Pojat olivat nyt saapuneet isolle puhvelireitille. Pysähtymättä he
käänsivät hevosensa oikealle ja seurasivat jälkiä. Ne johtivat suoraan
pohjoiseen, eikä niiden seuraaminen ollut vaikeata, koska ruohoaavikko
oli sorkkien rikkipolkema kilometrien leveydeltä, ja muutamin kohdin,
missä maaperä oli pehmeämpää ja savisempaa, se näytti aivan kuin
auralla käännetyltä. Toisin paikoin sitkeä vihreä turve oli vastustanut
sorkkaa, mutta siinäkin ruoho oli niin poljettua, että latu oli aivan
selvästi näkyvissä. Pieni joukko ratsasti siis rivakasti eteenpäin
toivoen varsin pian saavuttavansa puhvelit.
Mutta heidän toivonsa ei ollut täyttyvä niin pian. Eläimet olivat
lähteneet vuotuiselle matkalleen pohjoiseen ja koska ne olivat miltei
lakkaamatta kulussa, pysähtyen tuskin syömään, niiden tavoittaminen ei
ollut niinkään helppoa. Yöksi poikien täytyi poiketa reitiltä
saadakseen ruohoa hevosilleen, sillä ainakaan kuuden kilometrin
säteellä ei ollut korttakaan kasvamassa.
Nyt joukkomme alkoi kuitenkin kärsiä puutetta, joka synnytti heissä
vakavaa pelkoa. Heidän karhunlihavarastonsa loppui toisen päivän
iltana. Jäljellä ei ollut rahtuakaan ja he paneutuivat nälkäisinä
nurmelle nukkumaan ilman illallista. Heidän mielensä kävi sitäkin
apeammaksi, koska he kulkivat täysin riistattoman seudun läpi, jolla
puhveleita, jotakuta antilooppia tai kaikkialla hiipiviä preeriasusia
lukuunottamatta ei koskaan näe mitään otusta. Se oli luonnostaan täysin
autiota seutua, vaikka kuivat tasangot olivatkin kuuluisan
puhvelinruohon peittämät. Se on puhvelien mieliruokaa.
Antiloopit taas rakastavat näitä autioita erämaita, koska niiden
aukeaus tarjoaa niille tilaisuuden välttää jokaisen vihollisen
nopeutensa ansiosta. Täällä ne olivat kuten tavallista arempia, ja
vaikka tien varrella nähtiin useita, yrittivät metsästäjämme turhaan
lähestyä niitä ampumamatkan päähän. Susia he olisivat voineet ampua,
mutta he eivät vielä olleet valmiit tyydyttämään nälkäänsä niiden
lihalla. Oli ilmeistä, että laajoja susilaumoja oli kulkenut eteenpäin
kieppuen puhvelien kintereillä. Tuon tuostakin näkyi polulla tämän
todistuksena puhtaaksi kaluttuja puhvelien luurankoja. He tiesivät,
että ne olivat olleet vioittuneita tai laumasta eksyneitä, sillä
laumojen muuttoaikana tapahtuu lukuisia onnettomuuksia, johtuen muun
muassa siitä, että sonnit puskevat toisiaan tai että iän ja sairauksien
heikontamia eläimiä uupuu tielle. Muutoin eivät sudet suinkaan
yrittäisi seurata niitä, sillä terve ja voimakas puhveli kykenee
hajoittamaan kokonaisen lauman näitä hiiviskeleviä, salakavalia
pelkureita.
Mutta sellaisten puhvelijoukkojen vaeltaessa yhdessä sattuu
tavallisesti monta tapaturmaa. Vanhoja, heikkoja ja väsyneitä joutuu
erilleen tovereistaan, moni eläin vaipuu liejuun mutaisten jokien
varsilla tai hukkuu niiden yli mentäessä, tiineitä lehmiä jättäytyy
jälkeen laumasta, tai jo poikineet viivästyvät imettäessään
vasikoitaan. Kaikki nämä mahdollisuudet ja niihin liittyvä vielä
houkuttelevampi toive, että puhvelien kimppuun hyökkää joukko
metsästäviä intiaaneja, samoiluttaa usein susilauman satoja kilometrejä
aavikon yli vaeltavan suurlauman kintereillä. Monilla näistä susista,
valkoisilla enempää kuin preeriasusillakaan ei näytä olevan mitään
vakinaista asuinpaikkaa, ne häilyvät vain puhvelijoukkojen liepeillä
näiden laajalle ulottuvilla muuttoretkillä.
Pojat menivät siis nukkumaan ilman illallista. Kolmantena päivänä he
alkoivat todenteolla tuntea nälän tuskia. Autioilla tasangoilla, jotka
levisivät äärettöminä heidän ympärillään ei näkynyt ainoatakaan
eläintä. Heidän ratsastaessaan puolipäivän aikaan villiä marunaa
kasvavan tiheikön läpi, pari preeriateertä, joka on teerisuvun suurin,
pyrähti lentoon hevosten päiden edestä. Francis, jolla oli aina
pyssynsä valmiina, ampui niitä, mutta ne olivat liian kaukana, ja
seuraavassa silmänräpäyksessä molemmat hävisivät aavikon aaltojen
taakse. Näky ärsytti onnettomia metsästäjiä ja lisäsi heidän valtavaa
ruokahaluaan. He tunsivat, ettei ollut mitään mahdollisuutta hankkia
syötävää ennen kuin saavuttaisivat puhvelit. Se oli heidän ainoa
toivonsa, ja he kannustivat jälleen hevosiaan.
Illan tullen heidän nälkänsä oli kasvanut aivan valtavaksi, ja kaikkien
silmät harhailivat vähän väliä Jeanetteen ja Marengoon. He alkoivat
miettiä, olisiko välttämätöntä uhrata jompikumpi näistä eläimistä. Se
olisi ollut surullinen valinta, koska he pitivät sekä muulia että
koiraa pikemmin toverina kuin orjana. Molemmat olivat osoittautuneet
hyvin hyödyllisiksi retkellä. Ilman Marengon apua ei Francisia olisi
koskaan löydetty, ja Jeanettekin oli pelastanut heidät joutumasta
otteluun toisen puuman kanssa. Tällaisten ajatusten liikkuessa
metsästäjiemme mielessä he matkasivat kilometrimääriä saapumatta
paikkaan, johon olisi voinut yöpyä. Vettä ei tavattu, ja ilman vettä ei
ollut turvallista leiriytyä. Aikaisin iltapäivällä he olivat joutuneet
kummalliselle seudulle, jonka yli puhvelitie heidät johti. Se oli osana
preeriaa -- sarja puhtaasta kipsistä muodostuneita matalia mäkiä. Ne
ulottuivat heidän ympärilleen niin kauaksi kuin silmä kantoi, hohtaen
joka puolella alabasterin valkoisina.
Maiseman yksitoikkoisuutta elähdyttämässä ei ollut puuta, ei pensasta,
ei merkkiäkään kasvillisuudesta. Kääntyivätpä he mille taholle hyvänsä,
heidän katseensa kohtasi kumpujen ja laaksojen kalkkimainen pinta,
jonka maidonvärinen valkeus häikäisi silmää. Auringon taittuvat,
ylöspäin heijastuvat säteet ikään kuin tunkivat heidän ruumiittensa
läpi, ja niiden paahde tuotti heille ankaran janon. He hengittivät
kuumaa kipsintomua täynnä olevaa ilmaa, puhvelilauman poljenta oli
survonut liitumaisen kerroksen hienoksi jauheeksi. Tämä lisäsi heidän
janoaan ja oli vaikea sanoa kärsivätkö he enemmän ruoan vai veden
puutteesta.
Kuinka kauaksi tämä omituinen vyöhyke ulottui? He eivät voineet
päätellä mitään sen laajuudesta. Lucien oli kuullut, että sellaiset
muodostumat levisivät toisinaan kilometrien alueelle. Jos asia oli
niin, he eivät kykenisi pääsemään sen yli, koska sekä he itse että
heidän hevosensa olivat janoisia ja uuvuksissa. Ajaessaan innokkaasti
puhveleita takaa he olivat levähtäneet perin vähän edellisinä päivinä.
He alkoivat joutua pelon valtaan. Janon tunne kävi nälän tunnetta
voimakkaammaksi, sen tuskat vaikeammiksi kestää.
Puhvelien jälkien opastamina he ratsastivat synkin mielin eteenpäin
keskellä valkoista pilveä, joka verhosi heitä alati tällä taipaleella.
Jälkien seuraaminen ei ollut vaikeata. Sakea pöly osoitti, mistä lauma
oli kulkenut, ja siellä täällä isot, pyöreät kuopat olivat merkkeinä
puhvelien piehtaroimisesta. Toivo, että nämä eläimet tavallisen
vaistonsa opastamina olivat kulkeneet vettä kohti, ylläpiti jossakin
määrin matkustajiemme voimia.
Illan varjot alkoivat verhota maata ja alabasterikummut saivat
tuhansinertävän värityksen, kun pieni joukko pääsi pölyävistä
kipsirotkoista ja hevosten kaviot jälleen polkivat vihreätä preeriata.
Heidän edessään oleva seutu oli vielä aaltoilevaa, mutta he
pysyttelivät hyvin merkityllä reitillä, ja heidän hevosensa astuivat
reippaammin, ikään kuin maanpinnan muutos olisi antanut niille uusia
toiveita. Edessä häämöittävä maisema elvytti uskoa, että vettä oli
lähitienoilla. Ja niin olikin, sillä noustuaan preeriaylänteen
harjalle, jonka poikki puhvelien tie kulki, he huomasivat pienen puron
alhaalla notkossa. Sen havaitessaan Jeanette ja kaikki kolme hevosta
heristivät korviaan ja pistäen uupuneinakin pieneksi raviksi olivat
pian kummun juurella ja polviaan myöten vedessä.
Onneksi heille se osoittautui makeavetiseksi joeksi. Jos sen vesi olisi
ollut suolaista, mikä on hyvin tavallista näiden kipsimuodostumain
lähettyvillä, he eivät olisi voineet jatkaa matkaansa, vaan olisivat
kaikki menehtyneet puron partaille.
Siinä oli kuitenkin makeata vettä, vilpoista ja raikasta, ja juotuaan
ensin veljekset kylpivät sen laineissa, kunnes olivat huuhtoneet
kirvelevän kipsintomun ruumiistaan. Sen jälkeen he ryhtyivät
valmistamaan leiriään.
Runsaat siemaukset vettä, jota kaikki heistä olivat juoneet,
lievensivät jossakin määrin heidän nälkäänsä ja he alkoivat miettiä,
voisivatko antaa Jeanettelle armonaikaa edes aamuun asti. Tätä
tuumiessaan he huomasivat, että Marengo oli harhaillut pois heidän
luotaan. He katsahtivat ympärilleen ihmetellen, mihin se oli joutunut.
He keksivät koiran jonkin matkaa ylempänä puron partaalla, missä
puuhaili jonkin esineen kanssa. Kaikki juoksivat sinne. He näkivät sen
kaluavan ison puhvelin luurankoa. Nälkäisen eläinparan täytyi kuitenkin
tyytyä melkein pelkkään nuoleskelemiseen, sillä sudet eivät olleet
jättäneet siihen edes senkään vertaa lihaa, että siitä olisi ollut sen
pienimmän hampaan purtavaksi. Saaliinhimoiset eläimet olivat
pureskelleet vieläpä ympärillä viruvat revityt nahankappaleetkin
kuiviksi, ja luut kiilsivät kuin olisivat olleet veitsellä raapitut.
Jos jotakuta tiedemiestä olisi käsketty valmistamaan luuranko museota
varten, ei hän olisi voinut puhdistaa sitä huolellisemmin.
Tämän hyödyttömän luurangon katseleminen ei ollut ilahduttavaa, ja
pojat aikoivat jo palata leiriinsä, kun Lucienin mieleen juolahti, että
luista voisi ainakin keittää lientä. Hän mainitsi tästä tietysti
toisille, ja päätettiin heti kokeilla. Tämä oli onnellinen tuuma.
Epäilemättä luista, jotka eivät olleet vielä kuivuneet, vaan varsin
tuoreita, saisi oivallista lientä, ja kaikki kolme ryhtyivät heti
keittohommiin. Francis keräsi salvian varpuja tulen sytyttämiseksi, ja
ottaen Lucienin pienen kirveen Basil alkoi irrotella luurangon
kylkiluita ja nikamia. Lucien näki puron reunalla kasvavan useanlaisia
yrttejä, hän meni tarkastamaan niitä toivoen löytävänsä joukosta
villisipulia, preerianauriita tai kasviksia, jotka kelpaisivat heidän
keittonsa höysteeksi. Kaikkien kolmen ollessa näin eri askareissaan
kiinnitti Basilin päästämä äänekäs huudahdus veljien huomion. Se oli
riemunkiljaisu, jota seurasi hurja, mielipuolen hohotusta muistuttava
nauru.
Francis ja Lucien katsahtivat pelästyneinä ylös ajatellen, että jotakin
ikävää oli tapahtunut, koska he eivät voineet käsittää, miksi Basil
nauroi niin äänekkäästi sellaiseen aikaan ja sellaisten synkkien
olosuhteiden vallitessa.
Hän jatkoi yhä nauramistaan ja heilutti kirvestä päänsä yli ikään kuin
voitonriemussa.
-- Tänne, veljet! hän kiljui. -- Tulkaa tänne! Hahahaa! Täällä on
illallista kolmelle nälkäiselle miehelle! Hahahaa! Kylläpä olemme aika
tomppeleja! Olimme yhtä tyhmiä kuin aasi, joka mieluummin söi heiniä,
vaikka sillä oli voileipiä vieressään. Kas tässä ja tässä ja tässä!
Tässä on teille illallista, hahahaa!
Lucien ja Francis olivat nyt saapuneet paikalle ja nähdessään Basilin
viittaavan isoihin puhvelin niveliin käsittivät hänen ilonsa syyn.
Nivelet olivat täynnä ydintä.
-- Kilokaupalla, puhvelin parhaita herkkupaloja... riittäisivät
ravitsemaan tusinan meidänlaisiamme, ja kuitenkin olimme menossa
illallisetta nukkumaan tai oikeastaan kuolemaisillamme nälkään
yltäkylläisyyden keskellä! Ja sellaisten aarteiden keskellä olemme
vaeltaneet jo kolme päivää! Nälkäännääntyminen olisi tosiaan ollut
oikea rangaistus typeryydestämme. Mutta tulkaa ja auttakaa minua
kantamaan nämä nivelet tulelle. Näytän teille, kuinka illallista
keitetään.
Puhvelissa on kahdeksan ydinluuta, jotka sisältävät useita kiloja tätä
ainetta. Kuten Basil oli kuullut vanhoilta metsästäjiltä, pidetään sitä
eläimen herkullisimpana osana ja jätetään harvoin käyttämättä, kun
puhveli on tapettu. Paras keino sen syötäväksi valmistamiseen on aivan
yksinkertaisesti paistaa se luun sisällä, vaikka intiaanit ja
metsästäjät nauttivat sitä usein raakanakin. Pojillamme ei ollut kyllin
vahvat vatsat, ja pari sääriluuta heitettiin siis tuleen ja peitettiin
kauttaaltaan hehkuvilla hiilillä.
Kun ne olivat olleet hiilissä kyllin kauan, että voitiin otaksua niiden
käristyneen tarpeeksi, luut murskattiin Lucienin pikkukirveellä,
ja niistä saatu mehukas ydin maistui kaikille kolmelle mitä
oivallisimmalta. Ateria huuhdeltiin alas kupillisella kylmää vettä, ja
pojat unohtivat leirinuotionsa ääressä nälkänsä ja janonsa, jotka nyt
olivat olleet ja menneet.
Seikkailijamme olivat taaskin toivehikkaalla mielellä. Jäljellä
olevissa luissa oli ydintä vielä vähintään kahdeksi päiväksi, sillä
tämä ydin on mitä ravitsevinta ruokaa. Sitä paitsi he tapaisivat
luultavasti toisia luurankoja seuratessaan puhvelien latua, joten
kaikki pelko ruoan suhteen haihtui heidän mielestään. Toinenkin seikka,
joka selvisi heille puhvelin luurangosta, lisäsi heidän iloisia
toiveitaan. Heti luurangon nähdessään he olivat huomanneet, että luut
olivat vielä tuoreita. Sudet olivat jättäneet sen vasta hiljakkoin. Ei
voinut olla pitkää aikaa siitä, kun eläin oli saanut surmansa. Kaikki
todisti, että puhvelilauma oli kulkenut tästä aivan äskettäin eikä
voinut olla kovin etäällä. Nämä olivat iloisia ajatuksia, ja kotvan
aikaa nuoret metsästäjät istuivat varpuvalkeansa ympärillä miettien
näitä seikkoja mielessään ja keskustellen niistä. Sitten he kiitettyään
sitä Olentoa, joka niin monet kerrat oli heidät ihmeellisesti
pelastanut, kääriytyivät peittoihinsa ja nukahtivat rankasta
sadekuurosta huolimatta.