Kahleet irroittuvat.
Ivarssonin viimeinen yö "Vankitornissa" tuli paljon vaivalloisemmaksi
kun kaikki muut, mitkä monen kuukautisen vankeutensa aikana oli täällä
saanut kokea. Uni, joka aikaisemmin niin helposti saapui, vaikka
häirittykin vilkkailta, väsyttäviltä unelmilta, ei nyt enää, huolimatta
hänen innokkaista ponnistuksistaan, tahtonut tulla; sen sijaan
heiteltiin hän toivon ja epätoivon tilan välillä, joka väsytti häntä
paljon enemmän kun sen levon tavoitteleminen, jota ei voinut saavuttaa.
Vihdoin näki hän kuitenkin aamuauringon ensimäiset säteet kiitävän
ikkunansa ohi, kuitenkaan löytämättä tietä tähän hautaluolaan, johon
hän oli sysätty. Hän nousi halvalta olkivuoteeltaan toisella seinällä
ja alkoi lyhyillä, arvollisilla askeleilla käydä edestakaisin kovalla,
kostealla kivilattialla. Hetkien meno tuntui hänestä hirveän
pitkälöiseksi. Hän pysähtyi silloin tällöin, oli ollut kuulevinansa
askeleita vankilaan johtavissa portaissa, ehkä oli se vankivartija,
joka vei alas sen ruoan, minkä vangin piti saada päivässä. Eipä
kuitenkaan, se oli vaan hänen sairaan mielikuvittelunsa sikiö, paljas
kuollon hiljaisuus vallitsi edelleen kaikkialla, valitusäänetkin
läheisyydestä olivat vaienneet, viimeinen onneton päätti eilen kurjan
elämänsä, oli vanginvartija kertonut hänelle.
Vanginvartija oli muuten ainoa ystävä, johon onnettomuudessaan johonkin
määrin voi luottaa. Miten tämä oli antautunut niin halpaan ja hänelle
arvottomaan toimeen, kun se mikä hänellä nyt oli, ei Ivarsson voinut
käsittää. Hänen kaltaisensa miehen, sydämellä oikealla paikallaan,
olisi kernaammin pitänyt paeta kauvas, kauvas täältä ennenkuin hänkin
jähmistyi siihen kylmään välinpitämättömyyteen, joka vallitsi
ylt'ympäri kaikkialla ja kaikissa, ennen kuin jonkun julkisen työn
tähden, tehty jalosta, ylevämielisestä ihmisrakkaudesta, mutta
väärinkäsitetty ja pidetty kavalana salahankkeena, joutuisi sen yleisen
epäluulon ja halun uhriksi että musertaa, vaan musertaa.
* * * * *
Sekavista tunteista sykkivällä sydämellä kävi hän viimein ulos
raittiille, valoisalle vankipihalle. Milloinkaan ennen ei hän sillä
ihastuksella kun nyt ollut kuunnellut sen oven ääntä, joka nyt
suljettiin hänen jälkeensä pitääkseen vangin tunnettuin rajain
sisäpuolella.
Yksin seisoi hän nyt siellä ulkona; nykyään oli siis Turun linnan
muurien sisällä hän ainoa kuolemaan tuomittu. Ilkkuvainen ilmaus näkyi
hänen vielä nuorissa, vaikka kalpeissa kasvoissaan. Hetki oli tullut,
jolloin tämä viimeinenkin uhri pelastettaisiin kuoleman kohtalosta,
hävityksen raatelevista kynsistä, jolloin vankilan portit aukenisivat
elämään eikä haudan pimeään, kylmään loukkoon, jonne tie ennen aina oli
johtanut, kun vapauden hetki kurjille vangituille oli tullut.
Varovasti hiipi hän osoitettuun paikkaan sen muurin luoteisessa
sopessa, joka ylinäkymättömänä ympäröitsi häntä. Aivan oikein, sen
tornin juurella, joka pilven korkeuteen kohotti harjaansa, löytyi
todellakin vähäinen ovi, sovitettu niin, että vieraan silmän oli
mahdoton sitä löytää.
Hän tavoitti sitä varovasti kädellään ikäänkuin ottaakseen selkoa, että
se todellakin oli auki. Olipa niinkin, päivän valo virtasi kirkkaana
sisään soukasta raosta, joka erotti sen muurista. Kuitenkaan ei hän
voinut löytää mitään lukun jälkeä, se oli ulkopuolella. Joku
ystävällinen käsi oli siis epähuomion hetkenä avannut ne kahleet, jotka
sitoivat sen; varmaankin sama käsi, joka oli kirjoittanut hänelle sen
käsittämättömän kirjeen.
Hän raotti vielä enemmän sitä salaista ovea: alhaalla loiskivat aallot
hiljaa äskettäin lapioittuja valleja vastaan, kaikki näytti niin
vilkkaalta, niin iloisesti elävältä. Hän ponnisti itseään viimeiseen
saakka nähdäkseen näiden vallien yli. Aivan niin, alhaalla oli
todellakin se vene, jota hänen piti käyttää pakenemiseensa -- kaikki
oli siis valmiina. Mutta lähteminen nyt kun, huolimatta siitä
vähennyksestä, mikä hovin huvimatkan kautta oli tapahtunut linnan
asujanten luvussa, liike ja melu ympäröivät häntä, oli hänestä
uppiniskaisuus itse sitä kohtaloa vastaan, joka oli kääntynyt hänen
puolelleen, ja tätä ajatellessaan sykki hänen sydämensä vielä nopeammin
kun äsken. Hän sulki salaisen oven taas nopeaan perässään ja alkoi
kävelemään levottomasti edestakaisin lavealla pihalla.
Jos huomattaisiin juuri hiipiessään alas vallilta venheesen? Silloin ei
hänen tarvitsisi odottaa kauvan, hänen vaivansa lopetettaisiin siinä
tapauksessakin pian. "Läpitorni" ei kauvan sulkenut asujamiaan
ennenkuin saivat tehdä tilin ijankaikkisuuden kanssa. Jos odottaisi
kauvemmin, vietäisiin hän taas vankitorniin ja tilaisuus pakenemiseen,
joka nyt oli hänelle avoinna, olisi menetetty. Ja sitten oli hänen
edessään kuitenkin joko varhemmin tahi myöhemmin sama kohtalo, jota nyt
kammosi.
Kauvemmin ei hän miettinyt. Tuskin voi hän aavistaakaan, miten se oli
tapahtunut, seisoi hän jo vähän viheriöitsevien vallien alla; vielä
hyppäys tullakseen venheesen -- ja sitten hurmaavaa vauhtia pois, päin
Ruissalon ystävällisiä rantoja.
Melkein mielettömänä kauhistuksesta ja riemusta ponnisti hän viimeiset,
jo heikot voimansa ehtiäkseen pakoon ennen kuin kaikki oli myöhäistä.
Mutta luodessaan silmänsä takaisin sille rannalle, joka yhä enemmin
katosi näkyvistä, havaitessaan kanuunien aukot, jotka ahnaasti avasivat
kammottavat kitansa häntä kohden, kuullessaan väestön huudon, ja rähmän
Korpolaisten niemestä tunsi hän kylmän väreen kiitävän pitkin
selkäpiitänsä, tiesi myös että ainoastaan muutama minuuti vielä oli
jälellä siihen kun vankipihan ovi avattaisiin viemään vankia takaisin
odottavaan vankilaan; ymmärsi että vaan yksi ainoa hänelle onneton
silmäys linnasta tahi läheisiltä mäiltä tarvittiin havaitsemaan häntä
ilman mitään menettääkseen hänen -- -- -- mutta pois se, hän ei vielä
ollut kuolemaan tuomittu, hän saisi vielä nauttia sitä vapautta, jonka
perään niin kauvan oli pyrkinyt, ehkäpä saisi vielä kostaa, joka jo
olikin tullut hänen päätarkoituksekseen elämälle.
Vielä siis muutama aironvetämä vaan ja hän oli pelastettu,
täydellisesti pelastettu -- -- --.