Unelmat. -- Todellisuus.
Kun "Vankitornin" ovet taas olivat suljetut Ivarssonin jälkeen ja hän
oli vakuutettu ett'ei yhtään asiaan kuulumatonta silmää tavoitellut
häntä, otti hän esiin salaperäisen löytönsä, minkä oli löytänyt ulkona,
ja avasi sen.
Se oli, niinkuin jo ennen oli aavistanut, kirje, kirjoitettu
murteellisella Ruotsin kielellä.
Monien ponnistusten jälkeen taisi hän viimein puolipimeässä, joka
ympäröi häntä, saada selvon sen sisällöstä.
Siinä oli:
"Tänään matkustetaan Kastelholmaan muutamaksi päiväksi. Huomenna voi
pakeneminen huomaamatta tapahtua. Vankipihaa ympäröivän muurin
luoteisessa kulmassa löytyy pieni salaovi, joka on avoinna teidän
käytettäväksenne. Olkaat varoillanne, että jonakin vartijatta olevana
hetkenä hiivitte sen kautta ulos. Vene on valmiina alapuolella. Sillä
voitte päästä ylitse Ruissaloon. Rohkeutta, nuori mies, teidän tulee
pelastua liian aikaisesta haudasta."
Voimatta edes aavistaakaan, ken se innostunut suojelija tahi
suojelijatar oli, joka hänen tietämättään piileili Turun linnan muurien
sisällä, tunsi hän sydämensä sykkivän sanomattomasta ilosta ja
onnellisuudesta, mutta tähän onnellisuuteen sekoittui pian myös
vaivaava levottomuus hänen ajatellessaan seurauksia, jos ei yrityksensä
pakenemaan onnistuisi.
Kuitenkin, rohkeutta! niinpä oli kirjeessä, hänen kohtalonsa ei missään
tapauksessa tulisi huonommaksi. Hän ymmärsi aivan hyvin, mitä hänellä
aikaisemmin tahi myöhemmin oli odotettavana ummehtuneessa, pimeässä
vankihuoneessa, ja kuolemalla silmäin edessä ponnistaa mielellään
voimiansa viimeiseen asti saavuttaakseen kurotetun pelastuksen.
Väsyneenä miettimisestä ojensi hän itsensä kovalle lepovuoteelleen ja
kuinka ihmeellistä! Uni, jota ei hän moneen, moneen aikaan ollut
saanut, tuli pian kyllä.
Mutta hänen lepoansa häiritsi pian toistansa risteilevät unelmat.
Milloin oli olevinansa tuolla kaukana rakkaassa Blekingessään ja
iloitsevinaan lapsuuden morsiamensa kanssa yhtymisen runsaasta onnesta,
milloin istui hän Turun linnassa vaipuneena ajatuksiin muistellessaan
suurta, mustaa silmäparia keskellä mustia kiehkuroita; nämät silmät,
jotka hymyilivät hänelle haaveksivalla hehkullaan, olivat kokonaan
lumonneet hänen, hänen oli antauminen jos tahtoi eli ei; milloin
taisteli hän katkeran taistelun puutteen ja viheljäisyyden kanssa
kaukana, hänelle vieraassa seudussa laveassa Suomen erämaassa, johon
oli paennut vainoojiansa; mutta miksi oli hän niin vainottu ja kuinka
oli hän tullut tänne, sitä ei hän voinut selittää. Äkkiä säpsähti hän,
töytäsi unen horroksissa ylös ja pyyhki kylmän hijen otsaltaan. Hänen
päänsä oli niin kummallisesti raskas ja torroksissa ja sydän tykytti
juuri kuin olisi sairastunut kuumetautiin.
Vielä kerran tarttui hän vapisevin käsin salaiseen aarteeseensa, joka
edelleen oli hänestä kuin unelma sekin. Mutta ei, se ei voinut olla
vaan harhanäky, hänpä piti valkoista paperia kädessään, hän näki
aivan selvästi mustan kirjoituksen; ja huomenna siis oli hänen
vapautushetkensä tuleva, se hetki, jota niin kauvan oli turhaan
odottanut, huomenna hän taas sitoisi yhteen katkenneet siteet elämän
kanssa -- elämän, semmoisena kun se oli hänelle ennen kun hän sysättiin
tähän kadotuksen luolaan.