Pahoja huhuja,
Asema Turun linnassa tuli päivä päivältä tukalammaksi ja mieshukka oli
suuri. Eikä se ollut ihmeellistäkään, kun kuulat suhisivat korvien
ympäri jo tunkeusivat kaikkialle; kerrotaanpa että semmoinen eräänä
päivänä erehtyi herttuattaren makuukammioonkin ja repäisi rikki hänen
vuoteensa edessä alaslasketun poimutelman.
Valitus ja levottomuus ilmestyi pian linnan naispuolisten asujanten
kesken, minne tahansa silmäili ympärilleen oli helposti ymmärrettävä
kauhu nähtävänä kaikkien kasvoilla.
Herttuatar oli useat kerrat liikuttavilla sanoilla kehoittanut
puolisoansa autaumaan eikä turhaan vuodattamaan viatonta verta, sillä
mikään pelastus ei nyt enää ollut mahdollinen, sanoi hän; mutta ylpeä
luonnoltaan ja järkähtämätön uppiniskaisuudessaan antoi hän
herttuattaren rukousten tässä suhteessa mennä kuulematta.
Zaida Barinsky oli nyt enään ainoa koko hovissa, jolla vielä oli jotain
toivoa asiain onnellisesta menosta ja joka päivä nähtiin hän ylhäällä
jossakin varmassa näköpaikassa vakoilevan jos ei jonakin arvaamattomana
hetkenä mitään iloisempaa sanansaattajaa kun ne sovintolähettiläät.
jotka aina ja yhäti kävivät piiritettyjen luona, lähestyisi. Hänelläpä
oli oikeus odottaa hyvitystä tehdyistänsä uhrauksista, siitä hyvästä,
mitä oli toimittanut. Ja mitenkä taisikaan tämä muuta kun täyttää hänen
toivomuksensa sitte kun oli saanut tietää ken hyväntekijättärensä oli
ja mitä se korvaukseksi toivoi. Paljon ei hän myös ollut pyytänytkään,
vaan paljaastaan sitä, jota on oikeus vaatia jokaiselta rehelliseltä
kansalaiselta: velvollisuuden täyttämistä ja miehuullista rohkeutta.
Mutta mitään Ivarssonia ei kuulunut hyvillä eikä huonoilla sanomilla,
vaan huhuja, joita tähän asti oli pitänyt paljaana parjauksena ja jotka
kylmänä oli sysännyt luotaan, huhuja, jotka tiesivät kertoa miten
paennut sotilas nyt istui ja vietti hauskoja päiviä ruotsalaisella
laivastolla, milloinka tahansa valmis antamaan herttuan vihollisille
apuansa tätä vastaan tarkoitetulla toimella.