Retki Katrinedaaliin.
Laitsalmen lahden rannikolta noin kolmannes penikulman päässä Turun
linnasta pistäy ulos luonnonihana niemi, joka nykyään kuuluu Ispoisten
herrastalon alle Nummen pitäjässä. Paikka, joka vielä tänäänkin on
hauska lempiseutu kesän aikana kaupunkilaisille ja rehevillä nurmillaan
ja varjoisella puistollaan todella onkin mieluinen vastakohta
tomuisille, auringon paisteelta kuumille kaduille ja painavalle
ilmanalalle, näkyy olleen myös Katarina Jagellonikan lempipaikoista
retkillään linnasta. Hänen jälkeensä kutsutaankin sitä Katrinedaaliksi
ja rannalla osoitetaan kävijälle suurta, lakeaa kiveä, jonka ympärille
herttuattaren neitinensä, kävelyjen, ja leikkien jälkeen tuuheassa
puistossa, sanotaan sijoittuneen ihanan luonnon helmassa nauttiakseen
linnasta mukana tuotuja ja kivipöydälle asetettuja virvokkeita.
Kauniina kevätaamuna 1563 viemme lukijan tänne ulos. Kaikki hovin
jäsenet, ylhäiset ja alhaiset, ovat kokoontuneet tänne täysin määrin
nauttiakseen heräävän luonnon suloudesta.
Herttua, muuten alakuloinen ja harvapuheinen, mieliala, johon toistansa
risteilevät tiedot Tukholmasta, jotka puhuivat uusista rettelöistä,
uusista sodista, saattoivat hänen, on tänään itse ilo ja hauskuus.
Hillitsemättömästi on hän osallinen toisten pienimmissäkin tempuissa ja
leikeissä, ja ne teeskentelemättömät ilon ilmaukset, jotka kaikuvat
kaikkialta, antavat koko seurueelle mitä hilpeimmän luonteen. Milloin
hän nähdään puolisonsa rinnalla kävelevän lehtipuiden oksissa versoovan
vihannuuden alla tahi ohjaavan kulkunsa raikkaasti tuoksuavain kuusien
ohi, joiden huipuissa Pohjolan hiljaan tulleet vieraat visertävät
tervehdyksensä isänmaalle. Ja hiljaisella mielihyvällä kuuntelee hän
puolisonsa ihailevan sitä kauneutta, mitä Pohjolankin lyhyt kevät voi
tarjota, kauneutta, joka tosin eroaa siitä runsaasta komeudesta, jota
on tottunut rakastamaan lapsuutensa kotimaassa, mutta kuitenkin
yksinkertaisuudessaan ansaitseva kunnioitusta ja tunnustamista. Paljon
oli luullut täytyvänsä puuttua mennessään hänelle, mutta nyt jo
havaitsi hän miten rakkaus ja harrastus runsaasti voivat korvata kaiken
muun. Sentähden tunsi itsensä niin onnelliseksi, sentähden uskalsi
tyyneenä kohdata kaikkia myrskyjä, joita kohtalo ehkä saattaisi heille.
Zaida Barinskyyn yksin ei tämä yleinen ilo eikä vilkas elämä täällä
ulkona näytä vaikuttavan mitään ja hänen nyreä, vakava olentonsa ei
myös näytä muissakaan herättävän mitään halua koettamaan saada häntä
leikkeihin eikä kujeihin. Muuten on viimeaikoina kummastellen selvästi
havaittu tämä, ennen niin iloisen tytön mielenlaatu, ja herttuatarkin,
joka aina mitä huolellisemmin on suosinut häntä, tunsi surua ett'ei
enään nähnyt häntä niin iloisena ja onnellisena kun ennen. Kun ei
kuitenkaan onnistuttu saamaan mitään tyydyttävää selitystä hänen
synkkämielisyyteensä, ei voitu luulla muuta kun että se oli voittamaton
koti-ikävä, joka niin painoi häntä. Ja ett'ei enempää vaivattaisi
häntä, annettiin hänen olla yksinäisyydessä, miten itse halusi.
Ainoa, joka ei voinut jättää kaunista puolalaisnaista rauhaan, oli
linnan vouti. Aina ja alinomaa koetti tämä kaikilla kohteliaisuuden
osoituksilla ilahuttaa häntä, eikä edes se kylmä välinpitämättömyys,
millä Zaida Barinsky aina vastaanotti hänen kokeensa lähestyä, voineet
pitää häntä etäällä.
-- Se on väärin, että niin kaunis kukka, kun te olette, ennen aikaansa
kuihtuu yksinäisyydessä, kuuli Zaida hänen taas imarrellen kuiskaavan
korvaansa, yksinään tulleena kauvas laveassa puistossa.
-- Mitä väliä pidetään metsän kukista, vastasi hän, helppo on taittaa
heidän heikot vartensa tahi polkea ne jalkainsa alle.
-- Ja sen sanotte te, jolla vielä on pitkä, toivorikas elämä edessänne,
te, jonka tähden panisi kaikki alttiiksi, nähdäkseen teidän
onnellisena.
-- Mitä sillä tarkoitatte, kysyi Zaida katkerasti.
-- Tarkoitan että minä ja moni minun kanssani olisi halullinen
tottelemaan teidän pienintäkin käskyänne, jos sitä vaatisitte.
-- Niin liehakoitsevalta kun tuo kuuluukin ja niin kiitollinen kun
tunnenkin itseni olevan kaikesta tästä hyväntahtoisuudesta, täytyy
minun kuitenkin omantuntoni mukaan työntää takaisin kaikki teidän
uhrauksenne minun hyväkseni -- ne eivät minua kuitenkaan hyödyttäisi.
-- Ja se on teidän viimeinen sananne?
-- On, vastasi Zaida lyhyesti ja päättävästi.
-- Ja kuitenkaan ette aivan varmaan ymmärrä mitä kaikkea tällä
pöyhkeällä kopeudellanne sysäätte luotanne.
-- Minä en tarvitse mitään -- ja jos tarvitsisinkin jotain, ette _te_
ole oikea antamaan minulle sitä.
-- Vai niin, luuletteko tosiaankin niin?
-- Luulen, ja vielä enemmän, minä tiedän sen, tunnen teidän paremmin
kun voitte arvatakaan; minä tiedän mikä sydämetön ihminen te olette.
Olette valmis ryhtymään mihin toimiin hyvänsä, kuinka katalaan tahansa,
ylentyäksenne askeleen isäntänne suosiossa, te ette valitse, teidän
huvinne on musertaa -- ja kuitenkin on teillä rohkeutta lausua kauniita
sanoja kietoaksenne turvattoman naisen kavaliin pauloihinne. Olette
halpa ihminen, herra linnavouti, kärme -- -- --
-- Säästäkäät minua näiltä kovilta sanoilta, varmaankin ovat ne saaneet
alkunsa halpamaisesta panettelemisesta, sillä niin kauniit huulet, kun
teidän ovat, eivät milloinkaan ole voineet synnyttää niitä.
-- Säästäkää tekin minua lupauksilta, joita ette kykenisi täyttämään,
antakaa metsän kukan jäädä kuihtumaan, koska ei teillä kuitenkaan ole
tahtoa eikä kykyä antamaan hänelle sitä valoa ja lämpöä, jonka olette
häneltä ryöstäneet.
Hän jatkoi kulkuaan jättäen väsymättömän ihailijansa miettimään mitä
viimeiset sanansa tarkoittivat.