Loppu.
Ennen kun annamme esiripun mennä alas sen näytelmän jälkeen jo kauvan
sitte menneistä ajoista, minkä hajanaisissa piirteissä olemme
esittäneet lukijalle, täytyy meidän vielä tehdä pieni käynti
Blekingeen, missä ukko Flink puutteellisessa mökissään viettää erakon
vaiheista köyhää, mutta puutteista rikasta elämää, kuitenkin ylevänä
tietäessään saavuttaneen elämänsä tarkoituksen, kostaneensa niinkuin
monet pitkät vuodet oli halunnut.
Tosin tuli tämä kosto kalliiksi, osti sen terveytensä menettämällä,
joka oli seuraus niistä haavoista, mitkä hänkin raivoavassa taistelussa
Turun linnaa valloitettaissa oli saanut, osti sen totisen uskollisen
ystävän kadottamalla, ystävän, johon oli luullut voivansa luottaa
vastaisuudessakin, kun voimansa riutuivat ja elämänsä ehtoo himmeni.
Mutta vahinko oli vielä suurempi eräälle toiselle tuolla kaukana,
Hansin nuoruuden morsiamelle, joka iloisen jälleentapaamisen sijasta
sai tuntea haaksirikkoon joutuneiden haaveilujen tunnetta, joka siitä
sai sydämenhaavan, mitä ei kenkään enään voinut parantaa.
Kuitenkin oli heillä molemmilla jälellä yksi luottamus, joka antoi
heille voimaa ja sisällistä iloa myös elämän synkimpinäkin hetkinä,
aavistivat että mitä olivat täällä ajassa kadottaneet saisivat
runsaasti haudan tuolla puolen.
Onnellisia ovat jos tämä toivonsa on toteutunut.
Vuosisatojen vaiheet ovat vierineet heidän unhoitettujen hautojensa
yli. Ken kyselee alhaista sotilasta hänen lopetettua matkansa
myrskyisellä taistelutantereella ja vuodatettua verensä isänmaan
edestä.
Ivarsson ja vanha Flink pettivät herttuan ja avasivat hänen linnansa
portit viholliselle. Olkoonpa niinkin, mutta he eivät tehneet sitä
tarkoituksessa sen kautta saada epäiltävää kunniaa; se tapahtui siinä
vahvassa vakuutuksessa, että julkinen uppiniskaisuus tarvitsee
rangaistusta, he tahtoivat ehkä estellä sitä eripuraisuutta, vihaa ja
tottelemattomuutta, joka yhä enemmän ilmestyi veljesten väliin, tekivät
sen kuninkaansa nimessä, jonka pitivät ainoana oikeutettuna perillisenä
sille saaliille, minkä suuri Kustaa Vaasa oli koonnut. Ja jos joku
määrä inhimillistä erehdystä löytyykin heidän hyvässä aikeessaan,
älköön tuomio kuitenkaan kohdatko heitä liian ankarasti, "sillä
inhimillistä on hairahtua, jumalallista on anteeksi antaa", sanoo
runoilija ja tekee siinä oikein.