Uusia havaintoja. -- Turvapaikka Ruissalossa.
Melkein voimattomana ankarasta soudosta vaipui Ivarsson heti maalle
noustuansa alas mättäälle rannalla. Mutta syvällä rinnassaan asuva
levottomuus herätti hänen kuitenkin taas pian täydellisesti. Oli vielä
ammuttavissa, karkaamisensa oli nyt havaittu ja kaikkialle urkkivat
silmäykset voivat ehkä huomata hänen vastaisella rannalla. Kontaten
maassa hiipi hän palan matkaa metsään. Kuinka ihanalta eikö tuntunut
hänen mielestään taas hengittää raikasta ilmaa kutistuneihin
keuhkoihin, nähdä versovan elon ilmauksen ympärillään, olla kauvan
päätetyn tarkoituksen perillä.
Niin istuissaan miettien tuli muistaneeksi erään kirjeen, jonka oli
löytänyt kätkystä veneen etupenkin alla, mutta jonka innostuksissaan
oli unohtanut ottaa. Ja kuitenkin oli hänen nyt, huolimatta uhkaavasta
vaarasta uudelleen paljastaa itsensä vihollistensa silmäyksille,
meneminen sitä noutamaan.
Niin varovasti kun mahdollista hiipi hän alas ottamaan selkoa jos joku
mahdollisuus tässä suhteessa vielä löytyisi. Saapuneena vähän
lähemmäksi rantaa havaitsi hän, että vene, jonka ehkä liian vähän oli
vetänyt maalle, keinui ulkona vedessä. Epätoivossaan oli juuri
huutamaisillaan kun samassa havaitsi, ett'ei tuuli ollut maalta päin.
Vene siis kuljeksi rantaa pitkin sisäväylää kohden Ruissalon ohitse, ja
ehdittyään ensimäisen niemen taakse voi hän vapaasti uiden saavuttaa
sen ja pelastaa aarteensa. Mutta jos vene matkallaan joutuisi karille
-- eipä niinkään, hän tunsi aivan hyvin rannikot täällä, ne olivat
äkkijyrkät.
Muutaman minuutin kovan ponnistuksen perästä istui hän taas kätkettynä
vakoilevilta silmiltä, mutta läpimärkänä ja puolittain värisevänä
vilusta, kirje kädessään.
"Kauimpana Ruissalossa", kirjoitettiin kirjeessä, "missä Airiston
aallot huuhtovat sen rantoja, asuu eräs kalastaja, jonka turviin teidän
tulee paeta, kunnes pahin on ohi. Sinne tulen piakkoin luoksenne
antamaan teille lisätietoja. Älkäät sillä välin laiminlyökö
silmänräpäystäkään kiiruhtaa sinne, sillä pian havaitaan teidän
pakenemisenne ja ryhdytään toimiin teidän kiinnisaamistanne varten."
Kirjeen alla ei nytkään ollut nimeä syystä, jonka on aivan helppo
arvata; jos vene sisällyksineen olisi havaittu ennen aikaa ja auttajan
nimi jollain tavoin olisi tullut ilmi, olisi hän aivan varmaan saanut
olla osallinen Ivarssonin kohtalosta.
Varoitus liian kauvan viipymästä Turun linnan läheisyydessä ja
luottamasta onnen suosioon vuodatti uutta elämää nuorukaisen väsyneihin
jäseniin, heti ryhtyi hän työhön raivaamattomilla poluilla, läpi
pensaiden ja varvikkojen tullakseen vastaiseen turvapaikkaansa. Se ei
ollut mikään vähäinen ponnistus, usein oli hän voimattomana vaipua
maahan, mutta taas muisti hän varoituksen kirjeessä ja rupesi uudelleen
kaikella sillä pontevuudella, mikä hänellä vielä oli jälellä.
Saapuneena melkein niille paikoille, missä Choraeuksen lähde meidän
päivinämme osoittaa runoilijan lemmikkipaikan hänen oleskellessaan
täällä, oli hän kuulevinansa keskustelun aivan läheisyydessä, joka
osoitti ett'ei pakolainen ollut niin aivan hyvässä turvassa kun oli
uskaltanut toivoa.
Aavistaen, kuten sanottiin, vaaraa piilesi hän miten voi vuoren
rotkoon, jonka sattumus ikäänkuin toi hänen tielleen, vakuutettuna
ett'ei häntä täällä huomattaisi, koska sen seinät olivat hyvin kaltevat
ja luonto oli ikäänkuin rakentanut vihriöivän sillan yli sen aukon.
Tuskin oli hän ehtinyt tänne ennenkuin takaa-ajajansa jo olivat
paikalla ja ahnaasti urkkivat kaikkialla.
-- Jahka vaan kerran saisin sen kirotun heittiön käsiini, lausui
toinen, jonka heti tunsi Rankin käheäksi ääneksi, niin kyllä voisin
valmistaa haukoille hyvän aterian. Sillä viekas valapatto hän on, itse
paholaisen sukua, jota ei edes Turun linnan vahvat kahleet voineet
tallettaa.
-- Kuules Rank, vastasi hänen apulaisensa tällä hillittömällä
ajoretkellä, kuinka kauvan luulet että meidän pitää kuljeskeleman
täällä niinkuin pikkuhassut pensaissa ja varvikoissa. Luulen että
toinen käsi tällä kertaa on mukana ja että paholainen kyllä on
määritellyt tuumansa niin, ett'ei häntä niinkään helposti tavoiteta.
-- Luulet että vanginvartija nyt on jättänyt eräälle suosikeistansa
vapaan pääsyn ja tuttuna paikkakunnalla ja viekkaana kun itse hitto
antanut hänelle hyviä neuvoja matkalla?
-- Olkoon miten tahansa, minulla on omat ajatukseni asiasta, ja
vastaisuus on ehkä todistava, mitä nyt vaan rohkenen edellyttää.
-- Mutta hyvä herra vanginvartija, pääsi ei suinkaan istu niin
vakavana, kun vaan vouti ja herttua taas kerran saapuvat linnan
alueelle, kuuli Ivarsson Rankin lisäävän tähän.
Keskustelu vähitellen yhä enemmin tuli vaikeammaksi käsittää, kunnes se
viimein kokonaan vaikeni.
Enemmän voimattomana kiihtyvästä vihasta kaiken sen ilkeyden tähden,
mikä taas pantaisiin toimeen viatonta kohtaan tuolla herttuallisessa
petopesässä, kun helposti käsitettävästä kauhusta sen vaaran suhteen,
joka ehkä edelleen väijyi häntä, kahmei hän viimein varovasti päivän
valoon vastenmielisestä pakopaikastaan.
Vähitellen kuitenkin jo rupesi hämärtämään ulkona. Puiden latvat
näkyivät yhä himeämmin etäällä ja hieno tuuli humisi lumoavasti muuten
hiljaisessa, rauhallisessa metsässä.
Myöhään illalla saapui Ivarsson ilman muita seikkailuja pieneen mökkiin
Kuuvan niemellä. Sen ainoasta matalasta ikkunasta loi se vilkas valkia,
joka oli tehty takan nurkkaan, miellyttävän valon ulos varjojen
piiriin. Märkänä ja väsyneenä tunsi hän teeskentelemättömän ilon
tunteen kiitävän ruumiinsa läpi. Hän koputti varovasti.
Ovi avattiin heti ikäänkuin häntä olisi odotettu.
Hän astui sisään siihen ainoaan huoneesen, joka oli mökin seinien
sisällä. Valkian himeässä valossa voi hän vaivaloisesti nähdä kaikki.
Ylt'ympäri seinillä riippui erilaisia kalanpyydyksiä. Perällä nurkassa
oli ruskeaksi maalattu vuode, ainoan ikkunan edessä pöytä ja kaksi
tuolia, kaikki saman väriset, oven vieressä oli pitkä laatikkokirstu
j.n.e. kaikki samaan laatuun.
Kalastaja Flink oli jo vanhanpuolinen mies, pitkällä harmaalla parralla
ja vaivoista ja ijästä ryppyisillä kasvoilla, mutta pienissä, tuuheain
silmäripsien puoleksi peittämissä silmissä oli edelleen terävä katse,
joka oli valmis tunkemaan sen läpi, johon se kiinnitettiin.
-- Istu, nuori mies, ja levähdä vähäisen, toivon että sinulla on ollut
tarpeeksi työtä tänään, lausui vanhus ujostelematta ystävällisellä
äänellä.
-- Onpa niinkin, vastasi Ivarsson ja nosti itselleen tuolin niin
lähelle takkaa kun mahdollista, tasoittamatoin maa on melkein
viimeiseen saakka vienyt ne voimani, mitkä minulla vielä oli jälellä
onnistuttuani pääsemään tuolta kirotusta petoluolasta, jonka tunnette.
-- Niinpä niinkin, tiedän kyllä mitä on tulla herttuan ja hänen
linnanvoutinsa kynsiin; olen kyllin saanut kokea sitä kestitystä
minäkin pian viiden vuoden ajan, vaikk'en sinun tavallasi.
-- Hm, tarkoitatte?
-- Niin näetkös, aina tänne tulostani saakka olen istunut varhain
aamusta myöhään iltaan työskennellen ja kalastaen lihottaakseni heitä
ja niukka on palkka ollut suuresta vaivastani, niin että oikein häpeen
sitä mainita. Toista oli Kustaa-vainajan eläissä; se oli mies, joka
ymmärsi palkita työn ansion mukaan, sillä hän oli itse saanut kärsiä
kovaa ennen kuin pääsi jaloilleen ja Eerikki-kuninkaalla on myös paljon
hänen hyviä puoliansa, vaikka paljon huonojakin, joista Jumala hänen
vapauttakoon; mutta tuo poikanulikka, tahi miksi häntä nyt kutsunenkin,
hän pitää viis väliä siitä mitä kansa puhuu ja ponnistelee, kun hän
vaan saa hallita ja vallita miten tahtoo. Mutta sen sanon, ett'ei sillä
milloinkaan ole hyvä loppu, kumminkaan ei hän hiljaisuudessa ja
rauhassa saa hallita ja toimia tahtonsa mukaan koko elinaikaansa.
-- Siis ette tekään ole mikään herttuan ystävä, kuulen minä, huudahti
Ivarsson iloisesti.
-- En, Jumala suokoon sen minulle anteeksi, ja luuletko että minä
vastaisessa tapauksessa antaisin sinulle suojaa kattoni alla?
Minullakaan ei ole niin pienet syyt olla vihainen hänelle. Hän on
imenyt minun, aina viimeiseen verenpisaraan saakka, voin sanoa, ja
pakoittanut minun vanhoilla päivilläni jättämään kodon ja kartanon
vanhaan Ruotsiin, tällä tavoin ansaitakseni leipäni, mutta -- hän
katsahti varovasti ympärilleen, ollakseen varma, ett'ei kukaan asiaton
voisi kuulla hänen sanojaan -- minulla on tarkoitus asumiseeni täällä,
tarkoitus, jota jo kauvan olen mietiskellyt sillä maksaakseni hänen
korkeudelleen entisten edestä. Ja minä toivon ett'ei sinulla ole mitään
sitä vastaan että auttaa minua suunnitelmani toteuttamisessa.
Nuorukaisen hipuneet kasvot olivat yht'äkkiä saaneet kummallisen,
vilkkaan näön ja tunsi sydämensä sykkivän todellisesta viehätyksestä
ajatellessaan, ett'ei ainoastaan ollut pelastunut varmasta perikadosta,
vaan vielä päälliseksi joutunut tottuneen ystävän, liittolaisen pariin.
-- Niin, ainoa poikani, johon perustui vanhuuden toivoni ja joka hoiti
pientä taloamme Blekingessä niinkuin ainoastaan harvat kykenevät
hoitamaan, myös hän on nyt herttuan palveluksessa jossakin Raaseporissa
tahi miksi sitä kutsutaan. Viisi ja puoli vuotta on melkein kulunut
siitä kun hän jätti kodon ja kartanon, ja sen jälkeen en ole kuullut
niin sanaakaan pojasta.
Ivarsson kuunteli, nähtävästi yhä enemmän mieltyneenä, ukon kertomusta.
Hänkin oli ollut Raaseporissa, mutta ketäkään Flinkki-nimistä sotilasta
ei hän muistanut siellä tunteneensa. Mutta ehk'ei hän enää ollutkaan
sillä nimellä; tapahtuipa usein että sotilas otti tahi pakoitettiin
ottamaan, aina miten sovistui, toinen nimi. Ehkäpä siellä kumppanien
joukossa oli joku samalla nimellä ja eroittaakseen heidät toisistaan
oli hän saanut antaa perään ja tyytyä kohtaloonsa.
Ukko Flinkin uteliaisuus oli Ivarssonin ilmoituksesta, että hänkin oli
ollut Raaseporissa, saanut mielitäytettä ja hän alkoi tekemään tälle
niin paljon kysymyksiä että tämä tuskin ehti vastata kaikkiin. Siten
istuivat he keskustellen pitkään yöhön huomaamatta miten valkia jo
aikoja sitte oli sammunut ja yön varjot aina enemmän ympäröivät heitä.