Täydellä kunnioituksella on minun kunnia edelleen olla

Teidän

nöyrin palvelijanne

Elias Lönnrot.

Jos Mateuksen evankeliumin syrjääniläinen käännös on saatavissa, pyydän

sitäkin lähettämään Oniegaan. Karjalaista käännöstä, josta Gottlund

Otavan II:ssa osassa antaa näytteitä, ei enää liene kirjakaupassa

saatavissa.

Lnr.

43.

[Päiväkirjasta.]

Kuola, 5 p:nä huhtikuuta [1842].

Tänään tuli tuo karjalainen eukko ja kysyi, emmekö aikoneet ennen

lähtöämme pitää Kuolan yleisölle vastakemuja; sanoi kuulleensa Kuolan

herrain ihmetelleen, ettemme me olleet heitä koskaan kekkereihin

pyytäneet, ja lisäsi, että emäntämme kyllä pitäisi huolta

kestityksestä. Selitin ettemme aikoneet sitä tehdä, mutta että Kuolan

herrat, jos halusivat, voivat saada vastakestityksensä Suomessa.

Muuten luulen että koko kekkeri-tuuma oli enemmän emäntämme omaa

keksintöä; toivoi näet siten saavansa tilaisuuden nylkeä meiltä

lisämaksua, mihin hän koko täällä-olomme aikana oli osottanut suurta

taipumusta. Vaatteidemme pesusta hän meiltä kiskoi yli varsinaisen

maksun lähes 2 ruplaa, milloin milläkin nimellä, muka korjauspalkkiona,

nappien ja nauhojen ompelemisesta sekä niiden ostamisesta. Kun

vaatteet meille pestyinä tuotiin, ei voinut nähdä muuta kuin että neljä

huonoa kilpikonnankuori-nappia oli ommeltu niihin, mutta sitä vastoin

oli useita nauhoja revitty pois pesossa tai tahallaan jäljestäpäin. --

Asuessani vuonna 1837 Filip Petrovitshin luona, vaihdoin emännän

pyynnöstä hänen kanssaan saksia. Ne sakset, jotka häneltä sain, olivat

kuitenkin luultavasti paremmat, sillä olen yhä sen jälkeen matkoilla

käyttänyt niitä paperi- ja muunlaisina saksina, piipunperkaimena,

tulipihteinä ja kynsiatuloina, eivätkä ne vieläkään ole kelvottomiksi

käyneet. Sen vuoksi eräänä päivänä, kun sama emäntä oli meillä, näytin

hänelle hänen entistä työkapinettaan ja kysyin, tunsiko hän sen. Hän

ihmetteli, että minulla vielä oli tallessa samat sakset. Ja kun oletin,

että hänen minulta saamansa sakset jo olivat pilalle kuluneet -- sillä

olin v. 1836 Kuusamon joulumarkkinoilla ne ostanut, joten ne eivät

voineet olla parasta lajia -- lahjoitin hänelle uuden uutukaiset, viime

talvena Karasjoella ostamani sakset. Nykyinen emäntämme oli saapuvilla

ja hänelle tuli hirveä hätä siitä, etten ollut hänelle tai hänen

tyttärelleen mitään lahjoittanut. Selitin, että ensi kerralla, kun

tulen Kuolaan, saatoin sen tehdä. -- Eräänä päivänä minulle muuan

kauppias lähetti palan kanverttia, jotta siitä olisin tehnyt, kuten

tavallisesti pyydettiin, voidetta hänen vaimonsa luuvalon vaivaamalle

jalalle. -- Kun emäntämme näki tuon palan, hän pyysi minua antamaan

siitä hänelle palasen ja rupesi hyvin itsepäiseksi, kun kieltäydyin.

Kun sanoin, että se olisi varkautta ja suuri synti, hän ei ollenkaan

tahtonut sitä ymmärtää -- varma selitys siihen, minne meidän kahvimme

oli joutunut.

44.

Tohtori Rabbelle.

Kemi, 2/14 toukokuuta, 1842.

Rakas veli!

Kiitos tervetulleesta kirjeestäsi, jonka Kuolaan saavuttuani sain, ja

joka on ainoa, minkä Suomesta olen saanut aina sen jälkeen kuin sieltä

viime syksynä läksin, jos jätän lukuunottamatta muutamat t:ri

Ehrströmiltä ja varatuomari Cajanukselta Inariin tulleet terveiset.

Kirjeesi oli päivätty 26 p:nä tammikuuta, ja aina siitä perin en ole

mitään saanut tietää Helsingistä tai Kajaanista, Luultavasti

olisimme Kuolaan saaneet tietoja, mutta kun eräs Sjögrenin kirje

neuvoi meitä lähtemään arkimandritta Venjaminin luo Oniegaan

samojeedin-opintojamme varten, tulimme ennen aikojamme lähteneiksi

Kuolasta -- kirjeiden puolesta ennen, ei suinkaan muun. -- Lähtiessämme

annoimme Kuolan postinhoitajalle toimeksi lähettää kaikki meille

saapuvat kirjeet Oniegaan. mutta kelirikon ja muun vuoksi emme itse ole

tulleet kauemmaksi kuin Kemiin. Mielikarvaudella olemme täällä

katselleet kutakin tämän kautta matkustavaa postia, jossa hyvin on

voinut olla meille kirjeitä, mutta josta emme kuitenkaan niitä ole

saaneet, emme edes vilahdukselta nähneet. Sitäpaitsi olemme täällä

kuulleet, että arkimandritta Venjamin nykyään oleskelee Arkangelissa,

jonne siis muutaman päivän kuluttua täältä meritse lähdemme. Emmekä

siis edes Oniegasta voi saada kirjeitämme postista, ellemme saa niitä

Arkangeliin. Arkangelissa tulemme viipymään niin kauan, että sinne

voimme saada kirjeen Helsingistä vastaukseksi tänä päivänä

kirjoittamaamme kirjeeseen. Pyydän siis että muistaisit minua

muutamilla riveillä ja sitäpaitsi kirjeeseen sulkisit 2-3 sataa ruplaa

pankkiseteleitä, jotka matkan jatkamista varten lienevät tarpeen.

Jos Suomen lehdissä on joitakin mieltäkiinnittäviä, Suomea,

sanomalehtikiistoja y.m. koskevia kirjoituksia, niin voisit sulkea

kirjekuoreen sellaisia numeroita, jos niitä erityisesti on saatavissa;

niiden painosta lisääntyneet postikulut eivät kuitenkaan merkitse

mitään verrattuina meidän ikäväämme saada kaikenlaisia tietoja

kotimaasta. Liitän tähän "Suomi"-kirjaa varten kirjoituksen _Bidrag

till Finsha Språkets Grammatik_ [Lisiä suomen kielioppiin]; toisesta

pitkähköstä kirjoituksesta: Resan ifrän Kola tili Kom [Matka Kuolasta

Kemiin (= n:o 45 tässä osassa)] voit itse valita, mitä katsot

mainittuun aikakauskirjaan sopivan. Ellei siitä sovi ottaa mitään,

niin kaiketi Arkangelista lähetän jotakin muuta, ja mainitun

matkakertomuksen voit siinä tapauksessa pitää omana varanasi. --

Castrén on jotakin samantapaista kirjoitellessaan tullut kipeäksi.

Ainakin hänellä on peräpukamia, ehkäpä sitäpaitsi hieman keripukin

tapaistakin, sillä hän ei viiteen vuorokauteen ole syönyt juuri mitään;

on kuitenkin välistä jalkeilla ja näyttää haluavan happamia ruokia.

Minulla on kuitenkin hyvä syy toivoa, että tämä pahoinvointi pian on

menevä ohi. Oma terveyteni on, Jumalan kiitos, ollut sangen hyvä koko

ajan. Ilmoita minulle niinikään Arkangeliin, kuinka pitkälle Venäjän

Historian painatus on edistynyt; olenhan velkapää toimittamaan sen

Mehiläisen tilaajille. Tiedät, missä sisareni siellä Helsingissä elää;

anna hänelle siis jotakin kannatusta minun laskuuni, hän lienee kyllä

sen tarpeessa, kunnes lapset tulevat hieman vanhemmiksi. Postitunti

kieltää minua jatkamasta tätä kirjettä muulla kuin pyytämällä sanomaan

paljon terveisiä asianomaisille.

Tuus

Elias Lönnrot.

Arkangelista aikoinani ilmoitan Sinulle, minne sieltä käännymme.

45.

Kuolasta Kemiin,

Matkakirje.

["Litteraturblad för allmän medborgerlig bildning", v. 1854, n:o 2.

Käsikirjoituksena Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistossa.]

Kemi, 4 p:nä toukokuuta 1842.

Oltuamme aamupäivällä viidellä tai kuudella asianmukaisella

jäähyväiskäynnillä, sen jälkeen syötyämme päivällistä ispravnikka Ivan

Wasiljevitsh Latysheffillä, maksettuamme emännälle ja pantuamme

matkalaukkuihin jäljellä olevat tavaramme, olimme noin 6:n aikaan

iltapuolella huhtikuun 7:ntenä päivänä valmiit matkalle lähtemään.

Useat tuttavistamme olivat luonamme viimeiseen jäähyväishetkeen asti ja

muutamat saattoivat meitä vielä päälle päätteeksi pari virstaa

Kuolajokea pitkin. Myöhään illalla, kun väki jo oli pannut maata,

saavuimme perille ensimäiseen kievaripaikkaan, Kiitsaan (lapin

kielellä: Tjetjam), minne Kuolasta lasketaan matkaa 30 virstaa. Mitä

ankarimmasta pakkasesta huolimatta oli joukko ihmisiä sijoittaunut

mäelle, ja kaikki näyttivät raskaasti nukkuvan, sillä ei yksikään pää

liikahtanut meidän saapuessamme. Sisällä tuvassa makasi toisia

lattialla ja penkeillä, niin tiheästi yhteensullottuina kuin suinkin.

Oli koko työ ponnistellessa perille siihen kohtaan penkkiä, johon

isäntä meitä varten raivasi tilaa. Seuraavana aamuna jatkoimme matkaa

ja saavuimme vasta 22 virstaa kuljettuamme Voronjerutshefskaja

(lapiksi Angisvaar) nimiseen kievaripaikkaan, ja sitten samoin

22:n virstan pituisen matkan jälkeen Maaselän kylään (lap.

Maase siit). Tänne olimme aikoneet jäädä pitemmäksi aikaa lähemmin

tutustuaksemme siihen Venäjän lapin murteeseen, jota täkäläinen rahvas

puhuu, mutta kaksi seikkaa estikin meitä toteuttamasta aijettamme.

Ensiksi kaikki tuvat olivat täpösen täynnä väkeä, joka matkusti

merelle, niin että tässä hälinässä oli mahdotonta mitään tehdä, ja

toiseksi oli paljoa vaikeampaa täällä tulla puheessa toimeen

lappalaisten kanssa kuin olimme aavistaneet. Tämän lisäksi ilma äkkiä

muuttui kovasta pakkasesta hyvin suojaksi, niin että päälle päätteeksi

aloimme pelätä kelirikkoa, varsinkin kun sitä ennen olimme aikoneet

päästä perille Oniegan kaupunkiin, minne meillä vielä oli matkaa noin

700 virstaa. Sen tähden emme Maaselässä viipyneet kauempaa kuin kolme

vuorokautta. Ne huomiot, jotka tällä ajalla saatoimme tehdä

täkäläisestä lapin murteesta, supistuivat, yhdessä Kildinissä

aikaisemmin tekemiemme sekä niiden kanssa, jotka meillä seuraavissa

kievaripaikoissa oli tilaisuus tehdä, yksityisiin sanoihin. Erityisten

sananmuotojen selvillesaaminen ei ollenkaan ottanut meille

onnistuakseen. Kerran tahdoin saada selville, miten verbiä _lokkat_,

lukea, heillä taivutetaan, ja pyysin erästä lappalaista aluksi

sanomaan, miten lapiksi sanotaan _ja tshitaju, ty tshitaesh, on

tshitaet_ (luon, luet, lukee). Tähän hän vastasi: "ty vedj tshitaesh, a

ja ne umeju tshitatj". s.o. sinä kyllä luet, mutta minä en osaa lukea.

Siihen asia raukesi, kun en saanut häntä ymmärtämään, ettei kysymykseni

koskenut itse asiaa, vaan ilmaisutapaa. Jotenkin samoin onnistuivat

muut kysymykset, elleivät kohdistuneet yksityisiin sanoihin, sellaisiin

kuin esim. yö, _inn_; uni, _najer_; aamu, _idtalis_; keskipäivä,

_käskpäiv_; ilta, _etjeldis_; tänään, _tabbi_; huomenna, _jieda_;

ylihuomenna, _jieda päiv tuokken_; eilen, _ijahta_; viikko, _nättel_;

kuu, _man_: vuosi, _eätjs_; kevät, _gidh_: kesä, _kies_; syksy,

_tjehts_; talvi, _talv_; sataa vettä, _aabr_; sataa rakeita,

_tjuormast_; sunnuntai, _paspäiv_; maanantai, _vuos-ark_; tiistai,

_maijeb-ark_; keskiviikko, _sääred_; torstai, _njieljis päiv_;

perjantai, _päätnits_; lauantai, _suoevet_; joulu, _rostopäiv_; valkea,

_vielg_; musta, _tjaapped_; punainen, _ruoepsed_; sininen, _sini_; puu,

_murr_; leppä, _lääp_; lehti, _lost_; petäjä, _piets_; kuusi, _kuus_;

haapa, _suop_; ruoho, _raas_; lintu, _loind_: rauta, _ruuvd_; nauha,

_lent_; lihava, _buoeides_; vaatekappale, _parv_; vyö, _av_; lumi,

_muot_; joki, _jok_; veri, _var_; osa, _uos_; ilo, _ramuodi_; sisar,

_vuorbben_; poika, _alg_: halko, _alg_; olka, _vuelg_; vatsa _tjuovje_;

henki, _vuoign_; ääni, _jiena_: sana, _saane_; hius, _vuupt_; peukalo,

_pielk_; haka, _kaib_; polvi, _pulv_; häntä, _seib_; sauva, _sab_;

härkä, _ijerg_; heinä, _suoin_: paikka, sija, _saje_; käsivarsi,

_saaji_; lattia, _laatti_; seinä, _sein_; hiili, _ivl_; ongenkoukku,

_vunk_: merenlahti, vuono, _vuon_; mäki (vuori), _tierm_; kivi,

_gädjke_; huttu, _hutt_; helppo (lieveä), _vuogas_; jousi, _juks_;

sateenkaari, _termas-juks_; minne menet, _koos mennedh_; kotia, _kuodan

vaarran_; lähden teidän kanssanne, _mun vuolgam tii guim_; minulla on

paljo tekemistä, _muust le jennoi tuojii_; milloinka hän palaa, _kos

sun puonjat_: en voi (tiedä) sanoa sitä teille, _jim diedh tiijin

tsäälkhid ton tiet_: on kylmä ulkona, _tjuodkis le olgkon_; en sitä

usko, _jim mun juord_. -- Aikaisemmin suomi ja Stockflethin teokset

olivat olleet meillä apuna lapin-opinnoissamme, mutta täällä Venäjän

lappalaisten parissa ei kumpikaan meitä auttanut. Venättä puhuivat

sujuvasti sekä miehet että naiset, mutta kun taitomme tavallisessa

puhekielessä ei yksinään riittänyt, täytyi meidän tietysti ottaa

kirjakieli avuksi. Tätä tarkoitusta varten olin kopioinut Mateuksen

5:nnen, 6:nnen ja 7:nnen luvun venäjänkielisen käännöksen ja luulin

erityisettä vaikeudetta saavani ne värsyn värsyltä käännetyiksi Venäjän

lapiksi, samoin kuin Inarissa ilman suurta vaikeutta olin saanut samat

Raamatun luvut Inarin murteelle käännetyiksi. Mutta joka kerta kuin

ryhdyin tähän työhön, tuntui minusta kuin lappalainen ei olisi

ymmärtänyt sanaakaan siitä, mitä luin, ja seuraus oli se, ettei

ainoakaan värsy tullut käännetyksi. Inarissa tapaa sangen monta

henkilöä, jotka osaavat Uuden Testamentin suureksi osaksi ulkoa,

nimittäin suomeksi, ja minkä osaavat ja sisällykseltään ymmärtävät,

sen saattavat sitten sanoa lapin kielellä, mutta Venäjän lappalaisille

näyttää sekä koko Uusi Testamentti, että joka sen yksityinen lause

olevan terra incognita [= outoa alaa]. -- Kuitenkaan ei olisi perin

vaikeata tutkia Venäjän lapin murteita, mutta se veisi vuosia eikä vaan

muutamia viikkoja tai muutamia kuukausia ja vaatisi sitä paitsi Norjan

lapin ja Inarin murteen täydellistä tuntemista. Jos äidinkielenään

osaisi jommankumman näistä murteista, en epäile, että vähässä

ajassa voisi oppia ymmärtämään Venäjän lappalaisia, jopa heidän

äidinkielelläänkin heidän kanssaan puhelemaan. Taitomme mainituissa

murteissa ei ollut varsin suuri, käsitti sitä paitsi enemmän

kieliopillisia muotoja kuin sanavarastoa, ja kuitenkin monesta seikasta

suoriuduimme lapin kieltä käyttämällä, minkä vuoksi kyytimiehet,

saavuttuamme johonkin uuteen paikkaan, tavallisesti riensivät kertomaan

väelle, että me puhuimme lappia. Professori Raskin kootuissa

tutkimuksissa (Samlede Afhandlinger, julaistut tekijän kuoltua),

2 osassa, siv. 336, esiintyy seuraava lausunto Norjan ja Ruotsin

lappalaisista murteista: "Alussa, jopa Kalmarin liiton raukeamiseen

asti, oli Lapin kansa ja kieli yhtenä, lukuunottamatta sitä

erilaisuutta, joka on välttämätön seuraus eri elintavoista ja

toisistaan etäällä olevien seutujen murteista. Mutta sittenkuin kansa

ja maa jaettiin, otettiin toisistaan etäisimmät murteet kirjakieleksi,

nimittäin pohjoisin Norjan ja eteläisin Ruotsin murteista, ja kumpaakin

merkittiin mitä erilaisimmalla oikeinkirjoituksella. Tämän lisäksi

sekaantui näihin erilaisia lisäaineksia toisella puolen norjasta ja

tanskasta, toisella puolen ruotsista; tämän ohella on myöskin

mahdollista, että suomalaiset, jotka asuvat Norrlanniu maakunnassa

Ruotsissa, niihin aikoihin jolloin näille seuduille tuli norjalaista ja

ruotsalaista väestöä, saattoivat jossakin määrin yhtyä ja sulautua

eteläisimpiin lappalaisiin ja vaikuttaa siten näiden kieleen. Kaikki

tämä on siihen määrään erottanut toisistaan Norjan ja Ruotsin lapin,

että ne nyt näyttävät kokonaan eri kieliltä, niin että saattaa tulla

iloiseksi, kun keksii jonkun sanan, joka vielä kummassakin on vallan

samanlainen." Tämä on Raskin lausunto, mutta sellainen ei kuitenkaan

ole oikea asian laita. Huolimatta kaikesta naapurikielten,

kirjoitustavan y.m. erilaisesta vaikutuksesta ei kuitenkaan edes

hirjahieli Norjan ja Ruotsin lappalaisilla ole niin erilaista, ettei

suurin osa sanoja olisi yhteisiä, minkä vuoksi se, joka osaa toista,

muutaman päivän harjoituksen avulla voi tutustua toiseenkin. Katsokaa

lintuja ilmassa j.n.e. Mat. VI: 26 kuuluu Ruotsin lappalaisessa Uuden

Testamentin käännöksessä: _Kätjet almen låddit, äh sije saje, ähken

pajas tjuoppa, ähken tjågge laloi sis; dauk tijen almen Aitje piäbma

sijeh. Epet kus tije le väkk puorebeh sijest_ (sanasta sanaan uotsiksi:

ser himlens foglar, icke de så, icke -- de -- heller upp skära, icke --

de -- heller samla ladornas till -- inre: dock eder himlens Fader föder

dem; icke i månne ären mycket bättre framför dem). [Katsokaa taivaan

(oik. taivaalla) lintuja, eivät he kylvä, eivätkä ylös-leikkaa eivätkä

kokoa latoihin; ja kuitenkin taivaallinen (oik. taivaassa-) isänne

ruokkii heidät. Ettekös te ole paljoa (oik. väki-) paremmat heitä?] Jos

pysyttää Ruotsin lapin oikeinkirjoituksen, niin tämä paikka kuuluu

Stockflethin käännöksessä: _Kättjat alme låddit, kilvijägjek sü äi läk,

äige lagjijägjek, äige aitidi tjäkkijägjek, ja almalalasj attjadek siin

piebma: äppetgo tii sagga ämbo läk ko tak_; sanasta sanaan; katsokaa

taivaan lintuja, kylväjiä ne eivät ole, eivätkä niittäjiä, eivätkä

aittoihin-kokoojia, ja taivaallinen isänne niitä ruokkii; etteköhän te

paljoa enempi ole kuin nämä. Jos tahtoisi lähentää näitä käännöksiä

toisiinsa, niin voisi Ruotsin lapin käännöksessä sanat; äh sije saje,

ähken pajas tjuoppa, ähken tjågge ladoi sis j.n.e. varsin hyvin

vaihtaa sanoihin: sajejeh sije äh le, ähken pajas tjuoppejeh, ähken

aititi tjäggejeh, ja almelats attjete sijeb piäbma; epetkus tije sagga

äneb le ko tah: tai voisi Norjan lapin kohta kuulua myöskin näin:

kättjat..., äi sii kilve, äige pajas tjuoppa, äige tjoakke aitidi

j.n.e. Jotta selvemmin pistäisi silmään, kuinka paljo eroavaisuutta

vielä jäisi mainituiden murteiden välille esimerkkikohtamme

käännökseen, tahdomme asettaa esimerkeiksi otetut kohdat sanan sanalta

toistensa alle ja tähän liittää saman Raamatun-lauseen käännettynä

kolmannelle lapin päämurteelle, nimittäin sille, jota Inarin

lappalaiset puhuvat:

Norjan lapiksi: Kätjat alme låddit, äi sii kilve,

Ruotsin lapiksi: Kätjet almen låddit, äh sije saje,

Inarin lapiksi: Käättjedh aalme ludtiit, eä siiji kaalve

N. äige pajas tjuoppa, äige tjoakke aitidi, ja

R. ähken pajas tjuoppa, ähken tjågge aititi, ja

I. eäge niitä, eäge nu'roh viist'an, ja

N. almalasj attjadek siin piebma; äppetgo tii sagga

R. almelats attjete sijeb piäbma;, epetkus tije sagga

I. aalmaladsj eättjet sii piäbma; äppeduv tiiji tjuovtii

N. ämbo läk, ko sii.

R. äneb le, ko sije.

I. äänab lääh, kuo siiji.

En epäile, ettei ainakin tämän kohdan käännöstä saataisi yhdeksi

ainoaksi, jota kaikki näitä murteita puhuvat ymmärtäisivät. Kirjassaan

"Beskrifning af de tili Sveriges krona lydande Lappmarker" [Kuvaus

Ruotsin kruunun alle kuuluvista Lapin alueista] Högström mainitsee

lapin murteista (siv. 66) seuraavaa: "Ei juuri voi kieltää, -- näin hän

kirjoittaa, -- että tekee senkin kokemuksen, että eri murteissa on eri

nimet samalla käsitteellä, ja joskus eri käsite samalla nimellä; mutta

olenpa myöskin pannut merkille, että niitä sanoja, joiden sekä tulkit

että kieleen perehtyneet pappismiehet ovat vakuuttaneet sen tai sen

Lapin maakunnan murteesta puuttuvan, itse sittemmin olen saanut kuulla

lappalaisen omasta suusta, vaikka hän tosin sitä ennen kysyessäni on

sanonut, ettei sitä ymmärrä. Että ennen muinoin tässä suhteessa usein

on petytty, saatan huomata Schefferuksesta, hän kun kertoo, että sanoja

_varra, jocki, seipig, nisu_ y.m. jotka esiintyvät Piitimen-Lapissa,

Tornion-Lapissa vastaavat sanat _tådar, virte, oure, kab_ j.n.e.,

vaikka sekä nämä että muut sanat kaikkialla tunnetaan ja ilmaisevat

samoja seikkoja, joskin on vähän eroa. Sillä _tuoddar_ merkitsee

tunturia, mutta _ware_ vuorta, _orre_ oravaa, mutta _seipig_

pitkähäntäistä eläintä (caudatus), _kab, kawa eli acka_ aviovaimoa,

mutta _nisu_ naista j.n.e." Sivulla 69: "Muuten olen puolestani

huomannut, että, vaikka Lapissa on eri murteita, ero ei kuitenkaan ole

yhtä suuri kuin ruotsissa." Sivulla 70 hän lausuu samasta aineesta:

"kuta enemmän olen perehtynyt kieleen, sitä vähemmäksi olen huomannut

murteiden erotuksen, samoin ettei kukaan äänekkäämmin ja enempää ole

valittanut niiden erilaisuutta ja niiden yhdistämistä estäviä

vaikeuksia kuin ne, jotka kieleen ovat olleet vähimmin perehtyneitä."

-- "Ja kun muuten kaikissa niissä erimurteisissa lappalaisissa

kirjoissa, jotka oikeinkirjoituksen puolesta kaikkein enimmin ovat

eronneet toisistaan, en ole tavannut niin suurta erilaisuutta kuin

muutamissa ruotsalaisissa kirjoissa, joita aika ajoin on julkaistu

Ruotsin eri maakuntain murteilla, niin en epäile, että jotakin

erityisesti omaksuttua murretta (pitäisi kai oikeastaan olla:

entyisesti omaksuttua kirjakieltä) aikaa myöten kaikissa Lapin

maakunnissa voitaisiin yhtä varmasti käyttää ja ymmärtää, kuin Pipliaa

koko Ruotsissa, huolimatta siitä mitä muutamilla joko tietämättömyyden

tai ajattelemattomuuden vuoksi lienee ollutkin tai ehkä on tätä vastaan

muistuttamista. Ja vaikka myöntäisinkin, että rahvas jossakin Lapin

maakunnassa niin hyvin saattaisi ymmärtää vierasta kieltä kuin omaa

äidinkieltään, mitä en kuitenkaan kernaasti saata uskoa, niin tahdon

kuitenkin puolustaa sitä kantaa, että heitä kuitenkin on enemmän

totutettava lapin kieleen kristinopin oppimisessa ja kirjallisissa

harjoituksissaan".

Tämän Högströmin lausunto tuntuu oikeastaan koskevan Ruotsin lapin

murteita, joihin siihen aikaan kuitenkin luettiin Inarinkin ja Utsjoen

murteet ja siis myöskin Norjan lappi, sillä Utsjoen kieli ei siitä

eroa, ja Ruotsin-Lapin pohjoisosissakin kieli on vielä tänä päivänä

sama kuin Norjan lappi ja Utsjoen murre. -- Mutta sen voisi varsin

hyvin ulotuttaa kaikkiin Ruotsissa, Norjassa ja Venäjällä esiintyviin

lapin murteisiin. Sillä eivätpä edes Venäjän lapin murteet eroa

toisista niin suuresti kuin tavallisesti on kuviteltu. Niillä seuduin,

missä tähän asti olemme käyneet, on Venäjän lappalaisten kieli ollut

sellaista, että olemme sitä ymmärtäneet helpommin kuin Inarin murretta.

Turjan lappalaisen kielestä en tietysti kuitenkaan voi mitään varmasti

sanoa, kun emme ole voineet käydä heidän luonaan. Nämä lappalaiset

asuvat äärimäisinä idässä ja kaakossa sillä suurella niemimaalla, joka

sijaiten Vienan- ja Jäämeren välillä on itään ja kaakkoon päin

Kannanlahdesta, Imandrajärvestä ja Kuolasta. Heitä lasketaan olevan

5-6 sataa ja he jaetaan kolmeen yhteiskuntaan, jotka ovat: Jokonsk

[Genetzillä: Jokonga, Sosnofka] pohjoisimpana Sveätoi Nossin kohdalla

ja siitä etelään Lumhofsk ja Sosnofsk. Lännessä Sveätoi Nossista. aina

Kuolaan asti asuu eri paikoissa Semiostrofskin lappalaisia, ja nämä

jakautuvat niiden tiedonantojen mukaan, jotka Kuolassa olivat

saatavissa, Kuroptafskin [Genetzillä: Kuroptjovsk, Voronensk],

Kamenskin, varsinaiseen Scmiostrofskin, Lavoserskin [Lienee sama kuin:

Lävosersk edellä. Genetzillä on Ljavozersk ja lisäksi toinen kyläkunta:

Lovozero], Woroneskin ja Kildinin yhteiskuntiin. Länteenpäin

Kuolasta elää lappalaisia Muotkassa, Petsamossa, Paatsjoessa, kuten

myös Nuortijäyrin ja Syngelin lappalaiset, ja etelään Maaselän,

Jokostrofskin ja Babinskin eli Akkalan lappalaiset. Useimmissa näistä

yhteis- eli kyläkunnista on lappalaisia luvultaan satakunta tai toista

sataa, mutta pienemmissä ainoastaan 40-50. Venäjän lappalaisten koko

lukumäärä nousee noin 1700:an, joista ainoastaan ani harvat, Suomesta

ja Norjasta muuttaneet, viettävät paimentolaiselämää. Toiset asuvat

talvella noin kymmenen tai useamman perhekunnan suuruisissa kylissä,

samassa paikassa, hirsistä rakennetuissa, penkeillä, lattioilla ja

useilla pienillä lasi-ikkunoilla varustetuissa taloissa. Maaselässä

heillä oli oikeat venäläispirtit kiukaineen ja savutorvineen sekä

uunipatsaineen, josta seiniin kulki leveät orret. Sitä paitsi oli

muutamia karjalaisia savupirttejäkin. Kildinissä näimme paitsi

hirsitupia turpeistakin kyhättyjä; nämä olivat niin sanotun kodan

muotoisia, tulisija keskellä ja sen yläpuolella katossa noin kahden

kyynärän pituinen ja puolen kyynärän levyinen aukko. Kesäksi

lappalaiset hylkäävät talvikylänsä ja muuttavat osa merenrannikolle,

osa taas suurten jokien ja järvien rannoille, missä heillä on

kesänviettopaikkansa. Useilla on sitä paitsi syyskalastusta varten

erityiset paikat, missä viipyvät jouluun asti, jolloin palaavat

talvikyliinsä. Muinaisten persialaisten kuninkaiden tavoin siis

kalastaja-lappalainen viettää eri vuodenajat eri paikoilla.

Paitsi lappalaisia, jotka asuvat mainitulla suurella niemimaalla

Kannanlahden, Vienan- ja Jäämeren välillä, siellä on vielä useita

venäläisiäkin kyliä Kannanlahden ja Vienanmeren rannikkoa pitkin. Nämä

ovat nimeltään Kannanlahdesta päin alkaen, ensin Porjeguba, sitten

Umha, Kuusrjeka, Olenitsa, Salnitsa, Kaskarantsa, Varsuga, Kuusoma,

Tjavanga, Tetrina, Tjapoma, Pälitsa ja viimeksi Ponoi. Kannanlahdesta

luetaan 90 virstaa Porjegubaan, ja Pälitsan ja Ponoin väliä sanottiin

olevan 180 virstaa, mutta muut kylät ovat enimmäkseen 20-30 virstan

päässä toisistaan; koko rannikkoväliä Kannanlahdesta Ponoihin on noin

500 virstaa.

Niemimaan pohjoispuoleinen merenrannikko, aina Norjan rajalle saakka,

on varsinaiselta nimeltään Murmannin rannikkoa, missä venäläiset,

karjalaiset ja lappalaiset läpi kesän, alkaen huhtikuusta aina elokuun

loppuun asti, simpukoissaan -- joiksi nimittävät suuria, avoimia

kalastajaveneitään -- toistensa kilvassa koettavat tuottaa meren

asujamille kuolemaa ja tuhoa. Karjalaiset ja lappalaiset ovat

enimmäkseen palkkalaisina venäläisillä, jotka antavat heille alukset,

kalanpyydykset ja muonaa. Ainoastaan ani harvat heistä kalastavat

itsenäisinä pyydystäjinä. Palkkalaiset laskevat voittonsa sadaksi

ruplaksi, jopa enemmäksikin, kesäkaudelta, sittenkun kaikki

merelle tuloon ja sieltä paluuseen yhtyneet kulungit on luettu pois.

Tätä summaa voisi pitää talonpojalle riittävänä kesän tuloiksi, mutta

kun ottaa huomioon, että hänen peltojensa ja niittyjensä hoito sen

kautta tulee laiminlyödyksi ja että hänen siis täytyy käyttää suurin

osa sadasta ruplastaan ruuan ostamiseen talveksi, niin hänen voittonsa

itse teossa muuttuu tappioksi. Mutta sellainenpa on tapa sekä

venäläisellä että karjalaisella rahvaalla, ei yksistään Arkangelin,

vaan myös suureksi osaksi Aunuksen kuvernementissa, että

kaikenlaisten vähäpätöisten raha-ansioiden vuoksi uhrataan pysyvän

talonpoikaisvarallisuuden varsinainen lähde -- maanviljelys. Suomessa

harjoitetaan maanviljelystä aina 69:nteen asteeseen, Inarin

seurakunnassa, mutta itse meren rannikolla (Kannanlahden rannoilla)

Arkangelin kuvernementissa maanviljelys ei ulotu 66:tta astetta

pohjoisemmaksi; siellä näet, 15 virstaa Kieretistä pohjoiseen, tapaa

Nilmijärven pienessä karjalaiskylässä viimeiset pellonviljelyksen

merkit. Mutta varsinaisissa venäläisissä kylissä, jotka kaikki ovat

meren rannikolla, ei maanviljelys ulotu edes niin pohjoiseen, vaan

lakkaa toista astetta etelämpänä, Kemin kaupungin eteläpuolella. Ja kun

näillä seuduilla vihdoin tapaa maanviljelystä -- millaista se sitten

on?

Sen sijaan että Suomen talonpoika paljoa pohjoisemmilla seuduilla ja,

kuten kaiken todennäköisyyden mukaan luulisi, huonompaan maaperään

kylvää 5-6 tynnyriä vuosittain, pidetään täällä tynnyrin kylvöä

erinomaisena ja 3-4 lehmää suurena karjana, kun sitä varioin Suomessa

15-20 lehmää pidetään keskinkertaisena, Jos joku tahtoo tietää syyn

tähän maanviljelyksen kurjaan tilaan -- jopa kurjuuteen joka suhteessa

-- venäläisellä ja Karjalaisella rahvaalla mainituissa seuduissa, niin

ottakoon sen itse parhaan taitonsa mukaan selville; tahdon puolestani

mieluummin tuoda esiin ajatukseni siitä, miten Suomen talonpoika

helpoimmiten voitaisiin saattaa samaan kurjuuden tilaan. Ensiksi:

vieroita häntä pitämästä maata ja tilaansa yksityisenä omaisuutenaan;

sen kautta maa ja maanviljelys pian on menettävä kaiken arvonsa hänen

silmissään. Toiseksi: anna hänen, vaikkapa vaan vähäisestä maksusta,

lunastamalla saada joka puu, jonka hän metsästä tarvitsee, mutta ennen

kaikkea, sakota häntä, kuta useammin, sitä parempi, jos hän joskus

tulisi luvatta kaataneeksi puun, tai maksata hänellä ainakin runsaat

lahjukset siitä; sen kautta hänen rakennuksensa joutuvat rappiolle ja

kaikin metsän tuottama voitto häneltä on menevä hukkaan. Kolmanneksi:

vaadi häntä suorittamaan maksunsa puhtaalla rahalla ja lisäksi hänen

perheensä henkiluvun eikä hänen omistamansa maan mukaan: täten hän

saatetaan alati tavoittelemaan yksistään rahaa sieltä missä se vaan

helpoimmiten ja pikimmiten on saatavissa. Neljänneksi: istuta häneen

se vakaumus, että maito vuoden toisena puoliskona on turmiollinen

ravintoaine; siten hän ei enää yhtä huolellisesti ole hoitava

karjaansa, vaan on sen sijaan kalastava koko kesän, ja sanoohan

sananlasku: _Ei Jumala ole käskenyt kalanpyytäjän rikastua_. Olisi

helppoa tehdä näiden hyväntahtoisten neuvojen luku kaksinkertaiseksi,

mutta kun jo annetuita pidettäneen liikanaisina, jätän kerrassaan

kaikki maanviljelysmietteet ja siirrän lukijan murmannien pariin.

Niiksi eli myöskin murmanskoiksi sanotaan väestöä, jota Kannanlahden ja

Oniegan välillä, jopa tuonnempanakin olevista venäläisistä kylistä ja

kaupungeista sekä Arkangelin ja osaksi Aunuksenkin kuvernementtien

karjalaisista kylistä joka vuosi maaliskuun lopulla ja huhtikuun alussa

tuhansittain tulvii jo mainitulle Jäämeren Murmannilaiselle rannikolle

täyttäen matkustaessaan tien pitkillä, siellä täällä keskeytyvillä

jonoilla. Tuohon jo alussa mainittuun Kiitsan väentungokseen olivat

murmannit syynä; murmanneja olimme jo tavanneet Kuolassa, murmanneja

tapasimme pitkin tietä ja kaikissa kievaripaikoissa Rasnovolokim asti!

Ja kuitenkin nämä olivat vaan jälkijoukkoja, jotka myöhään olivat

päässeet matkaan; useimmat olivat jo aikaisemmin saapuneet

perille. Muutamat heistä kuljettivat myttyjänsä ahkioissa, joita

keskinkertaisen isot koirat vetivät, Herra tiesi, kuinka pitkän

matkan päästä; toiset vuokrasivat poroja sekä itseänsä että

tavaroitansa vetämään; mutta useimmat kulkivat jalan, vetäen jäljessään

niin sanottua veturia, s.o. kevyttä, ahkion muotoiseksi tehtyä rekeä.

Moni heistä näytti olevan mitä kurjimmassa tilassa, ollen ilman

riittävää kotoista evästä ja rahoja, millä ostaa ruokaa matkalla.

Aavistaen tulevaa hätäänsä he olivat kotoa varanneet mukaansa

kaikennäköistä joutavaa tavaraa, kuten naisten myssyjä, päänauhoja,

muita nauhanpätkiä ja vaatetilkkuja, joita tarjoilivat lappalaisille

kaupaksi; mutta ei edes lappalainen tahtonut panna niihin mitään arvoa.

En ymmärrä, miten he saattavat päästä perille meren rannikolle, mutta

toivon, että kuitenkin jollakin tavalla suoriutuivat. Eräässä paikassa

tapasin kaksi veljestä, joista toinen oli äkkiä sairastunut

keuhkokuumeeseen, joka, mikäli ennakolta saatoin arvata, ei voinut

päättyä onnellisesti. Onneksi hänellä kuitenkin oli niin paljo rahoja,

että ainakin muutamalle kyytivälille voi vuokrata itselleen poron,

joka valjastettiin ahkion eteen, mihin sairas makaavaan asentoon

peitettiin. Mutta rahojen loputtua ei veljellä kaiketi ollut muuta

neuvona kuin itse ruveta ahkiota vetämään ja vetää veljeänsä rannikolle

asti -- kuolemaan sinne, ellei sairas jo sitä ennen matkalla ehtinyt

heittää henkeänsä.

Niiden varalle, jotka saattoivat vuokrata itselleen poron, oli

lappalaisia kokoontunut kievaripaikkoihin kyyditsemisellä rahoja

ansaitaksensa. Poron vaihdossa kului tavallisesti tuntikausia

kyytimaksua tingittäessä. Kahdesta ruplasta, minkä summan lappalainen

alussa vaati porosta, kun kyyditsisi Maaselästä 40 virstaa eteenpäin,

murmanni tinki kyytirahat yhteen ruplaan tai ruplaan kahteenkymmeneen

kopeekkaan, kelin mukaan, ensiksi viisaasti kyllä tarjottuaan

lappalaiselle ainoastaan puolet siitä tai vielä vähemmin. Useimmat

murmannit jättävät suuren postitien Kannanlahden ja Kuolan

keskivälillä, Rasnovolokin kohdalla, lähtien siitä itäänpäin

kulkemaan; ainoastaan vähempi osa tulee Kuolaan.

Toistakin mahtavaa, tähän asti historiassa tuntematonta kansanlajia

kuulin Kuolassa ensi kerran mainittavan -- _filmanneja_. Kun kartalta

en löytänyt mitään Filmanniaa (eli Fillmanniaa), niin minun täytyi

kuolalaisilta tiedustella tätä maata ja sen asukkaita, varsinkin kun

nämä kummatkaan eivät vähintäkään näyttäneet olevan Murmanniaa ja

murmanneja huonommat, joista minun oli onnistunut jo sitä ennen

hankkia muutamia tietoja. Filmannit asuvat Filmannin rannikolla,

joka on länteen Murmannin rannikosta, alkaen Norjan rajan tienoilta

siitä, mihin viimemainittu päättyy ja ulottuen kauas ohi Nordkapista

aina Hammerfestiin saakka ja kauemmaksikin. Heidän elintapansa kuuluvat

olevan jotakuinkin samanlaiset kuin murmannien; päivät oleskelevat

vesillä, ja yöt joko vesillä tai saunoissa ja mökeissä, joita on

rakennettu meren lahtien rannalle, joko puusta tai turpeista. Miten

viettävät talveaan, siitä en voinut saada mitään täydellisiä tietoja,

mutta luultiin heidän suureksi osaksi katoavan syksyllä, kuten

murmannit, joista talvella ei löydä jälkiäkään,

Murmanniassa puhutaan kieltä, joka suuresti on venäjän kaltaista, mutta

filmanneilla kuuluu olevan oma kielensä, jonka nimi on _kakspreck_, eli

kuten se kenties oikeammin on kirjoitettava: kakj-spreck (huom. kakj

venäläisillä kirjaimilla, spreck saksalaisilla). Kun matkustin varta

vasten kielitieteellisiä tutkimuksia tekemässä, iloitsin koko lailla

löytäessäni tämän uuden kielen; kuka tietää, vaikka se kerran kielten

parissa tulisi näyttelemään samaa osaa kuin sanskrit tätä nykyä. Niin

paljo ainakin on varmaa, että se ei sisällä ainoastaan venäjän ja

norjan, vaan myöskin suomen ja lapin kielten perusainekset. Kuolassa

tapasimme muutamia, jotka puhuivat kakspreckia, ja vielä matkalla

sieltä Kannanlahteen tapasimme Rasnovolokissa kaksi porvaria, joista

toinen sanoi osaavansa norjaa; mutta vaikka ei sitä osannutkaan, puhui

hän kahta paremmin kakspreckia. Mistä päin kuljet, kuului: _Hårfra du

fara_; mikä on nimesi: _kak du heta_; kuinka monella porolla matkustat:

_hår manga ålenej du fara_; jos haluat teevettä, niin keitän: _du tjai

vil hafva, tak ja koga_; onko sinulla oma teekannu: _sin tjainik du

hafva_ j.n.e. Yllä mainitussa selonteossaan, Högström puhuu

Huotsin-Lapissa esiintyvästä kielestä, jota sanoo _porvarikieleksi_

(borgarmålet); se on kaikesta päättäen kakspreckin murre. Muuten

kaksprecki ei kuulu olevan mitään erittäin vaikeata kieltä oppia.

Kuolalaiset, jotka muutaman kuukauden kesällä ovat asuneet

Pilmanniassa, puhuivat sitä sujuvasti. Sattuvimpia sanoja on sana da

toistettuna (da, da). Jos kakspreckilainen ei ymmärrä sanaakaan siitä,

mitä hänelle puhuu, hän sangen taitavasti pelastautuu pulastaan

vastaamalla da, da. Kuinka suuri merkitys kakspreckilla monessa

tapauksessa voi olla, saattavat muun muassa todistaa sanat filmanni ja

murmanni, joiden johto on selvä niin pian kun osaa kakspreckia. Sillä

ellei vastedes onnistu jollekulle etymologille selittää sanaa filmannit

kreikan kielen avulla, missä tapauksessa se kumminkin olisi

kirjoitettava philomanit, niin luulisin sen johtuvan kakspreckista ja

merkitsevän Ruijan (Finmarkin) rannikkoasukkaita. Samoin sana murmannit

on kakspreckilaista syntyperää ja merkitsee epäilemättä: meri

(-?merelle-)matkustaja, ja tuo sana on sitten hajoitettu siten, että

siitä on saatu venäläinen sana _more_, meri, ja lappalainen sana

_mannee_, matkustaja.

Jos joku ehkä arvelee, että liian kauan olen käsitellyt kakspreckin

kieltä, niin saan puolustautua sillä, etten filologina ole voinut vaan

muutamalla sanalla mainita tähän asti vallan outoa kieltä; jos taas

liian laveasti olen puhunut murmanneista ja filmanneista, niin

muistettakoon että Kuolan porvarit, niiltä seudulta jotenkin äsken

läksin, luultavasti eivät tunne muiden maapallon ihmisten eloa ja oloa

kuin omaansa, murmannien ja filmannien, tai muita maita kuin Venäjän,

Murmannian ja Filmannian.

Ruijan rannikko on etenkin meille suomalaisille merkillinen siitä, että

siellä paitsi norjalaisia ja lappalaisia asuu noin neljätuhatta

ihmistä, joiden äidinkieli on suomi, ja jotka luultavasti vielä kauan

tulevat sen säilyttämään, jos kohta monet valistuneetkin norjalaiset

papit innokkaasti koettavat saada heitä lukemaan norjaa. Kuinkahan

monta vuosisataa maailman vielä tulee pysyä pystyssä, jotta ihminen

edistyisi edes sen verran valistuksessa ja suvaitsevaisuudessa, että

kyllä itse pitää omaa äidinkieltään kaikista paraana, mutta että

myöntää kaikille muillekin oikeuden omaansa sinä pitää, ja ettei sekä

pyynnöllä että pakolla koeta saada heitä vaihtamaan sitä toiseen. Ja

erityisesti rohkenen kysyä norjalaisilta papeilta, miksi juuri samaan

aikaan, kun mitä innokkaimmin hommataan välineitä lappalaisten

uskonnonopetusta varten heidän äidinkielellään, suomalaisten suhteen

seurataan vallan päinvastaista järjestelmää? Senkö vuoksi, että

lappalaisia on enempää kuin kahta vertaa suurempi lukumäärä? Huono syy;

sillä että heikommallekin tehtäköön oikeutta, sitä sekä laki että

evankeliumi opettavat. Vai senkö vuoksi, ettei heidän itse tarvitse

oppia suomea, kun jo ennestään on norja ja lappi? Sekin huono syy;

sillä neljä tai kahdeksan sivistynyttä pappia kaiketi vähemmällä

vaivannäöllä ja ajanhukalla oppii pakisemaan ja lukemaan vierasta

kieltä, kuin neljä tuhatta sivistymätöntä rahvaan-henkilöä voi tehdä.

Vai kaikuuko kenties norjankieli mieluisampana Herramme korviin kuin

suomi? Mutta onhan Hän itse sanonut, että Hänen nimeänsä julistettakoon

kaikille kansoille ja maailman kaikilla kielillä.

Mutta miksi pysähtyisin korkealla sivistysasteella olevaan Norjan

papistoon, kun oman maamme lappalaisten uskonnonopetuksen suhteen

kaikki nämä ja vielä useampia kysymyksiä saattaisi tehdä omalle

papistollemme. Valitamme, tai ainakin meillä on valitettu sitä, että

Ruotsin vallan aikana äidinkieltämme sorrettiin, ja kuitenkin, niin

pian kun vapautus latinasta uskonpuhdistuksen kautta oli tapahtunut,

joutuisasti hankittiin meidän rahvaalle sekä Raamattu että muutkin

tarpeelliset uskonnonopetuskirjat suomen kielellä. Jos ei muun, niin

ainakin kohtuuden vaatiman kiitollisuuden siitä, mikä on meidän omaksi

osaksemme tullut, olisi pitänyt velvottaa meidät myöntämään

lappalaisille sama oikeus. Mutta kaukana siitä, että niin olisi

tapahtunut. Tässä seuraa lyhyt kronologinen esitys siitä, mitä tässä

suhteessa on tehty. [Se, joka tästä seikasta haluaa saada lähempiä

tietoja, katsokoon A.J. Sjögrenin kirjaa "Anteckningar om

Församlingarna i Kemi-Lappmark. H:fors 1828", siv. 213-210 ja 368. 369.

(Kirjoittajan huomautus).] Samaan aikaan jolloin ruotsalaiset ja

tanskalaiset kirjoittivat lappalaisilleen hartauskirjoja heidän

äidinkielellään, meillä kirjoitettiin rovastintarkastus-pöytäkirjoja,

joista tässä tarjoamme otteen:

Vuonna 1746. Jo useimmat (lappalaiset) lukivat suomea, mutta muutamat

lappiakin ja aivan harvat tanskaa... Suostuttiin siihen,

että sielunpaimen suomen ohella käyttäisi lapin kieltä.

Vuonna 1752. Pöytäkirjassa on kieli jätetty mainitsematta ja puhutaan

ainoastaan siitä ihanasta (?) ymmärtämyksestä, jota

Inarin lappalaiset osottivat tehdessään selkoa

kristinuskon-opinkappaieistaan.

Vuonna 1760. Piispa hyväksyi sen "hyvän asetuksen, että Utsjoella

pantaisiin voimaan suomen kielen käyttäminen, ollen

kieltä, jota jo useimmat käyttävät (?) ja jota kuitenkin

kaikkien on naapuriensa kanssa suoritettavan kaupan ja

kanssakäymisen takia ennen kaikkea pakko (?) oppia".

Vuonna 1765. Tarkastaja "huomasi aihetta olevan vakavasti muistuttaa

sekä vanhempia että lapsia hankkimaan itselleen suurempaa

taitoa suomen kielessä, ja että vanhempien tuli puhua

suomea lasten kanssa".

Vuonna 1770. Huomattiin muutamien olevan jotakuinkin perehtyneitä

kristinopin-taitoonsa, toisten taas siinä olevan jonkun

verran heikompia, ja syinä kristinopin taidon heikkouteen

mainitaan m.m. "suomen kielen taitamattomuus, joka johtuu

siitä, etteivät vanhemmat koskaan puhu suomea lastensa

kanssa".

Tämä lyhyt ote papistomme syntiluettelosta, mitä heidän suhteeseensa

lappalaisiin tulee, liittäköön. Ainoastaan ensimäistä, yllä mainitun

Pehr Högströmin v. 1746 pitämää tarkastusta saattaa pitää hieman

edullisena lappalaisille, vaikkei pöytäkirjassa mitään varsinaista

säädetä papin velvollisuudesta oppia lappia ja tällä kielellä antaa

lappalaisille kristinopin opetusta. Se hyvä asetus, joka mainitaan

1760 vuoden tarkastuspöytäkirjassa, oli silloisen Lapinmaan

kirkkoherran Henr. Vegeliuksen antama, joka oleskellessaan Lapissa

lisäksi oli tehnyt sen huomion, että lappalaiset keskenään puhuivat

"koirankieltä" -- havainto, jonka Kemin kontrahtirovasti H. Zimmerman

kymmentä vuotta myöhemmin (1770) toimittamassaan rovastintarkastuksessa

huomasi oikeaksi. Mainittu Vegelius kuuluu olleen niin jyrkkä

lappalaisuuden vastustaja, että alussa oli kieltänyt lappalaisia omissa

huoneissaankin hänen läsnäollessaan puhumasta "koirankieltään".

1770 vuoden jälkeen ja nykyaikaan asti asia ei rahtuakaan ole muuttunut

lappalaisten eduksi. Yhä vielä lappalaiset keskenään ja lastensa kanssa

puhuvat lappalaista "koirankieltä" eivätkä suomea, yhä vielä heitä

vaaditaan lukemaan suomea ja saarnataan heille suomeksi, jos kohta,

kuten Utsjoen seurakunnassa on laita, toinen puoli huonosti ymmärtää

saarnaa, toinen puoli ei ymmärrä ollenkaan. Vielä tänä päivänä

tutkitaan meidän tulevia pappeja, kuinka he taitavat 15 heprealaista

psalmiaan, vaikka epäilemättä 15 sivua lapin kieltä niille, jotka

saavat paikan Lapissa, olisi monta vertaa tärkeämpää, vaikka en silti

ollenkaan tahdo halventaa heprean arvoa.

Muuten on merkillistä, miten vähä menestystä sellaisilla luonnottomilla

pyrinnöillä, kuten esim. sillä, että koetetaan vieroittaa kansaa sen

äidinkielestä, tavallisesti on. Jo sadan vuoden aika ollaan joko

tahallaan tai, kuten sopisi toivoa, kaikessa viattomuudessa ja itse

siitä tietämättä koetettu muuttaa Suomeen kuuluvia lappalaisia

suomalaisiksi, eikä vielä ole päästy pitemmälle kuin että Inarin

lappalaiset puhuvat murtaen suomea, lukuunottamatta lapsia ja

Paatsjoenniskan kyläläisiä, jotka eivät ole saavuttaneet edes sellaista

taitavuutta. Utsjoen seurakunnan suomen kielen laita on monessa

suhteessa paljoa huonompi kuin inarilaisten, ja samaa on sanottava

kirjanluvusta, kristinopin taidosta ja siveellisyydestä, joista

kaikista Inarin seurakunta ansaitsee oikeutettua kiitosta. Kuitenkaan

en voi taata, miten syvä ja sisällinen inarilaistenkaan kristinopin

taito lienee, mutta ainakin sen ulkonainen, puustavillinen puoli on

parempi kuin useimmilla Suomen seuduilla. Mahdollista on, ettei

inarilainenkaan niin helposti voi tajuta sellaisen asian henkistä

sisällystä, jota kuulee ja lukee vieraalla kielellä, jos kohta onkin

hyvin tarkka siinä, että selityttää itselleen, ne sanat ja kohdat,

joita ei ilman sitä ymmärrä. -- Olen tässä edellä puhunut esi-isiemme

synneistä lappalaisiin nähden ja lisään tässä vaan, että jos

vastaisuudessa jonkun päähän pälkähtäisi vieroittaa meidät pois

äidinkielestämme, sitä ei voisi pitää muuna kuin sen Jumalan

oikeutettuna rangaistuksena, joka rankaisee lapsia isäin

pahoista teoista aina kolmanteen ja neljänteen polveen. Ja näin kauan

harhailtuani syrjäteillä, on aika palata Kuolan ja Kemin väliselle

taipaleelle, ja juuri samaan Maaselän kylään, mistä toissa päivänä

eksyin ja jouduin niille syrjäpoluille, jotka tähän asti ovat minua

pidätelleet.

Maaselän, ehkäpä muunkin Venäjän-Lapin lappalaiset lienevät

karjalaisten ja lappalaisten sekarotua; ainakin moni heistä oli vallan

karjalainen ulkonäöltään, vaikka ei puhunut karjalan kieltä. Sitä

paitsi heidän kotipukunsa on sama, joka Venäjan-Karjalassa on yleisesti

käytännössä; rakennustavasta on jo aikaisemmin mainittu, että sekin oli

Venäjän karjalaisten rakennustavan kaltainen. Siitä, että Venäjän

lappalaisiin on sekaantunut karjalaisia, johtuu epäilemättä se suurempi

yhtäläisyys suomen ja karjalan kanssa, jota Sjögren yllä mainitussa

teoksessaan useammassa kuin yhdessä paikassa mainitsee, samoin kuin hän

myös (siv. 382-390) koettaa tehdä selkoa tämän sekaantumisen ajasta ja

todennäköisyydestä. Sen nojalla voisi myös selittää, miksi Venäjän

lappalaisten elintavat monessa suhteessa eroavat muiden lappalaisten

elintavoista. Niinpä esim. Kildinissa sekä koko matkalla Kuolasta

Kaunanlahteen näin naisten keittävän ruokaa, vaikka muilla

lappalaisilla tämä tehtävä on miehillä. Rikkataival (lapiksi Riksuol)

nimisessä paikassa, 60-70 virstaa etelään Maaselästä, muuan

lappalaismuori leipoi leipänsä vallan venäläiseen tai karjalaiseen

tapaan hapatetusta taikinasta ja paistoi sen uunissa. Useilla on

kesäsijoillaan sauna, jossa kylpevät vallan vastoin muiden seutujen

lappalaisten tapaa; ei näet edes puoleksi suomalaistunut Inarin

lappalainen käytä saunaa. Juoma- ja keittovettä ei sulatettu lumesta,

kuten lappalaisella on tapa, vaan sitä otettiin järvestä tai muualta,

missä sitä luonnostaan oli valmiina. Heidän tupansa olivat

tavallisesti puhtaat, lattiat ja penkit pestyt, jopa monessa oli

pysyvät pöydät, kun sitä vastoin muut lappalaiset tyytyvät

pöydänkanteen, joka tilaisuutta varten, kun pöytää tarvitaan, asetetaan

vartavasten tehdyille jaloille tai muulle alustalle. Lännempänä Kuolaa

asuvilla Venäjän lappalaisilla on pöydän nimenä _bård_, sana, joka

luultavasti on lainattu norjasta, jos kohta itse Norjan lappalaisilla

on sana _bävdde_ (suomal. pöytä) ja Kuolan eteläpuolella asuvilla

lappalaisilla venäjästä lainattu _ståll_. Itse kauppa- tai voitonhimo

on Venäjän lappalaisella osaksi yhteinen Venäjän karjalaisen kanssa.

Baldinissä tahdottiin kahdesta puolentoista korttelin pituisesta

siiasta kiskoa meiltä rupla, ja Maaselässä myytiin kalaa puntari

kädessä, ja muuramet, jotka ostimme, mitattiin kupilla.

Paitsi monta muuta tapasimme Maaselässä erään kuusamolaisen miehen,

joka jo yhdeksän vuotta oli elänyt Venäjällä, mutta joka ei edes

vaateparreltaan ollenkaan ollut ehtinyt muuttua. Hän läksi Kuolaan,

missä jo ennen muutamina kesinä oli tehnyt työtä laivanveistäjänä.

Kysyttyämme häneltä, oliko työansio täällä parempi kuin Suomessa, hän

sanoi, ettei hänellä ollut syytä valittaa työpalkan huonoutta. Mutta

kysyttyämme, eikö hän siis yhdeksässä vuodessa ollut voinut tehdä

melkoisia säästöjä, hän vastasi, ettei hän ollut voinut sellaisia tehdä

siitä syystä, että hänet, kun muutaman viikon ajan on tehnyt työtä ja

jotakin ansainnut, sen jälkeen valtaa sellainen viinan jano, ettei se

anna hänelle mitään rauhaa, niin kauan kuin ropokin on jäljellä. Niin

paljoa hän ei vielä ollut ehtinyt oppia venättä, että olisi huomannut

venäjän kielessä olevan omat kirjaimensa, joita suomessa ei ole, tai

että korko venäläisessä sanassa saattaa olla muullakin kuin ensi

tavulla. Sen tähden sanat _hozjáin_, isäntä, _xozjáika_, emäntä,

_olenj_, poro, _doróga_, tie, _vodá_, vesi j.n.e. hänen suussaan

muuttuivat muotoon _hósaina, hóseikka, óleni, tóroka, vóta_. Hän oli

kuitenkin kyllin järkevä itse ymmärtämään, ettei ollut mikään mestari

venäjän kielessä, ja kun kysyttiin, eikö hän niin pitkässä ajassa jo

ollut ehtinyt oppia venättä, niin että olisi puhunut sitä yhtä hyvin

kuin suomea, hän vastasi: ei se vanha kieli enää hyvästi tahdo siihen

taipua. Vallan toiset ajatukset taidostaan oli eräällä maankulkijalla,

nimeltä Kurtti, joka oli kotoisin Sallan seurakunnasta Suomesta. Viisi

vuotta sitten tapasin hänet Kannanlahdessa, jossa hän silloin oli ollut

noin puolen vuotta ja sillä ajalla oppinut hyvin puutteellisesti

lausumaan muutamia venäläisiä sanoja. Mutta itsellään hänellä oli

suuret ajatukset venäjän kielen taidostaan, ja hän suositti

minullekin venäjää yhtenä maailman helpoimpana kielenä. Muutamassa

viikossa hän oli oppinut tärkeimmän, ja sanoi jo puhuvansa kieltä

paremmin kuin itse venäläiset. Jopa hän tarjoutui niin lyhyessä ajassa

kuin kahdessa viikossa täydellisesti opettamaan minulle venäjän kielen,

sillä vaikka hänestä itsestään ei juuri kahdessa viikossa ollut tullut

sellaista professoria kuin hän nyt oli, luuli hän asian minulta käyvän

paljoa helpommin, kun saatoin panna sanat paperille, joten minun ei

tarvinnut uskoa niitä usein pettävän muistin yksinomaiseen huostaan.

Maaselässä tapasimme myöskin erään Venäjän karjalaisen, joka paraikaa

samalla oli Kuusamon pitäjän rajalla olevan Pääjärven seuduilla

starostana. Hän oli paluumatkalla Kuolasta, jossa oli omilla poroillaan

käynyt Pääjärveltä viemässä rahastoon vuotuiset kruununverot, jotka oli

kantanut seudultaan, ja joita yhteensä oli noin 1800 ruplaa. Kun hän

pyysi minuakin katsomaan kuittiaan, oliko se oikea (kuka tietää, kuinka

moni jo sitä ennen oli tehnyt sen Kuolassa), kysyin, eikö hän siis itse

osannut ainakin lukea kirjoitettua, ellei itse kirjoittaa. "Mikäs

hätä", hän vastasi, "starostalla silloin olisikaan, jos osaisi

kirjoittaa ja paikalla merkitä, paljonko kukin kulloinkin maksaa ja

paljonko hänellä vielä on jäljellä maksettavaa. Mutta nyt, kun monta

kertaa vuodessa matkustelen ympäri piiriä veroja kokoamassa, sillä

kaikki eivät voi maksaa kaikkea yhdellä kerralla, niin pelkään usein

kerrassaan tulevani hulluksi, kun minun tulee muistaa, kutka ovat

maksaneet ja kuinka paljon kukin on maksanut, ja sitten laskea yhteen

ja verrata, onko koko summa sen suuruinen, jonka olen kantanut. Näitä

miettiessäni kuljen usein 5-10 virstaa paikasta toiseen niin etten

ollenkaan ole huomannut matkaa, vaan pysähdyn ja ihmettelen, että jo

olen perillä." Vanhemmasta veljestään hän kertoi, että oikeastaan olisi

ollut hänen velvollisuutensa ruveta starostaksi, mutta ettei hänen

muistinsa ollut yhtä hyvä, minkä vuoksi hän oli selitetty

kivulloiseksi.

En saa unhottaa muiden vähäpätöisyyksien muassa kertoa, mikä

Tantaluksen tuska meillä oli Maaselässä halutessamme kahvikupillista.

Sekä kahvia, sokeria että kahvipannu meillä oli muassa, olimmepa

kumpikin lisäksi harjoittautuneet kahvia keittämään; vedestä ja tulesta

ei myöskään ollut mitään puutetta, mutta -- kahvi oli paahtamatonta --

hinc illae lacrimae [siitä nämä kyyneleet]. Vaikkapa sekä

teoreettisesti että käytännöllisesti olisimme osanneet sitä miten hyvin

tahansa paahtaa, niin mitä kaikki tämä meitä auttoi, kun meillä ei

ollut kahvinpaahdinta, emmekä voineet toivoa, että lappalainen,

varsinkaan parhaillaan kestävän paaston ajalla, olisi lainannut

kattilaansa meidän kahvimme saastutettavaksi. Eikä -- ohimennen

sanottuna -- kumpikaan meistä ennen ollut paahtanut kahvia, sillä Pehr

Adolph Bonsdorff vainaja vähät välitti siitä, osasimmeko vai emmekö

osanneet kahvin paahtaa, kunhan vaan osasimme puhdistaa potaskaa ja

polttaa loppuun hänen väkiviinansa kaikennäköisissä muissa

kemiallisissa kokeiluissa. Jo viimeisessä kievaripaikassa ennen

Maaselkää olimme koettaneet keksiä jotakin keinoa, päästäksemme tästä

pulasta. Valkean edessä liedellä oli irtonainen kivi, jonka tuli oli

kuumentanut. Sille panimme kahvipapuja ja liikuttelimme niitä tikulla,

kunnes ne alkoivat mustua, mutta kun kivi ei ollut tavallista tulikiveä

suurempi, vaadittiin uskomattoman pitkä aika ja suun vaiva ennenkuin

saatiin paahdetuksi niin paljo kuin tarvittiin neljään kuppiin. Mutta

sittenkuin se paljon otsan-hien jälkeen oli meille onnistunut,

laskettiin paahdetut pavut paperille ja survottiin hienoiksi

kirvespohjalla. En osaa varmasti sanoa, millaista tämä täten

valmistettu kahvi oikeastaan oli, mutta niin paljon vaivan ja

hien jälkeen, ei saattanut muuta kuin pitää sitä, ellei juuri

paraimmanlajisena, niin ei ainakaan paljoa huonompana. Maaselässä

jouduimme kenties vielä suurempaan pulaan, sillä siellä ei ollut

sellaista kiveä kiukaan suulla. Mutta hätä aina keinot keksii. Meillä

oli senlaatuinen kynttilänjalka, jommoisia kaksi voidaan ruuvata kiinni

vastatusten ja sellaisella saimme täällä kahvin paahdetuksi. Vahinko

vaan, että sen toinen puoli oli poissa, sillä jos sekin olisi meillä

ollut, niin olisi molemmista yhteenkierrettyinä voinut saada

melkein kunnollisen kahvinpaahtimen. Viimein saimme isännältämme

lainata vanhan, pienen kuparikattilan, jossa yhdellä kerralla voimme

paahtaa suuremman määrän; kahvimme kuitenkin pahaksi onneksi paloi ja

sai karvaan maun, luultavasti savusta, jonka keskessä avointa kattilaa

ravisteltiin. -- Monien kokeilujemme kautta, jotka muuten talven

kuluessa olemme tehneet kahvin keittämisessä, sekä sisällä huoneessa

että ulkona taivasalla, olemme saavuttaneet seuraavat kokemukset: a)

Kahvi tulee sitä väkevämpää, kuta enemmän kahvijauhoja sekoittaa

veteen, b) Niin sanottu "sumppi" eli sakka tosin tummentaa kahvin

väriä, mutta muuten se tuottaa sangen vähän -- tai ei mitään --

hyötyä, vaan päinvastoin pilaa maun, jos menettelee niin kuin

talonpoikaisnaisilla Suomessa on tapana, nim. että sakkavesi kerrasta

toiseen jää itse kahvipannuun, c) Vesi on ennen jauhojen panoa vahvasti

keitettävä, mutta sen jälkeen tuskin ollenkaan tai vallan vähä, d)

Kerma on ylellisyysainetta, jota vailla varsin hyvin voi olla, milloin

sitä ei ole saatavissa, e) Kahvia voi juoda puukupeistakin, milloin ei

ole varsinaisia kahvikuppeja tai laseja, f) Kahvi selkenee itsestään,

kun se vaan jonkun aikaa saa olla alallaan.

Maaselästä läksimme iltapuolella 10:ntenä päivänä huhtikuuta, emmekä

sinä päivänä tulleet etemmäksi kuin ensimmäisen kyytivälin,

Rasnavolokiin (lapiksi Rasnjarg), minne luettiin 22 virstaa. Murmanneja

varten, jotka tässä jakautuvat kahteen joukkoon, lähtien toinen Kuolaan

päin, toinen itäänpäin kulkemaan, tänne oli Kuolasta tullut pari

porvaria mukanaan jauhoja, leipää, kalaa ja viinaa. Menekki lienee

ollut hyvä, sillä heillä ei enää ollut mitään jäljellä muuta kuin hyvin

vähä leipää. Itse Rasnavolokistakin matkusti seuraavana aamuna kaksi

henkilöä (lappalaista) meren rannalle, jäädäkseen sinne syksyyn asti.

Useita liikuttaviakin jäähyväishetkiä olen nähnyt ja kokenut, mutta

tuskin yhtään liikuttavampaa kuin näiden lappalaisten ero omaisistaan

oli. Jo ennenkuin ollenkaan tiesin, että matka oli edessä, näin

nuorenpuoleisen naishenkilön salaa itsekseen useaan kertaan vuodattavan

kyyneleitä, voimatta arvata, mikä häntä vaivasi. Mutta sittenkuin

matkalle aikovat olivat saaneet tavaransa järjestykseen, ja kun porot

oli tuotu metsästä, silloin vasta alkoi sisällä tuvassa perheen yleinen

itku ja nyyhkyttäminen, rintojen ristiminen ja kumarteleminen seinillä

riippuvien pyhäinkuvien edessä, yleinen suuteleminen ja syleileminen.

Sitten kaikki läksivät pihalle, missä toistettiin kaikki, mikä äsken

oli tuvassa tapahtunut, paitsi ristimistä, jota kuvien puutteessa

täällä ei voinut tehdä. Porot ahkioineen olivat vähäisen matkan

päässä, ja sinne koko seurue toisen jäähyväiskohtauksen jälkeen

siirtyi, siellä taas suudellakseen ja syleilläkseen toisiaan. Sitten

lähtevät asettuivat pulkkiinsa, joissa istuessaan heitä vieläkin kerta

suudeltiin ja syleiltiin; tähän asti se oli tapahtunut heidän ollessaan

seisaalla. Ja kun vihdoinkin lähdettiin liikkeelle pihasta, istuutuivat

monet kotia jäävistä lähtijöiden syliin, toiset heittäytyivät

raid-ahkioille (kuormille), ja sitten lähdettiin matkaan huimaa

vauhtia, sillä porot, jotka varsin vähän ymmärsivät suudelmia ja

syleilyjä, mutta sitä paremmin tunsivat tuiman tuulen, jossa jo kauan

olivat saaneet värjöttää, lähtivät kiitämään kaikin voimin. En siis

voinut nähdä viimeistä jäähyväiskohtausta, vaan palasin tupaan ja

rupesin ajattelemaan omaa lähtöämme, jotta sinä päivänä olisimme

voineet päästä yhtä väliä kauemmaksi Rikkataipaleeseen (lapiksi

Riksuol) asti, jonne 35 virstaa kuljettuamme hyvissä ajoin

saavuimmekin. Olisimme varsin hyvin voineet matkustaa yhden kyytivälin

lisää, mutta kun paikka oli hyvä ja puhdas, ja lisäksi isäntä ja muu

väki hyväntahtoiset ja kohteliaat, päätimme kernaammin jäädä tähän

teetä juomaan ja lykätä matkan seuraavaan aamuun. Rikkataipaleen

lappalaisella oli jotakuinkin hyvät teenjuonti-astiat, nimittäin

porsliiniset kupit ja kannu sekä kuparinen, puolentoista kannun

vetoinen kahvipannu. Edellisiä hän säilytti niitä varten vasituisesti

tehdyssä pienessä arkussa, jonka kanssa jo v. 1837 olin tehnyt

tuttavuutta. Luultavasti hänellä olisi ollut teetä ja sokeriakin --

ainakin hänellä v. 1837 oli --, mutta kun hän silloin oli minua

kestittänyt, oli vallan kohtuullista, että me nyt vuoromme kestitsimme

häntä. Sen jälkeen hän kernaasti olisi laittanut meille kelpo

illallisen, mutta valitti, että murmannit olivat syöneet kaiken hänen

kalansa, minkä vuoksi hän nyt ei voinut tarjota muuta kuin hyvää,

kotitekoista hapanta leipää ja suolaa sekä kalalientä, joka

oli keitetty muutamasta palasta vanhaa haukea. Seuraavana aamuna

toistettiin sekä teenjuonti että ateria. Sitten minua pyydettiin

iskemään suonta eräältä mieheltä, jolla oli päänsärkyä, ja kun sen olin

tehnyt, muuan vanha eukko samassa tarkoituksessa ojensi minulle

kätensä. Mutta koska hänessä ei suinkaan ollut liikaa verta, vaan

pikemmin päinvastoin, ja pistimeni sen lisäksi oli hirveän tylsä,

selitin, ettei suonenisku häntä auttaisi, ja tämän hän heti uskoihin.

"Mutta mikä sitten minua on auttava?" hän kysyi. "Kuolema", vastasi

joku vierestä vapauttaen tällä lyhyellä neuvolla minut keksimästä

parannuskeinoa hänen kivulloisuuteensa, joka kuitenkaan kaikesta

päättäen ei voinut loppua ennen kuin haudassa. Lähemmin tarkastaessani

hänen käsivarttaan, huomasin, että se väriltään oli aivan kuin

keltapohjaista kattuuni-kangasta, jossa tiheässä toistensa vieressä oli

pieniä kalpeita ruusuja. Jos hän olisi ollut jotakin villiä

kansanrotua, eikä sävyisä, kristitty lappalaiseukko, olisin ensi

näkemältä luullut, että tämä oli erityisenlaista ihonmaalausta, mutta

nyt en tietänyt, mitä se lie ollut. Tietysti häneltä kysyin syytä

noihin lukemattomiin täpliin, ja sain nyt tietää, että ne kaikki

johtuivat _moxista_ [moxa (lue mohha): pieni, pujomarunan (artemisia

vulgaris) lehdistä ja kärjistä valmistettu, helposti palava, keilan

muotoinen esine, jota ennen poltettiin iholla luuvalon, märkäpesien

y.m.s. parantamiseksi], joita hän kivulloisuutensa vuoksi aika ajoin

oli polttanut käsivarrellaan. Luultavasti toinenkin käsivarsi oli yhtä

täplikäs, kuten myös niska ja eri osat hänen muuta ruumistaan, vaikka

en sitä varmasti tiedä, kun en erityisesti tullut häneltä sitä

kysyneeksi.

Rikkataipaleesta tulimme jotenkin myöhään lähteneiksi matkaan; ja kun

päivä oli lämmin, keli raskas ja porot huonot, emme sinä päivänä

ehtineet kauemmaksi kuin 33 virstan päässä olevaan Jokostroviin

(lapiksi: Tjueksuol), jonne iltahämärässä saavuimme. Vähää ennen meitä

oli kuusi venäläistä sotamiestä vastaiselta taholta tullen ja Kuolaan

matkustaen tänne saapunut ja yöpynyt. Kun tämän vuoksi tuntui tulevan

ahdasta, viivyimme täällä ainoastaan muutaman tunnin, joimme teetä ja

söimme illallista, minkä jälkeen yön selkään jatkoimme matkaa

Sasjeikaan, 30 virstaa eteenpäin. Tällekin taipaleelle saimme erittäin

kuonot porot, niin että, vaikka yöllä ei voinut valittaa kelin

raskautta, emme kuitenkaan ennenkuin kello 5 seuraavana aamuna

saapuneet perille, ja silloin kumpikin olimme jotenkin uniset. Sillä

jos pulkassa olisikin voinut nukkua, mikä yleensä ei juuri tahdo olla

mukavaa, niin meitä nyt sitä paitsi häiritsi kyytimiehen alinomaa

toistama: prokleätoi! [kirottu, saakelin -- --] y.m. sen kaltaiset

soimasanat, jotka hän porolle antoi, kun ne eivät muuten

tahtoneet juosta edelleen. Tämän lisäksi murmannit olivat ajaneet tien

kauheille kuopille, joita tosin uusilla jäljillä oli koetettu kiertää,

mutta nämä kulkivat niin läheltä kuopan reunaa, että valveillakin ollen

oli vaikeata estää pulkkaa niihin suistumasta. Mutta jos vähänkin

koetti torkahtaa, saattoi olla varma siitä, että pulkkineen päivineen

päistikkaan syöksyi lähimpään kuoppaan, minkä jälkeen sai korviinsa

kyytimiehen prokleätoi-huudon. Mutta mitenkä hän "prokleätoitsikaan"

porojansa, yksi niistä kuitenkin väsyi niin perinpohjin, ettei tahtonut

kulkea askeltakaan eteenpäin. Lappalainen ei lähde millekään pitemmälle

matkalle ottamatta mukaansa yhtä tai useampaa varaporoa, jotka

sidottuina kukin ohjastaan kulkevat hänen oman ahkionsa tai

kuorma-ahkion jäljessä. Sellaisen varaporon hän nyt pani väsyneen

sijaan kuormaa vetämään ja sitoi väsyneen sen paikalle. Mutta eipä

poro näinkään ottanut kulkeakseen edelleen, johtuipahan sitten

ylenmääräisestä väsymyksestä tai poron omista oikuista. Lappalainen

lienee luullut jälkimäistä, sillä hän löi ja potki loikovaa poroa

enemmän kuin mitä hentoi katsella, kunnes viimein sai sen jaloille.

Sitten hän riensi pulkkaansa ja alkoi ajaa eteenpäin, mutta vaikka poro

sitä ennen ei ollut ehtinyt paneutua pitkäkseen, saattoi olla varma

siitä, että se muutaman askeleen päästä oli sen tekevä, annettuaan

ensin seisaallaan ollen valjaissaolevan poron vetää itseään kappaleen

matkaa eteenpäin. Lopuksi eivät auttaneet lyönnit, potkut eikä

"prokleätoi", vaan poro loikoi vallan liikkumatonna ja antoi pitkänään

laahata itseään, jos lappalaista halutti. Silloin vasta lappalainen

huomasi panna väsyneen poron tyhjään ahkioon, ja sitten hän, tultuamme

jäältä maalle, sitoi sen puuhun ja jätti siihen. Olisi ollut parempi,

jos hän olisi tehnyt sen jo paljoa aikaisemmin, niin poro parka olisi

säästynyt näin rajulta kohtelulta, ja itse olisimme pikemmin päässeet

perille.

Sasjeikassa tehtyämme epäonnistuneen kokeen nukahtaa ja nukkua

hetkinen, läksimme viimeiselle taipaleelle, joka vielä oli

jäljellä Kannanlahteen päin, ja jota oli 30 virstaa. Nekään porot,

jotka täältä saimme, eivät olleet varsin kadehdittavat, mutta kuitenkin

paljoa paremmat edellisiään. Peläten, etteivät porot jaksaisi, oli

Kannanlahdessa asuva porvari PahkofF, jolla on hoidonalaisina kievarit

aina Rasnavolokiin asti, lähettänyt hevosen meitä vastaan; hän oli näet

sitä ennen saanut tiedon tulostamme mieheltä, joka kuljetti perille

Kuolan postia, ja joka ennen meitä oli lähtenyt Sasjeikasta. Hevonen

tuli meitä vastaan, kun meillä vielä oli jäljellä Kannanlahteen kolme

virstaa, ja nyt saimme sanoa hyvästi poroille, kuinka pitkäksi aikaa,

vuodeksiko, toiseksiko, taikka vielä viideksikö, elikkä kaikeksi iäksi,

sen ainoastaan Herra tietää.

Eipä voi muuta kuin tuntea kaihoa, kun toista sataa peninkulmaa

porokyydillä matkattuaan taas ensi kerran istuutuu hevosen rekeen.

Sillä jos kohta on totta, mitä J.J. Tornaeus teoksessaan "_Beskrifning

öfver Torneå och Kemi Lappmarker_", Sthm 1772 [= Kuvaus Tornion- ja

Kemin-Lapista, Tukholma v. 1772] 56 sivulla sanoo, että se, joka saa

ajettavakseen laiskan poron, ei voi odottaa mitään pahempaa,

kun hänen näet täytyy väsyksiin asti sitä lyödä ja riuhtoa, niin

porokyyti kuitenkin on "muuten, kun on kauniit eläimet ja kunnolliset

ajoneuvot, hupaisa ja miellyttävä matkustustapa, eikä näytä pahalta kun

etenkin isossa seurueessa tällä tavoin matkustaa", kuten Högström

edellä mainitussa selonteossaan, 108 sivulla, huomauttaa. Muuten poro

yleensä on vankempi ja vilkkaampi syksyllä ja talvella kuin myöhemmin

keväällä, ja aina se panee pahakseen, jos ei saa pitää pientä ettonetta

sekä pientä lepoa päivän valjetessa. Kahden suuriarvoisen henkisen

ominaisuuden, ymmärryksen ja muistin, puolesta se ei taida paljoa jäädä

itse hevosesta jäljelle; ainakin mitä jälkimäiseen tulee, se kuuluu

muistavan tien, jota kerran ennen on kulkenut ja vielä paremmin kaikki

syöttöpaikat.

Koko tie Kuolasta Kannanlahteen on mäetöntä, jos kuitenkin jättää

lukuun ottamatta loivan-puolisen rinteen, jota myöten Maaselästä tullen

laskeudutaan Imandran järvelle, sekä viimeisen kyytivälin lähinnä

Kannanlahtea. Tällä taipaleella viisi vuotta sitten tein ensi kokeeni

porolla-ajamisessa, ja tunsin nyt erästä mäkeä kulkiessani saman

petäjän, jota vastaan poro silloin minut laahasi, sitä ennen pudottuani

pulkasta. Meminisse juvat. [Muistelu huvittaa.] Puoli matkaa Kuolasta

on maata ja vähäisiä järviä, sitten alkaa 90:n virstan pituinen

Imandra-järvi, joka loppuu vasta viimeisellä kyytivälillä; kuitenkin

tällä matkalla tulee kulkemaan useiden erilevyisten nienten poikki,

niin ettei alinomaa ole alla sama jää. Karttoihin, jotka olen nähnyt,

tämä järvi on kuvattuna leveämmäksi kuin se itse todellisuudessa on,

sillä se ei yleensä ole varsin leveätä. Sen lappalainen nimi sanottiin

olevan Äävver jävr s.o. suomeksi Avarajärvi. Useat karjalaiset sanoivat

tätä järveä Inariksi, siis samaksi kuin Inari-järveä Suomessa.

Mistä nimi Imandra johtunee, lienee vaikeata saada selville, ellei

mahdollisesti voisi selittää sen tulevan sanasta Emäjärvi; sana

emä on murteellisesti varsin hyvin voinut muuttua ima sanaksi

(virolaiset kirjoittavat _emmä, emma ja imma_, jotka lausutaan emä,

ema, ima). Tästä ima muodosta on voinut tulla jotenkin tavallisen

johtomuodostuksen kautta imanto (tai iminta), ja sanasta imanta-järvi

saadaan imandra johtopäätteellä, joka nimissä ei ole ollenkaan tavaton.

Vertaa tähän I[i]vantiira ja Lentiira sanoja, jotka tapaa järvien

niminä Kajaanin läänissä sijaitsevassa Kuhmon kappelissa ja Aunuksen

kuvernementin pohjoisosassa. Paitsi äidin merkitystä emä sanalla

suomessa on toinenkin merkitys; se näet myös tarkoittaa jotakin suurta,

jonkun perustaa tai juuria, ja järvi sana menettää usein, Venäjän

karjalassa j:nsä yhdyssasanoissa, esim. Paanärv pro Paanajärvi

(johtuneeko lappalaisesta sanasta _paadne_, hammas?). Vallan

samanlaisen luulisin Inari (eli Enari) sanan johdon olevan, nimittäin

lappalaisista sanoista ädne, äiti, ja jävre (eli javre), järvi, joista

ädne sanalla niinikään on ollut, jollei perus-, niin ainakin

sivumerkityksenä suuruuden käsite, mistä lisäksi lappalainen

ja suomalainen komparatiivimuoto ädnah ja enempi tuntuvat johtuvan. Se

seikka, että lappalaiset itse sanovat tätä järveä Anariksi, ei tuota

mitään erityisiä vaikeuksia tälle johdolle, kun näet a, ä ja i

lukemattomissa muissakin tapauksissa lapin kielessä vaihtelevat. Vertaa

lisäksi norjalaiseen muotoon Indiagr, missä d ja n ovat vaihtaneet

paikkaa ja v on muuttunut g:ksi; tämä viimeinen seikka on sama ilmiö

kuin se, joka vielä tänä päivänä tavallisena esiintyy muutamissa suomen

murteissa, joissa äännetään _nakris, kakra, siekla_ pro nauris, kaura,

seula.

Ajettuamme Imandraa pitkin neljäkymmentä virstaa, oli meillä sivulla

pilvenkorkuiset Umbteg vuoret, jotka läheltä Maaselkää alkaen ja kauan

ennenkuin tulimme Imandran jäälle, muutaman päivän alinomaa olivat

näkyvissämme. Alussa se, joka ei ennestään niitä tuntenut, ei mitenkään

voinut sanoa, olivatko ne vaaleita pilvenhattaroita taivaan rannalla

vai pilviä tavoittelevia vuoria. Edellisellä kerralla täällä

matkustaessani, jolloin oli pilvisempi ilma, todella petyin, niin etten

edes mitä lähimmän matkan päässä oikein tietänyt, näinkö edessäni

vuoren harjanteen vai pilven. Ne ovat Imandran itärannalla, noin 10

virstaa etelämpänä Rikkataivalta, vaikka Rikkataipaleessakin näytti

siltä kuin ne olisivat olleet lähellä, järven vastakkaisella rannalla.

Venäläisten antama nimi on Gibin, karjalaisten Hiipinä, lappalaisten

Umbteg. Kuinka kauan niitä vielä olisi saattanut nähdä, sittenkuin

viimein olimme tulleet niiden ohi, en voi sanoa, kun Jokostrovista

lähdettyämme yö meidät yllätti, ja kun sitä paitsi päivälläkin oli

vaikeata pulkasta katsella esineitä, jotka olivat takana. Jopa oli

vaikeata muutamina päivinä, jolloin aurinko paistoi kirkkaammin, nähdä

mitään edessäänkään olevan, kun näet auringon paiste heijastuneena

suuresta lumiaukeasta ei ollut silmille ollenkaan terveellistä. Täytyi

pitää ne kiinni ja koettaa kohdistaa katseensa yksistään poroon ja

pulkan keulapuoleen. Kun joskus tuli matkustamaan jonkun niemen poikki,

jolla näki metsää, niin tämä oli hyvin miellyttävää lepoa silmille.

Metsät olivat yleensä koko tien, jota kuljimme, sangen hyvät, kasvaen

petäjää, kuusta ja koivua. Kuolaa vielä pohjoisempana nämä puulajit

kasvavat melkoisen korkeiksi ja suuriksi. Kildinissä, siis kahta

peninkulmaa pohjoisemmassa, näin vallan lähellä. kylää koko metsikön

suorarunkoisia, korkeita koivuja, joista useimmat tyvestä olivat

läpimitaten 4-5 tuumaa, jopa muutamat 1 1/2 korttelia. Kannanlahtea

lähinnä olevalla taipaleella kasvoi monessa paikoin oivallista

hirsimetsää, ja useissa puissa näin kaarnaan leikatun ylös-alaisin

käännettyjä ihmisen kuvia, joiden merkityksestä en voinut saada

mitään selitystä, jos ne muuten mitään merkitsivätkään; kenties ne

olivatkin poikien ja lasten taidonnäytteitä, kun joskus eivät olleet

voineet saada parempaa tehtävää kuin ruveta leikkaamaan päällänsä

seisovia ihmisenkuvia puihin.

Ennenkuin nyt siirryn uuteen maailmaan, nimittäin venäläiseen,

sallittakoon minun jäähyväisiksi lappalaismaailmalle vielä mainita

jotakin heidän kielestään ja murteistaan. Lukuunottamatta osaa

tunturilappalaisia, kaikki muut puhuvat oikeastaan kahta kieltä,

äidinkieltään ja sen ohella hallitsevan valtion kieltä. Suomen

lappalaisten suomen kielestä on jo aikaisemmin puhuttu, ja yhtäläisiä

mestareita lienevät enimmät Ruotsin ja Norjan lappalaiset ruotsin ja

norjan kielissä. Mutta Venäjän lappalaisten, ainakin niiden, jotka

asuvat Kuolan tienoilla ja siitä Kannanlahteen johtavan valtatien

varrella, sanottiin enimmästi puhuvan venättä, niin että puheesta oli

vaikeaa erottaa heitä synnyntävenäläisistä. Niiden tietojen mukaan,

jotka meillä oli tilaisuus saada, on Venäjän lappalaisten äidinkielessä

kolme päämurretta, joista ensimäinen on yhteinen Kuolaa lännempänä ja

Imandra-järven ympärillä asuvilla lappalaisilla, lukuunottamatta tämän

järven pohjoispuolella olevaa Maaselän kylää; toinen taas Maaselän ja

Kuolasta itään ja koilliseen asuvilla lappalaisilla; kolmas Turjan

lappalaisilla, jotka asuvat ennen mainitun niemimaan itä- ja

kaakkoisosassa, etäisimpinä Kuolasta. Norjan lappalaiset tosin eri

paikoissa puhuvat kieltään hieman eri lailla, mutta kun tämä erilaisuus

ei ole huomattavampi, on täydellä syyllä oltu jakamatta kieltä eri

murteisiin. Eipä utsjokelaistenkaan kieltä tarvitse erottaa Norjan

lapista; mutta inarilaiset puhuvat keskenään erityistä lapin murretta,

ja useimmat sitä paitsi Norjan lappia ja suomea. Suomen alalla

esiintyvä Sompion kieli tuntuu yleensä olevan Inarin lapin kaltaista,

vaikka siihen on sekoittunut vielä enemmän suomea. Vielä on

mainitseminen Ruotsin lappalaisista, että heilläkin on olemassa useita

eri murteita, joille on annettu nimeksi Uumajan, Piitimen, Luulajan ja

Tornion j.n.e. murteet, mutta kun heillä nyt on sama kirjakieli,

ainakin yksi ainoa Raamatun käännös, niin nämä murteet vähitellen

lähennevät toisiansa, lopulta muuttuen yhdeksi kieleksi, paitsi ehkä

pohjoisimmalla seudulla vallalla olevaa murretta, joka ei suuresti eroa

Norjan lapista. Jos minun tässä sallitaan sanoa Venäjän lappalaisista

murteista läntistä Notoseron, pohjoista Semiostrovin ja itäistä Turjan

murteeksi, niin lapin murteet kaikkiaan ovat seuraavat: a) Norjan

lappi, b) Ruotsin lappi ja c) Ruotsin lapin murteet, d) Inarin murre,

e) Notoseron (eli Nuortijäyrin) murre, f) Semiostrovin murre ja g)

Turjan murre. Norjan lapin murretta kuuluu puhuvan noin kymmenen

tuhatta henkeä. Ruotsin lapin murteita kolme tuhatta (?), Inarin ja

Sompion murretta noin viisisataa, notoserolaista hieman seitsemättä

sataa, semiostrovilaista viisi tai kuusi sataa ja turjaa neljä tai

viisi sataa. Mutta, kuten jo aikaisemmin mainittiin, ei ole varmaa,

eikö koko Turjan murre mahdollisesti voisi liittyä jompaankumpaan

muista päämurteista; samoin voipi vasta tarkemman tutkistelun jälkeen

sanoa, mihin alaosiin (kielenmuunnoksiin) muut Venäjän lapin murteet

saattavat jakautua. "On joka suhteessa hyvin valitettava asia, etteivät

venäläiset ole mitään tehneet tämän kielen (lapin) viljelemistä

varten", sanoo Rask yllämainitussa teoksessaan, II osan 340 s:lla, ja

tähän hänen lausuntoonsa täydelleen yhdymme, lisäten vaan, että on

vallan sama syy valittaa, että suomalaiset ovat laiminlyöneet Suomen

lapin murteiden tutkimisen, ja sitä suuremmalla syyllä, kun juuri

suomalaiset oman kielensä sukulaisuuden vuoksi lapin kielen kanssa

olisivat kaikista sopivimmat tutkimaan ja viljelemään lapin kieltä.

Mutta sellainen on vielä tapa meillä, että mennään Halikon kautta

Ruotsiin, harrastetaan kaikennäköisiä vieraita asioita ja annetaan

saksalaisille tai muille halukkaille tilaisuus tutkia sitä, mikä on

meitä lähinnä, kuten esim. lapin, jopa itse suomen kieli! Ainoastaan

Norjan ja Ruotsin lappi ovat jotenkin hyvin tutkittuja ja muokattuja,

mutta eivät kuitenkaan suinkaan niin perinpohjin, etteivät ne vieläkin

antaisi paljon tekemistä filologille, joka tahtoisi vertaillen tutkia

kaikki lapin murteet, s.o. koko lapin kielen. Mikä avara ala! -- ja

kuinka tärkeä sellainen tutkimus olisi, sen osottakoon myös Raskin

lausunto usein mainitussa teoksessa (II osa, 331 s.). Hän sanoo:

"näyttää siltä kuin Europan ja Aasian väestön ja kielen synty suureksi

osaksi olisi etsittävissä lappalais-suomalaisesta kansanheimosta tai

sen sukulaisheimoista, joita yhteisellä nimellä saattaa sanoa

skyyttalaiseksi kansanroduksi. Tämän kysymyksen tutkiminen on omansa

herättämään kielentutkijan ja historioitsijan, jopa jokaisen

mielenkiintoa, joka haluaa tuntea sukuamme sen monia eri haaroja ja

näiden keskinäisiä suhteita myöten. Jo Arndt lausui sen toivomuksen,

että joku taitava kielentutkija ennakkoluuloitta tarkastaisi niitä

kaikella sillä tunnollisuudella, jota ne todenmukaisina jätteinä

kielestä, joka on ollut maailman vanhimpia, ansaitsevat." -- On todella

hämmästyttävää nähdä, kuinka vähäisellä innolla ja vakavuudella

kielentutkimusta vielä yleensä harjoitetaan, ja kuinka kaukainen se

aika vielä välttämättömästi on, jolloin kävisi mahdolliseksi uudelle

von Linnélle ruveta miettimään jotakin järjestelmää, joka käsittäisi

kaikki maanpiirin ihmiskielet. Tällaisen miehen edeltäjänä tosin

ilmestyi Tanskassa joku aika sitten usein mainittu Rasmus Rask, mutta

mitäpä hänkään voi aikaansaada, kun erikoistutkimukset olivat niin

niukat? Hänen täytyi itse ryhtyä yksityiskielien lähempään tutkimiseen

niiden kotimaassa ja enempi ehtiäkseen panna yövalvonnan ja rasitusten

kautta alttiiksi terveytensä ja henkensä Intiassa. Ihmisen järjen ja

ajatuskyvyn, hänen kielensä ja tekoinsa kautta Jumalan voima ihmisessä

ilmestyy, ja ihmisen ulkopuolella koko luonnossa, ja joka päivä

koetetaan yhä paremmin päästä tämän ilmestyksen perille; kaivetaan

esille maan sisustat, jotta löydettäisiin muutamia ruostuneita esineitä

menneiltä vuosisadoilta tai muita entisaikaisen luonnon jätteitä,

maksetaan suuret rahat amerikkalaisesta harakasta tai grönlantilaisesta

tikasta tai afrikkalaisesta myyrästä, samoin kuin maailman joka

kolkasta haalituista ruohoista ja sammalista, tutkitaan, riidellään ja

kirjoitetaan järjestä, usein niin kauan kuin sitä on itsellä kipinäkin

jäljellä; mutta kielet, ne jätetään oman onnensa nojaan ja kielten

tutkimus sattumusten varaan. Tärkeimmät työt mitä tällä alalla on tehty

[Huomautetaan, että tämä on kirjoitettu 12 vuotta sitten. (Kirjoittajan

huomautus Litteratarbladet'in lukijalle)] -- ja mistä tulevaisuudessa

voi toivoa koituvan joitakin hedelmiä kielten tutkimuksellekin -- ovat

syntyneet sivuseikkana lähetysseurojen ja yksityisten kristinuskon

levittäjien toimesta, joita siellä täällä ilmestyy jonkun kansan

sekaan, joka muuten sille oudolla kielellä ei olisi voinut saada

mitään, ei edes pintapuolista tietoa kristinopista. Yhtä satunnaista on

se voitto, joka on tullut kielien osaksi historiallisten tutkimusten

kautta, eikä tämä voitto kokonaisuudessaan ole suurenarvoinen, kun

kielitieteen ei vielä ole onnistunut edes historian palkkalaisena

päästä parempaan asemaan ja näyttää, mitä se sellaisenakin etenkin

muinaishistorian hyväksi kykenisi aikaansaamaan. Mutta onpa aika

lopettaa nämä kielimietteet, vai miksi heitä tahtoisi sanoa, jotka myös

varsin hyvin olisivat voineet jäädä mainitsematta, sillä onhan maailma

kuitenkin täpösen täynnä kielentutkijoita, kuten jokainen tietää, ja

nämä ovat milloin tahansa valmiit kirjoittamaan pitkiä tutkimuksia

kaikennäköisistä seikoista, kuten esim. siitä, onko Tacitus tai

Sallustius kirjoittanut ac vai atque, cum vai quum j.n.e. joissakin

lauseissaan. Ei siis sanaakaan siitä enempää, vaan onpa aikomukseni

suosiollisen lukijan seurassa, jos hän muuten tahtoo yhtyä minuun,

alkaa uusi retkeily Kannanlahdesta Vienanmeren rannalla olevaan

Kemin kaupunkiin.

Keli on vielä jotenkin hyvä, tie sitäpaitsi ei ole 300:a virstaa

pitempi, minkä vuoksi toivon, etten liian kauan viivy matkalla, vaikka

tosin ei voi siellä täällä välttää muutaman tunnin viipymistä. Aluksi

täytyykin viivähtää itse Kannanlahdessa, joka on 40-taloinen kurja

kauppala (volost), Nivajoen oikealla rannalla sekä jotenkin lähellä

muutamia melkoisia vuoriylänköjä; näitä muuan karjalainen sanoi

Ristivaaraksi, Rautavaaraksi, Volosnavaaraksi ja Selednavaaraksi.

Olipa tshinovnikkakin (virkamies) seudulla, nimittäin stanovoi,

jonka tehtäviä ja vaikutusalaa en kuitenkaan niin tarkoin tunne,

jos hänellä muuten liekkään muuta tehtävää kuin se, että on

sijoitettu tälle paikkakunnalle ja kestitsee matkustajia. Schmidtin

venäläis-saksalaisesta sanakirjasta olen hakenut stanovoi sanan

merkitystä, mutta en ole löytänyt mitään sellaista, joka sopisi

virkamieheen, joten en tiedä muuta kuin että sana johtuu verbistä

_stanovitj_, joka merkitsee asettaa, sijoittaa. Kuitenkin muistelen

jossakin kuulleeni, että hänen tehtäviinsä myös kuuluu seudun vapaana

pitäminen kielletystä (tullaamattomasta) tavarasta. Itsellä hänellä ei

ainakaan ollut luonaan sellaista, jota vähintäkään olisi voinut epäillä

kielletyksi, sillä paitsi teetä ja ruokaa kuului hyväntahtoiseen ja

runsaaseen kestitykseen oikea venäläinen _vodka_ [viina], jota

suuremman varmuuden vuoksi myytiin ja ostettiin tarkasti suljetuissa

pulloissa säilytettynä. Paitsi häntä -- joka näytti sangen

säännölliseltä ja hyväntahtoiselta mieheltä -- oli seudulla vielä

postintarkastaja eli smotriteli sekä pappi, joita meillä ei kuitenkaan

ollut kunnia nähdä.

Ennen muinoin Kannanlahti lienee ollut huomattava paikka; ja suoraan

vastapäätä ojan toisella puolella olevalla niemellä sanottiin ennen

olleen kolmikirkkoinen luostari. Sen olivat sodan aikana njemtsit

(karjalaiset vai norjalaiset?) hävittäneet, minkä tähden siellä nyt ei

nähnyt muuta kuin kirkon ja ani harvoja huononpuoleisia taloja.

Lisäksi puhutaan vanhassa karjalaisessa runossa Kannanlahden (paikan

karjalainen nimi) tytöistä, jotka muutamat nuoret miehet olivat vähällä

ryöstää ja myydä Vienassa (Arkangelissa); tästä saattaa myös olettaa

että tällä seudulla ennen muinoin vallitsivat paremmat olot, sillä en

luule, että nykyisistä Kannanlahden tytöistä saisi suuria voittoja,

möipä heidät sitten Vienaan tai minne muualle tahansa.

Kannanlahdessa meidän oli pakko jättää pulkkamme, joilla koko talven

olimme matkustaneet Lapissa. Samoin kuin eroaa uskollisesta

ystävästään, jota kenties ei koskaan enää näe jälleen, erosin

oivallisesta pulkastani, jossa ei ollut mitään muuta vikaa kuin se,

joka meihin kaikkiin kerran tulee, nimittäin, että kerran vanhenemme ja

heikonnumme. Syntyisin se oli Sodankylän pitäjän Kittilän

seurakunnasta; siellä se oli aikoinaan tehty valitusta koivusta;

jalkojen suojaksi oli siihen laitettu erityinen kate eli kuomi samasta

puulajista ja päällystetty hylkeen nahalla. Talollinen Korvanen

Sodankylässä oli nuorempana ostanut sen rakkaalle vaimolleen, joka

monet vuodet oli jouluna ja pääsiäisenä sillä kulkenut Sodankylän

kirkolle. Pyytämällä pyydettyäni Korvanen myi minulle tämän pulkan

kuudesta pankkoruplasta, vaikka hänen vaimonsa olikin suuresti kauppaa

vastaan. Varmasti ja vahingoittumatta tuo pulkka oli talven kuluessa

seurannut minua ensin 18 peninkulmaa Inariin, sitten 16 peninkulmaa

Karasjoelle Norjan-Lappiin, sitten samaa tietä takaisin Inariin,

Inarista 9 peninkulmaa Paatsjoenniskaan, sieltä edelleen 10 peninkulmaa

Syngel-lappalaisten luo, sitten 15 peninkulmaa Kuolaan ja täältä

kolmattakymmentä peninkulmaa Kannanlahteen. On kyllä totta, että se

alamäissä joskus kiiruhti liiaksi, niin että minun oli vaikea pysyä

mukana, mutta eipä se koskaan kokonaan minua hylännyt, vaikka hetkeksi

jättikin jäljelle. Loivemmissa mäissä se ei sitä tehnyt, vielä vähemmin

tasaisella maalla.

Kannanlahdesta kuljimme 30 virstaa Kneäsagubaan ja sieltä toiset 30

virstaa Koudan kauppalaan. Kneäsaguba on köyhä, noin 25-taloinen

kylä; sillä lienee alkujaan ollut karjalainen nimi Ruhtinan lahti,

josta nykyinen nimi lienee venäläinen käännös, kuten kylän asukkaatkin

olivat venäläisiä tai oikeammin venäläisten ja karjalaisten sekarotua.

Sama lienee suureksi osaksi muidenkin täkäläisen merenrannikon

venäläiskylien asukkaiden laita, vaikka venäjän kieli niissä tätä

nykyä on päässyt melkein yksin vallitsevaksi. Ne monet karjalaiset

paikannimet, joita täällä sekä useissa paikoin Venäjän-Lappia tapaa,

kuten Maaselkä, Rikkataival, Niva-joki, Kannanlahti tai myöskin

selvät yleisten karjalaisten paikannimien venäläiset muunnokset tai

käännökset, kuten Pinosero (Pienijärvi) pohjoiseen Kannanlahdesta,

Verchosero (Korkialampi) Kannanlahden ja Kneäsaguban välillä,

Bjälosero (Valkiajärvi), Startsevosero (Ukonjärvi), Startsevaguba

(Ukonlahti) Kneäsaguban ja Koudan välillä, Pajakanta-guba (Pajukanta),

Glubokosero (Syvälampi) y.m. tekevät jotenkin luultavaksi, että

Kneäsagubakin on venäläinen käännös nimestä Ruhtinan lahti, joka nimi

esiintyy Suomessa, missä sitäpaitsi on muita samanlaisia kuten Ruhtinan

salmi, Ruhtinan salo, Ruhtinan kivi j.n.e. Sellaisia käännöksiä ovat

myöskin kaiketta epäilyksettä niinet Tshornarjeka, Ljetnarjeka y.m.

Karjalassa yleisesti käytetyistä paikannimistä Mustajoki, Kesäjoki:

venäläisillä näet on se tapa, että pitävät paikannimiä samanarvoisina

kuin muita lisänimiä (epiteettejä), jotka kääntävät niin pian kuin

tietävät niiden merkityksen. Tästä johtuu melkoinen sekavuus

maatieteellisessä suhteessa, mutta toiselta puolen he siitä saavat etua

kielensä soinnukkaisuudelle, sillä vieraat paikan-nimet kuuluvat

kuitenkin vierasperäisiltä monessa kielessä.

Koutaan saavuimme sydänyöllä; jonkun aikaa kolkutettuamme meidät

päästettiin stantsian oli kestikievarin pihaan. Vaikka pari kolme

vanhanpuoleista naishenkilöä asui ja nukkui siinä huoneessa, johon

meidät päästettiin, ei meidän ollut toivomistakaan mitään vuoteen

valmistamista meille, minkä vuoksi paneuduimme maata lattialle

matkalaukkujemme, reppujemme ja vaatteidemme keskelle, ja nukuimme

hyvin seuraavaan aamuun. Yleensä emme ole nukkuneet kunnollisesti

laitetussa vuoteessa sitten kun pastori Durchmanilla Inarissa.

Lappalaiset antavat toisen panna maata minne tahtoo ja laittaa

vuoteensa niin hyvin kuin osaa; korkeintain tuovat porontaljan alle

pantavaksi; Kuolassa meillä tosin oli sänky, mutta ei likimainkaan

kunnollista vuodetta; Kannanlahdessa makasimme kaksi yötä lattialla

ja samoin kaikissa majapaikoissa sieltä Kemiin asti, sillä ei

yhdessäkään niistä nähnyt edes sängyn merkkiä, sitä vähemmin erityistä

vierashuonetta.

Seuraavana aamuna meitä tuli tervehtimään Koudan golovan piisari. Sekä

piisari että golova ovat Suomessa outoja sanoja, sen tähden heti

paikalla koetan taitoni mukaan niitä selittää. _Golova_ on jonkunlainen

kunnallisesimies, joka piirissään selvittelee jokapäiväisiä, vähemmän

tärkeitä asioita, ja kun hän usein itse on kirjoitustaidoton, hänellä

on apurinaan palkattu kirjuri, ja tämän nimenä on _piisari_. Piisarin

käynnin tarkoitus oli, mikäli saatoimme arvata, kysyä, olimmeko

asianmukaisilla passeilla varustettuja henkilöitä; sen tähden, hänen

istuttuaan jonkun aikaa, säästimme häneltä vaivan kysellä passejamme,

näyttäen ne itsestämme. Sitten panimme toimeen vähäiset aamupäivä

kekkerit, lähetimme ostamaan viinaa, jota meillä Maaselästä

lähdettyämme ei ollut hallussamme ollut, lainasimme toisesta talosta

teekeittiön ja lasit itse piisarilta. Seuraamme lisäsi vielä

postin-smotriteli, vanha rehellinen sotamies tai kersantti,

luultavasti jälkimäinen, hän kun näet osasi lukea kirjoitettua, ehkä

kirjoittaakkin. Sitten juotiin teetä vankasti, ja muun muassa tuli

kysymys siitä, oliko meillä _podorozhnaa_. Tämän harmillisen sanan

olimme jo lappalaisilta kuulleet, vaikka sillä siellä ei ollut mitään

merkitystä, mutta täällä ja jo aikaisemmin Kannanlahdessa ja

Kneäsagubassa se merkitsi sitä, että joko piti olla podorozhna tai

täytyi joka paikassa tinkiä ja riidellä tuntikaudet kyytihevosista ja

päälle päätteeksi maksaa melkein kaksinkertaiset kyytirahat tavallisiin

verrattuina. Kannanlahdessa stanovoi oli auttanut meidät matkaan.

Kneäsagubassa kaikki kylän miehet kokoontuivat pirttiin, missä asuimme,

ja neuvottelivat parin tunnin ajan siitä, voisivatko kiskoa meiltä

mielin määrin kyytirahoja, vai olivatko velvolliset kyyditsemään meitä

laillisesta kyytimaksusta. Koudassa sana podorozhna oli ensimäisiä,

jotka kuulin perille tultaessa ja myös ensimäinen, joka aamulla

herätessämme kajahti korviimme; eikä siinä kylliksi -- unetkin olivat

lyhyen levon aikana enimmäkseen koskeneet podorozhnaa. Seuraavana

aamupäivänä koutalaiset sitten neuvottelivat podorozhnasta kello

2:teen i.p., jolloin viimeinkin saimme kyytihevoset. Piisari ja

postin-smotriteli kyllä keinottelivat ja puhuivat puolestamme, mutta

luultavasti heitä pidettiin puolueellisina, kun olivat olleet meillä

teevieraina. Riidan ja neuvottelun kestäessä, ja kun ei mitään

kyytihevosia näkynyt, ajattelimme jo jäädä pariksi viikoksi Koutaan ja

tiedustelimme huonetta, jossa olisimme voineet asua ja työskennellä,

kunnes olisimme voineet saada postia myöten podorozhnan Kuolasta, josta

aioimme kirjeteitse pyytää tätä tärkeätä asiapaperia. Mutta viimein

tuli mainittuun aikaan kaksi hevosta ja rekeä pihaan, ja kuultuamme nyt

tehdyn sen päätöksen, että olimme kyydin saavat, ja kun viipymisen

kautta parin viikon kuluttua kelirikkokin olisi voinut käydä

haitalliseksi matkan jatkamiselle, päätimme lähteä matkaan. Piisari

vielä antoi meille kirjoituksen, jonka oli määrä riidatta ja

petkutuksetta auttaa meitä pari kyytiväliä eteenpäin, kuten kävikin.

Kouta on muuten pieni, noin 50-taloinen kauppala; taloista useat ovat

kaksikerroksisia ja yleensä paremmin rakennetut kuin Kannanlahdessa.

Asema lienee kesällä hyvinkin kaunis, kun näet Koutajoki suureksi

osaksi ympäröi kauppalan, virraten ensin etelästä pohjoiseen ja

kääntyen sitten itään ja kaakkoon, ikäänkuin etsien uomaa lähellä

olevaan mereen. Kouta jää siis niemelle eteläpuolelle tuota muutamina

pienehköinä koskina eteenpäin kohisevaa jokea. Seudulla näyttää olevan

kalan saanti runsasta, sillä tähänkin vuodenaikaan oli tuoretta lohta

kaupan. Ostimme 23 naulan painoisen lohen, jota sitten useiden

seuraavien päivien kuluessa itsellemme keitätimme, saamatta vielä

Kemiin saakka sitä kokonaan loppuun syödyksi. Maksoimme siitä 20

kopeekkaa pankkiarvoa naulalta. Niitytkin ja niittyalat kuuluvat Koudan

ja seuraavan, Tshornarjekan kylän ympärillä olevan erittäin hyvät,

mutta karut muiden kauppaloiden ja kylien tienoilla, joiden sen tähden

usein keväisin täytyy ostaa heiniä elukoilleen. Niiden hinta oli tänä

vuonna 20-30 kopeekkaa puudalta. Sekä täällä että Kieretissä, jonne

pian lähdemme, y.m. näki muutamia kannellisia ja mastollisia,

pienehköjä laivoja rannoilla. Koudassa muutamat niistä olivat vallan

kuivalla maalla, minne ne luultavasti veden korkeammalla ollessa olivat

joutuneet ja missä nyt odottivat kevättulvia. Pienemmät veneet olivat

10-12 kyynärän pituiset; itse runko oli keskeltä 7-8 kyynärän

pituudelta suoraa -- laidat yhdensuuntaiset, mutta päistä

äkkitaipeiset. Niiden kaaret olivat vankat ja pitemmän välin päässä

toisistaan kuin Suomessa on tavallista. Sekä veneitä että muuta

sellaista katsella minulla oli erittäin hyvää aikaa, sillä niin pian

kuin olin lähtenyt lappalaisten luota, ei minun enää sallittu polttaa

sisällä huoneessa. Sen vuoksi minun täytyi joka piipullista varten,

jonka halusin polttaa, lähteä ulos taivasalle, enkä edes sitenkään aina

saanut rauhassa tupakoida, kun näet kylän koirat tavallisesti

seurasivat minun haukkuen toinen toistaan äänekkäämmin. Senpä tähden

kuljin kernaammin niin kauas, että ne jättivät minut, ja palasin

poltettuani piipulliseni loppuun. Lopuksi rupesin tästä elintavasta

voimaan oikein hyvin, sillä ensikseen sain täten useammin tilaisuutta

ruumiinliikkeeseen, ja toiseksi tupakkia riitti tavallista kahta vertaa

kauemmin. Sitä ainoastaan pelkäsin, että täten vähitellen ehkä

unhottaisin koko polttamistaidon, sillä nyt jo kului joskus useita

tunteja, ennenkuin muistin piipun. Starovertseillä näillä seuduin on

muuten hyvin epäedulliset ajatukset tupakista, sillä ensinnäkin ei

Herra kuulu luoneen koko kasvia, ja toiseksi luulevat Vapahtajan

tarkoittaneen tupakin savua, kun hän jossakin paikassa Uutta

Testamenttia on sanonut, että se, mikä lähtee ulos ihmisestä, on

syntiä. Tehdäkseni polttamisen vähemmän synnilliseksi, minun siis

ainakin pitäisi totuttaa itseni nielemään savua, minkä olen kuullut

käyvän päinsä ja mitä joskus olen nähnyt tehtävänkin.

Koudasta 22 virstaa kuljettuamme tulimme Tshornarjekan eli Mustajoen

noin 30-taloiseen kylään. Tätä kauemmaksi emme sinä päivänä voineet

ehtiä, joten jäimme yöksi Tshornarjekaan ja jatkoimme seuraavana

päivänä matkaa Kieretin kauppalaan, jonne luetaan matkaa 40 virstaa.

Siellä täällä näillä seuduin tapaa henkilöitä, jotka ovat tulleet

Suomen rajapitäjistä ja kääntyneet kreikanuskoon. Thornarjekassakin

tapasimme Kuusamon pitäjästä kotoisin olevan vaimon, joka täten oli

hylännyt entisen uskonsa, kuten hänen miehensäkkin, joka paraikaa oli

matkalla merelle murmannien seurassa. Kysyimme oliko hänen uusi uskonsa

entistä parempi, johon kysymykseen hän ehkä meidän tähtemme ei

vastannut myöntävästi eikä kieltävästi, vaan kysyi itse vuorostaan,

emmekö mekin kääntyisi siihen.

Kieretti, jonne sitten tulimme, vei sekä Koudasta että Kannanlahdesta

voiton. Se on erään joen pohjoisrannalla, joka on samanniminen kuin

kauppala; siellä on sekä kirkko että oma pappi, joita muissa paikoin ei

ollut aina siitä perin kuin läksimme Kannanlahdesta. Vähä sen jälkeen

kuin olimme tulleet perille, meidät pyydettiin teelle porvari (tai

kauppias) Saivinin, seudun varakkaimman miehen luo. Hänen tyttärensä

oli naitu Kuolaan, mutta oli heti sinne saavuttuaan ruvennut potemaan

kovaa luuvaloa. Paitsi bogoroditsaa (neitsyt Mariaa), Kuolan pappeja

ja Kildinin lappalaisia oli minuakin käytetty hänen apunaan. Hän

paranikin lopulta, ja lienee arveltu minun jouduttaneeni hänen

tervehtymistään, minkä vuoksi hänen Kieretissä asuvat vanhempansa,

jotka kirjeessä olivat saaneet siitä tiedon, tahtoivat osottaa

kiitollisuuttaan pyytämällä meidät teelle ja ehtoolla illalliselle

sekä vielä teelle seuraavana aamupäivänä. Tyttärellä oli itsellään

omituinen ajatus taudistaan. Hänellä oli Kieretissä ollut useita

kosijoita, jotka kaikki olivat saaneet rukkaset, minkä vuoksi, kun hän

sitten oli mennyt vaimoksi nykyiselle, Kuolassa asuvalle miehelleen,

sekä hän itse että koko talo vahvasti uskoi, että joku edellisistä

kosijoista itse puolestaan tai kaikki yhdessä olivat noituneet häneen

tämän taudin. Sen tähden oli ensin turvattu Kildinin lappalaisten

apuun, ja kun se ei auttanut, kannettiin kirkosta suuri Marian kuva,

jonka edessä joukko vahakynttilöitä lakkaamatta monta vuorokautta

paloi. Samaan aikaan kun neitsyt Maria, minäkin olin hänen lääkärinään.

Koetin kyllä vakuuttaa hänelle ja muille, ettei tauti johtunut

noitumisesta, vaan vallan yksinkertaisesti matkalla sattuneesta

vilustumisesta Kieretissä vietettyjen häiden tuottaman rasituksen ja

yönvalvonnan jälkeen, mutta sellaista ei kukaan ottanut uskoakseen.

Useissa toisissakin potilaissa, jotka joskus ovat pyytäneet neuvoani,

olen näillä seuduilla tavannut sen uskon vallitsevana, etteivät heidän

tautinsa ole johtuneet luonnollista syistä; siitä syystä he myöskin

harvoin tahtovat parantaa itseänsä luonnollisella tavalla, vaikka

heille voisikin määrätä jotakin lääkettä seuduilla, missä ei ole

apteekkia eikä mitään lääkkeitä saatavissa. Kuolassa ei ollut apteekkia

eikä täällä Kemissäkään, vaikka tämä kaupunki on ainakin kahta vertaa

suurempi ja neljää kertaa väkirikkaampi kuin Kajaani Suomessa. Onpa

myös yleinen puute eräänlaisesta väestä, jota Suomessa on yllin kyllin,

nimittäin kuppareista ja suoneniskijöistä. Ne harvat tämänlaiset

kirurgit, jotka tapaa, ovat tavallisesti Suomesta kotoisin. Koska

paperi, josta tätä matkakertomusta varten olen tehnyt vihon, pian alkaa

olla lopussa, tahdon sanoa loput sanottavastani lyhyesti ja ainoastaan

luetella ne kylät, joiden kautta kuljimme Kieretistä Kemiin

matkustaessamme. Nämä ovat: ensin Vehkoseron (Vehkajärven)

kievaripaikka 14 virstan päässä Kieretistä, siitä 8 virstaa Typykkään

eli Puolimaahan, edelleen 18 virstaa Kälkäjärveen eli Pajariin, 22

virstaa Sarviniemeen eli Pulteriin, 12 virstaa Pilsijärvem, 17 v.

Kakaraan, 40 v. Ponkamaan, 28 v. Kesäjokeen ja 22 v. Kemin kaupunkiin.

Paitsi Ponkamaa ja Kesäjokea muut olivat pieniä karjalais-kyliä, joissa

kansa kuitenkin välttävästi puhui venäjääkin, kuten ponkamalaiset ja

kesäjokelaiset siitä korvaukseksi välttävästi puhuvat karjalaa.

Niin pian kuin toisella kyytivälillä Kieretistä päin olimme tulleet

Kemin kihlakunnan alueelle, oli tien varressa rappeutuneita

virstantolppia. Mutta koska tätä tietä ainoastaan talvella käytetään,

ja kun sitä on sama verta järviä ja lampia kuin maata, olivat pitkät

matkat välistä ilman virstantolppia. Muuan kyytimiehistä, jolta

eräällä pitkällä jäätaipaleella piloillani kysyin, miksi siinä ei ollut

yhtään virstantolppaa, sanoi niitä pystytetyn lähimmälle rannalle

vastapäätä sitä kohtaa, missä niiden jäällä pitäisi olla. Mutta

läheisimpään rantaan saattoi välistä olla virsta tieltä. Muuten sekä

kyytimies että minä emme voineet olla toista mieltä kuin että pylväiden

pystyttäjä oli menetellyt sangen hyvin siinä, ettei ollut niitä jäälle

asettanut, vaan rannalle, vaikkei kukaan tiellä kulkeva niitä sieltä

voinut nähdä. Muunlaisiakin merkkipylväitä näkee tien varressa,

nimittäin ristejä, mutta ainoastaan lähempänä kyliä. Varsinkin Kieretin

ympäristössä niitä oli viljalti, ja ne olivat jonkun pystyttämiä, joka

oli tahtonut sovittaa entiset syntinsä. Nämä ristit ovat osaksi

luonnollista kokoa, osaksi niin suuria, että Goljatillekin niillä olisi

tilaa.

Karjalaisissa kylissä talot eivät olleet niin yhteen paikkaan

sullottuina kuin venäläisissä. Karjalaisissa kylissä näki oikeita

aitoja ja pirteissä rukkeja, jota kapinetta täkäläisissä venäläisissä

kylissä emme ole nähneet, sillä täällä naiset vielä käyttivät ikivanhaa

värttinää. Petkutuksen sijaan karjalaisissa kylissä tuli kerjuu. Niin

pian kuin oli saanut turkit yltään, oli ympärillämme ei ainoastaan

lapsia, vaan usein täysikäisiäkin naisia, jotka kumartelivat edessämme

ja rukoilivat meiltä miilostia, s.o. almua. On huomattava, että sekä

täkäläisen venäläisen että karjalaisen rahvaan naiset eivät vielä ole

harjaantuneet niijaustaitoon, minkä vuoksi kahta paremmin ja useammin

kumartelevat. Kaskia ja kaskeksi hakattua metsää näimme siellä täällä

tien varsilla karjalaisissa kylissä, muuten lakkaamatta havumetsää,

loppumattomiin järviä ja lampareita. Koutaa etelämpänä emme enää

nähneet koiraa käytettävän kuljetuseläimenä, mutta siihen asti

yleisesti, lukuunottamatta lappalaisia, jotka tulevat poroillaan

toimeen. Kuitenkin olen sittemmin kuullut, että itse Kemissä ja vielä

kauempana olevassa Sumassa ajetaan koirilla.

Kesäjoessa, Kemiä lähinnä olevassa kylässä, emme ensin illalla olleet

saada yömajaa, jota emme kievaritalossakaan saaneet, eikä seuraavana

päivänä annettu hevosia. Vihdoin viimein, ja kun ei enää jaksanut

kuulla noita alinomaisia sanoja _podorozhna, prokonj_ y m., Castrén

läksi kello 12 päivällä jalkaisin kulkemaan Kemiin vievää tietä,

toivoen sieltä saavansa joko podorozhnan tai hevosen, mutta minä jäin

tavaroitamme vartioimaan. Mutta joko nyt aljettiin pelätä, kun meitä

oltiin viivytelty, vai muutenko, mutta kohta tuotiin sen jälkeen pihaan

kaksi hevosta, ja niin minäkin läksin matkaan. Viidennen ja kuudennen

virstantolpan välillä saavutimme Castrénin. Se hevonen, jolla minä

ajoin, väsyi kuitenkin taipaleella, vaikka enimmäkseen ajettiin

käymäjalkaa. Viimeiset viisi virstaa lähinnä Kemiä minun siis täytyi

vuorostani kulkea jalan. Huolimatta sellaisesta kyydistä kyytimies ei

tyytynyt 60 kopeekkaan peninkulmalta (tavallinen maksu on ainoastaan 50

kopeekkaa), vaan vaati enempää, ja minun täytyikin lopulta se hänelle

antaa, päästäkseni hänestä erilleni.

Vastedes, jos aika ja olot myöntävät, olen kirjoittava talven kuluessa

Lapissa tehdyistä matkoista, mutta olen nyt ensin tahtonut kertoa tästä

matkan osasta, kun lappalaismatkoista kuitenkin aikaisemmin muut ovat

paljon kirjoittaneet. -- Kirjeiden lopussa joskus on tapana anteeksi

pyydellen syyttää kiirettä, hutiloimista y.m., ja täysi syy on

minullakin samoja seikkoja pyytää anteeksi. Nämä muistiinpanot ovat

syntyneet osaksi pulkassa, osaksi tupakoimiskävelyillä, ja lisäksi ovat

venäjä ja lappi näinä aikoina siihen määrään panneet pääni pyörälle,

etten hyvällä tahdollakaan ole voinut saada kunnollista kokoon.

Kemi, 4 p:nä toukokuuta 1842.

E. Lönnrot.

45.

[Päiväkirjasta.]

Kemi, 4 p:nä toukokuuta 1842.

Kirjeemme, eli oikeammin kirjeet, joita olemme odottaneet useilta

tahoilta, ovat tuottaneet meille melko lailla harmia. Kotona ei tässä

suhteessa juuri tiedä muusta harmista kuin että kirjeitä ei tule, mutta

täällä: ne ovat saapuneet ja postien mukana lentäneet edes takaisin,

ilman että olemme nähneet niitä vilahdukseltakaan. Tämän tähden meillä

ei myöskään ole voinut olla tietoja Suomesta puoleen vuoteen.

Ensimäisen päätöksemme mukaisesti aioimme viipyä Kuolassa toukokuun

alkuun asti, ja sinne meidän siis oli määrä saada postimme lähetetyksi.

Mutta sittenkuin Sjögren samojeedin kielen opintojamme varten oli

neuvonut meitä arkimandritta Venjaminin luo, jonka luultiin asuvan

Ristiluostarissa (Krestnoi Monastyrj) lähellä Oniegaa, päätimme

olla meritse matkustamatta Kuolasta Arkangeliin ja sen sijaan matkustaa

maitse, voidaksemme aikaisemmin ryhtyä samojeediin. Lähtiessämme

pyysimme Kuolan postinhoitajaa lähettämään takaisin kirjeemme Oniegaan,

minkä hän lupasikin ja minkä luultavasti jo on tehnyt, vaikka emme

vielä niitä ole saaneet, kun yhä tähän saakka olemme viipyneet Kemissä.

Ja nyt on mahdotonta matkustaa sitä tietä, maantietä ei ole, ja

sitäpaitsi Venjamin asuukin Arkangelissa, jonne täältä paljoa

mukavammin voimme matkustaa vesitse. Paitsi Kuolaan osotettuja

postilähetyksiä pyysin Sjögreniä lähettämään minulle muutamia kirjoja

Oniegaan. Kauan olemme mietiskelleet, miten voisimme nuo kirjeet saada,

ja viimein sellaisten henkilöiden neuvosta, joiden luulisi tietävän,

miten täällä tällaisissa asioissa on menetteleminen, olemme leimatulle

paperille laatineet seuraavan [kirjoituksen]:

-- -- -- -- -- [Venäjänkielinen pyyntö Oniegan postikonttoriin, että

L:lle ja C:lle Oniegaan saapuneet postilähetykset lähetettäisiin

edelleen Arkangeliin.]

46.

Akademikko Sjögrenille.

Arkangel, 2 p:nä kesäkuuta 1842.

Korkeasti oppinut, laajalti kuuluisa herra Kolleegineuvos!

Olen Teille hyvin kiitollinen kirjoista, jotka täällä Arkangelissa

vastaanotin ynnä arvoisasta kirjeestänne viimeksi kuluneen huhtikuun 14

(26) päivältä. Emme ollenkaan tulleet kulkeneiksi Oniegan kautta, kun

Kemissä saimme sen tiedon, että arkimandritta Venjamin nykyään

oleskelee Arkangelissa, jossa jo olemmekin hänet tavanneet hyvää

terveyttä nauttivana. Hän vastaanotti meidät erittäin hyväntahtoisesti

ja selitti olevansa halukas antamaan meille samojeedin kielen opetusta,

kuitenkin pannen ehdoksi, ettemme ilman hänen erityistä lupaansa saisi

ilmaista siitä mitään toisille, emme suullisesti emmekä kirjallisesti.

Edeltäkäsin hän kuitenkin parina iltana meidän kanssamme lyhyesti kävi

läpi kielioppinsa, ja tästä luulin huomaavani, että samojeedin kielen

sukulaisuus suomen kanssa, jos sitä on olemassa, kuitenkin on niin

kaukainen ja vähäinen, ettei minun ollenkaan maksa vaivaa opiskella

sitä kieltä. Ei yksikään laskusanoista ollut suomen laskusanojen

kaltainen, ei edes samassa määrin kuin venäjän _pjatj, semj, sto,

tysjatsha_ vivahtavat suomalaisiin viisi (viiti), seitsemä, sata,

tuhansi, ja sama oli pronominienkin laita. Eräältä täällä asuvalta

samojeedilta olen sitäpaitsi kysynyt useita yksityisiä sanoja, mutta

minun ei sitenkään ole onnistunut havaita huomattavampaa yhtäläisyyttä.

Ja tähän olen vastaiseksi lopettanut samojeedin kielenopintokurssini,

sillä sen oppimisesta minulle aiheutuvaa ajanhukkaa pidän jotenkin

hyödyttömänä, varsinkin kun vastedes, sittenkuin Venjaminin on

onnistunut saada kielioppinsa, sanakirjansa ja evankeliumit

painetuiksi, ja vielä enemmän, sittenkuin Teidän ja Castrénin

tutkimusten tulokset tulevat tunnetuiksi, vähemmällä vaivalla ja

ajanhukalla voin oppia samojeedin kieltä sen verran kuin minulle

käy tarpeelliseksi. Jätän siis samojeedit ja lähden täältä

vepsäläisten luo niille seuduille, missä heitä Teidän kirjoituksienne

makaan on tavattavissa; täten toivon saavani paljoa suuremman sadon

suomen kieliopille ja sanakirjalle kuin samojeedin kielestä olisi

voinut odottaa. Vepsäläisten keskuudessa aion viipyä myöhäiseen syksyyn

asti, minkä jälkeen Aunuksen ja Sortavalan kautta talveksi palaan

kotia. Mutta jos saisin tilaisuuden s.o. virkavapautta, matkustaisin

kernaasti sitä seuraavana kesänä Viroon ja Kuurinmaalle, koska

virolaisista kirjoista ei kuitenkaan voi oppia viroa niin, että

luotettavasti voisi tätä kieltä verrata suomeen. Toivomukseni näet

olisi aikaansaada suomen, aunuksen, vepsän, viron ja lapin kielen

vertaileva kielioppi, ainakin sellainen, joka käsittelisi eri

muotojen etymologiaa ja muuten muoto-oppia. Ja sitäpaitsi olisi

sanakirjallisessakin suhteessa näiden kielten tarkka vertaaminen

toisiinsa välttämätön asia, koska usein ei voi saada selville sanojen

alkumerkitystä tarkastamalla vaan yhtä ainoata näistä kielistä, ja

koska ne sitäpaitsi saattavat rikastuttaa toinen toistansa. -- Lapin

kielessä niinikään työni jäi puolitekoiseksi -- jospa edes

puolitekoiseksi -- niin että minun kaiketi yhden talven aikana pitäisi

liikkua heidän parissaan. Sen verran voitin kuitenkin tänä talvena,

etten käyttäessäni painettuja apukeinoja lapin kielen oppimisessa enää

niin helposti kuin muuten olisi voinut tapahtua, johdu harhaan usein

puutteellisen oikeinkirjoituksen takia, ja tähän tulokseen minun

vastaiseksi on tyytyminen. {Puolitoista tai kaksi viikkoa minun vielä

täyty viipyä täällä kirjeiden vuoksi, joita odotan Suomesta.} [Tämä

lause konseptista.] Matkani täältä tulee suuntautumaan Kargopolin

kautta Vyitegraan ja sieltä etelään, ja sitten palaan Lotinapellon

piirikunnan kautta Äänisjärven lounaispuolisille seuduille. Ainakin

Aunuksesta olen mielihyvällä ilmoittava Teille, kuinka tämä matka saa

luonnistuneeksi. Olen suuresti kiitollinen vepsäläisten asuinpaikkoja

koskevista tiedoista, jotka kahdessa viimevuotisessa kirjeessänne olen

saanut, ja joista minulla nyt on niin suuri hyöty.

Kuten halusitte, en nyt lähetä rahoja ostamistanne kirjoista, vaan

merkitsen ne muistiin, kunnes taas olette muuttanut Pietariin, miksi

ajaksi kenties voin saada tietää myöskin, miten suuret postikulut

niiden lähettämisestä olivat. Kirjat olivat minulle kahta

tervetulleemmat, kun Castrén ja minä täällä tulemme eroamaan eri

teille, niin että toisen meistä muuten olisi täytynyt jäädä ilman

venäläistä sanakirjaa; täällä Arkangelissa näet ei ole mitään

kirjakauppaa. Jos Te tämän kirjeen saavuttua vielä sattuisitte asumaan

Pietarissa, pyytäisin vielä Vyitegraan saada lähetetyksi pienen kirjan,

nimittäin Grammatika finskago jasyka sotshinennaja G. Okulovym,

petshat. 1836 Tipogr. Akademii Nauk [= Suomen kielen kielioppi. Tehnyt

G. Okulov, pain. 1836 Tiedeakatemian kirjapainossa]. -- Tämän

kieliopin olemassa-olosta tuskin ennen tiesin, mutta nyt se on minulla

lainana Venjaminilta; kopioin siitä sen, mikä erityisesti koskee

aunusta, kun pelkään, että jo asutte maalla ja etten siis voi saada

itse kirjaa.