Pojat olivat seuraavana aamuna liikkeellä päivän ensi sarastuksessa. He
tunsivat itsensä virkistyneiksi ja iloisiksi. Samoin heidän
hevosensakin, sillä ruoho oli rehevää. Jeanette kirmaili liekaköytensä
päässä ja yritti tavoittaa Le Chatia, jota se varmaan olisi potkaissut
ja purrut, jollei liekaköysi olisi sitä pidätellyt. Jeanette ei
aavistanut kuinka vähällä oli pitänyt, ettei se pian olisi potkaissut
viimeistä kertaa. Jos se olisi tiennyt sen, se olisi kai käyttäytynyt
siivommin, samanlainen välttämättömyys kun saattaisi sattua
toistamiseenkin. Mutta Jeanette ei tiennyt siitä mitään, ja syötyään ja
juotuaan yllinkyllin se oli pirteä kuin kissanpoika.
Tuli sytytettiin ja uusi ydinluu höyrysi ja rätisi loimuavien salvian
oksien keskellä. Pian se vedettiin jälleen tuhkasta ja murskattiin, sen
mehevä sisältö kaivettiin esille ja syötiin. Jäljellä olevat nikamat
kuormitettiin Jeanetten selkään, hevoset satuloitiin, metsästäjät
hyppäsivät ratsuilleen ja kiitivät iloisesti eteenpäin.
Maa, jota pitkin he nyt vaelsivat, oli niin sanottua aaltoaavikkoa eli
puutonta, mutta ei silti suinkaan tasaista seutua. Preeria ei aina ole
sileätä tasankoa, kuten jotkut luulevat. Päinvastoin se on usein hyvin
epätasaista, täynnä korkeita mäkiä ja syviä laaksoja. Sana preeria
tarkoittaa oikeastaan aukeaa tasaista maata, vaikkei ole välttämätöntä,
että sillä silti on aivan vaakasuorasti tasainen pinta. Siinä saattaa
olla mäkiä, laaksoja ja pitkiä harjanteita. Sen ei tarvitse myöskään
olla aivan puutonta, sillä on olemassa metsikköpreerioita, joilla
kasvaa puuryhmiä tai lehtoja, joita toisinaan nimitetään saarelmiksi,
ne kun muistuttavat meren metsäisiä saaria.
Preeria on nimitys, jota käytetään erottamaan näitä laajoja
niittymäisiä maanpinnan aloja metsistä, vuorista ja merestä. Itse
ruohoaavikot erotetaan toisistaan omilla nimillään sen mukaan, millä
niiden pinta on peitetty. Olemme nähneet metsikköpreerioita ja
kukkapreerioita. Viimemainittuja niillä samoilevat metsästäjät
parjaavat rikkaruohokentiksi. Laajoja vihantia puhvelinruohoa tai
gramaa tai mezquiteä kasvavia niittyjä nimitetään ruohopreerioiksi.
Suolakiteytymien seutuja -- usein viidenkymmenen kilometrin pituisia ja
melkein yhtä leveitä -- sanotaan suolapreerioiksi ja jotakuinkin
samanlaisia lipeäsuolan peittämiä aloja soodapreerioiksi. On laajoja
autioita aavikoita, joilla ei tapaa muuta kasvillisuutta kuin villiä
marunapensasta. Tällaisia marunapreerioita on satoja neliökilometrejä
Pohjois-Amerikan mantereen sisäosissa. On vielä hiekka-aavikoitakin ja
kivipreerioita, joilla kallionsirpaleet ja mukulakivet peittävät karua
kenttää. Erästä preerialajia nimitetään sikojen lietteeksi, koska sen
pinta on peninkulmamäärin rosoista, ikään kuin siat olisivat sen joskus
etäisinä aikoina tonkineet.
Useimmat mainituista nimistä ovat erämiesten, näiden seutujen
varsinaisten tienraivaajien antamia. Monet niistä ovat intiaanien
nimistön tapaan itsensä luonnon kuiskailemia, ja useamman kuin yhden
ristittävistään ovat nämä urheat uranuurtajat saaneet kastaa verellään.
Sanoimme, että pojat matkasivat nyt aaltoaavikolla. Sen pinnasta kohosi
laajahkoja harjuja, ja niiden välillä oli notkoja. Oletteko koskaan
nähneet valtamerta myrskyn jälkeen? Tiedättekö, mitä pohjamaininki on?
-- kun meri huokailee isoina, sileinä hyökyinä ilman vaahtoharjaa kun
myrsky on lakannut ulvomasta ja tuulet puhaltamasta? Mutta yhä pysyy
syvän ulapan pinta niin epätasaisena, niin vaarallisia ovat nuo sileät
laineet, että laivat keinuvat ja keikkuvat sinne tänne ja joskus
menettävät mastonsa tai painuvat kallelleen. Merimiehet nimittävät
sellaista mainingiksi. Jos voisitte kuvitella tuollaisen lainehtivan
meren äkkiä pysähtyneen liikkeessään ja veden muuttuneen vihreän nurmen
peittämäksi maankamaraksi, niin näkisitte jotakin aaltoaavikon
kaltaista. Jotkut tutkijat luulevat näiden preerioiden muodostuessa
tuonlaisen aaltoiluliikkeen todella tapahtuneen jonkin maanjäristyksen
aiheuttamana ja maan pysähtyneen äkkiä värähtelystään. Se on
mielenkiintoinen tutkimusaihe oppineelle geologille.
Ruohoaavikon harjanteet, joiden yli seikkailijamme vaelsivat, kulkivat
idästä länteen, ja niiden mukaan suuntautuivat tietysti syvänteetkin.
Matka kävi pohjoista kohti, joten heidän kulkemansa tie oli alituista
ylä- ja alamäkeä.
Innokkaasti katsellen eteensä ja tarkaten levottomina kaukalomaisia
notkoja jokaiselle uudelle selänteelle noustessaan he ratsastivat
eteenpäin, toivoen kiihkeästi, että pian saisivat puhvelit näkyviinsä.
Mutta he eivät olleet valmistautuneet näkyyn, joka piankin oli
tervehtivä heidän silmiään -- näkyyn, jonka olisi luullut täyttävän
heidät ilolla, mutta joka päinvastoin synnytti heissä melkein pelon
sekaisia tunteita.
He olivat juuri nousseet eräälle harjulle, josta heille avautui näköala
alas laaksoon. Se oli pieni syvä laakso, melkein pyöreä ja vihreän
nurmen peittämä. Lähellä sen toista sivua pulppusi lähde, jonka vesi
kiersi ensin melkein koko notkon kehän ja laski sitten erään preeriassa
olevan rotkon kautta. Tämä pieni puron uoma voitiin erottaa sen äyräitä
reunustavista matalista puista, puuvillapoppeleista ja pajuista.
Laakson keskiosa näytti siis pieneltä, pyöreältä, melkein joka
puoleltaan lehdon ympäröimältä niityltä.
Juuri tällä niityllä kohtasi poikien silmiä näky, joka sai heidät äkkiä
pysähdyttämään hevosensa. Siellä oli joukko eläimiä kaikesta päättäen
hirveässä tappelun mylläkässä! Niitä ei ollut tusinaa enempää, mutta ne
olivat isoja, hurjan ja raivokkaan näköisiä, ja hyökkäilivät toistensa
kimppuun niin vimmoissaan, että vihreä nurmi oli niiden sorkkien repimä
ja uurtama. Tämä sekava taistelu tapahtui keskellä niittyä -- aukealla
paikalla, -- eivätkä ne olisi voineet juuri sopivampaa paikkaa
sellaiseen näytökseen valita, jos olisivat halunneet esittää sen
suurelle katsojajoukolle. Laakso ympärillä kiertävine harjanteineen
muistutti paljon suuria espanjalaisia amfiteattereita, joissa esitetään
härkätaisteluja, ja niityn sileä, tasainen pinta oli kilpatantereena.
Taistelijat eivät kuitenkaan olleet missään leikkiottelussa joutilaan
joukon uteliaisuuden tyydyttämiseksi, eivätkä edes aavistaneet, että
katsojia oli saapuvilla.
Niiden käymä taistelu oli todellista, ja niiden vihaiset mylvähdykset,
nopeat syöksähdykset sekä yhteen kolahtavien kallojen tärskähdykset
osoittivat ottelun olevan haudanvakavaa.
Jo ensi silmäyksellä näki, että nämä eläimet olivat puhveleita. Niiden
isot ruhot, leijonamaiset ruumiit, ja ennen kaikkea raivostuneen sonnin
mölinää muistuttava mylvintä vakuutti pojille, etteivät ne voineet olla
muuta kuin puhveleita, ja puhveleita ne olivatkin -- vanhoja sonneja,
jotka olivat ryhtyneet kauheisiin turnajaisiin, joita ne toisinaan
pitävät.
Sanoin, että pojat valtasi ensin pelon tunne. Mitä pelottavaa
puhvelilaumassa saattoi olla, sellaistahan he olivat niin kauan
etsineetkin? Aiheuttiko sen eläinten vihaiset asennot vai niiden
kovaääninen mylvintä? Ei suinkaan. Kammo ei johtunut siitä, että ne
olivat puhveleita tai siitä, että ne olivat hurjassa ottelussa, vaan
siitä, että ne olivat -- valkoisia puhveleita!
Kysynette taas, miksi tämä sitten synnytti heissä pelkoa. Eikö
valkoisen puhvelin pyydystäminen juuri ollut heidän retkensä
tarkoituksena? Eikö sellaisen näkeminen olisi pitänyt aiheuttaa
pikemmin iloa kuin pelkoa? Niin olisikin aiheuttanut yhden sellaisen
näkeminen, mutta niin monen näkeminen -- lähes tusinan -- aivan tavaton
ja ennenkuulumaton seikka -- se synnytti seikkailijoissamme kammoa.
Kului jonkin aikaa ennen kuin kukaan pojista löysi sanoja ilmaistakseen
kummastuksensa. He istuivat ääneti tuijottaen alas laaksoon. He
saattoivat tuskin uskoa silmiään. He katselivat vielä pitkän aikaa.
Vihdoin he näkivät, ettei siitä voinut erehtyä. Eläimet olivat
puhveleita, ja myös valkoisia!
Ne eivät olleet kaikki tasaisesti valkoisia, vaikka kylläkin useimmat.
Muutamat olivat tummempia päästä ja jaloista, niillä oli leveät
valkoiset laikut kyljissä, ja ne näyttivätkin kirjavilta. Yleisväri oli
kuitenkin valkoinen ja omituista kyllä koko laumassa ei ollut
ainoatakaan mustaa tai ruskeata -- ei ainoatakaan, jolla olisi ollut
puhvelien tavallinen väri. Tämä seikka se teki ne niin salaperäisiksi
veljesten silmissä.
Pian nämä kuitenkin toipuivat hämmästyksestään. Ei ollut epäilystäkään
siitä, että he olivat tavanneet lauman valkoisia puhveleita. Ehkäpä ei
sittenkään ollut mitään kovin merkillistä siinä, että niitä oli
sellainen joukko yhdessä. Kenties tämänväriset eläimet, joita tavataan
niin harvoin, viihtyvät vain toisten valkoisten seurassa ja
pysyttelevät siten erillään mustista. Olisivatko he siis voineet
toivoakaan parempaa onnenpotkua? Jos heidän vain onnistuisi tappaa yksi
eläimistä, eivät he muuta pyytäisi, eivätkä muuta haluaisi. Heidän
retkensä päämäärä olisi silloin saavutettu, ja he saisivat
viivyttelemättä kääntää hevosensa ja ratsastaa suorinta tietä kotia
kohti. Näiden ajatusten risteillessä heidän aivoissaan he alkoivat
miettiä, miten saisivat surmatuksi tai pyydystetyksi yhden tai useamman
laumasta.
He eivät vitkastelleet suunnitelmansa laatimisessa. Puhvelit, jotka yhä
jatkoivat vihaista taisteluaan, eivät vielä olleet huomanneet heitä
eivätkä kai huomaisikaan. Metsästäjät päättivät sen vuoksi, että kaksi
heistä jäisi hevostensa selkään tavoittaakseen eläimet juoksussa, kun
taas kolmas koettaisi lähestyä niitä jalan päästäkseen varman
ampumamatkan päähän ennen kuin ne hätkähtäisivät pakoon, ja sitten
tilaisuuden tullen yhtyisi ajoon jäljestäpäin. Viimemainittu
velvollisuus annettiin Basilille, joka astuttuaan ratsultaan ja
tarkastettuaan luotettavan kiväärinsä alkoi hiipiä laaksoa alaspäin.
Lucien ja Francis istuivat yhä satuloissaan ja jäivät harjulle.
Basil saavutti pajuviidakon eläinten huomaamatta ja hiivittyään hiljaa
sen lävitse ei ollut enää viidenkymmenenkään askeleen päässä lauman
etumaisista. Nämä ryntäilivät yhä edestakaisin pöllytellen tomupilviä,
karjuen raivoisasti, juosten erilleen toisistaan ja puskien sitten taas
päänsä yhteen niin voimakkaasti, että kallot tärskähtivät joka kerta
ikään kuin kauhea kolaus olisi murskannut kummankin. Basil odotti,
kunnes eräs suurimmista ja nähtävästi valkoisin joukosta tuli hyvin
lähelle, ja sitten hän tähtäsi olkapään juureen ja laukaisi. Mahtavan
eläimen nähtiin kaatuvan tantereelle, kun taas toiset laukauksen
kuullessaan tai vainutessaan vihollisen läsnäolon luopuivat heti
taistelustaan ja syöksyen viidakon läpi kömpivät selänteen yli aukealle
aavikolle.
Jäämättä tarkastamaan ampumaansa eläintä Basil riensi hevosensa luo,
joka hänen kutsustaan jo laukkasi häntä kohti. Francis ja Lucien
ajoivat nyt pakenevaa laumaa takaa, ja Basil seurasi perässä nousten
kiireesti satulaan. Muutamassa minuutissa kaikki kolme olivat puhvelien
vieressä, ja silloin kuultiin kiväärien ja pistoolien paukauksia,
kunnes kaikkien aseet olivat ammutut tyhjiksi, mutta vaikkei ainoakaan
luoti lentänyt harhaan, eläimet laukkasivat yhä edelleen ikään kuin
yhteenkään niistä ei olisi sattunut. Ennen kuin metsästäjät ehtivät
panostaa pyssynsä uudelleen he saivat mielipahakseen nähdä koko lauman
kaukana aavikolla juoksemassa niin ripeästi kuin pystyi.
Huomatessaan ettei ollut mitään mahdollisuutta saavuttaa niitä enää,
kaikki käänsivät hevosensa ja alkoivat ratsastaa takaisin ottaakseen
talteen Basilin ensimmäisellä luodillaan kaataman puhvelin. He tiesivät
sen olevan vielä laaksossa, ja koska olivat nähneet sen makaavan
maassa, olivat varmat siitä, että olivat saaneet ainakin yhden
puhvelin, eivätkä muusta välittäneetkään.
Päästyään laakson yläpuolella olevalle harjulle he suureksi
kummastuksekseen näkivät puhvelin jälleen jaloillaan ja parinkymmenen
näykkivän ja ulisevan suden ympäröimänä. Ne hyökkäilivät sen päälle
yhtaikaa kaikilta puolilta haavoitetun härän käännähdellessä ja
yrittäessä pitää ne loitolla sarvillaan. Muutamia susia nähtiin
virumassa maassa, kaikesta päättäen kuolleina, mutta niiden toverit
jatkoivat hyökkäystä leppymättömällä raivolla. Puhvelin silmät
syöksivät tulta sen pyörähdellessä ympäri ja yrittäessä pitää
ahdistajansa etupuolellaan.
Oli kuitenkin ilmeistä, että sudet alkoivat päästä voitolle, ja jos ne
olisi jätetty rauhaan, ne olisivat pian kellistäneet puhvelin. Aluksi
pojat aikoivat sallia niiden tehdä sen, mutta äkkiä heidän mieleensä
juolahti, että silloin vuota voisi mennä pilalle. Raivokkaiden susien
terävät hampaat repisivät sen palasiksi. Tämä ajatus sai heidät
ryhtymään toisiin toimenpiteisiin. Kaikki kolme karauttivat ratsunsa
selänteeltä alas niitylle ja saarsivat siellä puhvelin. Sudet
hajaantuivat joka taholle, ja huomatessaan uudet vihollisensa iso härkä
alkoi rynnätä toisen luota toisen luo yrittäen saada hevoset sarviinsa.
Vain suurella vaivalla he voivat pysytellä sen ulottuvilta, mutta
vihdoin toinen hyvin tähdätty luoti Basilin kivääristä lävisti eläimen
sydämen ja huojuttuaan levitetyillä koivillaan ja keinuttuaan hetkisen
puolelta toiselle mahtava sonni tuupertui polvilleen ja makasi
liikkumattomana verisuihkun syöksyessä sen suusta. Hetken kuluttua se
oli kuollut.
Päästyään tästä varmuuteen pojat hyppäsivät ratsuiltaan, ottivat esille
nylkemispuukkonsa ja astuivat eläimen luo. Voitte kuvitella heidän
kummastuksensa samoin kuin mielipahansakin, kun he päästyään sen
lähelle huomasivat, että heidän valkoiseksi luulemansa puhveli ei
ollutkaan valkoinen, vaan valkoiseksi maalattu musta. Ei enempää eikä
vähempää. Asia oli aivan selvä. Isoa eläintä kauttaaltaan peittävä
kalkkimainen kerros oli nyt näkyvissä, ja heidän pistettyään kätensä
pitkään turkkiin, valkeata liitujauheen kaltaista ainetta irtautui
heidän sormiinsa!
Mikä oli aiheuttanut tämän omituisen ilmiön. Selitys siihen saatiin
pian. Heidän mieleensä muistuivat kipsikummut, joiden yli olivat
ratsastaneet edellisenä päivänä. He muistivat myöskin, että yöllä oli
satanut. Puhvelit olivat olleet niillä kummuilla ja tapansa mukaan
kieriskelleet ja rypeneet kosteissa pölyläjissä. Valkoinen alabasterin
kaltainen lieju oli tarttunut niiden turkkiin, antaen täten niille sen
värityksen, joka niin suuresti oli pettänyt ja nolannut herkkäuskoiset
metsästäjämme.
-- No, eipä mustakaan puhveli ole huono saalis, huudahti Basil
potkaisten kuolleen sonnin ruumista. -- Ainakin meillä on nyt tuoretta
lihaa päivälliseksi, ja lohduttakoon se meitä pettymyksessämme.
Näin lausuen Basil viittasi veljiään tulemaan avuksi, ja kaikki kolme
alkoivat nylkeä eläintä.