Pilviä kevättaivaalla.
Turun linnassakin tuli Zaida Barinsky tavattoman kauneutensa tähden
ihailun esineeksi, erittäinkin oli naimaton linnanvouti hänen innokas
ihailijansa. Mutta kaikki osoitettu kohteliaisuus ei näyttänyt juuri
erittäin vaikuttavaan häneen, hänen ajatuksensa olivat kokonaan toiseen
suuntaan: nuoren, sorean Ivarssonin kuva oli lakkaamatta yötä ja päivää
hänen edessään.
Siten istui hän taas eräänä kevätpäivänä varhain aamulla yksin
huoneessaan ja katseli matalasta ikkunasta ulos talviunestaan heräävätä
luontoa alhaalla. Linnanlahti oli heittänyt jääpeitteensä, ainoastaan
siellä ja täällä rannoilla oli vielä vähän syrjää. Havumetsä kaukana
etäällä hohti viheriänä ja majesteetillisenä ja sadottain pieniä
sadepuroja lirisivät virmana suurempaan veteen. Ja tämän kaiken yli
paistoi aurinko taivaasta, joka oli niin puhdas ja pilvitön kun
lapsuuden muisto.
Mikä vastakohta elämän tuolla ulkona ja hänen sisällisten taistelujensa
välillä!
Katkeruudella puristi hän kokoon kirjeen, joka oli auki edessänsä
pöydällä ja repi sen raivoisalla ynseydellä palaisiksi, jotka sitten
varisteli ulos avoimesta ikkunasta edessään. Hän oli iloinen nähdessään
miten paperilaput tansseivat kohti katoovaisuuttaan, kannettuina
kauvas, kauvas lauhkeilta kevättuulilta.
Hän avasi ikkunan selälleen, ilma sisällä tuntui hänestä niin tukalalta
ja painavalta. Tuhansien lintujen iloiset laulut saivat jo aikaan
moniäänisen kai'un Ruissalon metsistä ja lähellä olevista rannoista.
Valleilla alhaalla oli linnan väestö täydessä työssä linnan
varustuksien kuntoonpanossa ja näiden huolettomat laulut ja työssä
lausutut komentohuudot olivat hänestä täynnä eloa ja ilahuttivat häntä
niin, että hän pian unhotti kaiken, mikä äskettäin oli huolestuttanut
häntä ja tehnyt hänen surumieliseksi.
Silloin kiinnitti hän huomionsa yhteen keskusteluun kahden sotilaan
kesken alhaalla.
-- Ivarsson lienee tullut kärsimään nuoruuden intonsa tähden, sanoi
toinen; muuten ei se ollut ensimäinen kerta kun hän lausui vähämielisiä
sanoja herttuasta, lisäsi tämä vielä niinkuin vaan ohimennen.
-- Tulee kyllä, tuomio lankesi eilen ja se oli kova kyllä, neljän
vuoden vankeus, vastasi toinen.
-- Joka on sama kun kuolema, sillä se kun neljä vuotta saa olla
"Vankitornin" muurien sisällä ei tule sieltä hengissä. Vouti on ankara
herra, jatkoi ensimäinen pontevasti.
-- Mutta miksikä tahdotaankin juuri osoittaa kiittämättömyyttä ja
ylenkatsetta sille, joka ei tehnyt muuta kun hyvää, keskeytti kumppani
teeskennellyllä myöntäväisyydellä.
-- Ja jos hänellä oli jotain muistuttamista, niin olisi saanut pitää
suunsa kiini. Minä puolestani olen aina havainnut, että on parempi olla
vaiti kun pahoin puhua -- kumminkin silloin kun saa pelätä pöllöjä
sammalistossa, selvitti se, joka ensin oli alkanut keskustelun.
Keskustelu vaikeni nyt äkkiä, linnanvouti oli saapunut paikalle
tarkastamaan rakennustöitä ja hänen läsnä ollessaan oli paras jättää
kaikki aprikoimiset, jos ei nimittäin tahtonut tulla osalliseksi nuoren
Ivarssonin kohtalosta.
Zaida oli kuullut kyllin, jopa enemmänkin kiihtyäkseen vihassaan
hirmuista verenjanojaa kohtaan, samalla kun sääli nuoren miehen
onnetonta kohtaloa, ja hiljaisuudessa kytevä rakkaus saattoi hänen
sanomattomaan levottomuuteen.
Ja tuo raukka, tuo ei hävennyt kertoa hänelle niistä tunteista, joita
ei milloinkaan ollut tuntenut -- joita ei peto milloinkaan voi kantaa
rinnassaan; se oli mahdotonta! Mutta saisipa joskus kuulla totuuden
häneltä. Ja itse ponnistaisi hän toiselta puolen kaikki voimansa
pelastaakseen tuon hiljaisuudessa jumaloidun, joka ei aavistanut mikä
hyvä hengetär hänellä oli linnan muurien sisällä.