Hartaasti kunnioittaen on minulla kunnia piirtää

Teidän, korkeasti kunnioitettu herra,

nöyrin palvelijanne

Elias Lönnrot

54.

Pastori Stockflethille.

(Konsepti).

[Arkangeli, 4 p:nä heinäkuuta 1842.]

En saata kylliksi kiittää Veljeä ja Vaimoasi meille osottamastanne

hyvyydestä, ja koska kokemus on minulle opettanut, etteivät minulta

onnistu sellaiset kuin esim. kiitollisuuden osotukset, niin jätän koko

jutun sikseen, ja tahdon tässä vaan lyhyesti kertoa Veljelle

matkoistamme, jotka olemme tehneet erottuamme Karasjoelta. Durchmanilla

viivyimme sen jälkeen muutaman viikon, millä ajalla viikoksi muutin

asumaan erään Inarin lappalaisen mökkiin voidakseni paremmin kuin

pappilassa oli tilaisuutta, päästä Inarin kielen murreomituisuuksien

perille. Tein muutamia kieliopillisia muistiinpanoja ja käänsin sen

lisäksi Inarissa ollessani Mateuksen evankeliumin 5, 6 ja 7:nnen luvun

sekä useita suomalaisia sananlaskuja ja lausetapoja Beckerin

lauseopista. Inarin murre ei niin varsin paljoa eroa Norjan lapista,

ettei kumpaakin puhuville yhteinen kirjakieli olisi mahdollinen.

Kaikkialla kuunneltiin hartaasti, kun luin ääneen jotakin Veljen

kirjoista ja sanottiin, että ymmärrettiin sisällys, jos kohta

yksityiset sanat eivät aina olleet tuttuja. Tämä johtuu kuitenkin

osaksi siitä, että kaikki Inarin miehet osaavat Norjan lappia. --

Tässä muutamia Inarin murteen omituisuuksia: Deklinatsionit, --

Konjugatsionit. -- Kirjainopin suhteen on mieleeni juolahtanut se

ajatus, että missä kk pehmenee g:ksi (jokka, joga), se ei oikeastaan

ole kk vaan k (aspireerattu k), minkä vuoksi Inarin murteessa on vaan

yksi h (joha), mutta sanoissa _akka_ (aakka), akka j.n.e. Samoin gieta,

gieda. -- Mietteeni lapin verbeistä keskeytyivät, ja niin on niiden

laita ollut tähän asti, kun minulla viime aikoina on ollut niin paljo

työtä venäjästä, etten ole ehtinyt tehdä mitään muuta. Mutta olen

uudelleen ryhtyvä niihin, jollen aikaisemmin, niin ainakin

K[ajaanissa], ja jos minun onnistuisi saada selville, kuten toivon,

lapistakin yksi ainoa alkuperäinen konjugatsioni, ja jos pääsisin sen

jäljille, miten molemmat nykyiset konjugatsionin muodot siitä ovat

syntyneet, kopioin kernaasti huomioni tulokset ja lähetän Veljelle.

-- Inarista matkustimme Kuolaan, sieltä Kannanlahteen ja Kemiin, mistä

Vienanmeren yli olemme tulleet tänne Arkangeliin. Niistä Venäjän lapin

murteista, joita kuulimme matkallamme, olen hieman kirjoittanut

_Suomi_-kirjaan. Ne eivät läheskään eroa Norjan lapista niin paljoa

kuin ainakin minä tähän asti olen luullut, ja sen nojalla, mitä nyt

itse olen kokenut, tahdon kernaasti yhtyä Veljen lausuntoon, että

Norjan lappi on itsenäisin ja paras kaikista lapin murteista. Suokoon

vaan Jumala Veljelle terveyttä ja voimia vielä kauan työskennellä sen

hyväksi. Piplian-historian luin läpi Utsjoen katekeetan kanssa, ja jos

Veljeä huvittaa tietää, mitä huomautuksia hän silloin teki, niin panen

ne tähän Veljen nähtäväksi. Ne ovat varmaankin vähäarvoisia.

s. 2. r. 19. mærkak -- mærkkan

4. 17. saddulaggak 63. 8. celki

7. 19. nisson

8. 13. likkatalat

10. 15. gallod

18. 21. du -- dån

19. 9. Moses -- Noa

20. nulid -- såggid

21. arvetet -- arvet

26. 21. gålmas -- gålma

28. 17. nieidaid

44. 11. gadai -- viegai

51. 17. bardnai

53. 1. luoddui

20. bordi

54. 4. sån -- dån

55. 10. vielljai

56. 20. dåbbe

57. 3. kamelin

58. 7. jugastet

62. 14. akkan

62. 19. divvra

64. 10. akkan

70. 7. vielljasad

11. åudal

77. 6. niegadi

78. 16. cæggim

79. 25. savcai

84. 20. lokkamest

87. 20. su -- sunji

97. 13. ja 16. buokai

17. bagjelest

104. 18. buoides

105. 11. noaides

18. lasses

116. 10. ouddi

138. 7. njahnest

140. 5. lækgo -- læk

142. 12. ouddi

162. 3. balvvi

168. 8. rajid

Täällä Arkangelissa olemme tavanneet samojeedeja, ja meillä oli

tilaisuus oppia heidän kieltään, matkustamatta etemmäksi, varsinkin

kun muuan venäläinen arkimandritta Venjamin, joka on kääntänyt

evankeliumit samojeedin kielelle, kirjoittanut kieliopin ja toimittanut

sillä kielellä sanakirjan -- kaikki vielä käsikirjoituksina -- on

suostunut meille antamaan opetusta. Mutta koska Pietarin Tiedeakatemia

on päättänyt toimeenpanna retkikunnan, jolla on muun ohella

tarkoituksena Siperian kielten ja myös samojeedin kielen tutkiminen, ja

johon ei ainoastaan Sjögren, vaan myöskin toverini Castrén kokonaiseksi

kolmeksi vuodeksi on tuleva osanottajaksi, en puolestani pidä

tarpeellisena, että nyt opiskelen sitä kieltä, kun myöhemmin vähemmällä

vaivalla voin käyttää muiden töiden tuloksia. Castrén on innokkaasti

alottanut mainitun kielen tutkimisen jo täällä -- ja mitäpä minä sitten

teen? Totta puhuakseni, en juuri todenteolla ole mitään tehnyt, mutta

lähden pian täältä vepsäläisten luo Aunuksen kuvernementtiin sekä

Vologdan ja Novgorodin kuvernementtien pohjoisosiin, missä viivyn koko

kesän ja palaan loka- tai marraskuussa Kajaaniin. Ole hyvä ja kirjoita

minulle joskus Kajaaniin.

55.

Tohtori Rabbelle.

(Konsepti.)

[Arkangeli, 4? 5 p:nä heinäkuuta? 1842.]

Ellen lokakuun alkupäiviksi ehtisi Kajaaniin, tahdon koettaa olla

ainakin paljoa myöhemmin sinne tulematta, itse taas ryhtyäkseni

virkaani toimittamaan toivoen sen ohella voivani hieman harjoittaa

sanakirjatyötäkin. Pidän itseäni vielä enemmän velvoitottuna taas

jonkun aikaa itse hoitamaan virkaa, kun muuten voisin unhottaa pois

koko lääkintätieteen, ja kun minun sitäpaitsi on tarpeellista taas joku

kesä matkustella Virossa, koettaakseni sieltäkin saada jotakin hyötyä

suomen kielelle. Mainitset, että loput V[enäjän] H[istoriaa] jo on

lähetetty tilaajoille, mistä huolenpidostasi saan Sinua kiittää. Mutta

kun saattaisi käydä niin, etteivät tilaajat tiedä, mistä heidän tulee

saatavansa periä, niin pitäisi jossakin sanomalehdessä (S.[uomen]

V.[irallisessa] L.[ehdessä]) heille antaa siitä ilmoitus, ja ehkäpä

Sinä sen jo olet tehnytkin. -- Uusi ohjesääntö kaiketi kyllä aluksi

tuottaa muillekin kuin allekirjoittaneelle paljon päänvaivaa, sillä

emme kaikki niinkään helposti taida saada selville rinta- ja

vatsahermoja y.m., mutta -- -- -- [Keskeytyy tähän.]

56. 2

Tohtori Rabbelle.

[Suurimmaksi osaksi "Helsingfors Morgonbladissa" v. 1842,

n:oissa 80, 81.]

Pertominskin luostari, 11 p:nä heinäkuuta 1842.

{Rakas veli!

Nyt saat taas hetkeksi jättää puolitoistasataa hommaasi ja valmistautua

lukemaan läpi peninkulman pituisen kirjeen, sillä aion jäädä tänne koko

päiväksi, eikä minulla nyt ole mitään muuta tehtävää kuin kirjoittaa

kirjeitä, ja kun Arkangelista äskettäin kirjoitin useille muille

tuttaville, tahdon nyt kasata kaikki yksistään Sinun päällesi.

Kuitenkin voin edeltäkäsin ilmoittaa Sinulle, että jos muut toimet

tarkoin ottavat aikasi, vallan hyvin voit jättää tämän, mikä seuraa,

lukematta, sillä siten et Sinä menetä mitään, enkä minäkään,

sillä se ei tule sisältämään mitään toimitettavia, joiden tähden

erityisesti haluaisin, että sen lukisit läpi. Ainoa, mitä sanomalehtien

ja muutamien Sinun lähettämiesi rivien kanssa olisi hauska

syyskuun keskivaiheilla saada Lotinapeltoon, on Lenströmin Suomen

kansallis-runoutta käsittelevä kirja, jos se on Helsingissä saatavissa,

sillä Ruotsista ei maksa vaivaa sitä tilata. Muita toimitettavia

minulla nyt ei ole.}

Muistat kaiketi edellisestä kirjeestäni, että passini ynnä muut

asiakirjani vaadittiin jätettäviksi poliisikamariin Arkangelissa sekä

syyn siihen. Tämä tapahtui heinäkuun 1:senä päivänä ja 5:ntenä sain ne

vihdoinkin takaisin. Ehkäpä jonkunlaiseksi korvaukseksi siitä, että

viittä päivää aikaisemmin olin saanut seisoa tunnin ja neljänneksen

poliisikamarissa, ilman että kukaan ajattelikaan pyytää minua istumaan

tai kysyä asiaani, vaikka minut kuitenkin poliisipalvelijalla oli sinne

kutsutettu, poliisimestari nyt omassa korkeassa persoonassaan toi ne

minulle ynnä lääkäripravdan minulle myöntämän oikeuden harjoittaa

lääkärintointa niin paljon kuin halusin ja tilaisuutta siihen saattoi

tarjoutua. Mutta sinä puolena päivänä, jonka tämän jälkeen siellä

viivyin, ei valitettavasti mitään sellaista tilaisuutta tarjoutunut,

minkä tähden läksin matkaan voimatta ollenkaan käyttää hyödykseni tuota

korkeata suosiota. Se erinomainen kunnia, joka tuli osakseni sen

kautta, että poliisimestari itse kävi luonani, vaikutti, että

ravintoloitsija heti, kun minut sen jälkeen näki, ainakin kolmeen

kertaan mittaili minua katseillaan kiireestä kantapäähän -- "majorque

coepi videri" [= ja rupesin näyttämään suuremmalta]. Luulenpa että hän

siitä sai mokoman ajatuksen antaa minun maksaa puolentoista ruplaa

vuorokaudelta, mikä tapahtuikin; en suinkaan huomauta tätä minäkään

liioiteltuna hintana pitäen vaan sen tähden, että se alkuperäisestä oli

korotettu 50:llä prosentilla. Tämän lisäksi hän lähtöhetkellä huomautti

minulle, että sellainen "blahorodie" [= vnpaasukuisuus] kuin

allekirjoittanut nyt oli, ei voinut matkustaa ilman lautasia,

haarukkaa, etikkaa, y.m., mitkä kaikki tarpeet, ennenkuin tuskin oli

ehditty kysyä, tahdoinko niitä, tulivat pannuiksi eväslaukkuuni,

tietysti käteistä maksua vastaan. Jotta ei erohetkemme sitten olisi

tullut varsin kuiva, hän käski tarjoilijan tuoda esiin pari stakanaa

totia, toisen itseään, toisen allekirjoittanutta varten, joista

ylimääräinen laskuni sai vielä ruplan 20 kopeekan suuruisen lisäyksen,

ilman että tuota ainetta nauttiessani edes olin voinut aavistaa, että

minä olin maksava todin, eikä hän. Tämäkin olkoon sanottu siinä

tarkoituksessa, ettei se mitenkään ole katsottava tuon sävyisän isännän

moitteeksi, vaan ainoastaan osotteeksi naurettavasta tavasta vallan

kursailematta maksattaa toisella se, mitä itse hänelle tarjoaa. Kaikki

tämä johtui nyt kaupungin poliisimestarin kunnioittavasta käynnistä,

jonka oikea syy kuitenkin oli seuraava. Viime kuluneina viitenä päivänä

oli tapahtunut poliisimestarin vaihdos ja edellisen sijaan oli Kemin

gorodnitshij määrätty tätä virkaa hoitamaan, -- perin rehellinen,

lakiin vankasti perehtynyt mies, jonka luona erityisestä

syystä olin tullut useasti käyneeksi ollessani Kemissä. Hänen

pienelle, kauniille, nelivuotiaalle tyttärelleen näet oli tapahtunut se

onnettomuus, että kuumalla vedellä oli korventanut rintansa ja

vatsansa. Ensi hädässä oli tosin noudettu kaupungin oma lääkäri, joka

oli määrännyt käytettäväksi tavallista palohaavan voidetta. Mutta kun

se ei tarpeeksi tehokkaasti vaikuttanut, ja kun tiedettiin minun

tulleeni kaupunkiin suoraa päätä lappalaisten parista, lähetettiin

minuakin noutamaan ja minulta kysyttiin, enkö tietänyt mitään keinoa,

joka olisi voinut lieventää tuota ylen tuskallista kipua. Tiesin sen

melkoisesti lauhtuvan, jos vaan onnistuisi sulkea ilma palaneista

paikoista tarkemmin kuin voiteen avulla kävi päinsä, minkä tähden

käskin levittämään paksun kerroksen ruisjauhoja kaikkiin polton

vahingoittamiin paikkoihin. Tästä oli se onnellinen, jopa odottamaton

seuraus, että kipu heti lakkasi, ja Anjoska luuli olevansa terve kuten

ennen, sekä tahtoi jo muutamaa tuntia myöhemmin nousta vaivalloisesta

vuoteesta, mitä tietysti hänelle kuitenkaan ei voitu sallia.

Huolimatta kaikesta tästä en kuitenkaan odottanut muuta kuin että

hänessä seuraavana päivänä olisi melkoinen kuume, mutta suureksi

hämmästyksekseni kuume kokonaan jäi tulematta, ja sittenkuin oltiin

onnistuttu jotakuinkin kiinnittää jauhoside, Anjoska hartaasti

pyydettyään viimein sai luvan lähteä vuoteesta. Jo kolmantena päivänä

hän äitinsä kanssa oli lyhyellä vieraskäynnillä kaupungissa ja parani

seuraavina päivinä paranemistaan; ainoastaan pahimmin palaneisiin

paikkoihin muodostui vähä märkää. -- Tämän Kemissä täten solmitun

tuttavuuden nojalla isä ei pitänyt kunniaansa ja arvoansa alentavana

itse tulla luokseni tuomaan perille iloista tietoa, että minulle oli

myönnetty oikeus reseptillä apteekista saada, jos siksi tuli, muutakin

kuin magnesiaa ja rabarberia. Näitä rohdoksia, kuten luultavasti

muistanet, oli aikaisemmin kieltäydytty antamasta, minkä tähden

Castrénin täytyi syödä tuhkaa.

Samana iltana oli bohumoltseja (pyhiinvaeltajia, luostarivieraita)

kuljettavan, pienenlaisen laivan määrä lähteä Solovetskoin luostariin,

ja minä nyt ollen lähtövalmis päätin lähteä mukaan aikoen sieltä Suman,

Uikujärven (Vygozeron) ja Poventsan kautta tulla Vyitegraan. Mutta kun

myöhemmin illalla menin laivaan, huomasin, että sen omistaja, muuan

Arkangelin läheisyydestä kotoisin oleva talonpoika, oli huomannut

edulliseksi lykätä seuraavaan aamuun matkansa ja sen sijaan juoda

itsensä hutikkaan, minkä vuoksi minäkin huomasin itselleni

edulliseksi palata kortteeriini ja siellä viettää yöni. Kello 8

seuraavana aamuna laivan oli määrä lähteä liikkeelle, mutta minä

saavuin kylläkin ajoissa, vaikka tulin tuntia myöhemmin, ja sain

sittenkin vielä odottaa kaksi tuntia ennenkuin ankkuri vihdoin

nostettiin. On tavallista, että jokainen Arkangelista lähtevä,

bohumoltseja kuljettava laiva ennen lähtöä rannassa siunataan. Niinpä

nytkin kannelle ilmestyi pari munkkia, jotka lukivat pitkiä rukouksia

lähtijäin menestykseksi. Muutamat Solovetskoin munkeista viettävät

koko vuoden Arkangelissa, jossa luostarilla on suuri kivitalo ja

kirkko. Talo on muilla vuokrattuna ja kirkkokin taitaa tuottaa

melkoisesti tuloja niiden lahjoista, jotka siellä hartauttansa

harjoittavat. Sittenkuin munkit kannella olivat lopettaneet

rukouksensa, ja arkangelilaiset bohumoltsit olivat ehtineet jaella

asianmukaisen määrän jäähyväissuudelmia sukulaisille ja ystäville,

nostettiin ankkuri ja purje. Suuri osa bohumoltseja oli ensi kertaa

mastokkaassa, kannellisessa laivassa; -- tämä ynnä ero yhä vielä

rannalla seisovista sukulaisista ja tuttavista saattoi heidät

hyvin alakuloisiksi, jota alakuloisuutta kohta seuraavat

surullisen-lystikkäät merikipu-kohtaukset eivät voineet haihduttaa.

Ikäänkuin tarttuman kautta minunkin mieleni valtasi tyhjän

yksinäisyyden tunne, synkkämielisyyteen vivahtava ikävä, jommoista

kukin luultavasti joskus on tullut kokemaan, jos vieraalla seudulla on

kokonaan ollut erotettuna kaikista tuttavista. Kotiseudulla, jopa

ulkomaillakin tutuissa seuroissa ollen useimmat ihmiset onneksi kyllä

ovat vapaat sellaisesta synkkämielisyyden-tunteesta, tai niin

sanoakseni -- sielun tyhjyydestä, joka itsessään ei ole muuta kuin

ohimenevää sieluntautia, mutta joka useammin toistuen saattaa muuttua

pysyväksi synkkämielisyydeksi ja onnellisimmassa tapauksessa päättyy

herännäisyyteen. Mitä minun synkkämielisyyteeni tulee, sillä ei ollut

mitään sellaisia seurauksia, sillä se oli jo melkoisesti asettunut

myöhemmin iltapäivällä ja loppui kokonaan juotuani ensimäisen lasin

teetä, vaikka vastaisuuden varalle join 4-5 stakanaa sitä paitsi.

Tuuli, joka ensin hiljalleen oli ajanut meitä edelleen, taukosi

kokonaan illan suussa, niin ettei laiva liikkunut paikaltaan.

Poistaakseen tämän pahan seurue päätti nousta seisomaan ja ristiä

rintojaan. Useiden, jotka jo sattuivat seisomaan, täytyi luonnollisesti

ensin istuutua sitten asianmukaisesti voidakseen nousta seisomaan. Minä

puolestani arvelin riittävän, kun paljastin pääni ja otin piipun

suustani, sillä en vielä ole oppinut rinnanristimistä niin, että

tuntija ei voisi huomata vasta-alkajaa. Ristimisen jälkeen

toimeenpantiin rahankeräys, mihin seremoniaan minä paremmin saatoin

ottaa osaa, jos kohta en tietänyt, kenen hyväksi kolehti kerättiin,

Solovetskoin luostarilleko, meren ja tuulen jumalilleko vai laivurin

taskuun. Luulin kuitenkin sen tarkoittavan rahauhria luostarille ja

annoin siis kernaasti viisi kopeekkaa hopeaa, ainoan hopearahan, sillä

kaikki olivat suorittaneet antovelvollisuutensa pelkällä kuparirahalla.

Laivuri, yllä mainittu talonpoika, oli erään laivassa olevan toverinsa

kanssa pitkin päivää ottanut lukuisia aimo naukkuja Johannes Kastajan

muiston kunniaksi, hänen nimipäivänsä kun näet vanhan ajanlaskun mukaan

sattui juuri siksi päiväksi. Laiva oli vallan täyteen sullottu

bohumoltseja ja heidän romuaan, mutta laivurin oli onnistunut tiheiden

ryyppyjensä avulla suuresti lieventää tämän tuottamaa haittaa, ja asia

parani jokaisesta seuraavasta kulauksesta, niin että hän nyt varmaankin

olisi voinut ottaa muutaman tusinan bohumoltseja lisää, jos heitä vaan

olisi ollut tarjona ja jos heillä olisi ollut tilaa seisoa. Mutta

puoliyön aikaan tämä viinanväkinen muistojuhla sai surkean lopun.

Laivuri oli hetkeä aikaisemmin käskenyt kaksitoista-vuotiaan poikansa

täyttää muutamia puolityhjiä vesilekkereitä raittiilla vedellä niin

kauan kuin sitä Vienajoesta oli saatavissa. Poika täytti isänsä käskyn,

jopa vähän enemmänkin, sillä erehdyksestä hän tuli Vienan vedellä

täyttäneeksi puolityhjän viinanassakankin. Sitten tapahtui hetken

kuluttua, että isän taas piti ottaa ryyppy ja tarjota samanlainen

toverilleen. Ensin hän ei ollut löytää koko nassakkaa, sillä se oli

siirretty kauemmaksi tavallisesta paikastaan, omistajansa

läheisyydestä; jonkun aikaa haeskeltuaan hän kuitenkin vesilekkereiden

joukosta huomasi sen perin tutun muodon. Jo se seikka, että

viinanassakka oli joutunut niin huonoon seuraan, sai häneltä maalle

kirouksen, mutta pahempi tuli kohta jäljessä. Muutoksesta hän ei vielä

tietänyt mitään, vaikka hieman ihmetteli sitä, että nassakka vielä oli

täysi, ja näytti luulevan huonosti kunnioittaneensa Johanneksen

muistoa; mutta mitä ei vielä oltu tehty, se saattoi vasta tapahtua. Hän

kaatoi siis lasiin aimo ryypyn ja ojensi sen toverille. Mutta tämän

olivat sen monet edeltäjät niin päästä sekoittaneet, ettei hän edes

suutaan irvistämällä osottanut huomaavansa uuden, onnettoman aineen

lisäystä. Eipä hän tavallisella puheella nyt enää ollenkaan olisi

voinut sitä ilmaista, kun hänen puhe-elimensä olivat joutuneet niin

pahaan epäjärjestykseen, että ainoastaan suuresti ponnistamalla sai

kielensä taipumaan muutamiin yksinkertaisimpiin sanoihin; sillä

myöhemmin illalla hän oli joka ryypyn mukana nielaissut yhden tai pari

kirjainta, minkä vuoksi jäljellä oleva aapisto oli hyvin köyhä. Sitten

laivuri kaasi itselleen ryypyn ja tyhjensi sen pohjaan. Mutta hänen

maku- ja puhe-elimensä olivat vielä paljoa paremmassa kunnossa kuin

toverin. Ensin hän irvisteli, lausui sitten voimakkaan kirouksen

Vienalle ja sen vedelle, kaasi sitten puoli-raivoissaan koko pilatun

aineen järveen ja sai lopuksi käsiinsä "causa mali'n" [pahan

alkuunpanijan], jota nyt alkoi piestä niin perinpohjaisesti,

että täytyi kääntää silmänsä pois, kun ei onnistunut ehkäistä

hänen intoansa. Poika kyllä saattoi ansaita selkäsaunan monesta

muusta seikasta, mutta väärästä aiheesta hän sen nyt sai, sillä

nassakkaa täyttäessään hän itse oli alhaalla veneessä, jonne joku

matkustajista laidan yli ojensi hänelle lekkereitä ja niiden joukossa

viinanassakankin, kuten luulen, tahallansa, jotta isä ei voisi jatkaa

jo jotenkin tarpeeksi viettämäänsä "prazdnikkaa". Muuan naisista, joka

onneksi voittamansa merikivun jälkeen oli nukahtanut kajuutan portaille

ja viime kohtauksesta herännyt, kysyi, mitä poika oli tehnyt, kun häntä

niin pahoin pideltiin. Saatuaan tietää syyn siihen ja kuultuaan, että

koko viinavarasto oli kaadettu kannen yli, hän ilmaisi sydämensä iloa

siitä sanoilla "slava hohu" [Jumalan kiitos!] mihin "slava bohuun" me

muut kernaasti yhdyimme, vaikka se vaan yhä enemmän katkeroitti

laivuria, varsinkin kun keisarin syntymäpäivää, joka seurasi

Johanneksen päivää, valitettavan vedenlisäyksen vuoksi ei enää voitu

viettää niin kuin olisi pitänyt.

Iltapuolella 7:ttä päivää olimme noin 80:n virstan päässä Arkangelista

pienen joen laskupaikalla, {kolme virstaa Nenokot'in kylän eli

volostin edustalla.} Koska meri oli vallan tyynenä, päätettiin laskea

ankkuri ja odottaa tuulta. Se paikka, missä nousimme maihin, oli mitä

kauneimpia: ranta jyrkkä, sen alapuolella pieni oja ja toisella

puolella, aivan kuin varjona taulussa, kapea hiekkasärkkä joen ja

meren välissä. Koko ranta oli vallan kuin täyteen kylvettynä villejä

ruusuja ja sitäpaitsi ruohoa ja niin monenlaisia kukkia, että ne hyvin

päiväkaudeksi olisivat voineet tarjota tutkittavaa kasvitieteilijälle.

Maihin noustua tehtiin jyrkän rantatörmän juurelle pitkä jono tulia,

ja joka tulella näki pian patoja, kahvipannuja ja teekeittiöitä

täydessä touhinassa. Minulla kun ei ollut omaa teekeittiötä, jouduin

teekannuineni naiskolmikon pariin, jotka hyväntahtoisesti tarjoutuivat

samovaristaan (teekeittiöstään) kaatamaan mieleni mukaan vettä

{kannuuni}. Sittemmin minusta ilman erityistä kutsua tavallisesti tuli

heidän vesivieraansa, niin kauan kuin yhteistä matkaa kesti, {mutta

eipä sitä kestänyt niin monta päivää enää.} Kun tee oli juotu ja

illallinen syöty, jokainen alkoi ajatella yösijaansa, ja kun en

kauempaa voinut viipyä naisten seurassa, menin kappaleen matkaa

ylemmäksi metsään, heitin kauhtanani ylitseni ja koetin nukkua. Mutta

ennenkuin uni vielä oli ehtinyt puolitiehen silmiini, huomasin olevani

niin suunnattoman suuren hyttysparven ympäröimänä, että hyvin

ymmärsin, miten vaikeaksi nukkuminen oli tuleva. Tiesin vanhastaan,

että tupakan savu on kauhistus hyttysille ja starovertseille, minkä

tähden panin piipun kuntoon ja aloin polttaa tarmon takaa. Ne tosin sen

kestäessä hieman poistuivat, mutta koska en vielä ole voinut harjoittaa

itseäni polttamaan nukkuessani, vaan piippu päinvastoin vähää ennen

unen tuloa pyrkii sammumaan, niin se nytkin sammui juuri kun olin uneen

vaipumaisillani, ja hyttyset karkasivat uudistetuin voimin kimppuuni.

Oi jospa ne toki olisivat olleet vähää enemmän "starovertsejä" ja

noudattaneet paraillaan kestävää Pietarin-paastoa! Mutta mitä tulee

paastoamiseen, ne siinä kohden olivat niin jyrkkiä protestantteja kuin

suinkin, joten en nähnyt muuta mahdollisuutta kuin paeta ja muuttaa

makuusijani törmän alle ja niin lähelle vettä kuin suinkin. Mutta

siellä ei enää ollut nurmikkoa, vaan ainoastaan vahvalti hiekkaa, johon

täytyi kaivautua niin hyvin kuin taisi ja peittää muu osa ruumistaan

kauhtanalla. Kun ainoastaan pieni määrä hyttysiä oli uskaltanut tulla

jyrkkää hietatörmää alas, ja kun nekään eivät nyt enää niin helposti

päässeet kimppuuni, voin nyt vaipua uneen ja häiritsemättä nukkua

seuraavaan aamuun. Noustuani ei ollut ollenkaan helppoa saada hieno

hieta pois sekä povesta ja taskuista että suusta, nenästä, silmistä ja

korvista; kuitenkin mitättömän helppoa verrattuna koko yön kestävään

sotaan miljoonia hyttysiä vastaan. Suuri osa bohumoltseja loikoi vielä

ryhmittäin siellä täällä muodostaen omituisen kuvan, joka luultavasti

ei paljoa eronnut siitä, jonka tarjoaa kaatuneiden sankarien peittämä

taistelutanner.

8:nnen päivän aamuna meillä oli kova vastatuuli, jota luultavasti oli

kestävä koko seuraavan päivän ja joka varmaankin oli pidättävä meidät

tässä paikassa. Ensi työkseni hain itselleni jotain sopivaa paikkaa,

jossa yli päivän häiritsemättä saatoin loikoa ja lukea. Jo edellisenä

päivänä tosin olin löytänyt jotenkin hyvän sellaisen paikan, nimittäin

luonnon laatiman, villien ruusupensaiden ympäröimän lehtimajan, mutta

kun laivurin pojat siellä häiritsivät minua kilvan hyttysien kanssa,

joita jälkimäisiä kuitenkin päiväsaikaan tupakansavulla voin pitää

tarpeellisen matkan päässä itsestäni -- näin ei ollut edellisten laita

--, niin oli minun nyt etsiminen uusi huoneisto, missä toimessa hieman

haeskeltuani onnistuin paremmin kuin olin voinut edes toivoa. Vähäistä

ylempänä kohosi ojan varrella vallan ojan reunassa korkea kumpu, jonka

harjalla muutaman neliösylen alalla kasvoi suuria ja pieniä koivuja

sekä näiden ympärillä ja seassa villiä ruusupensaita. Mutta kun kummun

ympärillä oleva löysä, syvä hieta ei tarjonnut mitään varmaa

jalansijaa, se kun usein vieri vieden jalat pari askelta takaisin

mukanaan yhden eteenpäin yritetyn askeleen asemesta, niin kohoaminen

tähän suojapaikkaan, kuten moni muu kohoaminen tässä maailmassa, ei

ollut varsin helppoa. Kun minun viimein oli onnistunut saada kiinni

jostakin juuresta tai oksasta, oli minun ryömien tunkeuminen

viidakkoon, jonka turvissa sitten sain vaivastani runsaan palkinnon.

Siellä minulla oli paitsi paljoa muuta, laiva ja koko bohumoltsikenttä

silmieni edessä, mutta eivätpä laivurin pojat eivätkä muut tietäneet,

minne olin kadonnut. Mainitut pojat olivat muuton suureksi harmikseni

kaikkialla. Nuoremmalta en koskaan saanut syödä rauhassa, sillä hän

tahtoi joka palaa haukatessani tietää, miltä se maistui, eikä tyytynyt

siihen vakuutukseeni, että kaikki maistui oivallisen hyvältä, vaan

tahtoi omilla makuelimillään päästä siitä vakaumukseen. Tämä ei olisi

merkinnyt mitään, jos ruokavasuni olisi ollut varustettu paastoa

varten, jota vielä muutama päivä oli noudattaminen, mutta

valitettavasti siinä oli kookas lihamakkara ynnä puoli yhtäläistä

kunnioitusta herättävää juustoa, joita kumpaakaan pravoslavnilaiset

Pietarin- ynnä muina paastoina eivät katsele kaikkein suopeimmin

silmin. Oli siis etuni mukaista olla levittelemättä näitä kielletyitä

ruokalajeja kaikkien nähtäville, kun vastoinkäyminen, joka matkalla

saattoi esiintyä, taikauskoisuudessa olisi voitu lukea minun laskuuni

sen tähden että rikoin paaston. Onneksi huolellinen isäntäni

Arkangelissa oli pannut ruokavakkaani savustetun lohenpalasen, mutta

sittenkuin se oli syöty, ei ollut muuta neuvona kuin luulotella

pojalle, että lihamakkarakin oli kalaa, jonka venäläistä

kalatieteellistä nimeä en kuitenkaan hänelle ilmaissut.

Juuston taas muutin valaskalan palaseksi ja kalana poika sitä söi

hyvällä maulla, niin usein kuin muuten ojensin hänelle palasen.

Vanhempi poika ei ollut niin perso ruokavakalle, mutta hääri sitä

uutterammin teekannuni ympärillä. Tuntui siltä kuin he olisivat

keskenään sovinnolla jakaneet nämä molemmat tungettelutilaisuudet. Tee

ei tosin ole ainetta, jota ei paaston aikana voisi nauttia yhtä hyvin

kuin muina aikoina, mutta matkalla on tarpeeksi siinä, että saa olla

oma pikenttinsä, eikä juuri haluta toimittaa tätä virkaa vielä muille,

kaikkein vähimmin pahanilkisille pojille ja muulle sellaiselle

moskaväelle. Tupakanpoltostakin muuan miehen loikkari bohumoltseista

aikoi huomauttaa, että se muka oli syntiä. Muuan kersantti, tai joku

sellainen, otti sillä kertaa puolustaakseen minua ja tupakkaa sanoen

tietävänsä, ettei Raamattu missään paikassa kiellä tupakoimista. Mutta

itsensä päihdyttäminen viinalla tai muulla väkevällä on Raamatun mukaan

syntiä, lisäsin minä varta vasten huomautuksen tekijälle, joka

lähtöhetkellä Arkangelissa oli ottanut toisenkin lähtöryypyn liikaa.

Huolimatta kaikista näistä selityksistä ja kalan muodonmuutoksista en

kuitenkaan onnettomuuden satuttua juuri olisi voinut tulla mihinkään

parempaan luokkaan luetuksi kuin Paavali Maltan edustalla tapahtuneen

haaksirikon jälkeen (Apost. teot 28:4), mutta saatoinhan kuitenkin

lohduttaa itseäni ajattelemalla, että minä kuitenkin sataa kertaa

enemmän olisin ansainnut sellaisen nuhteen, jonka maltalaiset hänelle

antoivat.

Illalla jatkui samaa vastatuulta, joka koko päivän oli puhaltanut

ripoittaen ylitsemme ajohietaa ennen mainitulta, ojan toisella puolella

olevalta hietaharjulta. Läksin hyvin vastenmielisesti tyyssijastani, ja

päätin, kun ruusuja yltäkyllin kasvoi ympärillä, laittaa itselleni

vuoteen ruusuista, kerrankin kokeakseni, miltä tuntuu "levätä

ruusuilla" sanan täydellisessä merkityksessä, sillä sen tiesin

ennestään, että niin kuin vuoteensa laatii, niin nukkuu. Mutta pian

huomasin suureksi mielipahakseni, ettei ruusuvuodekkaan kelpaa, kun

on hyttysien ympäröimänä. Sen tähden minun taas täytyi siirtyä

entiselle hietavuoteelle. Tämä muuten ei ollut huonompi sattuma, sillä

seuraavana aamuna noin 3:n ja 4:n välillä meidät herätti laivurin

raaka, pasuunantapainen huuto _povetr_, ja vaikka tämä huuto

kaikuihin ukkosenjyrinän tapaisena pitkin rantaa, en kuitenkaan tiedä,

olisiko se voinut kuulua korviini siihen paikkaan, mihin illalla ensin

olin paneunut maata. Silmänräpäyksessä kaikki väki nousi ylös, ja

kohta sen jälkeen syntyi kalinaa ja räminää padoista, kattiloista,

teekeittiöistä, ruokavakoista, vesilekkereistä y.m., jotka kaikki

joutuisasti muutettiin laivaan. Kiireessä oli muuan naisista tullut

sitoneeksi huivinsa niin huonosti, että ensimäinen hieman kovempi

tuulenpuuska lennätti sen pois, ensimäiseksi uhriksi, joka laivurin

viinan jälkeen vedelle tehtiin. Mutta huolimatta laivurin

kuulutuksesta, ei ollutkaan mikään "poveätr", vaan huono laitatuuli,

joka sävyisästi keinutteli meitä edelleen rannikkoa pitkin. Ei edes

ukkonen, jonka päivän kuluessa moneen kertaan kuulimme jyrähtelevän,

kyennyt hankkimaan meille parempaa tuulta, vaikka sitä puoleksi

toivoimme, puoleksi pelkäsimme. Koko sen päivän, seuraavan yön ja

suuren osan sen jälkeistä päivää vietimme laivassa, ilman että meitä

mihinkään vietiin maihin. Tästä tuli etenkin naisille pitkä piina-aika,

sillä laiva oli vailla sellaisia laitoksia, jotka olisivat saattaneet

kaikki maallenousut tarpeettomiksi. Oli surkeata nähdä heidän

alakuloisuuttansa: pilan ja hymyn asemesta oli etenkin toisena

päivänä kuolemankaltainen hiljaisuus vallannut heidän huulensa. Ei

nähty ainoankaan teekeittiön nyt tulevan liikkeelle, vaikka tähän

asti ei yhtäkään aamua eikä iltaa ollut kulunut ilman niiden

suitsutusuhria. Laivuri oli puoli-raakalainen, joka mitä suurimmalla

välinpitämättömyydellä neuvoi heitä käyttämään laivan porrasta

kaikennäköisiin kokeiluihin, näyttäen heille siinä itse hyvää

esimerkkiä. Mutta ikäänkuin hänen välinpitämättömyytensä toisten

kärsimyksistä ei olisi riittänyt, nousi matkustajien joukosta esiin

nuori mies, joka ivallaan uskollisesti avusti laivuria, ja toisena

avustajana hänellä oli vanhempi poikansa; tämä tiesi kertoa, että

välistä kreivittäriäkin on laivassa, ilman että sen tarvitsee

erityisesti laskea rantaan. Paitsi mainittua ivaajaa, joka hyvin olisi

ansainnut tulla valokuvatuksi, oli matkustajien joukossa useita sangen

omituisen näköisiä henkilöitä. Yksi vastasi täydelleen sitä

mielikuvaani, jonka olin itselleni muodostanut pahantekijästä, toisessa

luulin näkeväni elävän kuvan ulkokullaisuudesta, ja laivurin vaimon

kasvoista luin mitä likeisimmän sekoituksen tyhmyyttä ja hölmöyttä,

jättääkseni mainitsematta monta muuta merkillisyyttä.

10:ntenä päivänä tuuli alkoi puhaltaa vastaan, juuri kun olimme virstan

päässä erään joen suusta, mihin laivuri viimeinkin aikoi päästää

matkustajat maihin. Koetettiin luovaella sinne tämä virstan matka,

mutta tuo vanha laivahylky kulki vaan laitatuuleen, nousematta

rahtuakaan, mistä oli se seuraus, ettemme päässeet luvattuun maahan.

Käännöksissä laivuri pauhasi kuin paholainen ja jakeli komentojaan

oikealle ja vasemmalle. Muutamat niistä lankesivat minunkin osalleni

niin vähän kuin ymmärsinkin hänen laivurinkieltään, minkä tähden

tapahtui niin, että joskus jännitin purjenuoraa sen sijaan, että olisi

pitänyt höllittää. En ihmettele, että hän suuttui sellaisista törkeistä

erehdyksistä, mutta minullakin puolestani oli syytä suuttua minulle

uskotuista toimista, minkä vuoksi lopuksi käskin hänen herjetä minulle

komentosanojaan jakelemasta, ja suuntaamaan niitä niille, jotka häntä

paremmin ymmärsivät; lisäksi selitin, etten sen enempää tahtonut olla

tekemisissä hänen purjenuoriensa ja purjeidensa kanssa. Tämän selityksen

jälkeen, johon liittyi muutamia toisen luokan kohteliaisuussanoja,

kuten durak [= hölmö, tolvana] ja sentapaisia, mitkä sillä hetkellä

satuin muistamaan, laivuri muuttui jotenkin kohteliaaksi, jopa

pyysi minulta anteeksi; mutta minä olin jo sitä ennen tehnyt sen

päätöksen, että ensi tilaisuudessa eroaisin hänestä ja koko

bohumoltsein joukosta ja että muuten loppumatkakseni valitsisin

maatien, jos kohta sillä ei juuri ollut useita etuja tarjottavana;

näin aioin ainakin järjestää matkani Oniegaan asti. Tilaisuus siihen

tarjoutui ennenkuin edes olin voinut odottaa. Sillä kun laivurin ei

onnistunut luovaellen viedä meitä perille jäljellä olevaa virstaa joen

suulle, eikä ankkuri pidellyt laivaa, ja kun naiset kyynelisin ja

kyynelettömin silmin häntä ahdistivat, että hän armosta ja

armahtavaisuudesta laskisi maihin, hän katsoi syytä olevan purjehtia

kokonaista 15 virstaa takaisin pienen Pertominskin luostarin satamaan,

jonne hän varsin hyvin puolta vuorokautta aikaisemmin ohikuljettaessa

olisi voinut poiketa, jos olisi edes vähänkään tahtonut noudattaa

matkustajien toivomusta. Täällä nousimme maihin vähää ennen iltamessua,

ja koko bohumoltsi-seurue meni ylös luostariin olemaan läsnä

vetshernja'ssa (iltamessussa). Harvoin tuo pieni luostarikirkko lienee

ollut niin täyteen sullottuna väkeä kuin nyt. Vetshernja alkoi heti

kello 6:n jälkeen, ja sitä jatkui kokonaista kolme tuntia tavallisine

rukouksineen, lauluineen ja lukuineen, joihin lisäksi tuli erityisiä

tilapäisiä menestyksen toivotuksia bohumoltseille. Useimmat näistä

ostivat itselleen pienet vahakynttilät, jotka sytytettiin palamaan ja

kiinnitettiin täten pyhäinkuvien eteen, missä vaan oli tilaa niitä

kiinnittää. Näiden kynttiläin paljous olisi voinut muuttaa pimeimmän

yön päiväksi; mutta muuttikin nyt itse teossa kirkkaan päivän himmeäksi

hämäräksi, tarjoten kuvan hyvän ja pahan välisestä taistelusta. Sillä

kuten nämä sata tai pari sataa kynttilää eivät voineet tyhjäksi tehdä,

vaan ainoastaan himmentää päivän valoa, samoin pahakin himmentää hyvää,

missä pahan ei onnistu kokonaan päästä sen sijaan vallalle. Kaksi

kolehtia, yksi kummassakin kirkossa, kannettiin; ne eivät kuitenkaan

tuottaneet muuta kuin noin 50 ruplaa, kun suurin osa pani pelkkää

kuparirahaa. Yö vietettiin luostarin rannalla, ja seuraavana aamuna

taas ilmaantui myötätuuli, niin että laiva saattoi nostaa ankkurin.

Mutta minä en enää mennyt laivaan, vaan jäin siihen ja toivotin

seuralle parempaa onnea jäljellä olevalle matkan puoliskolle kuin sitä

ennen oli ollut. {Sydämeni ei kuitenkaan liene suuresti ottanut osaa

tähän toivotukseen, sillä kahden ensi tunnin kuluessa, jolloin mitä

suotuisin myötätuuli kuljetti poistunutta laivaa, vähä puuttui, etten

olisi suonut sille vallan päinvastaista suuntaa, tosin en minkään

kateudentunteen nojalla, vaan jotta ei taikausko olisi saanut aihetta

lukea tähänastista, huono-onnista matkaa sen syyksi, että minä, epäpyhä

henkilö, olin mukana laivassa, tai ainakin lihamakkarani ja

tupakkapiippuni syyksi, jos kohta nämä viimemainitut olivatkin niin

perin viattomat. Mutta noin pari tuntia laivan lähdettyä syntyi

todellinen myrsky, jota yhä vaan kestää ja joka on tuonut minulle

tilaisuuden koko sydämestänikin toivovani, ettei mikään onnettomuus

kohtaisi tuota kallista lastia. Mutta pelkään kaiken toivoni olevan

turhan, jos laiva tämän myrskyn aikana on aavalla merellä eikä

turvallisessa satamassa, ja tämä pelko on toisillakin. Muuten tunnen

itseni nyt taas bohumoltseista erottuani jotenkin yksinäiseksi, ja

jonkunlaisella kaiholla olen monta kertaa muistellut tuota kaunista

naiskolmikuntaa, jonka seurassa edellisenä päivänä niin usein olin

juonut teetä. Tosin heitä olin suuresti säälinyt, kun eivät koko

vuorokauteen päässeet maihin, mutta tämä seikka vaan kahta enemmän

kiinnitti huomioni heihin. Kun en koskaan muista kysyä ihmisten nimiä

ja kun sen lisäksi tavallisesti unhotan nimet, jotka sattumalta saan

kuulla, en nyt ollenkaan voi sanoa, mitkä heidän nimensä olivat,

ja keitä olivat, joko kauppiaan- vai porvarintyttäriä, vai

yksinkertaisesti hattua ja myssyä kantavia piikoja. Mutta jospa heillä

olikin viimemainittu arvo, tahdon kunnioittaa heidän usein minua

kohtaan osottamaansa hyväntahtoisuutta, jonka mielikuvitus kuitenkin

helposti saattaa kaksinkertaiseksi, sillä kaiken osanoton, jota

muukalainen saa kokea, hän tavallisesti näkee suurennuslasin lävitse.

Sen tähden neuvon jokaista, joka muuten tahtoo kuunnella neuvoani,

ettei koskaan ynseästi kohtele lapsia ja muukalaisia; molemmat

tarvitsevat monessa seikassa toisten neuvoa ja hyväntahtoista

osanottoa. Muukin bohumoitsi-seurue on nyt muistossa saanut

miellyttävämmän muodon kuin missä se äsken havainnollisesti oli

esiintynyt. Ivaajasta on tullut ajattelematon, vallaton nuorukainen,

pahantekijästä synkkä, umpimielisen näköinen mies, ulkokullatusta

tullut ijäisestä onnestaan epävarma sielu, höpelöstä laivurin vaimosta

miltei itse hyväntahtoisuus ja hyvyys, hänen äsken harmittavista

pojistaan tavallisia lapsia, ja laivurista itsestä ankara, mutta

rehellinen mies, kuten hän taitaa ollakkin. Ainakin hän oli sangen

tyytyväinen ja kiitti minua kun puolesta matkasta maksoin sen, mikä oli

määrätty koko matkasta, moni muu näet vielä Jumalan ilmasta, joka oli

viivyttänyt matkaamme, ja kuka tietää mistä kaikesta, ainakin noina

tavanmukaisina "juomarahoina" olisi voinut kiskoa minulta enemmän. Näin

siis muisto astuu sovittajana minun ja bohumoltsien väliin, ja luulen

muiston kaikkialla kernaasti näyttelevän sellaista sovittajan ja

kaunistajan osaa menneisyyden ja nykyisyyden välillä, ja että yleensä

tulee paljo tinkiä pois siitä, minkä muisto kuvaa kauniiksi tai myöskin

-- mikä kenties olisi edullisempaa -- heti tinkiä pois jokunen määrä

nykyhetken tukaluuksista, jotta sen kuva sitten olisi yhtäpitävämpi

muiston kopion kanssa. Tämä muiston menetystapa on muuten sangen

onnellinen ja tervetullut ihmiselle, jolla nykyhetken pahuudesta

tavallisesti on "satis superque" [= kylliksi, jopa liikaakin] ilman

että hänen vielä kerta tarvitsee kokea sitä muistoissaan, joka olisi

samaa kuin saada nykyisen kuormansa lisäksi tuntea samalla entistenkin

katkeruus ja paino.}

[Jatkona seuraava n:ro.]

57.

Tohtori Rabbelle.

[Edellisen jatkoa,]

["Helsingfors Morgonblad" 1842, n:o 84.]

Oniega, 10 p:nä heinäkuuta 1842.

Luostarissa, johon olin jäänyt, viivyin koko päivän, heinäkuun 11:nnen,

ja minulla oli silloin aikaa sekä ikävään että luostarin erittäin

kauniin aseman katselemiseen kuten myös edellisen kirjeen

kirjoittamiseen. Pertominski on kolmannen luokan luostareita ja lienee

kaikkein pienimpiä, sillä johtajalla eli strojitelilla on ainoastaan

kaksia munkkia paitsi itseään; heitä on siis kaikkiaan kolme, ja

pienemmällä lukumäärällä tuskin mitään luostaripalvelusta voitaneen

toimittaa. Kuitenkin tällä luostarilla oli, paitsi vanhaa, tätä nykyä

käyttämätönnä olevaa puurakennusta kirkkoineen ja kammioineen, kolme

erityistä kivirakennusta ja sitäpaitsi vielä puutalo, jossa luostarin

harvat työmiehet asuivat. Tämä luostari on valinnut itselleen erityisen

kunnioituksen esineeksi kahden edesmenneen Solovetskoi-munkin muiston,

nimittäin Vassianin ja Jonan, jotka useiden muiden henkilöiden kanssa

kesällä 1561 hukkuivat kalkkilastin mukana matkustaessaan Arkangelista

Solovetskoihin. Heidän kuolleet ruumiinsa lienevät aallot kuljettaneet

Pertominskin läheisyyteen, tai luostari on jostakin toisesta, minulle

tuntemattomasta syystä valinnut heidät suojeluspyhimyksikseen.

Saapuessani luostariin olin ensi toimekseni käynyt strojitelin luona,

ja kun oli teenjuonnin aika, hän tarjosi minulle teetä, huomauttaen

että minun Pyhän Hengenkin kunniaksi piti juoda kuppi, kun aioin

päättää juontini toiseen kuppiin. Olin Arkangelissa hankkinut itselleni

putelin rommia ja pyysin siis hänet seuraavana päivänä teelle luokseni,

mutta hänpä ei tullutkaan, vaan lähetti puolestaan toisen munkeistaan.

Muuten minua kohdeltiin vieraanvaraisesti niinä puolenatoista

vuorokautena, jotka siellä olin, mutta pari bohumoltsia, toinen

Tambovan, toinen Tverin kuvernementista, jotka paluumatkalla

Solovetskoista olivat poikenneet tänne, eivät likimainkaan saaneet

samaa vieraanvaraisuutta osakseen. He saivat istua penkillä sillä

aikaa, kun strojiteli, kaksi munkkia ja minä söimme, eikä heitä edes

sen jälkeen pyydetty istuutumaan pöydän ääreen, vaan saivat penkillä

istuen pitää hyvänään, mitä oma ruokapussi tarjosi; ainoastaan maitoa

heille annettiin erityisestä pyynnöstä. Samoin kuin suuri osa muita

bohumoltseja, eivät nämäkään näyttäneet olevan muuta kuin etuoikeutta

nauttivia kerjäläisiä, tai mikä on jotenkin samaa: passitettuja

maankulkijoita. Kun eri luostarien juhlat sattuvat niin eri aikoina ja

eri paikkakunnilla, on tällaisella väellä mitä paras tilaisuus

kuljeskella luostarien väliä toisesta kuvernementista toiseen ja

toisesta päästä Venäjää toiseen, sillä aikaa elättäen itseään

kerjäämällä almuja; sävyisät talonpojat maalla ja porvarit kaupungeissa

kernaasti heitä auttavat hyvän bohumoltsilaisasian vuoksi, jonka tähden

he sanovat liikkuvansa. Sitäpaitsi moni almunantaja kuiskaa bohumoltsin

korvaan, ettei tämän pidä unhottaa luostarissa rukoilla hänenkin

syntiensä puolesta, joita näet sekä meillä että muuallakin maailmassa

kullakin ihmisellä aina on ylimäärinkin. Sellaisen käsityksen olen

saanut näistä vaeltavista ritareista, mutta toivon, ettei se olisi

tosi, tai että se sopisi niin harvaan kuin suinkin.

Heinäkuun 12:ntena päivänä kuljin luostarin hevosella ja rattailla

luostarista kahdentoista virstan päässä olevaan Krasnagoran kylään.

Tosin ei ollut varsinaista tietä, mutta hietainen merenrannikko oli

niin tasainen, jommoisen en ollut pitkään aikaan nähnyt minkään

maantien olevan. Toinen pyörä kulki tosin useimmiten vedessä, ja kun

myrsky puhalsi mereltä, pärskyi rannan vaahtoa vallan pyrynä päälleni.

"Mutta kyllä kesä kasteensa kuivaa", eikä tämä pyryttäminen ollut sitä

vaarallisempaa kuin että perille saavuttuani olin yhtä kuiva kuin

lähtiessäni luostarista. Korvaukseksi lyhyestä Pietarin-paastosta, joka

paria päivää aikaisemmin oli loppunut, oli nyt koko Krasnagora juonut

itsensä humalaan ja ylläpiti yhä vielä jatkuvasti päihtymystään.

Minun ei onnistunut huomata ainoatakaan selvää miestä ja surkuttelin

suuresti tuota kaunista seutua, jolla oli asujamina sellaista

moskajoukkoa. Jos näkyväisessä maailmassa tahtoisi saada kuvan

helvetistä, en luule että yksikään olisi sopivampi kuin se, minkä

juopunut kylä tarjoaa. En kuitenkaan tahtoisi suositella sitä

saarnatuolissa käytettäväksi, koska kuulijoiden joukossa voisi olla

sellaisia, jotka suin päin tahtoisivat syöksyä sellaiseen helvettiin.

Kievarinpitäjä pyysi saada nähdä passini, ja oli sitten lukevinaan

sitä, mutta ei huomannut että se, mitä luki, oli ruotsia, ennenkuin

sanoin, että venäläinen käännös oli toisella sivulla, ja siitä hän

kuitenkin yhtä vähän viisastui kuin ruotsalaisesta alkukirjoituksesta.

Kuitenkin hän oli hieman selvempi muita miehiä mäellä, luultavasti

siitä syystä, että oli valittu kylän paras mies kievarinpitäjäksi.

Seuraavissa kylissä väki oli raitista ja työssä. Kolmanteen kievariin

jäin yöksi ja sain kunnollisen patjan alleni, etu, jota en ollut

nauttinut siitäperin kuin läksin Kuolasta, lukuunottamatta kahta

Kannanlahdessa viettämääni yötä; tämän vuoksi olen tullut toimeen

nukkumalla milloin lumessa tai hiedassa, milloin permannolla ja

penkillä, ja yhden yönalun ruusuilla. Mutta eipä yhtään näistä

leposijoista voi verrata tavalliseen polstariin. Kun näiden pohjaisten

seutujen kievareissa ei ole sänkyjä eikä sänkyvaatteita vieraita

varten, onkin useimmilla näiden seutujen venäläisillä herroilla

tapana ottaa mukaansa matkoille omat sänkyvaatteet, ja siinä

tekevät sangen viisaasti siksi kun kievarit täälläkin saavat

tarkoituksenmukaisemman järjestysmuodon, tai kun kansa muuton tulee

oppineeksi paremmin pitämään huolta matkustajien mukavuudesta. Sen

kuntoisina kuin näiden seutujen kievarit ovat, ne eivät kestä mitään

vertailua meidän kestikievareihin, sillä ainoastaan poikkeustapauksessa

niissä on erityinen vierashuone, kun ne sitävastoin meillä vain

poikkeuksellisesti sitä ovat vailla.

Täällä Oniegassa minulle ei edes annettu kortteeria kievarissa, vaikka

ei ennestään ollut mitään matkustajia. Minun onnistui kuitenkin

{toisaalla}, erään eläkettä nauttivan tullintarkastajan luona saada

jonkunlainen kamari, missä kookas uuni anastaa suuren osan muutenkin

ahtaaksi hakattua huonetta; {ja jos minut olisi luotu puolta korttelia

pitemmäksi, olisi minun nyt pakko lakkaamatta käydä kyyryssä, ellen

tahtoisi joka askeleella lyödä päätäni orteen. Sen lisäksi sillä on

onneton asema kyökin ja talonväen omien huoneiden välillä, minkä tähden

siitä lakkaamatta kuljetaan läpi, niin että tuskin voin kirjoittaa tätä

kirjettä sisällyksen puolesta yhtenäisesti. Ja tästäkin, ei suinkaan

kadehtittavasta asunnosta parhaillaan aiotaan karkottaa minut pois.

sillä emäntä on kuullut, että Arkangelista odotetaan kaupunkiin

reviisoria, ja haluaa, että sitä ennen matkustaisin pois, jotta hän

voisi käyttää hyväkseen etua saada tämä uusi vieras luokseen

majoitetuksi, minkä tähden hän ainakin jo 6-8 kertaa on kysynyt milloin

aion lähteä matkaan.} Ettei kortteerihommissa satu näitä ikävyyksiä

kaikissa kaupungeissa, sen todistavat Kemi ja Arkangeli, missä meillä

oli täysi syy olla tyytyväisiä kortteeriimme ja isäntäväkeemme.

{Kuolassakin olisimme toisaalla voineet saada paremman kortteerin kuin

se oli, johon asetuimme, sillä siinä pari poikanulikkaa sisarensa ja

äitinsä kanssa, s.o. koko talonväki alituisesti oli meidän

vastuksinamme. Varsinkin Kemissä saimme paitsi hyvää huonetta sangen

hyväntahtoisen emännän, 60:n tai 70:n vuotiaan neitosen, jonka iloksi

emme kuitenkaan koskaan voineet tarpeeksi syödä. Nykyiseenkin,

vähävenäläiseen emäntääni saattaisi huolimatta kaikesta hänen

hommastaan ja juoksentelemisestaan huoneessa, olla varsin

tytyväinen, ellei hän niin usein kysyisi, milloin aion matkustaa, ja

jos ei hän sitäpaitsi antaisi minulle kuorittua maitoa kerman asemesta.

Kaupungin lääkäri kyllä heti alussa pyysi minua muuttamaan luokseen,

mutta kun hänellä käytettävänään ei ollut muuta kuin kaksi pientä

huonetta, ja kun minä sitäpaitsi en aikonut kauan viipyä, kiitin häntä

ystävällisestä tarjouksesta ja jäin siihen paikkaan, missä olin tullut

avanneeksi laukkuni. Sen sijaan hän on kahta uutterammin pyytänyt

minut teelle, kahville ja päivällisille luokseen ja on kaikessa

osottautunut hyväksi ja avuliaaksi. Hän on opiskellut Pietarissa ja

puhuu paitsi äidinkieltään sekä latinaa että saksaa jopa ranskaakin,

latinaa tavallista paremminkin ja paremmin kuin minä sitä nyt enää

muistan.}

Krasnagorassa valjastettiin kaksi hevosta vetämään minua ja laukkuani,

jonka viimemainitun hätätilassa mies voi kantaa selässään. Minä en

ollenkaan pannut vastaan, kun laki puoltaa kahden hevosen kyytiä yhtä

henkilöä varten, ja kun sitäpaitsi mitä pikimmin tahdoin päästä tuosta

juopuneesta kylästä. {Mutta kun kuitenkin joskus sattuu, että yksi

henkilö, jolla ei ole erityistä kuormaa, saa ajaa yhdellä hevosella,

pyysin seuraavassa kievarissa valjastamaan vaan yhden hevosen, ja

kievarinpitäjä sanoi riippuvan omasta tahdostani ajaakko yhdellä vai

kahdella hevosella. Siis aluksi valjastettiin yksi hevonen, mutta kun

tämä oli tapahtunut, huomattiin, että kylässä oli toisia hevosia, jotka

juuri olivat vapaina, ja minun oli ottaminen niistä yksi lisää.} Näin

ajoin sitten koko matkan kahdella hevosella, jopa Tamitskajan

kievarissa tahdottiin antaa minulle kokonaista kolme hevosta,

huomauttaen, että tie oli hietaista, kuten paikoittain olikin, mutta

tällaista menettelyä vastustelin ja riitelin niin voitokkaasti, että

heidän lopulta täytyi taluttaa kolmas hevonen pois. Paitsi kyytirahoja,

jotka nyt on määrätty kolmeksi kopeekaksi hopeaa hevosparista

virstalta, saa olla valmis maksamaan hieman lisää juomarahoja, joiden

maksamista alati muistutellaan, ja saa kuulla sietämätöntä

kerjäilemistä. Muutamissa paikoin tahdottiin jo ennen talosta lähtöä

määrätä, paljoko minun piti antaa juomarahaa. Kuinkahan monta kuutta

paria vitsoja näillä seuduin tarvittaisiin ja kuinkahan kauan

vitsametsiä riittäisi tarpeeseen, jos Suomen juomarahojen pyyntiä

koskeva laki täällä pantaisiin voimaan; tällaisiin mietteisiin minulla

usein oli aihetta. Tie kulki kaikkialla sangen kauniiden seutujen

kautta, joissa oli vuoria ja mäkiä, järviä, puroja, ojia, viheriöiviä

lehti- ja havumetsiä. Käkikin, jota Arkangelissa ollessani en ollut

kuullut, kukkui vielä muutaman kerran jäähyväisiksi keväälle,

surumielisen valituksen sen ja oman poistumisensa johdosta. Kyytivälit

olivat 20-30 virstaa pitkiä, useimmiten aivan ihmisasunnottomia.

Eräällä kyytivälillä minua puolitiessä kohtasi toinen kyyditsijä, ja

kyytimiehet sopivat keskenään kuormiensa vaihtamisesta, niin että

kumpikin saattoi saamansa osa mukanaan palata kotiansa, vaihdos, jonka

tähden sain maksaa kaksinkertaiset juomarahat. Vastaan tullut

matkustaja oli "piisari" (kirjuri), joka kuormia vaihdettaessa

välttämättömästi tahtoi vetää pari savua piipustani, ja siihen minun

lopulta täytyikin myöntyä, jos kohta olenkin varsin vähän tyytyväinen

siihen, että kaikennäköiset ihmiset tahtovat polttaa minun piippuani.

Se tapa on täällä jotenkin yleinen, tshinovnikkainkin keskuudessa, että

otetaan piippu toisen suusta, vedetään siitä muutama savu ja sitten

taas pistetään se entiseen paikkaansa. Lieneekö se perintöä tupakan

synnyinmaasta, jossa villit jotenkin samalla tavalla menettelevät

polttaessaan rauhanpiippua? Lappalaisillakin sama tapa on jotenkin

yleinen, kuten myös talonpojilla useilla Suomen seuduilla, vaikka sen

pitäisi olla kielletty, se kun on jotenkin yhtä hylättävä kuin ne

tavalliset suutelemiset, joita hännystakilliset talonpojan- ja

rusthollarinpojat muutamissa paikoin Uuttamaata sunnuntai-aamuin

kirkkomäellä uutterasti viljelevät.

Tänne Oniegaan tulin 13:ntena päivänä heinäkuuta ja lähden nyt

viipymättä matkaan. Kaupunki ei ole kylä eikä kaupunki, vaan molempien

välimuoto eikä minusta tunnu olevan Kajaania rahtuakaan parempi. Muuten

se sijaitsee kuivalla hietaisella paikalla, koilliseen Oniegajoesta.

Paitsi kirkkoa ei ole yhtään kivirakennusta, vaan ainoastaan huonoja

puutaloja, ani harvat vähän paremmat. Niiden luku on muuten ilmoitettu

237:ksi ja asukkaiden l,448:ksi, mutta minusta tuntuu kuitenkin,

kuin varakonsuli Granherg-vainajan vakuutus, ettei hän tahtoisi

vaihtaa markkinatakkiaan koko Kajaanin kaupunkiin, voitaisiin

sovittaa Oniegaankin, asukkaita lukuunottamatta.

[Kirjeen jatkona oli vielä seuraava numero.]

58.

Tohtori Rabbelle.

[Edellisen jatkoa.]

[Suomennettu alkuperäisen käsikirjoituksen mukaan. Julkaistu ruotsiksi

"Saimassa" 1845, n:oissa 40-42, mutta tyyliä, kuten lausetapoja y.m.

siellä täällä muutellen ja paikoin esitystä lyhennellen.]

Kargopoli 23 heinäkuuta 1842.

18;ntena päivänä läksin Oniegasta ja tulin viime yönä kello 12 tänne,

matkustettuani siis hieman viidettä vuorokautta 350:tä virstaa, eli

aivan matkustussäädöksien mukaan 80 virstaa päivässä. Ei ollut niin

helppo päästä matkaan Oniegasta, mutta syynä matkalle-pääsyn

vaikeuteen oli jotakin vallan toista kuin mikä meidän kaupungeissa

usein viivyttää matkustajaa puolen päivää kauemmin kuin hän on

ajatellut, niin että tämän hukkaan menneen ajan sitten kyytihevoset,

usein kyytimiehetkin selkinensä saavat maksaa. Ei mikään aamiainen,

päivällinen eikä muu sellainen homma lumoavalla kilinällään lyhentänyt

tunteja minuuteiksi eikä viivyttänyt lähtöä, vaan ensiksikin oma

epäröimiseni, matkustaisinko Poventsan vai Kargopolin kautta ja

toiseksi kyydin saannin vaikeus. Oniegan ja Poventsan välistä tietä ei

yksikään niistä, joiden neuvoa minulla oli tilaisuus kysyä, voinut sen

paremmin kuvata kuin että tietä ei ollenkaan ollut, että näiden

paikkojen väliä luettiin olevan alku kolmattasataa virstaa, ja että

ensin oli seurattava merenrannikkoa muutama peninkulma Kalgatshihan

kylään, siellä poikettava erääseen starovertsiläiseen luostariin,

nimeltä Nikitski, ja sitten kuljettava jalan kylästä kylään tai

korkeintain ratsain. Kargopoliin menevä tie tunnettiin paremmin, kun

sinne näet vie Äänisjoen rantaa pitkin kulkukelpoinen kesämaantie.

Muutamat taisivat pitää sitä parempana kuin se olikaan, minkä vuoksi,

kysyessäni parasta tapaa päästä Poventsaan, neuvoivat minua

matkustamaan sinne Kargopolin ja Vyitegran kautta, sukkela

hysteronproteron [takaperoinen], kun aikomukseni ja pyrkimykseni juuri

oli matkustaa Poventsan kautta Vyitegraan. Laskin, mikäli sellainen

edeltäkäsin käy päinsä, että matka Poventsan kautta tehtynä tulisi

kahta vertaa halvemmaksi, kun aina saattoi toivoa pääsevänsä vesiteitse

Poventsasta Vyitegraan, jota vastoin Kargopolin kautta tehtynä matka

olisi kahta mukavampi ja nopeampi. Ollessani kahden vaiheilla en

koskaan ole vetänyt arpaa, vaan antanut sattuman johtaa, enkä tiedä

muuta kuin että se kiitollisena tästä luottamuksesta aina on ohjannut

minut oikealle tolalle.

Lähtöni edellisenä päivänä kerrottiin, että muutamia Malasjuikan

miehiä, joka seutu on kolme peninkulmaa Oniegasta Poventsaan päin,

oleskeli kaupungissa, ja että hyväksi aluksi voin heidän

kanssaan vesitse kulkea tämän osan matkaa. Lähetin siis erään pojan

etsimään ja kutsumaan puheilleni jonkun heistä. Poika oli jonkun aikaa

haeskeltuaan löytänyt heidät ja palasi ilmoittaen, että talonpojat

olivat luvanneet tulla. Mutta huolimatta tästä lupauksesta ei ketään

heistä tullut. Seuraavana aamuna kuulin, että stanovoi, eräänlainen

tullintarkastaja, aikoi matkustaa samojen talonpoikien veneessä

jollekin virkamatkalle Malasjuikaan tai sen läheisyyteen. Menin sen

tähden hänen luokseen sopimaan paikasta hänen seurassaan, mutta hän

sanoi veneen jo ilman minua olevan tarpeeksi lastatun, joten toivoni

tällä tavalla päästä liikkeelle raukesi. Erityisen soudun saamisesta ei

ollut mitään toivoa, kun kaikki miehet olivat työssä sahoissa ja

muualla; suuremman veneen vuokraaminen monine soutajineen oli kallista,

eikä minulla siis ollut erityisen suurta halua siihen. Olisipa vielä

voinut päästä eteenpäin muutaman kyytivälin ratsastamalla, mutta kun

kuumuus oli vallan sietämätöntä, ja kun minulla paitsi laukkua

oli eväsvakka, josta en vielä hennonnut erota, hylkäsin koko

suunnittelemani Poventsan-matkan ja aloin taas ajatella Kargopolin

tietä. Menin siis kievarinisännän luo ja pyysin hevosta tai hevosia

ensi taipaleelle, mutta hän selitti, ettei ollut velvollinen antamaan

hevosia koko sille tielle, vaan ainoastaan Arkangeliin ja Kemiin

vieville teille. Mutta ostettuani häneltä paperia ja purjelankaa --

hän näet samalla oli kauppias --, ja kun en ollut tinkinyt pois

kopeekkaakaan hinnasta, hän lupasi erityisestä suosiosta iltaan kello

10:ksi toimittaa minulle pari hevosta. Aikaisemmin hän ei sanonut

voivansa sitä tehdä, sekä Arkangelin postin tähden, jonka oli määrä

lähteä, että kovan kuumuuden vuoksi, joka ylen määrin olisi rasittanut

eläimiä. Nyt pälkähti päähäni muuan ajatus, nimittäin se, että ostaisin

itselleni pienen veneen, ja sillä, riippumatta hevosista, kuumuudesta,

kyytimiehistä ja kievarinisännistä, soutaisin perille Kargopoliin ja

ehkäpä sieltä vielä eteenpäin Latjshe- ja Bosjeozeron kautta lähelle

vepsäläisten asuinpaikkoja. Jos olisin soutanut 50-60 virstaa päivässä,

tätä matkustamistapaa ei olisi kestänyt viikkoa kauempaa. Mutta sitten

kuulin kerrottavan, että Äänisjoessa paitsi muutamia pieniä koskia

monessa paikoin on sangen vuolas virta, joista paikoista olisi

käynyt vaikeaksi, ehkäpä mahdottomaksikin päästä veneellä ylöspäin

kulkemaan, ja sen tähden taas tämä ajatus sai mennä menojaan,

ennenkuin saatoin sitä hyväkseni käyttää.

Jo edellisenä päivänä oli ollut erään varapostimestarin tai

postimestarin-apulaisen (pomoshtshnik) luona, jonka rouva oli kotoisin

Suomesta, joten hän vielä puhui ruotsia jotenkin yhtä auttavasti kuin

millä sitä kirjoitan. Tämän rouvan luokse menin nyt taas, pyytäen

häntä kuulustelemaan, eikö koko kaupungista voisi saada hevosta tai

paria, ensimäiselle taipaleelle. Hän lähetti tiedustelijoita, mutta ei

mitään kyytiä ollut saatavissa; jollakulla tosin oli ollut hevonen,

mutta ei rattaita, toisella rattaat, mutta ei hevosta, ja minä

tarvitsin niin hyvin toista kuin toistakin. Lopuksi saatiin kuitenkin

pari vaimoihmistä, jotka lupasivat soutaa minut ensimäiset 16 virstaa

jokea pitkin ylöspäin. Näin vihdoinkin kello 4:n aikaan iltapäivällä

pääsin liikkeelle, oltuani koko sen päivän ja suuren osan edellistä

sekä aivoineni että jalkoineni liikkeessä saavuttaakseni tämän tuloksen

ja käytettyäni paitsi omaa valppauttani useiden muidenkin toimintaa,

minkä vuoksi toista vuorokautta alinomaa olin kulkenut kolikoita

taskussa juoma- tai prenikkarahoiksi. Täällä näet juomarahat jaetaan

eri sukupuolien mukaan, niin että miehistä puhuen sanotaan "na vodku"

[viinaa varten] ja naisista "na präniki" [prenikkoja varten]. -- Alussa

luulin sanojen "na vodku" kelpaavan kummastakin sukupuolesta

puhuttaessa ja käytin niitä naisillekin antaessani, mutta tämän

kieliopillisen pukin he itse taikka muut huolellisesti korjasivat

"na präniki'ksi".

Äsken mainittu vara-postinhoitajan rouva oli syntynyt Loviisan

kaupungissa, ja sitten joutunut naimisiin Viipuriin erään

puuseppä-mestarin kanssa ja tämän kuoltua toisen kerran nykyisen

miehensä kanssa, joka silloin oli palvellut sotaväessä Suomessa. Ollen

hänen maalaisensa ja saadakseni puhua jotakin kieltä, jota osasin

puhua, hain hänet, sittenkuin lääkäriltä olin kuullut hänen

olemassaolonsa. Oli juuri sunnuntai-iltapäivä, ja minä tapasin

hänet pöydällä olevan ruotsinkielisen Raamatun äärestä. Tervehdyksien

jälkeen hän kysyi, mikä nimeni oli, ja kuultuaan sen, hän oli aikoja

sitten kuolleen äitinsä kertomuksen nojalla tietävinänsä, että olimme

sukulaisia, sillä jonkun vaahteran, koivun tai muun puun juuri [Lönnrot

(= vaahteran juuri)-nimen johdosta tehty sanasutkaus] oli ollut nimi,

josta hänen äitinsä usein oli puhunut, ja jonka omistaja muka kuului

sukuun. Kun hänen sukutieteelliset muistelmansa olivat hyvin sekavat,

epäilen suuresti, olisiko yhteinen esi-isä voinut olla lähempi henkilö

kuin vanha Aatami, varsinkin kun hänen sukunsa oli ruotsalaista ja

minun sukuni suomalaista alkuperää. Tästä huolimatta, ja jotta emme

olisi päästäneet tilaisuutta käsistämme, rupesimme umpimähkään

serkuksiksi, joten minun miltei ainoa keinotekoinen serkkuni asuu

Venäjällä. Sen päälle juotiin kahvia ja sitten hän näytti

minulle kirjastoaan, joka oli sijoitettu vanhan seinäkaapin päälle, ja

jonka useimmat ruotsinkieliset kirjat olivat peruja hänen isoisältään;

tämä oli edellisellä vuosisadalla ollut Suomen pappeja. Paitsi jo

mainittua koko-Raamattua siinä oli Uusi Testamentti ja kokonaista kolme

virsikirjaa, luultavasti niin monta sen tähden, ettei laulaminen

yhdestä ainoasta kirjasta olisi käynyt yksitoikkoiseksi ja ajan pitkään

väsyttäväksi. Saadakseen Uuden Testamentinkin kappaleiden luvun

kolmeksi, oli hänen mielikuvituksessaan onnistunut vanhasta

saksalaisesta lukukirjasta saada saksankielinen Uusi Testamentti, enkä

minä tätä harhaluuloa poistanut, varsinkin kun lukukirja sen kautta

arvossa yleni eikä alentunut, ja kun korjauksesta ei hänellä eikä

toisilla olisi ollut mitään hyötyä. Erään latinaisilla kirjaimilla

painetun kirjan johdosta hän valitti, että tytöt hänen aikoja sitten

menneessä nuoruudessaan eivät saaneet oppia latinaa, ja kysyi, oliko

asianlaita yhä vielä sama. Rauhoitin häntä ilmoittamalla, että Suomessa

tytöille tätä nykyä annetaan riittävät latinankin perusteet, jopa siinä

määrin, että monet talonpoikaistytötkin lukevat sitä yhtä hyvin kuin

äidinkieltään, minkä kaiken totuuden mukaisesti saatoin sanoa, kun

tiesin, mitä hän tarkoitti latinalla; {ja hänen latinaansa näytti ennen

arvossa pidetty latinalaisuus toisillakin supistuvan.}

Tämän kirjaintarkastuksen aikana hän sai sekä tilaisuuden että aikaa

kertoa, ettei hän, kuten moni muu Suomesta Venäjälle naitu, ollut

luopunut vanhempiensa uskosta, vaikka hänen nyt kokonaista kaksitoista

vuotta oli täytynyt olla nauttimatta Herran ehtoollista, kun

luterilaista pappia ei ollut Arkangelia lähempänä. Kuitenkin hän näytti

omaksi varakseen toimeenpannun Lutherin opin lisäpuhdistuksen kautta

lähentäneen sitä hieman kreikkalaiseen kirkkoon päin, nim. määräten

pääsiäisen edellisen, seitsenviikkoisen paaston ankarasti

noudatettavaksi talossaan; tämän paaston laiminlyömistä Suomessa hän

piti suurena syntinä, sillä miksi sen nimenä meidän kirjoissa olisi

paasto, ellei sen tähden, että ihmisten sen kuluessa tuli paastota.

Mutta toisia kolmea kreikkalaisen kirkon paastoa, kuten myös

maanantai-, keskiviikko- ja perjantai-paastoa hän ei ollut katsonut

tarpeelliseksi noudattaa, ja hänen miehensä, jos kohta kuului

oikeauskoiseen kirkkoon, olisi toivonut, ettei hän olisi katsonut syytä

olevan noudattaa edes tuota yhtä pitkää paastoa, sillä täytyihän hänen

vatsansa sen vuoksi kokonaista seitsemän viikkoa -- jotka voivat

vastata neljäätoista tavallista -- elää kuin lakkautuspalkalla.

Pakollisen ehtoollisen laiminlyömisensä johdosta rouva teki minulle

jotenkin pulmallisen teologisen kysymyksen, eikö hän pysymällä

luterilaisessa uskossaan voisi nauttia sakramenttiä kreikkalaisessa

kirkossa. En oikeastaan tietänyt, mitä minun piti vastata rakkaalle

serkulleni tähän kysymykseen, varsinkin, kun en tietänyt, oliko

venäläisellä papilla edes oikeutta päästää ehtoolliselle muunuskoista.

Annoin siis hänelle sen neuvon, että ensin kääntyisi venäläisen papin

puoleen, ja että luulin voivani, jos hän luvan saisi, hyvällä

omallatunnolla hänelle vakuuttaa, että ehtoollinen silläkin tavalla

nautittuna olisi yhtä tervetullut ja tehokas kuin jos luterilainen

pappi olisi sitä hänelle jakanut. Sillä hetkellä hän ei ollut oikein

tyytyväinen venäläiseen pappiin, kun tämä, mikäli hän luuli tietävänsä,

koko kesän pitkän oli jättänyt rukoilematta sadetta, minkä pahan

laiminlyönnin vuoksi hänen perunamaansa nyt oli kuihtumaisillaan. Mutta

Jumala, joka ilman rukouksiamme ja muuta ansiotammekin pitää huolta

meistä ja perunamaistamme lähetti vielä samana iltapäivänä, ja

ennenkuin oikein olimme ehtineet juoda teetämme loppuun, vähäisen

sateen ikäänkuin sen runsaamman vedentulon enteenä, joka sittemmin

seurasi, ja joka kaiketi hyvin riitti jälleen saattamaan hänen mielensä

sovinnolliseksi pappia kohtaan. Muuten hän oli niin mieltynyt Venäjään,

että vakuutti, ettei leskeksikään jäätyään muuttaisi takaisin Suomeen,

vaikka olikin ilman lapsia ja sukulaisia. Vähäisillä parannuksilla,

joita väsymättömän hallituksen huolenpidolta kyllä oli odotettavissa,

Venäjästä hänen luultensa pian oli tuleva maailman paras maa, ja minä

saatoin vaan toivottaa sille siihen onnea ja pikaista edistymistä,

toivoen vuoron sitten tulevan meidän maalle. Muutamien asioiden laita

hänen mielestään ei vielä ollut aivan hyvä, ja sellaisina hän mainitsi,

ettei oltu annettu hänen nimenään olla Öberg, jonka oli isältään

perinyt, vaan että oltiin muutettu se Eberh'iksi, jos kohta hän oli

nähnyt paljon vaivaa pitääkseen sen muuttumattomana, jopa usein tavaten

luetellut siihen kuuluvat kirjaimet Ö-b-e-r-g. Olisin voinut joksikin

lohdutukseksi hänelle kertoa, että me korvaamme tämän nimien

vääristelemisen kirjoittaessamme ruotsalaisilla kirjaimilla venäläisiä

nimiä; mutta kun tiedän, että toisten osallisuus onnettomuudessa

monelle on kaikkein voimakkain lohdutuskeino, huomautin hänelle, että

melkein saman pahan onnen alaiseksi oli joutunut minunkin nimeni, josta

tavallisten ihmisten kirjoitustavan mukaan venäjäksi tulee Lenrot,

lue Lennrott, ja Oulun passinkääntäjän (maisteri Ståhlen)

ääntämisopillisten tuumien mukaan kolmitavuinenkin sana Lënruut, lue

Ljonn-ru-utt.

Tämän pitkän syrjähypyn aineesta, joka varsinaisesti oli suunniteltu

matkakertomukseksi, mutta josta, jos jatkuu kuten on alkanut, ei näy

tulevan mitään, toivon kaikkein suosiollisimmin antavasi anteeksi.

Koska tiedän, että Sinua huvittaa kuulla maalaisistamme, niin hyvin

miehistä kuin naisista, en ole voinut olla laajemmalti mainitsematta

Oniegassa tekemääni sellaisen henkilön löytöä. Ja vielä on minun heti

paikalla esittäminen Sinulle toinen henkilö, joka, jos kohta ei ole

maalaisemme, silti on yhtä kunnianarvoinen. Samassa talossa, missä

juodessani äsken mainitun rouvan kahvia ja teetä olen pannut pari

tämän kirjeen sivua lörpötyksiä täyteen, asui mieshenkilö, joka puhui

jotenkin hyvin sekä ruotsia että suomea, hän kun oli kauan aikaa

oleskellut useilla seuduilla Suomessa. Hän sanoi nimensä olevan

Tiesenhausen ja oli oman luulonsa mukaan kuurilainen parooni. Mutta

tämä todellinen tai luuloteltu paroonin-arvo ei ollut auttanut häntä

muuhun kuin äärimmäiseen kurjuuteen, jossa nyt eli, sillä "työtä tehdä

hän ei jaksanut (tai ei tahtonut) ja kerjätä hän ei kehdannut", vallan

kuten uskottoman huoneenhaltijan laita oli (Luukk. XVI:3). Lääkäri oli

taipuvainen luulemaan, että hän jonkun toisen yhtäläisyyden vuoksi

mainitun, evankeliumissa esiintyvän voudin kanssa oli erotettu jostakin

alemmasta siviilivirasta, jossa ennen oli ollut, mutta miten sen laita

lie ollutkaan, hän ei ainakaan siinä ollut mainitun voudin kaltainen,

että olisi hankkinut itselleen ystäviä väärästä mammonasta. Hän oli

ennen siviilivirkaansa palvellut sotaväessä aliupseerina ja ottanut

osaa sekä Ranskan, Suomen että Turkin sotiin, mutta siinä univormussa,

johon puettuna nyt hänet ensi kerran näin, oli verrattomasti useampia

huonosti parannettujen haavain arpia kuin sen verhoamassa ruumiissa,

olipa näitä kuinka monta lienee ollutkin. Toisen kerran hän tuli

luokseni pyhäpukuunsa puettuna, jossa siinäkin oli enemmän paikkoja

kuin mitaljeja. Kysyin, miksi hän ei ollut koettanut saada jonkunlaista

eläkettä virkavuosien nojalla, joita oli viidettäkymmentä, mutta

"kerjätä hän ei kehdannut", varsinkin kun luuli itsellään vielä olevan

tarpeeksi voimia valtiota palvellaksensa, minkä vuoksi sanoi Arkangelin

kuvernööriltä anoneensa jotakin sopivaa virkaa, mutta saaneensa

ainoastaan sen vastauksen, että hänen tuli jättää sisälle

hakemuksensa, kun joku sellainen virka tuli avoimeksi. Mutta avoimia

virkoja ei täällä ilmoiteta sanomalehdissä, minkä vuoksi ne vielä

helpommin kuin postinhoitajan- ja jotkut muut virat meillä menevät

halukkailta käsistä. Äärimmäisen hädän pakottamana hän nyt oli alkanut

kyhätä kaikkein alamaisinta anomuskirjaa keisarille, pyytäen siinä

eläkettä tai virkaa, ja kertoi, ettei tämän tärkeän työn takia ollut

nukkunut hetkeäkään sen aamun edellisenä yönä, jolloin kävi luonani.

Tarjosin hänelle rommiryyppyä veden kanssa, mutta vastoin luuloani ja

kaikkea tavallisuutta, hän ei ollut mikään väkevien ystävä,

minkä vuoksi hän vaan, ikäänkuin tehdäkseen minulle mieliksi, maistoi

sitä hieman. Hänen esiintymistavassaan ilmeni hiukkanen paroonimaisuutta

repalaisen takin alla, joten melkein aloin uskoa, ettei hänen säätyänsä

koskeva tiedonantonsa ollut kaikkea perustusta vailla. Tämä

paroonimaisuus oli siirtynyt hänen vaatteiden puolesta yhtä

huonosti varustettuun vaimoonsa eli paroonittareensa. Sillä tämä

hänen vaimonsa oli muiden muassa ollut minulle avuliaana kyydin

hankkimisessa, ja kun hänen juoksuistaan tarjosin hänelle kymmentä

kopeekkaa hopeaa "na präniki", hän kieltäytyi sitä vastaanottamasta.

Milloin tällaista kieltäymistä muuten olisi tapahtunut, en

kokemuksestani muista, sentähden hän nyt sai jäädä aivan ilman, sillä

muuta "souvenir'ia" [muistolahjaa] minulla ei ollut hänelle jättää.

Paitsi näitä kahta, ruotsia puhuvaa henkilöä oli vielä muuan

Helsingistä kotoisin oleva aliupseerin vaimo, joka niinikään osasi tätä

kieltä, ja sitäpaitsi sanottiin vielä pari muuta samanlaista, Suomesta

kotoisin olevaa henkilöä asuvan kaupungissa, mutta heitä tavatakseni

minulla ei kuitenkaan ollut tilaisuutta. Mutta ajattelin: Kun pienessä

Oniegassa, jossa on tuhat tai puolitoista tuhatta asukasta, asuu

kokonaista neljä vaimoa, jotka ovat Suomen synnynnäisiä, kuinka monta

siis lieneekään muilla, paremmilla seuduilla. Kuulinpa niitä

Arkangelissakin olevan, mutta en sattunut ainoatakaan tapaamaan.

Nyt luulen Sinunkin, ja kenen tahansa, jonka vielä mahdollisesti voit

antaa lukea tämän kirjeen, tarpeeksi kiusaantuneen hommatessani lähtöä

Oniegasta, ja voipa siis olla aika kertakin päästä liikkeelle ainakin

ensimäiselle taipaleelle. Sen puolitiessä näin useita sahoja ja

vastapäätä Oniegaa vielä toisia sellaisia; muistelen niitä olevan

kaikkiaan kahdeksan, ja kaikki ovat rikkaan arkangelilaisen

kauppahuoneen Brandtin omia. Toisen kyytivälin ajoin hevosella, ja

silloin sattui se onnettomuus, että kaikki teeastiat tärinästä menivät

pieniksi sirpaleiksi. Irtausipa Arkangelissa ostamani messinkisen

tee- tai kahvikannunikin nokka juotoksestaan. Tämän vahingon kuitenkin

paria päivää myöhemmin runsaasti korvasi kokonaisen 25:n hopearuplan

löytö, joiden olemassaoloa en enää tietänyt, ennenkuin löysin rahat

eräästä kätköstä. Seuraavat kolme taivalta soudatin itseni taas

veneellä Äänisjokea pitkin, ja sitten ajoin kaikki jäljelläolevat tänne

asti. Osalla tätä matkaa toisena soutajattarista oli tyttö, jota luulin

14- tai 15-vuotiaaksi lapseksi, kunnes kuulin hänen jo toista vuotta

olleen naimisissa. Kolmessa tai neljässä kohdassa tie kulki joen poikki

ja seurasi muuten yleensä korkeata, jyrkkää joenparrasta niin läheltä,

ettei ollut muuta kuin puoli askelta syvyyteen, josta useinkaan ei edes

mikään aitaus ajajaa erottanut. Lukuunottamatta kahta ensimäistä

taivalta, ei aina 150 virstan päähän Oniegasta ole vuorta eikä mäkeä,

vaan pelkkiä niittyjä molemmin puolin jokea ynnä kyliä, muutama virsta

väliä. Heinänkasvu oli niityillä mitä rehevintä, tavallisesti kyynärän

korkuista, ja se oli monasti siihen määrään anastanut tienkin alueen,

ettei tiestä näkynyt jälkeäkään. Monissa paikoin näkikin vielä

kuluneesta talvesta säästyneitä heinäpieleksiä. Jos kohta rehua on näin

runsaasti, rahvas ei kuitenkaan pidä enempää kuin keskimäärin 8-10

lehmää ja 2 hevosta tilalla, mikä seikka minusta tuntui omituiselta

verratessani meidän maan talolliseen, joka varsinkin pohjoisilla

seuduilla kahta vertaa niukemmilla heinävaroilla elättää kahta vertaa

suuremman karjan. Pellot lupailivat hyvää satoa ja näyttivät muuten

sangen riittäviltä. Kunnollisia ojia en yhdelläkään niistä nähnyt

Pellavamaita ei silmäni tavannut ennenkuin 150 virstan päässä

Oniegasta, mutta hamppumaita monessa paikoin jo sitä ennen. Maaperä,

joka yhtä etäälle Oniegasta oli ollut savimultaa, muuttui siitä lähtien

enemmän hiedansekaiseksi, ja metsissä näki nyt uutta puulajia,

lehtikuusta (listvennitsa), jota komeaa, rakennusainekseksi kelpaavaa

puuta, leveysasteesta päättäen, Suomessa pitäisi kasvaa aina Vaasan ja

Kuopion tienoille, ehkäpä pohjoisempaankin asti; meidän maan

ilmanalahan sentään on lauhkeampi kuin vastaavalla leveysasteella

idässä.

Kahvaan rakennukset olivat ulko- ja sisäpuolelta samanlaiset kuin

Venäjän karjalaisilla ja niillä Venäjän pohjoisseuduilla, joilla tällä

matkallani aikaisemmin olen käynyt. Sellaisessa rahvaan rakennuksessa,

jossa kalkki tarpeelliset huoneet, paitsi saunaa ja riihtä, ovat yhteen

rakennettuina, on ensinnäkin korkeat portaat ja sitten jotenkin pimeä

porstua, missä on neljä tai viisi ovea. Yksi niistä vie pirttiin,

toinen avaraan vajaan, muut erityisiin pieniin varastohuoneisiin

eli kamareihin. Sitäpaitsi porstuasta johtavat portaat alas

sokkelorakennukseen, jonka muodostavat navetta, talli, kanakoppi,

lammasnavetat ja vasikkain karsinat, mitkä kaikki suureksi osaksi

sijaitsevat mainitun suuren vajan alla. Voi olla varma siitä, ettei

osaa takaisin, jos asuntoa lähemmin tuntematta pimeässä joutuu tähän

rakennussokkeloon, kuten joskus on tapahtunut allekirjoittaneelle, kun

erehdyksestä varsinaisten ulkoportaiden asemesta on astunut alas

toisia. Vajassa on toinenkin, suurempi ovi; siitä voidaan ajaa sisälle

kokonainen heinäkuorma siltaa pitkin, joka tästä ovesta johtaa maahan.

Pirtti on huone, jonka tavallinen pituus, kuten myös leveys, on noin 3

syltä. Sen huomattavin sisustusesine on suuri nelikulmainen muuri eli

kiuas, joka on sijoitettu jommallekummalle puolelle ovea: se on joko

savutorvellinen tai savutorvea vailla; jälkimmäisessä tapauksessa savu

saa hakea itselleen ulospääsyn katossa olevasta aukosta. Kiukaan

ulkokulmasta ja tämän ylänurkkauksesta lähtee kaksi vaakasuoraa,

korttelin levyistä lankkua, toinen tuvan pituus-, toinen

poikkisuuntaan, jotka muodostavat keskenään suoran kulman kulkien ja

päättyen vasta seinään. Ne ovat noin kolme kyynärää korkealla

lattiasta, mutta usein matalammallakin, niin että on pakko hieman

kumartaa niiden tähden. Siinä, mihin nämä lankut päättyvät, kulkee yhtä

korkealla vähän leveämmät lankut seinustaa pitkin. Sekä edellisillä

että jälkimäisillä pidetään kaikenlaisia pieniä esineitä, veitsiä,

höyliä, nävereitä, kovaisimia, laskutauluja y.m. Mutta niiden

alapuolella on seinässä nauloja, joihin voidaan ripustaa lakkeja,

kintaita ja muita vaatekappaleita. Vateja ja lautasia varten on

jossakin seinässä erityinen pieni hylly. Pitkin seiniä on sitäpaitsi

kolmea korttelia korkealla permannosta niin leveät penkit, että

hätätilassa voi niillä maata, jos kohta kernaimmiten valitaan

lattia makuuta varten ja penkki istuttavaksi. Penkit ovat siitäkin

syystä hieman epämukavat makuusijoiksi, ettei niiden koko pituudelta

juuri voi löytää paikkaa, joka olisi vapaa vedosta; venäläisissä

pirteissä näet on useampia pieniä ikkunoita, tavallisesti kuusi, joista

toinen on vetoisempi toista. Tapa näytti ennen vaatineen, etteivät

nämä ikkunat saaneet olla yhtä suuret; kaikissa vanhemmissa pirteissä

näet on päätyseinän keskimäinen ikkuna vähän suurempi kuin muut saman

ja toisten seinien ikkunat, jotka tavallisesti ovat parin korttelin

levyiset ja puolentoista korttelin korkuiset. Tätä nykyä on kuitenkin

aljettu tehdä ikkunat sekä suuremmat että muuten keskenään yhtä suuret.

Erityisiä tuoleja tapaa harvoin, mutta aina matalan, parin kyynärän

pituisen ja puolentoista kyynärän levyisen pöydän, jossa on laatikko

alla. Mitään muuta erityistä huomattavaa näissä talonpoikaistuvissa ei

ole, paitsi kolmen kyynärän pituiset ja usein yhtä leveät lauteet,

jotka ovat kiinni oviseinässä kolmea kyynärää korkealla tai

korkeammallakin lattiasta; näitä lauteita käytetään makuusijoina,

varsinkin talvis-aikana niitä käyttävät vanhat ihmiset, jotka pitävät

lämpimästä ja sen tähden usein kiukaallekin laativat leposijansa.

Lisäksi on venäläisen rahvaan ansaituksi kiitokseksi mainittava, että

nämä pirtit eli talonpoikaistuvat aina pidetään siisteinä ja puhtaina

paljoa suuremmassa määrässä kuin mitä meidän omalle rahvaalle

useimmilla seuduin on tullut tavaksi. Lattiakin on puhdas, ja

pienimmätkin rikat lakaistaan heti ainakin viisi tai kuusi kertaa

päivässä pois. Sitäpaitsi huone on vapaa pytyistä, tiinuista,

kaukaloista, vesikorvoista ja muusta sellaisesta romusta, mitkä on

asetettu vasituisiin paikkoihinsa porstuaan tai muualle. Koirat eivät

koskaan saa tulla sisälle ja ovat pienistä penikoista pitäen niin

tottuneet siihen, ettei edes leipäpalalla voisi houkutella niitä

tulemaan kynnyksen yli, joka niille on ja pysyy "non plus ultra'na"

[ylipääsemättömänä]. Seinillä näkee tavalliset messinkiset pyhäinkuvat

tai myös pieniä öljymaalauksia, tavallisesti muiden mestarien tekemiä

kuin juuri Rafaelin, ja missä on joku kamari, on tavallisesti,

paitsi pyhäinkuvia, seinillä joukko piirroksia, enimmäkseen

uskonnollisaiheisia ja usein jotenkin hullunkurisia. Yksi kuvaa pelkkiä

pyhimyksiä ja enkeleitä, toinen hännäkkäitä piruja ynnä muita hornan

henkiä, kolmas pääenkeli Mikaelin ja lohikäärmeen välistä taistelua,

missä jälkimäinen tietysti joutuu alakynteen; toiset taas jotakin

muuta. Yhteen sellaiseen oli kuvattu paratiisilintu, jolla oli

ihmiskasvot ja siipien kärjessä pitkät sormien kaltaiset kynnet;

erityisesti huomautettiin, että paratiisilinnun oikea nimi oli sireeni.

Koko venäläinen talonpoikaisrakennus on muodoltaan pitkä ja kaita;

usein siinä on joku erityinen ulkoneva rakennus kyljessä. Pirtti

päätyseinineen on aina rakennuksen toisessa päässä, ja tämä pää, aina

kylä- tai maantielle päin, joka talojen välillä ollen näyttää

säännölliseltä kadulta. Muutamissa rakennuksissa on kaksi kerrosta

asuinhuoneita ja joskus tämän lisäksi ullakkohuone ja tästä

kadunpuolelle ulkoneva parveke. Mutta herraskartanoita, jotka meillä

koristavat maaseutua, ei täällä ollenkaan näe, eikä yhtään ainoata

punaiseksi maalattua taloa; eivät edes kirkot ole maalattuja, vaan

kaikilla rakennuksilla on puun luonnollinen väri. Lisäksi kaipaa

vihannestarhoja ja tupien edustalla vihreitä nurmikkoja, jotka

suomalaisille talonpoikaistuville antavat erityisen kodikkaisuuden

leiman. Mutta sen kautta, että talot venäläisissä kylissä ovat yhtä

suuren välin, 4-5 sylen päässä toisistaan, sekä päätypuolet rivissä

tielle päin, näyttävät täkäläiset venäläiset kylät sangen

säännöllisiltä, seikka, joka meidän talonpoikaiskyliä rakennettaessa

varmaankaan ei ole johtunut kenenkään mieleen. -- Humalistoja en matkan

ensi puoliskolla Oniegasta tänne päin nähnyt, mutta sen jälkeen näin

niitä kyllä, vaikka ne eivät olleet erityisen isoja.

Aidat, missä niitä oli, olivat puolitiehen asti hämäläistä tekotapaa,

mutta siitä lähtien sekarakennetta, toisin paikoin karjalaiseen, toisin

taas hämäläiseen tapaan tehdyt, tai oli niissä vaan kaksisylisiä

aidaksia puolen tai koko korttelin välillä toisistaan, asetettuina

päällitysten vaakasuoraan; näin oli laita etenkin teiden varsilla.

Yleensä ne olivat huonoa tekoa ja niin matalat, että ihmettelin, miksi

ei hevonen, joka kulki läheisellä laitumella, noussut aidan yli

ohra- tai kaurapeltoon, missä vähemmällä vaivalla olisi voinut saada

vatsansa täyteen. Tuntui siltä kuin hevosia olisi pidättänyt sama pelko

kulkemasta aidan yli kuin koiria menemästä kynnyksen yli pirttiin.

Niiden hataruutta en niin suuresti ihmetellyt, kun en missään näillä

seuduin nähnyt edes merkkiä sikain hoidosta; nämähän tarkastusmiehet

uutterilla tarkastuskäynneillä koettelevat aitojen tiheyden. Eivätkä

aidat yleensä täällä ole yhtä tärkeät kuin Suomessa, kun on tavallista

että kylä pitää yhteisen paimenen karjoillaan, jotka kaikki käyvät

yhtenä laumana laitumella. Paimenet palkataan tavallisesti koko kesäksi

ja voivat kylien suuruuden mukaan laskea 50-80 ruplaa vaivoistaan,

jollei susi vaan näitä tuloja vähennä, Saman tavan olen kuullut

vallitsevan Inkerissäkin, jonne joka kevät lähtee Suomesta, Viipurin

ja Mikkelin lääneistä joukko miehiä palkkautumaan paimeniksi.

Nyt alkavat muistelmani tältä matkalta melkein kokonaan tyhjentyä,

sillä sellaisia pikkuseikkoja kuin kyntöaseiden, haravien ja

viikatteiden rakennetta, joka ei muuten poikkea siitä, mikä Karjalassa

on yleistä, en katso sen arvoisiksi, että niistä puhuisin, varsinkin

kun hengessä saatan havaita, että pyydät päästä sellaisia lukemasta.

Maantienkin kuvaus tulisi sekin kuivempi kuin tie itse nyt pari päivää

kestäneen sateen aikana monin paikoin on ollut; sitäpaitsi kaikki

maantiet ovat jossakin määrin toistensa kaltaiset ainakin siinä, että

ovat pitkät ja kapeat.

Kuljettuani noin 200 virstaa Oniegasta tulin suurelle postitielle,

joka Arkangelista, Holmogoryn, Kargopolin, Vyitegran, Lotinapellon,

Uuden-Laatokan ja Pähkinälinnan kaupunkien kautta johtaa Pietariin. Se

saattaa kilpailla meidän parempien maanteiden kanssa, kuitenkin

lukuunottamatta kaikkein paraita Viipurin, Oulun ja muutamien muiden

läänien maanteitä. Venäläisillä maanteillä on meidän maanteiden

rinnalla se etu, että kievarit eli stantsiat ovat vallan lähellä tien

vieressä, niin ettei tarvitse poiketa virstaa tai paria metsään niitä

etsimään, kuten meillä joskus tapahtuu. Tien viereiset aidat eivät ole

niin lähellä tietä kuin meillä on tavallista, vaan noin 2-3 sylen

päässä maantien ojista. En tiedä, purjetaanko ne vielä lisäksi

talveksi, kuten kuitenkin luulen, mutta ellei niin tehdä, niin

sittenkään ei voi niiden etäisyyden vuoksi melkoisia lumikinoksia

kokoontua tielle. Onko siitä etua vai hankaluutta, että kievarit

tavallisesti ovat kahdenkymmenen virstan, jopa pitemmänkin matkan

päässä toisistaan -- siis kahta etempänä toisistaan kuin meillä --, sen

seikan hevosystävät ratkaiskoot. Mutta odottamatta heidänkään

tuomiotaan, ja huomioon ottaen, että laillinen kyytihevonen, missä tie

ja kuormakin ovat lailliset, varsin hyvin jaksaa juosta kaksi

peninkulmaa yhtä mittaa, luulisin sopivaksi, että meidän kievarit

sijoitettaisiin hieman pitemmän matkan päähän toisistaan kuin nyt

useimmissa paikoin on laita. Tästä olisi sekä matkustajalle että

kyytimiehelle etua, edellisellä kievareissa-viivynnän väheneminen,

jälkimäisellä kyytivuorojen harveneminen.

Kyytimaksuna on nyt rahamnuuton jälkeen kolme kopeekkaa hopeaa

virstalta hevosparista, tai viisi kopeekkaa toista ruplaa paperirahaa

peninkulmalta. Se on meillä siis vielä ainakin viittäkymmentä huokeampi

sadalta kuin Venäjällä, sillä venäläinen kyytijärjestys määrää aina

kaksi ja usein kolme hevosta, missä meillä varsin hyvin tullaan toimeen

yhdellä. Kolme hevosta täytyy kahden matkustajan ottaa esim. kelirikon

aikana keväällä ja syksyllä, samoin jos kummallakin on eri

matkalaukkunsa tai jos yhteinen matkalaukku sattuu olemaan vähän

suurempi. Kun tähän vielä lukee maksun matkustus-lipusta (podorozhna),

niin kyytimaksu tästä kasvaa, jopa melkoisestikkin. Ilman

podorozhnaa taas on vaikea päästä perille, ja on sen lisäksi kokonaan

riippuvainen kyyditsijäin mielivallasta. Ajoneuvoista ei suoriteta eri

vuokraa, ja se olisi meilläkin viimeksi tapahtuneen kyytimaksun

korotuksen jälkeen varsin hyvin voinut jäädä pois, sillä maksettaessa

se vaan tuottaa rettelöitä ja sekaannusta, ja jokainen tietää, että

kyytimies, jos asia hänestä riippuisi, kernaasti maksaisi muutaman

kopeekan peninkulmalta siitä edusta, että saisi kyyditä matkustajaa

omilla ajopeleillään, se kun aina käy vähemmällä vaivalla ja

sitäpaitsi päästäisi hänet ratsain kulkemasta takaisin, mikä varsinkaan

talvipakkasella ei ole kaikkein miellyttävintä. Mutta samoin kuin moni

muu seikka, on meillä määräys ajoneuvojenkin vuokrasta perintöä niiltä

viisailta miehiltä, jotka ennenmuinoin istuivat valtiopäivillä.

Jos kohta täkäläisen kyytimaksun laskeminen onkin niin mutkatonta, kun

näet tarvitsee ainoastaan kertoa virstaluku kolmella, otetaan kuitenkin

laskulauta halukkaasti käteen ja lasketaan tuo summa sen avulla.

Venäläisen laskulaudan monia edullisia ominaisuuksia olen huomannut

sen epäkohdan vähentävän, että se totuttaa ihmisen sen 60-70:n

nuppien vuoksi kokonaan unhottamaan oman "nuppinsa", niin ettei

yksinkertaisimmissakaan laskunteoissa käytetä päätä, jos vaan voidaan

saada laskulauta käsille, ja missäpä sitä ei olisi saatavissa, se kun

on todellinen "vade mecum" [= alituinen kumppani]. Niinpä minun

kerta oli kievarinisännälle maksettava 25 virstan kyyti "na paru"

[= parista]. Lasku oli mitä yksinkertaisin, sillä eihän vaadita paljoa

vaivaa keksiä, että 3 kertaa 25 on 75, ja että maksu siis on 75

kopeekkaa hopeaa. Mutta hän laski kauan lautansa ääressä, pani ensin

2 ruplaa 50 kopeekkaa pankkiseteleitä, lisäsi puolen kopeekan

ylennyksen virstalta, joten 25 virstalta tuli 12 1/a kopeekkaa,

yhteensä 2 ruplaa 62 1/2 kopeekkaa paperirahaa; tämä sitten muutettiin

hopeaksi, jota hänen suureksi ihmeekseen tuli täsmälleen 75 kopeekkaa,

kuten heti alussa olin sanonut, minkä vuoksi hän ei voinut muuta kuin

kiitellä päässälasku-taitoani, sanomalla "njemtsi umny", s.o.

"saksalaiset ovat viisaita". Tulin antaneeksi hänelle kourallisen

tupakkaa ja pari sikaria, hän kun oli polttaja, ja kun ei hänellä juuri

sattunut olemaan mitään poltettavaa. Tästä pienestä lahjasta hän oli

niin kohtelias, että uudestaan laskulaudallaan todisti, ettei minulta

oltu liikoja rahoja kiskottu, asia, jota en ollenkaan ollut epäillyt,

mutta joka tuotti hänelle vielä niin paljon hommaa, että toinen

sikareista siinä kului melkein loppuun. Enemmän kuin kaikki muu

ihmetytti minua tässä se, ettei hän ennestään tuntenut kyytimaksun

suuruutta sekä pankkiseteleinä että hopeana, mutta ehkäpä hän sen

tiesikin ja tahtoi ainoastaan minun tähteni niin perinpohjin sen

laskea.

Ison postitien varrella kievarit olivat jotenkin hyvässä kunnossa;

niissä oli erityiset vierashuoneet, kuten jo aikaisemminkin Oniegan

tien varrella. Eräässä niistä tilasin päivällisen ja sain paitsi

keitettyjä munia hyvää taalepiimää, joka muuten täällä on

harvinaisen-puoleinen ruokalaji; en näet muista missään muualla minulle

sitä tarjotun, jos kuitenkin jätän lukuunottamatta erään Arkangelissa

asuvan santarmiupseerin Simonov'in, joka varta vasten Castrénille ja

minulle oli käskenyt rouvansa laittaa taalepiimää, hän kun oli elänyt

Suomessa ja tiesi mainitun ruokalajin siellä olevan tavallisen.

Oniegan ja Kargopolin välisten seutujen väestö ei ole niin kaunista

eikä vilkasta kuin pohjoisemmilla seuduilla, joilla ennen olen

matkustellut, mutta sen sijaan hyvää ja ystävällistä, niin ettei

minulla ole vähintäkään syytä olla siihen tyytymätön. Uskottiinpa

minut monissa paikoin kunnialliseksi mieheksi, vaikka en aina

kulkenutkaan passi ja podorozhna kädessä. Enpä tahdo enkä voi

muidenkaan seutujen väestöä moittia passin kysynnästä -- meilläkin se

jotenkin tavallisesti kohdannee ulkomaalaisia --, mutta kuitenkin tuo

alituinen passin kyseleminen tuntuen osottavan sitä epäluuloa,

että matkustajaa pidetään mitä pahimmanlaisena maankulkijana,

tottumattomasta on sangen väsyttävää. Pertominskistä lähdettyäni olen

nyt saanut tupakoida rauhassa, ilman että minua joka piipullisen tähden

pidetään "ristimättömänä pakanana", kuten starovertseillä on tapana.

Oniegan ja Kargopolin välisellä matkalla ovat useimmat kyytimiehetkin

itse polttaneet, ja iloissani siitä olen tarjonnut heille tupakkaa,

niin että lopuksi itse olin vähällä jäädä ilman. Eräässä paikassa ei

sallittu minun edes lapsille antaa muutamia kolikoita korvaukseksi

yömajasta ja ruuasta, joista ei tahdottu ottaa maksua, ja monessa

muussakin paikassa, missä kuitenkin olen maksanut, rahvas näytti olevan

tottumatonta ottamaan maksua maidosta ja muusta ruuasta, minkä kerralla

syö. Väärin ulkomaalainen tekisi Suomen kansalle, jos raakamaisesti

sivistyneen uusmaalaisen talonpojan tai myöskin Viipurin läänin monin

paikoin sivistymättömäin talonpoikain mukaan tekisi tuomitsevan

arvostelunsa koko kansasta, ja sama vääryys kohtaisi Venäjän kansaa,

jos tahtoisi samalla mitalla arvostella sitä Vienanmeren rannikoiden

väestön mukaan. Kuoleman alituinen näkeminen, vaikkapa vain kalan ja

hylkeen kuoleman, on tehnyt Vienanmeren kalastajan kovaksi, ja kauppa,

jota hän sen ohella harjoittaa, on saattanut hänet oman hyödyn

katsojaksi. Maanviljelys sitävastoin on lauhduttanut maan sisemmissä

osissa asuvien luonnon, ja kun itse eivät ole maksaneet puhdasta rahaa

leivästään, eivät he niin huolellisesti laske kopeekkoja sen joka

palasesta. Tämä eri elintapojen vaikutus ihmisten mielenlaatuun lienee

näyttäytynyt aina Kainin ja Abelin ajoilta alkaen, ja sitä havaitsee

vielä vähin kaikkialla. Joka paikassa maanviljelijät ovat rahvaan paras

ja kunnollisin osa, ja lukuunottamatta sen hyväntekevää vaikutusta

kansanluonteeseen, luulen ettei valtio koskaan voi tarpeeksi rohkaista

maanviljelyksen harjoittajia, se kun on kansan hyvinvoinnin varsinainen

lähde. Minusta on usein tuntunut kuin ainoastaan maanviljelys ja

karjanhoito tarvitsisivat valtion kehottavaa kannatusta, muut

tavalliset elinkeinot vain hyvää suvaitsemista. Jos puunrunko on terve,

niin oksat kyllä kasvavat ilman erityistä kasvattamista, ja koko puu

saa terveen, vihreän ulkonäön, ilahuttaa silmää ja tarjoaa varjoa

vaeltajalle, -- Näihin ylimääräisiin mietteisiin, joilla kaiketi on se

hyvä puoli, etteivät ole liian pitkät, antoi minulle aihetta näiden

seutujen väestön miellyttävä luonne. Oniegan ja Kargopolin

väliseuduilla maanviljelys on rahvaan pääelinkeino, minkä ohella

lähempänä Kargopolia näin kaskia ja kaskinurmikkoja tien varressa.

Eräässä paikassa, Vladitshenskassa, hieman toista sataa virstaa

tännepäin Oniegasta, oli suolankeittimökin, joka kuitenkin, päättäen

sotilasvartiostaan, oli kruunun oma. Tämä tehdas oli hyvin

yksinkertainen. Alhaalla kuoppa, jossa vestaalien [= alituista] tulta

pidettiin vireillä yhtenään viskaamalla siihen karkeita polttopuita, ja

kuopan yläpuolella noin 8 kyynärän pituinen ja yhtä leveä, puolen

kyynärän korkuinen rautalaatikko, johon vesi johdettiin suolalähteestä

ränniä myöten. Mikäli vesi haihtuu ilmaan ja suola tivistyy, sikäli

tämä kauhalla otetaan pois. Nenokotskassa Arkangelin ja Oniegan välillä

olin jo aikaisemmin tavannut samanlaisen suolankeittimön, eroa oli vaan

se. että siinä oli kaksi sellaista laatikkoa, joiden viikossa sanottiin

tuottavan valmista suolaa yhteensä 500 puntaa. Suola oli hyvää,

puhdasta ja valkeata.

Kaskenviljelys, josta mainitsin, on luultavasti perintöä täällä ennen

asuneilta vepsäläisiltä tai karjalaisilta, joiden muinaiseen

asuskelemiseen täällä viittaavat sekä paikannimet ynnä muut seikat,

edelliset käännettyinäkin ja muutettuina. Niinpä esim. Bosje-ozero ei

liene muuta kuin käännös Pyhäjärvestä [pyhä lapiksi = hasse], jotenkin

tavallisesta suomalaisesta järvennimestä, ja Latshe-ozero on kenties

yhtä tavallisen suomalaisen Latvajärvi-sanan väännös. Muutaman

peninkulman päässä Oniegasta tännepäin oli kokonainen kylä, jonka nimi

oli Karelskaja, vaikka siellä nykyään ei enää ole ollenkaan

karjalaisia. Tuntuu siltä kuin kaikki karjalaiset eivät olisi

muuttaneet pois, vaan osaksi sekaantuneet tulokkaihin, sillä nykyisessä

väestössä näkee monet aitokarjalaiset kasvonpiirteet. Lisäksi rahvaan

vähempi kauneus ja vilkkaus johtunee sellaisesta sekaannuksesta, sillä

karjalaiset eivät ole yhtä kaunista ja vilkasta väkeä kuin venäläiset

tai slaavilaiset yleensä.

Vielä muutama sana itse Kargopolista. Se on nykyäänkin melkoinen

kaupunki, mutta kuuluu ennen olleen paljoa suurempi, kunnes se viime

vuosisadalla paloi, minkä jälkeen se ei koskaan ole päässyt entiseen

kukoistukseensa. Kuitenkin lasketaan täällä vielä olevan vähä viidettä

sataa taloa ja kaksituhatta asukasta sekä emäntäni tiedonannon mukaan

22 kirkkoa, joista minun ei kuitenkaan ole onnistunut huomata muuta

kuin noin puolet, mikä seikka luultavasti johtuu siitä, että hän on

ottanut lukuun luostarin kirkot; täällä näet on kaksi kivistä

luostarirakennusta. Kirkotkin ovat suuremmaksi osaksi kivestä monine

kupuineen sekä sangen muhkeat, mutta muita kivirakennuksia en ole

nähnyt useita. Ne virkamiehet, gorodnitshij, lääkäri ja sträptshei,

joiden luona olen käynyt, ovat kaikki olleet sangen ystävällisiä.

Gorodnitshij on entinen upseeri, joka on oleskellut Suomessakin ja

tuntee meidän kaupungit Torniota myöten; lääkäri, liivinmaalainen, on

suorittanut tutkintonsa Tartossa, mutta valittaa olevansa

unhottamaisillaan saksankielen, vaikka ei vielä 15-20 vuodessa ole

ehtinyt oppia venättä niin, ettei muukalaisuutta huomaisi hänen

ääntämisessään. Sträptshein luo minut kutsuttiin toistamiseen

vakuuttamaan, että hänen appensa silmiin tullutta kaihta ei voitu

leikkauksetta parantaa.

Lääkärin ilmoituksen mukaan olin 120 virstan päässä tapaava

vepsäläisiä, ja joka tapauksessa on mahdollista, että parin vuorokauden

kuluttua istun heidän parissaan suomalainen sanakirja kädessä. Sitten

Sinun ei enää tarvitse odottaa tai pelätä saavasi kirjeitä minulta,

ainakaan ei ennen syyskuun loppua eikä luultavasti silloinkaan näin

raskasasuista. Koska hevonen jo on noudettu laitumelta, minun

valitettavasti täytyy tulla syypääksi siihen taloudelliseen virheeseen,

että jätän viimeisen sivun tyhjäksi. Voi itse hyvin, tervehdi rouvaasi,

sukulaisiasi ja kaikkia tuttavia.

Tuus

Elias Lönnrot.

Pilkut ja kirjoitusvirheet lukija suvaitkoon korjata!

59.

Tohtori Rabbelle.

[Saima 1846, n:ot 7, 9. Tähän suomennettu alkuperäisestä kirjeestä.]

Polkovan stantsia [= kievari] 3 p:nä elokuuta 1842.

Heinäkuun 28:ntena päivänä läksin Kargopolista jättäen sangen hyvän

majapaikan, joka minulla oli porvari Mishaininin luona. Ainoa vika,

joka huoneellani oli, oli sellainen kukkaruukkujen paljous jokaisella

neljällä ikkunalaudalla, että ainoastaan niiden kauneuden vuoksi täytyi

menettää osa päivän kauneudesta. Tiistaina 26:ntena päivänä myrskyili

koko päivän, myrsky tempasi yhden ikkunoista auki, sai kiinni yhden

kukoistavista kaunottarista ja tahtoi viedä hänet mukaansa, sillä

"voima rakastaa kauneutta", mutta sen täytyi pian luopua aiotusta

ryöstöstä, kun huomasi saaliinsa liian vähän yli-ilmaiseksi, minkä

vuoksi vallan hiljaa päästi sen alas ikkunan edustalla olevalle

vihreälle nurmikolle, mistä ketteräjalkainen emäntä taas sen pelasti ja

palautti entiseen paikkaansa yhtä vahingoittumattomana kuin ennen tuota

lyhyttä ilmaretkeä. Eipä siis voimakkaan myrskynkään onnistunut

hankkia minulle enempää valoa. Jo Kemissä ja Arkangelissa näytti

rakkaus ikkunoissa pidettäviin kukkasiin olevan sangen suuri, aivan

kuten meillä rakkaus kukkasiin ilmenee huoneiden seinustoilla olevissa

kukkatarhoissa. Yleensä voisi tehdä sen huomautuksen, että näiden

pohjoisten seutujen venäläinen väestö ei pane paljoa huolta

asuntojensa ulkopuoliseen somuuteen, vaan sijoittaa sen asemesta

kernaasti kaikki asunnon sisälle. Siitä syystä ei ole varsinaisia

puutarhoja kaupungeissa, ei mitään kyökkikasvitarhoja eikä vihreitä

nurmikoita portaiden edessä maaseuduilla, vaan likaa, savea, lastuja,

tukkeja ja kiviä kaikkialla. Sen tähden on maalattuja taloja

kaupungeissa sangen harvassa eikä maalla rahvaalla ollenkaan.