He istuivat tuntikausia tässä tuskallisessa asennossa, milloin
katsellen alaspäin hurjaan vanginvartijaansa, joka väijyi
väsymättömästi alhaalla, milloin taas tasangolle, jolla tummat laumat
yhä jatkoivat kulkuaan. Puhvelit vaelsivat tuntikausia pohjoista kohti,
kunnes laskeva aurinko loi punervan hohteen niiden ruskeisiin
ruumiisiin. Vielä pari kertaa pojat luulivat näkevänsä laumassa
valkoisia, mutta heidän silmänsä olivat hämärtyneet tähystelemisestä,
ja tuska teki heidät nyt välinpitämättömiksi kaikelle muulle paitsi
omalle kurjuudelleen. Epätoivo oli voittanut toivon, sillä he olivat
menehtymäisillään janosta ja kuolema tuijotti heitä vasten kasvoja.
Pitkän ajan kuluttua karhu laskeutui taas maahan ja asettaen
etukäpälänsä päänsä yli näkyi nukahtavan. Basil ei voinut kestää enää
kauempaa ja päätti tehdä pakoyrityksen.
Varoittaen veljiänsä pysymään hiljaa hän livahti puusta alas ja hiipi
äänettömillä, kissamaisilla askeleilla kentän yli etsimään pyssyään.
Hän sai sen pian käsiinsä ja palaten puunsa luo kiipesi jälleen ylös.
Heiluvien oksien rasahdukset herättivät karhun, joka hyppäsi ylös ja
hyökkäsi puuta kohti. Jos se olisi ehtinyt hituistakin aikaisemmin,
olisi Basilin käynyt huonosti, sillä eläimen kohottautuessa runkoa
vasten sen kuono kosketti melkein pojan jalkoja. Tuuman väli oli tässä
todellakin kilometrin arvoinen, ja Basil pelastui. Seuraavassa
silmänräpäyksessä hän istui oksalla ja panosti kaikessa rauhassa
kivääriään!
Karhu näytti omituista kyllä käsittävän tämän liikkeen. Ikään kuin
tietoisena vaarasta se pysytteli etäämpänä puista ja samoillessaan
ympäriinsä se sattui nyt ensi kertaa paikalle, jossa villilampaiden
lihojen jäännökset olivat. Se alkoi repiä ja ahmia niitä. Se oli vielä
pyssynkantaman, joskaan ei varman ampumamatkan päässä. Mutta Basil,
joka tiesi voivansa panostaa kiväärinsä uudelleen, päätti joko pakottaa
eläimen poistumaan kauemmaksi tai houkutella sen kyllin lähelle, ja
tähtäsi ja laukaisi. Luoti osui karhun olkapään juureen, sillä sen
huomattiin kääntävän päätään ja riuhtaisevan sitä kohtaa hampaillaan,
samalla kun se karjahti raivosta ja tuskasta. Silti se jatkoi yhä
ahneesti ateriaansa.
Basil panosti ja laukaisi jälleen. Tällä kertaa eläin sai luodin
päähänsä. Se jätti saaliinsa ja laukkasi takaisin puiden luo, tarttuen
ensin yhteen ja sitten toisiin, yrittäen yhä uudestaan raastaa ne
maahan. Vihdoin se saapui Basilin puulle ja sieppasi sen hurjaan
syleilyynsä. Sitä nuori metsästäjä odottikin. Hän oli ripeästi
asettanut kivääriinsä uuden panoksen, ja karhun seisoessa pystyssä
oksien alla hän kumartui alaspäin, kunnes pyssynpiippu kosketti melkein
eläimen kuonoa. Sitten kuului pamaus, tulivirta räiskähti vasten pedon
naamaa, ja seurasi kova jymähdys. Savun hälvettyä nähtiin karhu
potkimassa ja sätkyttelemässä maassa. Lyijyinen viestinviejä oli tehnyt
tehtävänsä. Se oli lävistänyt aivot, ja hetken kuluttua pörrökarvainen
hirviö virui liikkumattomana.
Pojat pudottautuivat nyt puista. Francis ja Lucien juoksivat noutamaan
pyssynsä, ja kun kaikki kolme olivat huolellisesti panostaneet ne
uudestaan, he riensivät rotkoa kohti, jäämättä tarkastelemaan surmattua
vihollista. Jano kiusasi heitä edelleen, ja he ajattelivat vain alas
lähteelle pääsemistä. Heillä oli syytä toivoa, että emokarhu pentuineen
oli saanut surmansa heidän ensimmäisistä laukauksistaan ja tie oli nyt
selvä.
Heidän pettymyksensä oli suuri, kun he katsahtaessaan alas rotkoon
näkivät pennun lyyhistyneenä lähelle sen pohjaa ja emon seisomassa
vartijana sen vieressä. Pentu oli nähtävästi kuollut. Sitä pahempi,
sillä äiti ei nyt jättäisi sitä hetkeksikään, ja molemmat olivat
suoraan polulla. Karhu liikkui edestakaisin kalliolla, lähestyen
toisinaan poikastaan ja koskettaen sen ruumista kuonollaan ja päästäen
sitten matalan, valittavan ulinan, mitä oli surkeata kuunnella.
Pojat näkivät heti, että heidän asemansa oli miltei entistä pahempi.
Raivostunut emo katkaisi paluutien, ja se saattaisi pysyä paikoillaan
epämääräisen ajan. Ampuisivatko he sitä ja yrittäisivät vielä kerran
pelastua puihin? Tätä vaihtoehtoa heillä oli syytä pelätä. Tuskallinen
kokemus sai heidät luopumaan sellaisesta tuumasta. Mitä sitten? Jäädäkö
paikoilleen päivänlaskuun asti ja hiipiä sitten pimeässä ohi? Ehkä
karhu vetäytyisi luolaansa ja antaisi heille tilaisuuden siihen. Mutta
sillä välin he olisivat janoon kuolemaisillaan.
Tällöin Lucienin mieleen juolahti onnellinen ajatus. Paikalla oli isoja
piikkikaktuksen palloja. Hän muisti lukeneensa, että erämaiden
matkustajat olivat sammuttaneet usein janonsa niillä. Pian päästiin
kasveihin käsiksi, ja pojat avasivat veitsillään niiden mehukkaat
pallot. Muutamassa minuutissa heidän janonsa oli lieventynyt ja melkein
unohtunutkin. Mutta karhu oli yhä rotkossa, ja niin kauan kun se viipyi
siellä ei heillä ollut mahdollisuutta päästä takaisin leiriin. He
käsittivät kuitenkin, ettei ollut muutakaan neuvoa kuin odottaa yötä ja
toivoa, että pimeys toisi mukanaan jonkin käänteen heidän edukseen.
Yö tulikin pian, mutta ei pimeä. Sattui olemaan kirkas kuutamo, ja he
huomasivat heti, että nyt olisi aivan yhtä vaarallista mennä rotkoon
kuin päivälläkin. He saattoivat kuulla alhaalta karhun korskunnan ja
mörinän ja tiesivät, että se hallitsi vielä solaa. Jos he yrittäisivät
laskeutua, se keksisi heidät ennen kuin he olisivat päässeet alas. Se
kuulisi heidän kapuamisensa kallioissa ja pensaissa. Karhu olisi
edullisemmassa asemassa, koska se voisi odottamatta hyökätä heidän
päälleen. Ja vaikka väylä olisi ollut aivan vapaakin, olisi heille
käynyt vaikeaksi laskeutua jyrkkää solaa pitkin öiseen aikaan. He eivät
uskaltaneet yrittää sitä. Paljon tuumailtuaan he päättivät siis odottaa
aamua.
He pysyivät valveilla koko pitkän yökauden. He kuulivat ratsujensa
hirnunnan alhaalta, eläin-parat ihmettelivät, mihin niiden isännät
olivat joutuneet. Jeanetten hirnahdukset kaikuivat hurjasti kallioista,
ja niihin vastasi preeriasuden kiljuminen ja ulvonta. Nämä äänet
yhtyneinä karhun turmaa uhkaaviin mörähdyksiin karkoittivat unen
poikien silmistä. He eivät uskaltaneet nukahtaa kiipeämättä puihin,
koska eivät tienneet, milloin kontio saattaisi tulla kukkulalle.
Vuoripetäjän oksalla nukkuminen on pikemmin tuskallista kuin hauskaa,
ja niinpä kaikki kolme pysyttelivät mieluummin valveilla.
Aamu sarasti vihdoin. Sen ensi kajastuksessa he näkivät, että
pörröturkkinen vartija oli yhä paikallaan. Se istui samalla kohtaa
ikään kuin suojelemassa kuollutta pentuaan. Pojat, varsinkin Basil,
alkoivat tulla kärsimättömiksi. Heillä oli nälkä, vaikka villilampaan
lihoista oli tosin vielä jäljellä rippeitä, mitkä he olisivat voineet
syödä. Lisäksi heitä janotti. Kaktuksen mehu lievensi, mutta ei
sammuttanut heidän janoansa. He ikävöivät viileätä kulausta alhaalla
olevasta lähteestä. Puhvelitkin olivat siirtyneet pohjoisempaan
vaelluksellaan. Ehkä he eivät tavoittaisi niitä enää koskaan. Ehkä he
eivät enää milloinkaan saisi sellaista tilaisuutta sen saaliin
hankkimiseen, jonka toivossa olivat kaikki nämä kärsimykset kestäneet.
Nämä mietteet vaikuttivat kaikkiin, mutta varsinkin Basiliin. Oli
tehtävä jokin yritys päästä tasangolle tästä korkealla sijaitsevasta
vankilasta.
Basil ehdotti karhun ärsyttämistä ampumalla sitä. Silloin se seuraisi
heitä kuten edellinenkin, ja sen osaksi tulisi sama kohtalo. Tuumalla
oli onnistumisen mahdollisuuksia, mutta se olisi ollut vaarallista
kokeilua. Lucien ehdotti, että kaksi heistä kiertäisi kuilun reunaa
pitkin ja tutkisi sen tarkemmin kolmannen jäädessä pitämään silmällä
karhua. Kenties he vielä löytäisivät toisenkin tasangolle johtavan
polun. Tämä oli tosin heikko toive, mutta tarkastus veisi vain muutaman
minuutin ja siksi Lucienin neuvoon suostuttiin.
-- Kunpa minulla vain olisi köysi, huomautti Francis, -- niin
hinaisimme itsemme alas ja vanha harmaatalja voisi jäädä iäksi
paikalleen, jos sitä haluttaa.
-- Haa, huusi Basil ikään kuin jokin suunnitelma olisi äkkiä
juolahtanut hänen mieleensä, -- kylläpä olemme olleet pölkkypäitä!
Miksemme ajatelleet sitä ennemmin? Minä toimitan teidät alas käden
käänteessä... tulkaa!
Basil harppasi paikalle, missä teurastetut paksusarvilampaat olivat.
Sinne päästyään hän veti esille metsästyspuukkonsa ja levitettyään
yhden nahoista maahan alkoi leikata sitä kaistaleiksi. Lucien, joka
arvasi heti hänen aikomuksensa, auttoi häntä. Francis palasi rotkon
päähän vartioimaan karhua.
Muutamassa minuutissa veljekset olivat leikelleet molemmat nahat, ja
maa peittyi pitkillä suikaleilla. Nämä he sitoivat lujasti yhteen --
asettaen männynoksista tehtyjä palikoita poikittain solmuihin --,
kunnes heillä oli nelisenkymmentä metriä pitkä nahasta valmistettu
köysi.
Nyt he menivät sopivalle kallionkielekkeelle, jonka reunalla kasvoi
petäjä, ja sitoivat valmistamansa köyden toisen pään sen rungon
ympärille. Toiseen päähän he kiinnittivät Marengon, kolme pyssyään --
Francis oli näet saapunut paikalle -- ja näiden lisäksi ison kiven
koetellakseen köyden kestävyyttä ennen kuin kukaan heistä uskaltautuisi
sen varaan. Kaikki nämä laskettiin nyt alas, ja pian he näkivät niiden
pysähtyvän ruohikolle.
Köysi pingoitettiin nyt yläpäästään ja Marengon liikuteltavaksi liian
raskaan kiven paino piti sen tiukkana alhaaltapäin. Francis lipui
ensimmäisenä köyttä pitkin tasangolle. Se ei tuottanut hänelle suuria
vaikeuksia, koska puupalikat soivat askelmina lepokohtia ja estivät
häntä luisumasta liian nopeasti. Sitten seurasi Lucien ja viimeisenä
Basil. Näin he vähemmässä kuin puolessa tunnissa siitä kun
pelastussuunnitelma juolahti heidän mieleensä, olivat päässeet kaikki
turvallisesti pinnalle.
Alas päästyään he eivät tuhlanneet aikaa. Marengo päästettiin vapaaksi,
ja koko joukkue riensi siihen suuntaan, missä hevoset olivat. Ne
saavutettiin pian, vietiin leiriin ja satuloitiin, ja metsästäjämme
tunsivat olonsa turvalliseksi.
He päättivät kuitenkin olla viipymättä kukkulan luona ja ratsastaa pois
niin pian kuin olivat syöneet jotakin. Sytytettiin siis pieni tuli, ja
he sammuttivat nälkänsä kiireisesti käristetyllä karhunlihan
kimpaleella. Basil olisi halunnut palata ratsain ahdistamaan rotkossa
olevaa karhua, mutta varovaisempi Lucien sai hänet luopumaan aikeesta,
ja pitäen hevosensa valmiina he sälyttivät leiritarpeensa Jeanetten
selkään ja lähtivät jälleen jatkamaan matkaansa.