Sinä päivänä metsästäjät ensimmäistä kertaa nauttivat päivällisekseen
tuoretta puhvelinpaistia. Aterian jälkeen he eivät olleet jouten, vaan
käyttivät lopun päivää kuivatakseen osan lihoista nuotiolla. He olivat
päättäneet leiriytyä yöksi tähän ja lähteä huomenissa jälleen
seuraamaan jälkiä. Niinpä he puuhailivat myöhään iltaan valmistaakseen
itselleen niin paljon hiillostettua puhvelinlihaa, että sitä riittäisi
useaksi päiväksi.
Oli jo melkein puoliyö ennen kuin he ajattelivat levolle menoa. Kuten
aikaisemmissakin päätettiin, että toisten nukkuessa yksi olisi
vartijana häätääkseen sudet lihoilta.
Heidän leirinsä oli avoimella kentällä lähellä sitä paikkaa, missä
puhveli oli nyljetty. Hevoset ja muuli olivat lasketut vähän matkan
päähän laitumelle syömään ruohoa. Susia oli runsaasti, sekä
preeriasusia että isoja, harmaasusia. Käristetyn lihan tuoksu oli
houkutellut niitä kaukaa, ja ne ulvoivat lakkaamatta läpi yön ja
tassuttelivat niityllä leirin ympärillä.
Francis vartioi ensimmäisen vuoron ja Lucien toisen. Basilin vuoro oli
viimeinen, ja sen oli määrä kestää päivänkoittoon asti, jolloin kaikki
oli herätettävä hyvin aikaisin jotta he ehtisivät järjestää tavaransa
ja pääsisivät jatkamaan matkaansa. He eivät halunneet menettää
hetkeäkään tarpeettomasti, koska tiesivät, että vaeltava lauma pääsisi
tunti tunnilta yhä enemmän heidän edelleen, joten ajo pitkistyisi.
Basilin vartiovuoro oli pitkä, ja häntä unetti, koska hän oli illalla
istunut valveilla. Hän ei ollut siis missään ystävällisessä
mielentilassa susia kohtaan, joiden tähden hänen täytyi valvoa.
Nähdessään niiden hiipivän ympäriinsä pimeässä hän ei voinut olla vähän
väliä vihaisesti murahtamatta, ja hän päätti heti aamun tullen
tunteittensa tyydyttämiseksi tyhjentää pyssynsä johonkuhun noista
lurjuksista.
Vartioituaan lähes kolme tuntia hän huomasi idässä aamunkoiton
ensimmäiset valojuovat.
-- Silloin kun olemme saaneet aamiaisemme valmiiksi, ajatteli Basil, --
on jo kyllin valoisaa seurataksemme jälkiä. Herätän Francisin ja Lucen
ja vaihteen vuoksi teen sen ampumalla. Valitsen isoimman noista
hiiviskelijöistä! Takaanpa, ettei ainakaan se tästä lähin valvota
ketään.
Basil kohottautui polvilleen ja katsahti ympärilleen valitakseen uhrin.
Mutta, omituista kyllä, ikään kuin arvaten hänen tarkoituksensa sudet
olivat poistuneet nuotion läheisyydestä, vaikka muutamia vielä luikki
viidakon reunassa. Basil valitsi näistä yhden, joka hämärässä valossa
näytti isolta, harmaalta otukselta, kohotti pyssynsä ja laukaisi sitä
kohti. Koska hän ei paljoakaan välittänyt tappoiko eläimen vai ei, hän
ampui huolimattomasti.
Laukausta seurasi äänekäs kiljahdus, johon vastasi puolisataa
samanlaista kaikilta tahoilta laaksosta. Se herätti nukkuvat
metsästäjät, jotka hyppäsivät jaloilleen. Heidän kuulemansa kiljahdus
ei ollut susien ulvontaa, vaan se tiesi aivan muuta. Se oli ihmisäänen
kajahduttama. Se oli intiaanien sotahuuto!
Kaikki kolme seisoivat sanattomina kauhusta, mutta vaikka he olisivat
kyenneetkin lausumaan jotakin, he olisivat tuskin saaneet siihen aikaa.
Sillä melkein samassa ryntäsi esille tummia haamuja, ja seuraavassa
silmänräpäyksessä viisikymmentä kookasta villiä piiritti heidät. Basil,
joka oli ollut kauimpana nuotiosta, iskettiin tainnuksiin, ja intiaanit
tarttuivat jäntevillä käsillään Lucieniin ja Francisiin, jotka eivät
ajatelleetkaan käyttää pyssyjään. Onneksi he eivät ryhtyneet
vastarintaan, sillä silloin villit olisivat surmanneet kaikki kolme
siihen paikkaan. Nytkin he näkyivät hetkisen epäröivän, jättääkö heidät
henkiin vai ei -- koska Basil oli erehdyksessä luullut erästä heidän
joukostaan sudeksi haavoittaen intiaania luodillaan, mikä tietysti
ärsytti heitä suuresti. Huomatessaan kuitenkin joukon vähälukuisuuden
ja nähdessään, että pojat eivät tehneet enempää vastarintaa, he
luopuivat aikeestaan surmata heidät heti mutta sitoivat kuitenkin
kaikkien kolmen kädet selän taakse, ja sitten nostettuaan heidät
hevosten selkään ja kerättyään heidän pyssynsä ja peitteensä
kuljettivat heidät ulos laaksosta. Vähän matkan päästä intiaanit
saapuivat paikalle, jonne olivat kytkeneet omat hevosensa. Siellä he
pysähtyivät hetkiseksi, kunnes jokainen oli hypännyt satulaan ja sitten
koko joukko vankeineen lähti ajamaan nopeata ravia aavikon yli.
He saapuivat noin tunnin kuluttua suurelle leiripaikalle leveän,
matalan virran varrelle. Siinä oli tasangolla lähes sata telttaa. Maa
oli täynnä puhvelinsarvia ja vuotia ja suuret määrät niiden lihaa
riippui tangoista jokaisen majan edustalla. Siellä oli nuotioita,
leirikattiloita, koiria, intiaanien ponihevosia, naisia ja lapsia, --
kaikki sikin sokin tai kiirehtimässä edestakaisin telttojen välissä.
Vangit heitettiin maahan leirin edustalla lähellä joen äyrästä. Heidän
kiinniottajansa jättivät heidät, mutta heidät ympäröi heti lauma
ulvovia naisia ja lapsia. Alussa he katselivat poikia vain uteliaina,
mutta heti kun kuulivat, että erästä intiaania oli haavoitettu, he
päästivät mitä kamalimpia ja vihlovimpia huutoja ja lähestyivät
vankejaan uhkaavin katsein ja elein.
He aloittivat kiduttamisen vetämällä poikia korvista ja tukasta ja
pistelemällä heidän käsivarsiaan ja olkapäitään nuolenkärjillä. Sen
jälkeen useat naisista hiukan huvitellakseen tarttuivat veneisiin ja
raahasivat kaikki kolme keskelle virtaa. Siellä he painoivat heidän
päänsä veden alle pitäen heitä kauan upoksissa, kaiken aikaa ulvoen ja
nauraen kuin paholaiset. Hetkiseksi vangit luulivat naisten aikovan
hukuttaa heidät, ja tajusivat etteivät voineet tehdä mitään
pelastuakseen, koska olivat sidottuja. Sellainen ei kuitenkaan ollut
tarkoitus, naiset halusivat vain saada pojista mahdollisimman paljon
huvia. Väsyttyään tähän leikkiin he raahasivat pojat jälleen rannalle
ja heittivät heidät likomärkinä ruohikolle.
Mutta mitä Basil hommaili kaiken aikaa? Hänellähän oli mukanaan
taikakalu, joka tekisi lopun tästä häijystä kohtelusta ja saisi
intiaanit muuttumaan julmista vihollisista ystäviksi. Basil-parka oli
kärsinyt eniten kaikista kolmesta. Kun heidät otettiin kiinni, Basil
oli mennyt tainnoksiin tapparan huumaavasta iskusta ja vaikka hän
tointui sen verran, että kykeni ratsastamaan intiaanileiriin, niin hän
tuli täysiin tajuihinsa vasta kylmässä joessa. Silloin hän ajatteli
heti metsästyspaitansa povessa säilyttämäänsä kapinetta. Siitä
olivatkin hänen veljensä häntä joka hetki muistutelleet, pyytäen
kiihkeästi häntä käyttämään hyväkseen salaisuutta, jonka laatua
kumpikaan heistä ei täydellisesti käsittänyt. Mutta iskun huumaamana
Basil oli tähän asti ollut tuskin tietoinen teoistaan.
Nyt hän oli tointunut ja teki kaiken voitavansa tavoittaakseen nauhan
ja vetääkseen kirjaillun pussin povestaan, mutta hänen kätensä olivat
köytetyt selän taakse, joten hän ei voinut käyttää niitä. Hän yritti
tavoittaa sitä suullaan, mutta kaikki hänen ponnistuksensa olivat
turhat. Sitten hän kääntyi veljiensä puoleen aikoen pyytää heitä
kierähtämään lähemmäksi ja kiskaisemaan nauhan hampaillaan. Mutta
veljet eivät enää olleetkaan hänen lähellään. Intiaaninaiset olivat
raahanneet heidät jonkin matkan päähän, ja heidän nilkkansa olivat
sidotut yhteen samoin kuin hänen omansakin, eivätkä he siis voineet
liikkua paikalta, mihin heidät oli asetettu.
Basil näki kaiken tämän tuskallisen hämmästyksen tuntein, sillä
päätellen siitä julmasta käsittelystä, mikä heidän osakseen oli jo
tullut, sekä intiaanien kiihtyneestä ja ärtyneestä sävystä hän alkoi
pelätä pahinta ja epäillä, ettei hänellä oleva taikakalu sittenkään
tehoaisi. Hän ponnisteli parhaansa mukaan saadakseen tilaisuuden
koettaa sitä. Hän ei ulottunut ottamaan sitä ja antoi merkkejä
ympärillä seisoville naisille nyökäten päällään ja luoden silmänsä alas
rintaansa kohti. Mutta naiset eivät tajunneet hänen tarkoitustaan ja
vain nauroivat tätä heidän mielestään jokseenkin hullunkurista
esitystä.
Miehet seisoivat tämän näytöksen aikana erillään keskustellen ja
nähtävästi pohtien, mitä vangeille olisi tehtävä. Muutamien sävy oli
vihainen ja kiihtynyt. He puhuivat äänekkäästi ja huitoivat hurjasti
käsillään, osoittaen vähän väliä leirin edustalla olevaa tasaista
tannerta. Vangit huomasivat, että näiden kovaäänisten puhujain joukossa
oli mies, jota Basil oli haavoittanut, koska hän kantoi käsivarttaan
siteessä. Hän oli ruma ja julman näköinen villi, ja vaikka pojat eivät
ymmärtäneet sanaakaan heidän puheestaan, he havaitsivat miehen eleistä
ja äänensävystä, että hän esiintyi vihamielisesti heitä kohtaan.
Vihdoin he näkivät kauhukseen, että mies puoltajineen vei voiton
väittelyssä, ja kaikki muut näkyivät tyytyvän päätökseen. Minkä
päätöksen he olivat tehneet? Aikoivatko he tappaa heidät? Pojat
tarkkasivat intiaanien jokaista liikettä pelon vallassa.
Äkkiä he näkivät jokaisen villin tarttuvan jouseen, samalla kun kaksi
joukosta kantoi aukealle kentälle ison paalun, pystyttäen sen lujasti
maahan. Hirveä totuus selvisi nyt onnettomille. Punanahkojen tarkoitus
oli sitoa vankinsa paaluun ja käyttää heitä nuoltensa maalitauluna.
Pojat olivat kuulleet, että intiaanit menettelivät näin yleisesti ja
jokaiselta pääsi kauhunhuuto, kun he huomasivat nämä hirvittävät
valmistelut.
Heillä ei ollut paljon aikaa huudella toisilleen ja heidän sanansa
hukkuivat naisten ja lasten ulvahduksiin. Nämä hyppivät ja tanssivat
kedolla, riemuiten nähtävästi kamalasta näytelmästä, joka heille pian
tarjoutuisi.
Onneksi Basil valittiin ensimmäiseksi uhriksi. Hänen suurempi kokonsa
ja ikänsä tuotti kaiketi hänelle tämän kunnian. Pari intiaania tarttui
häneen ja laahasi hänet paalun luo, jossa villit alkoivat riisua häntä
-- jotta saisivat hänen alastomasta ruumiistaan paremman maalitaulun.
Niin pian kuin he olivat päästäneet hänen käsivartensa ja riistäneet
metsästyspaidan hänen yltään, kirjailtu nahkapussi kiinnitti heidän
huomionsa. Eräs heistä sieppasi sen ja veti esille sen sisällön --
punertavasta savikivestä tehdyn piipunpesän. (Tämä harvinainen
kivilaji, josta intiaanit tekivät piippujansa, oli hyvin
arvossapidettyä.) Tuskin metsäläinen oli silmännyt esinettä, kun hän
päästi omituisen huudahduksen ja antoi sen toverilleen. Tämä otti sen
käsiinsä, äännähti samaan tapaan ja vieden kapineen mukanaan juoksi
takaisin toisten luo. Esineen huomattiin kulkevan kädestä käteen,
jokainen tutki sitä tarkoin ja teki jonkin huomautuksen. Mutta erästä
intiaania sen näkeminen tuntui liikuttavan aivan erityisesti.
Katseltuaan esinettä hetkisen mies juoksi kiireesti Basilin luo, ja
toiset seurasivat häntä. Tämä oli tilaisuus, jota Basil toivoi. Ja kun
intiaani seisoi hänen edessään osoittaen piippua ikään kuin odottaen
selitystä, poika, jonka kädet nyt olivat vapaat, teki harkiten ja
tyynesti muutamia isältään oppimiaan merkkejä. Intiaani ymmärsi heti
nämä merkit, irrotti köydet Basilin nilkoista, nosti hänet jaloilleen
ja syleili häntä samalla äännellen ystävällisesti. Kaikki muutkin
intiaanit tungeksivat paikalle ja tarttuivat häntä kädestä, jotkut
juoksivat Lucienin ja Francisin luo, jotka vapautettiin tuota pikaa.
Kaikki kolme vietiin nyt erääseen telttaan, heidän ylleen puettiin heti
kuivat vaatteet, ja nopeasti valmistettu juhla-ateria asetettiin heidän
eteensä. Heidän vangitsijansa, jotka hetkistä aikaisemmin olivat
aikoneet surmata toisen toisensa perästä mitä julmimmalla tavalla,
näyttivät nyt kilpailevan keskenään siitä, miten heitä parhaiten
kunnioittaisivat. Se intiaani, joka oli osoittanut niin suurta
mielenkiintoa salaperäisen piipunpesän nähdessään, sai kuitenkin
etusijan heitä palveltaessa, ja hänen telttaansa seikkailijamme oli
vietykin.
Ihmettelette kai mitä merkillistä tuollaisessa tavallisessa
piipunpesässä oli, jotta se pystyi tekemään tämän äkillisen ja
salaperäisen vaikutuksen. Kerron sen teille mahdollisimman
lyhytsanaisesti.
Olette varmaan kuulleet Shawnee-heimon päälliköstä Tekumsehista -- joka
oli uljain intiaanisoturi, mitä koskaan on ollut olemassa ja samalla
merkittävin heidän valtiomiehistään. Lienette myöskin kuulleet, että
viime sodassa Englannin ja Yhdysvaltain välillä Tekumseh, käyttäen
hyväkseen näiden kansakuntain välistä riitaa yritti yllyttää intiaanit
yleiseen kapinaan karkottaakseen kaikki valkoihoiset Amerikan
maaperältä. Tekumsehilla oli veli Elswatawa, paremmin tunnettu
profeetan nimellä. Tämä veli oli yhtä innokas kuin heimopäällikkö
itsekin toteuttamaan suurta suunnitelmaa ja sitä varten hän läksikin
ristiretkelle saarnaamaan jokaisen Amerikan länsiosissa asuvan
intiaaniheimon luo. Hän oli hyvin nerokas ja kaunopuheinen mies, ja
hänet otettiin kaikkialla ystävällisesti vastaan. Asia, jonka puolesta
hän puhui, oli kaikille intiaaneille kallis, ja tietysti häntä
kuunneltiin ja hän poltti rauhanpiippua jokaisen heimon miesten kanssa.
Ja tämä profeetan kaikilla vaelluksilla käyttämä rauhanpiippu eli
"calumet" oli juuri sama, joka Basililla oli mukanaan ja jonka
intiaanit heti tunsivat sen erikoisista veistoksista ja
hieroglyyfeistä. He kuuluivat näet Osageheimoon, ja senkin luona oli
profeetta käynyt.
Kysytte, miten tämä merkillinen piippu oli joutunut Basilin isälle ja
miksi sen omistaminen auttoi pojat pinteestä? Senkin voin selittää.
Tekumseh kaatui sodassa amerikkalaisia vastaan, mutta Profeetta eli
monta vuotta jälkeenpäin. Vähän Amerikkaan muuttonsa jälkeen eversti --
poikien isä -- tapasi eräällä retkellään St. Louisin lähistöllä tämän
merkillisen intiaanin, ja ranskalainen ja hän tulivat hyviksi
ystäviksi. Lahjoja vaihdettiin molemmin puolin ja eversti sai
vastaanottaa punaisen rauhanpiipun.
Profeetta ilmoitti hänelle antaessaan sen, että jos hän joskus sattuisi
samoilemaan intiaaniheimojen keskuudessa, se voisi osoittautua hänelle
hyödylliseksi, ja opetti samalla everstille eräitä merkkejä, joita
tämän oli käytettävä hätään joutuessaan. Nämä merkit eversti oli
opettanut Basilille, ja olemme jo nähneet niiden vaikutuksen. Se
intiaani, joka ne oli parhaiten ymmärtänyt ja jota ne olivat syvimmin
liikuttaneet, sattui itse olemaan shawnee -- saman heimon miehiä, johon
sekä profeetta että Tekumseh kuuluivat. Siitä heimokunnasta on enää
jäljellä vain rippeitä, useimmat sen sotaiset pojat ovat joko kuolleet
tai hajaantuneet lännen laajoilla preerioilla vaeltelevien
paimentolaisjoukkojen keskuuteen. Sellainen siis on punaisen
rauhanpiipun tarina, taikakapineen, joka oli pelastanut seikkailevat
veljeksemme.
Ennen pitkää he kykenivät keskustelemaan intiaanien kanssa merkkien
avulla, sillä mikään kansa ei ymmärrä elekieltä paremmin kuin
intiaanit. Pojat ilmoittivat shawneille ketä olivat ja missä
tarkoituksessa olivat uskaltautuneet ruohoaavikoille. Kuultuaan heidän
retkensä syyn intiaanit kummastelivat kovin nuorten metsästäjien
rohkeutta. He kertoivat näille vuorostaan olevansa itsekin
puhvelinajossa seuraamassa suuren lauman kintereillä, ja arvelivat
laumassa nähdyn jonkun valkoisenkin. He lisäsivät vielä, että jos pojat
jäisivät muutamiksi päiviksi heidän metsästystovereikseen, ei mitään
vaivoja säästettäisi näiden eläinten kiinniottamiseksi tai
surmaamiseksi, jotta ne voitaisiin tarjota nuorille vieraille. Kehotus
otettiin tietysti ilolla vastaan.
Voisin kertoa monta muutakin seikkailua, joita pojilla oli, mutta
pelkään, nuori ystäväni, että olet jo väsynyt ruohoaavikoihin.
Riittäköön, kun sanon, että heidän vietettyään muutamia päiviä
metsästysretkellä intiaanien kanssa valkoinen puhveli vihdoinkin
kaadettiin. Kun vuota oli asianmukaisesti nyljetty ja imeytetty
Lucienin mukanaan tuomalla säilyttävällä voiteella, se käärittiin
huolellisesti kokoon ja kuormattiin Jeanetten selkään.
Seikkailijamme sanoivat nyt jäähyväiset intiaaniystävilleen ja lähtivät
kotimatkalle. Shawnee seurasi heitä Louisianan rajalle useiden
intiaanien kanssa, jotka erkanivat heistä vasta siellä. He saapuivat
turvallisesti vanhaan kartanoon Point Coupéessa. Sanomattakin on
selvää, että sekä heidän isänsä että entinen jääkäri Hugot lausuivat
heidät mitä sydämellisimmin tervetulleiksi.
Iäkäs luonnontutkija oli saanut mitä oli toivonut, ja tunsi itsensä
onnelliseksi. Hän oli entistä ylpeämpi miehekkäistä pojistaan --
"nuorista Nimrodeistaan", kuten hän heitä nyttemmin nimitti -- ja
kuunteli monena talvi-iltana iloisesti räiskyvän takkavalkean ääressä
mielihyvällä kertomusta heidän seikkailuistaan valkoista puhvelia
etsiessään.