Tappio.
Eräänä iltana elokuussa, kun yön varjot jo levittivät mustan vaippansa
Auralinnan harmaiden muurien yli ja suurin osa väestöstä oli etsinyt
vähäisen lepoa, kutsuttiin kaikki, ylhäiset ja alhaiset, eteläiseen
sivurakennukseen sen ikkunoista katsomaan eriskummallista näkyä.
Eräällä saarella, sittemmin Hevoskariksi kutsuttu ja sijaitseva aivan
Aurajoen suussa, havaittiin palava esine, joka suurilla keikahduksilla
ja vikellyksillä juoksi ympäri siellä. Tämä näky synnytti huvia linnan
mieltyneissä katsojissa ja oli tavallaan, niin sitä pidettiin,
tervetullut keskeytys siinä surkeudessa, joka viikkokaudet oli
vallinnut täällä. Kaikellaisia mielenilmauksia ja lausuntoja lausuttiin
siitä harvinaisesta kummituksesta ja muutamat pitivät sitä itse
paholaisena, joka oli mennyt piirittävien joukkoon; aivan selvästi voi
nähdä pukinsorkan vilkahtavan esiin raivokkaan hypyn kestäessä.
Vihollisen sanotaan nimittäin keksineen seuraavan kujeen: Kun
eräs hevonen, joka oli laitumella luodolla, oli voideltu piellä
ja tervalla, sytytettiin se. Palava hevonen alkoi luonnollisesti
kaikin voimin juosta luodon ympäri ja herätti siten linnan
väestön huomion. Kaikki kiiruhtivat sinne, mistä parhain voi
nähdä tämän ihmeellisen leikin. Vihollinen käytti tätä
tilaisuutta ja teki väkirynnäkön linnaa vastaan maan puolelta.
Tämä ilo oli kuitenkin hyvin lyhyt, sillä naurun ja riemun par'aikaa
kaikuessa ryntäsi eräs ulkomaisen linnanpihan vahdeista hengästyneenä
sisään tiedolla, että Ruotsin sotajoukko teki väkirynnäkön linnan
portteja vastaan kaupungin puolelta.
Jos ilo äsken oli ollut suuri, tuli häiriö sitä suuremmaksi. Muutamat
tarttuivat aseisiinsa ja juoksivat huolimattomasti linnan pihalle,
toiset jäivät seisomaan kun kiinninaulatut, tietämättä mitä tekisivät
ja toisiansa kohtaavien komentohuutojen väliltä kuuli naisten
valitushuudot, jotka yhä enensivät yleistä häiriötä.
Vanhan linnan käytävässä oli sota pian täydessä vauhdissa, vihollinen
oli jo tunkenut tänne saakka. Ensimäinen kaatuneista piirittäjien
puolella oli urhollinen Ivarsson, tavattuna hyvin tähdätyltä
kuolettavalta miekaniskulta, annettu Peder Rankilta, joka yleisestä
häiriöstä huolimatta oli tuntenut pakolaisen.
Voitto oli pian hyökkäävien puolella, jotka tuon tuostakin saivat
uusia, terveitä voimia, kun suuri osa linnan väestöstä käänsi kilpensä
herttuata vastaan ja meni vihollisten puolelle. Pian täytyi linnan
jälillä olevain puolustajain ja kaikkein muiden siellä olevain
henkilöin antautua armoille, herttua kuitenkin ehdolla että saisi
nauttia tulot herttuakunnastaan sekä pitää viisikymmentä palvelijaansa
ruhtinaallisessa vankeudessa. Tähän pyyntöön ei kuningas Eerik
kuitenkaan sittemmin suostunut.
Herttua puolisoineen, neuvostoineen ja palvelijoineen pidettiin
sill'aikaa vartioittuna tallella linnassa, kunnes laivasto tuli
valmiiksi purjehtimaan.
Vangit vietiin Tukholmaan. Sinne saavuttua kysyi kuningas
herttuattarelta, jos tahtoisi omaisuuksineen palata Puolaan tahi
oleskella vapaana Ruotsissa. Vastaukseksi sanotaan herttuattaren
ottaneen kihlasormuksen sormestaan ja, osoittaen sen kirjoitukseen,
lausuneen ennen tahtovansa kuolla puolisonsa kanssa kun erota hänestä.
Tukholmasta vietiin herttuallinen parikunta 100 miehen vartioimana
Gripsholman linnaan, jonne he majoitettiin yhteen ainoaan huoneesen.
Herttuatar sai vankeutensa aikana käytettäväkseen kaksi hovinaista ja
yhden kyttyräselkäisen puolalaisnaisen. Ainoastaan Juhanan puolison
sallittiin joskus käyskennellä linnan puutarhassa. Puutetta kärsiessä
synnytti hän vankeudessa 1564 tyttärensä Isabellan, joka kuoli jo 1566,
sekä viimeksi mainittuna vuona pojan Sigismund. Myöhemmin saivat vangit
käytettäväkseen kaksi huonetta, ja vieläpä ruokasalinkin.