Uhri.
Zaida Barinsky oli yleisen häiriön aikana tykkänään kadonnut. Pidettiin
varmana että hän sodan pauhinassa ja pimeässä oli eksynyt taistelevien
joukkoon ja siellä saanut olla osallisena kaatuneiden kohtalosta.
Myöhemmin saatiin kyllä todistus hänen lähdöstänsä, mutta todistus,
joka ei tyydyttänyt arveluja.
Eräästä sisämäisen linnanpihaan päin olevasta ikkunasta läntisessä
tornissa oli hän katsellut sitä kauhistavaa näyttelyä, jota
tulisoittojen valossa näyteltiin hänen allansa. Hän näki raivoisan
sodan linnanpihalle vievässä käytävässä, hurjan ottelun herttuan
ystävien ja vihollisten välillä, näki Ivarssonin kuninkaan joukon
etupäässä raivokkaasti raivaavan itselleen tien linnan sisään, kuuli
voittavien joukkojen riemun, näki voimattomien hurjat ponnistukset
jännistäessään viimeiset voimansa yhä kasvavaa ylivoimaa vastaan ja
vielä näki hän myös sen miekaniskun, joka tähdättiin ihanan nuorukaisen
päätä kohden, näki sen putoovan raskaasti hänen päälleen, näki miten
hän vaipui maahan, ensi tuokiossa muserrettavaksi kuoliaaksi hänen
ruumiinsa yli tunkeutuvalta joukolta.
Kauvemmin ei hän voinut katsella tätä kauheata näky-alaa; ne sisälliset
taistelut, joita viimeksi kuluneina kuukausina oli taistellut, huhut
Ivarssonin petollisista vehkeistä, Ivarssonin, jonka hän melkein
mielipuolisuuteen menevän rakkauden tähden ihanaan, pulskeaan
nuorukaiseen, oli pelastanut kuoleman vankeudesta, se viallisuuden
tunne, joka, jos nämät huhut toteutuisivat, vaivasi häntä, oli uhannut
painaa tämän jo muutenkin heikon olennon maahan, ja kun hän nyt näki
nämät arvelut täysin todeksi, näki kaikki unelmansa rauenneen, koski se
häneen niin kovasti, että mielipuolisuuden valoton yö samalla ympäröi
hänen iäksi päiväksi.
Vapisten kauhusta ja hurjapäisenä juoksi hän hillittömästi alas
kieruportaita, jotka johtivat läntisen tornin kaikkiin kerroksiin ja
päättyivät vankipihaan, sekä sen oven läpi, jonka kautta hän ei kauvan
sitte oli avannut tien vapauteen ennen niin rakastetulle, nyt vielä
kuolleena vihatulle pettäjälle. Pian oli hän niiden vallien harjalla,
jotka ympäröivät linnaa sen alla. Hänen allansa ammotti pimeä
linnahauta. O kuinka yö oli hänestä erinomaisen ihana vaaleine
kuuvaloineen vaahtopäisten laineiden yli ulkona ulapalla, mitenkä
ihanata olisi, hänen mielestään, että juuri nyt päästä pois, pois
elämästä, joka kaiken sen jälkeen, mitä hän oli kärsinyt, kaikkien
erhetysten jälkeen tulisi niin viheliäiseksi, niin köyhäksi rauhasta ja
onnesta, päästä pois juuri nyt, saatettuna siltä ihanalta soitolta,
minkä aaltojen loiske, myrskyn raivo ja taistelevien pauhu hänen
takanaan saivat aikaan. Ja kylmässä, märjässä haudassa tuolla alhaalla
olisi hänen mielestään niin hiljaista, siellä ei mikään myrsky enään
häntä saavuttaisi, siellä saisi hän yksinään nauttia sitä lepoa, jota
niin kauvan oli elämässä etsinyt, luullut löytävänsä, mutta ei
kumminkaan ollut löytänyt.
Hyppäys vaan, hiljainen taistelu elämän ja kuoleman välillä, aaltojen
hiljainen loiske kun peittivät uhrinsa, ja sitte oli taas kaikki tuolla
ulkona entisellään, ennen kun hän henkensä uhraamalla irroitti itsensä
kohtalosta, jonka pakkoa hän ei kauvemmin voinut kantaa.