Järkähtämätön aikeessaan.
Sillä pelastussuunnitelmalla, minkä Zaida Barinsky oli tehnyt, oli
paljon toiveita onnistumisesta juuri sentähden, että oli valinnut ajan.
jolloin suurin osa linnan asujamista oli tavallisilla partioretkillään
ja jälillä olevat yhä edelleen työskentelivät puolustuslaitosten
vahvistamisessa.
Tämä ajatus ynnä varmuus siitä kiitollisuuden velasta, johonka tämä
epäilemättäkin tulisi hänelle kun kerran saisi täysin selville ken se
salaperäinen hyväntekijätär oli, ilahutti Zaidaa sanomattomasti. Ehkäpä
hänessäkin silloin syntyisi aavistus niistä alkuperäisistä syistä tähän
itseuhraavaan hiljaiseen toimeen ja hän itse samalla saavuttaisi mitä
niin lämpimästi halusi, parhaiden toivomustensa tarkoituksen: että
kerran saada pitää häntä omanaan, tietää hänen sydämensä sykkivän
omansa keralla.
Kuinka taisikaan aavistaa kaikkia taisteluja, joita pian tietämättään
saisi aikaan hänessä, kaikkea sitä eripuraisuutta, kaikkia niitä
tuhansia vaivoja, joita itse juuri tämän teon tähden saisi nähdä.
Kokonaan antauneena kaikille näille hillitsemättömältä rakkaudelta
johdetuille tuumitteluille oli hän kaikella sillä salaperäisyydellään,
minkä siinä suhteessa osoitti, sitä paremmin onnistuakseen vehkeissään
uudelleen ja enemmän kuin ennen vetänyt päällensä naiskumppaneinsa
vihan ja tyytymättömyyden -- yht'äkkiä oli syntynyt eripuraisuus, joka
päivä päivältä eneni eikä lopullisesti voinut välttää herttuattarenkaan
huomiota. Se vastentahtoinen epäsuosio, joka siitä seurasi, oli myös
omiaan katkeruttamaan Zaidan oloa niiden hänen mielestään jo ennen
tupehuttavien linnan muurien sisällä, missä kaikki, siitä loistosta ja
ylellisyydestä huolimatta, joka oli vallan päällä kaikkialla mihin
katsahti, tuntui hänestä elämäksi kahleissa, elämäksi, jonka aikana ei
saanut toimia vapaasti, ujostelematta, missä ihanan, viettelevän pinnan
alla väijyi vaan köyhyys ja pakko, ilottomuus, tyhjyys, joka hänestä
oli sietämätön.
Hän ymmärsi selvästi että käänne hänen asemassaan hovissa aikaisemmin
tahi myöhemmin tapahtuisi, ell'ei palajaisi takaisin entiseen
perho-elämäänsä, elämään vaan nykyistä hetkeä varten, elämään, mistä
jokainen vakavampi ajatus oli poistettu, missä vaan tuli tyydyttää
toisten huvihalua, missä oma itse kaikkine oikeuksineen ja tarpeineen
sai kokonaan syrjääntyä.
Arveluttavan askeleen oli hän nyt ottanut, kohden tyhjää, hirvittävää
epätietoisuutta kävi hän, mutta kuitenkaan ei hän epäillyt
silmänräpäystäkään mennä perille, tottunut kun oli hamasta
lapsuudestaan monenlaisiin kieltäymyksiin ja puutteisiin. Täydellisesti
oli hän vakuutettu voivansa voittaa vielä vaikeampia vastuksia, jos
vaan kohtalo sallei hänen saavuttaa tarkoituksen, jota kohden nyt
pyrki.