui sillä tavoin, että tulessa kuumennettuja kiviä

pantiin vesiastiaan siksi että vesi rupesi kiehumaan.

Kun kielioppia ja sanakirjaa koskevat tutkimukset, joita tällä kertaa

pidin tärkeimpinä, olivat vieneet kaiken aikani, en kerinnyt paljoa

muuta keräämään. Satuja, sananlaskuja ja arvoituksia panin kuitenkin

kirjaan jonkun määrän, ja olisin kenties saanut laulujakin, joita

luulen tälläkin rahvaalla olevan (sillä laulajia oli useampiakin,

vaikka eivät nyt ruvenneet laulamaan), ellei olisi tullut poislähtö

ennenkuin opin kieltä sujuvasti käyttämään ja ymmärtämään. Tässä

kielessä on monta etua, ja siitä suomenkielen tutkija saapi monta

hyvää selitystä ja viittausta. Näytteeksi panemme tähän seuraavat

vepsänkieliset palat.

Mateuksen VI:nnen luvun alku vepsän kielellä.

1. Vardeikatois andelta milostinad teiden rahfhan aigan, siks

mise hei teid nähtais: muga ei liene teile nahradad tatas

teiden taivhalises.

2. I muga kons andad milostinan, ala torvta itseis kohtas, kut

litsemeerad tehtais sinagogois i irdal, mise kiitaisiba heid

rahvas. Toden sanun teile: hei saiba use itselesoi nahradan.

3. Sinä se andle milostin muga, mise hur käsi sinun ei nägeis,

min tegeb oiged.

4. Da lineb milostin sinun nähmatoi, i taat sinun nägeb

nähmatoman andab sinei nägymisen.

5. I kons rist(i)toi, ala ole kut litsemeerad, kudamet ljubitas

sinagogois i irdal seisuteldas ristmähäs, mise nähtais rahvas.

Praudan pagisen teile: hei otiba use itseles nahradan.

6. Sinä se kons ristitoi, mäne perthe itseis, i salpta itseis

veräjäd, i ristte itseis tatale, kudam ei nägy, a taat sinun

nägeb ei -- nägymisen andab sinei nägymisen.

7. Risttes se algat sanelkoi lisniad, kut keelitajad: netse hei

duumaitas, mi äijis vaihis itseis linetai kuuldud j.n.e.

* * * * *

Verbejä taivutetaan vepsän kielessä seuraavaan tapaan: _tegen, teget,

tegeb, tegemai, tegetei, tegeha t. tehtav_ (s.o. teen, teet, tekee,

teemme, teette, tekevät). _Tegemoi, tegetei, tegese, tegemoisei,

tegeteisei, tegebasei t. tehtasei_ (s.o. teen itseni, teet itsesi

j.n.e.).

_En tege, emai tehkoi_ (s.o. en tee, emme tee).

Tehnen, _tehnen_; en tehne, _emai tehnekoi_, en tehne, emme tehne;

_tehneisin_, ehkä tehnen. _Tehnusimoi, tehnusitei, tehnusihese,

tehnusimoisei, tehnusiteisei, tehnusiheisei_, olisin tehnyt itseni,

olisit tehnyt itsesi j.n.e.

Tästäkin vähästä näytteestä lukija saattaa arvata, että vepsän kielen

verbit ovat paljoa muotorikkaammat kuin suomenkielessä. Emme nyt aio

toisia lukijoita enemmillä esimerkeillä rasittaa; saattaisimme senkin

hyvin mainitsematta jättää, että konsonanttiäänteet s, ts, n, t, ynnä

muutamat muut välistä ääntyvät kuten meillä, välistä taas kuin sh,

tsh, nj, tj, niin myös vokaalit välistä puhtaina, välistä taas

epämääräisinä, esim. a pikemmin kuin ä, jos kohta a:äänne voittaa.

-- -- -- -- -- -- -- -- -- --

Helsingistä saatuani ankaran kirjeen, jossa minua käskettiin joutumaan

takaisin virkaani toimittamaan, minun täytyi ennen aikojani lähteä

Vepsän maasta ja palasin Aunuksen, Salmin, Impilahden ja Sortavalan

kautta suoraan Kajaaniin.

63.

Akademikko Sjögrenille.

(Konsepti)

[Ilman päivänmäärän ja paikan ilmaisua.]

[Syyskuun lopulla 1842.]

Korkeasti kunnioitettu Kolleegineuvos!

Päätettyäni tällä kertaa tutkimukseni vepsäläisten parissa, saan

muutamalla sanalla ilmoittaa Teille jospa en juuri muuta, niin ainakin

sen, että olen paluumatkalla. Olin pyytänyt virkaloman pidennystä

kuudeksi viikoksi, hieman paremmin ehtiäkseni tutkia vepsän

kielen omituisuuksia, mutta lääkärin puutteessa, joka olisi sillä aikaa

ollut sijaisenani Kajaanin piirissä, minulta tämä pidennys kiellettiin,

minkä vuoksi minun nyt täytyy kiiruhtaa kotiin lokakuun alkuun.

Vepsäläisten parissa en tullut Karhelan (Kargenets) kylää kauemmaksi,

missä asuin paikkakunnan papin luona. Sitä ennen tosin olin tavannut

Ishaiva nimisen vepsäläiskylän, joka on Kargopolin ja Vyitegran

välillä, mutta kun kieli siellä paraikaa oli sukupuuttoon

kuolemaisillaan, viivyin siellä vaan muutaman päivän. Mainittu Karhelan

pappi olisi ruvennut opettajakseni, mutta kun pian huomasin, ettei hän

itse ollut aivan perehtynyt vepsän kieleen, otin opettajakseni erään

puolisokean, vanhan sotamiehen-lesken, jonka kanssa kävin läpi

venäläisen sanakirjan merkiten vepsäläiset sanat, mikäli hänen

tietojaan riitti. Sitäpaitsi panin kirjaan häneltä ja muilta tusinan

verran satuja, käänsin Mateuksen evankeliumin 5:nnen, 6:nnen, 7:nnen ja

8:nnen luvun sekä lauseparsia venäjän kieliopin lauseopista ja muista

kirjoista. Vaimo asui paikkakunnan ponomarin talossa, joka ponomari

oli syntynyt 30 virstaa kauempana Ojatin toisella rannalla Ladvan

kylässä ja joka eukon ohella oli opettajanani. Suurinta mielenkiintoa

minussa herättivät vepsän kielen verbien muodot. Jotenkin seuraavaan

kaavaan sain verbien taivutuksen. Indikatiivin preesens: _salptan, -at,

-ah, -amai, -atei, -taha t. salpatas_, suomeksi: suljen, suljet,

sulkee, j.n.e.; kielteiset muodot: _en, et, ei salpta, emai, etei, eba

salpakoi_; refleksiiviset: _salptamoi, -atei, -ase, -amoisei, -ateisei,

-asei t. salpatasei_, kielt.: _en j.n.e. salpakoi, emai j.n.e.

salpakoisei_, Indikat. imperfekti: _salpsin, -sii, salpas, salpsimai,

salpsitei, salpsiba t. salpattihe_; kielteiset: _en j.n.e. salptaske,

emai j.n.e. salptasket_; refleks.: _salpsimoi, -itei, -the, -imoisei,

-iteisei, -ihoisei t. salpattihesei_; kielt.: _en j.n.e. salptaskete,

emai j.n.e. salptaskemisei_. Indikat. perfekti: _minä, einä, hän

salpanu, mö, tö, hö salpatud_. Tästä huomaa, että vepsäläinen

konjugatsioni on rikkaampi kuin sekä suomalainen, virolainen että

lappalainen. Perfekti, jonka moni sanoi olevan merkitykseltään

vallan imperfektin veroisen, lienee venäjän jäljittelyä. Kuulinpa

vielä matkalla Kargenetsista Lotinapeltoon sellaisen imperfekti-muodon

kuin lauseessa: kun sinä _maksneisit_, mutta en saanut selville, missä

suhteessa se eroaa muodoista _maksnet ja maksaisit_, jotka molemmat

esiintyvät suomessa. On muuten hyvin vaikeata tutkia jonkun kielen

muotoja, kun on pakko välittäjäkielenä käyttää muodoista köyhää

venättä. Ellei suomi olisi sen vertaa auttanut minua vepsää

tutkiessani, tuskin olisin saanut esille konjunktiivin preesensiä,

sillä miten asettelinkaan venäläisiä sanoja, joilla konjunktiivin

käsitettä ilmaistaan en aluksi saanut vastaukseksi muuta kuin: _Budu

minä tegen, hot tegen, kut tegen_ j.n.e. Sitävastoin olin erehtyä

futuurin suhteen, sillä venäjän _budu tai stanu_ sanojen avulla

muodostettu n.s. futuuri tosin käännettiin _ja budu sdelatj_ muodolla

minä _lienen tegemaha_, mutta mieluummin muodolla _minä tegeskanden_,

samoin kaikista muista verbeistä: _opendaskanden_ minä alan opettaa,

_voiskanden_, alan voida j.n.e. Minulla oli jo pari päivää se väärä

luulo, että vepsä vastoin muita suomalaisia kieliä oli muodostanut

itselleen futuurin, mutta huomasin sitten, että sillä lapin tavoin on

vasituinen inkoatiivimuoto, jonka suomi ja viro ovat menettäneet

(ruotsin ja saksan vaikutuksesta, joissa sellaista muotoa ei ole?).

_Minä sanoskanden_, lapiksi _sarnosgoadam; lugeskanden: logaskoadam_.

Mielestäni tämä muoto on otettava suomen kielioppiin, vaikkei se

tulisi sitä laajempaan käytäntöön; mutta syytä on toivoa, että se

kieliopista voi siirtyä kieleen, sillä tuntuuhan siltä kuin

refleksiivimuoto, jonka v. Becker ensiksi otti kielioppiinsa, olisi

tullut yleisemmin tunnetuksi (sillekin osalle Suomea [tämä kirjoitettu

seuraavan sivulauseen yläpuolelle rivien väliin]), vaikka se

enemmälle kuin puolelle Suomea sitä ennen oli tuntematon. Suurimmalla

todenmukaisuudella voi päättää, että suomessakin ennen on ollut

inkoatiivinen verbi, sillä ensiksi lapissa ja vepsässä se on ja

toiseksi tuntuvat tavalliset johdannaismuodot _meneskendelen,

lueskendelen_, jotka tosin ovat menettäneet inkoatiivisen

merkityksensä, saavan synnystään kiittää tätä inkoatiivia.

Sijamuodoiltaan vepsä on aunuksen, lapin ja viron tavoin suomesta

paljon jäljessä, ja tuntuu siltä kuin suomalaiset jo erottuaan

heimolaisistaan olisivat muodostaneet lukuisat taivutussijansa.

Vepsässä en saanut selville muita sijoja kuin nominat. _lähte_, kaivo,

genet. _lähtken_, allat. _lähtkele_, illat, _lähtkehe_, infinit.

_lähtet (t. lähtket)_, possess. _lähtkel_, instrukt. _lähtken_, mon.

_lähtken_. Muotoja _lähtken ked, lähtkespäi, lähtkelpäi, lähtkehe-sai_

en pidä tavallisina sijoina, kun _ked, päi, sai_ eivät yhdy

adjektiivoihin.

Diminutiiveja.

Suffiksit vepsänkieli enimmäkseen on menettäneet, ne esiintyvät

kuitenkin personaalipronomineihin ja _itse_ pronominiin sekä, jos kohta

harvoin, muihinkin sanoihin liittyneinä. Vakuutettiin -- -- --

Partikkeleista näytti olevan todellinen puute, ellei tahtonut käyttää

venäläisiä partikkeleita. Eipä missään viljelemättömässä kielessä

niitä liene suurta varastoa.

Lappi, vepsä ja suomi ovat menetelleet eri tavoin lyhentäessään sanoja:

lappi on jättänyt pois päätteitä, vepsä (kuten myös viro) jonkun

keskellä sanan vartaloa olevan vokaalin, suomi päätteessä olevan

konsonantin. Vepsäl. _andlen, maksnen, salptan, langten_.

Sanakirjallisessa suhteessa _laittaa_: vepsäl. _lajin_, torua,

nuhdella, ven. _lajat_.

64.

Tohtori Rabbelle.

(60:nnen jatko.)

Koivikko, 8 p:nä lokakuuta 1842.

Enempää en Lotinapellossa ehtinyt kirjoittaa, enkä vepsäläisten parissa

senkään vertaa; täällä oli syynä se, että aikani meni vepsän kielen

tutkimiseen, mutta Lotinapellossa minun oli viettäminen arkiateri

Törngrenin 70;ttä syntymäpäivää. Tämä vietto tapahtui muuten kelpo

tavalla, mutta miten, sen saat toiste tietää. Sitten matkustin

vepsäläisten luo, oleskelin siellä aina syyskuun loppuun, ja kun

kirjeestäsi sain tiedon, että minun oli rientäminen kotia Kajaaniin,

läksin viimeinkin kotimatkalle, jolla nyt paraikaa olen ja toivon 3-4

vuorokauden kuluttua vahingoittumattomana sinne perille saapuvani.

Muistelmiani olostani venäläisten ja vepsäläisten parissa voin toiste

Kajaanista kirjoitella ja pyydän nyt ainoastaan anteeksi, etten voinut

palata Helsingin kautta ja suullisesti onnitella Sinua Fransiskuksen

päivänä. Jos ensi talvena tarjoutuu mahdollisuutta muutamaksi viikoksi

poistua Kajaanista, niin varmasti käyn sinua Helsingissä tervehtimässä.

Sitä ennen olen _Suomi_-kirjaa varten kirjoittava jotakin vepsästä,

niin pian kuin saan siihen tilaisuuden.