CIMARRONIT

Tänä yönä heidän ei sallittu nukkua häiritsemättä. Pari, kolme kertaa

heidän hevosensa poukkoilivat liekaköysiensä päässä jonkun saalista

väijyvän eläimen säikähdyttäminä. Ehkä ne olivat susia, he ajattelivat,

mutta Marengo, joka ei piitannut susista, osoitti pelästymisen

merkkejä, ja murisi kyllä toisinaan vihaisesti, mutta pysytteli kaiken

aikaa leirissä. Myöskin Jeanette tuli lähelle tulta, niin lähelle kuin

sen köysi salli ja pojat näkivät sen vapisevan ikään kuin jonkun hyvin

tunnetun vihollisen pelosta!

He voivat useita kertoja susien ulvonnan seasta erottaa oudon äänen,

joka erosi kokonaan näiden äänistä. Se oli jonkinlaista jatkuvaa,

matalaa, valittavaa korskuntaa, ja se sai Jeanetten säpsähtämään ja

Marengon hiipimään lähemmäksi heitä. Voisiko se olla puuman ääni tai,

mikä oli vielä kamalampaa, harmaakarhun ärjyntää? Jälkimmäinen otaksuma

ei ollut mahdoton. He olivat nyt seudulla, jossa näitä hurjia eläimiä

tavataan, ja juuri sellaisella paikalla, missä jollakulla tai

useammallakin niistä saattoi olla tyyssijansa.

Se oli hirveä ajatus ja olisi häätänyt unen poikien silmistä, jos he

olisivat olleet varmoja, että harmaakarhuja oli todella lähistöllä. He

päättivät kuitenkin olla kaikki nukkumatta yhtaikaa ja vartioida

vuoroin. Tuleen syydettiin uusia puita, jotta he lieskan valossa

voisivat nähdä laajalti ympärilleen. Sitten kaksi heistä meni jälleen

nukkumaan kolmannen istuessa vartijana pyssy kädessä äkillisen

hyökkäyksen varalta. Kullakin oli kahden tunnin vartiovuoro, ja näin

päästiin aamunkoittoon, joka haihdutti heidän pelkonsa, koska mitään

vihollista ei ollut näyttäytynyt heidän lähellään.

He alkoivat nyt liikkua, päästivät hevosensa laitumelle, peseytyivät

lähteen kristallinkirkkaassa vedessä ja valmistivat aamiaisensa. Heiltä

ei jäänyt huomaamatta, että kuivattu liha riittäisi enää vain pariksi

päiväksi, sillä sudet olivat anastaneet siitä melkoisen osan heidän

viime leiripaikassaan. He alkoivat jo tuntea huolta vastaisesta

muonastaan, koska tässä osassa maata ei näkynyt olevan muuta

metsänriistaa kuin antilooppeja, ja heille oli jo kokemuksesta

selvinnyt, miten vähän mahdollisuutta heillä oli niiden pyydystämiseen.

Elleivät he tapaisi puhveleita, heitä voisi uhata nälkäkuolema.

Näin he ajattelivat valmistaessaan ja syödessään aamiaistaan ja

päättivät tästä lähtien tyytyä puoliannoksiin karhunlihaa, säästääkseen

sitä vähää, mitä heillä oli jäljellä.

Syötyään he keskustelivat vastaisesta matkasuunnastaan. Lähtisivätkö he

tältä korokkeelta pohjoiseen, etelään, itään vai länteen? He olivat eri

mieltä. Vihdoin kuitenkin kaikki sopivat siitä, että ennen kuin he

tekisivät mitään päätöstä, olisi viisainta kiivetä kukkulalle ja

tähystellä sen huipulta ympäröivää tienoota. Kenties he erottaisivat

huipulta puhveleita, koska sieltä oli epäilemättä laaja näköala joka

taholle ruohoaavikolle.

Ottaen pyssyt olalleen ja jättäen peitteensä ja muut tavaransa

lähteelle he lähtivät jalkaisin etsimään paikkaa, mistä voisivat nousta

kukkulalle. He kiersivät lännen puolelta, sillä heidän leirinsä

sijaitsi lähellä törmän koilliskärkeä. Astuessaan eteenpäin he alkoivat

pelätä, että ylöskiipeäminen olisi mahdotonta. Kallioseinät näyttivät

kohoavan äkkijyrkkinä joka suunnalla! Siellä täällä niiden juurella oli

suuria irtonaisia, ikään kuin ylempää pudonneita kivimöhkäleitä, puita

kasvoi esiin jyrkänteen pinnasta takertuneina juurillaan kallion

saumoihin. Siellä täällä ylimmällä reunalla seisovat männyt levittivät

oksiaan tasangolle päin, aloekasvit, Aatamin neulat ja kaktukset

lisäsivät paikan villiä maalauksellisuutta.

Poikien ehdittyä kukkulan läntisen kärjen luo, heidän silmiinsä osui

jotakin uutta. Se näytti kallioriviltä tai matalalta vuorijonolta, joka

kaukana lännessä kulki pohjoisesta etelään niin pitkälti kuin heidän

silmänsä kantoivat. Ja kalliorivi se todella olikin -- sarja

samanlaisia kuin nekin, joista tämäkin töyräs oli kokoonpantu. Se oli

kuuluisan Llano Estacadon eli Paalutetun Tasangon itäinen reuna. Pojat

olivat usein kuulleet metsästäjien puhuvan tästä ylängöstä ja tunsivat

sen ensi silmäyksellä. Tämä töyräs, jonka ympärillä he kulkivat, oli

vain tuon omituisen muodostuman mesa.

Katseltuaan hetkisen etäisiä kalliontörmiä pojat jatkoivat

kävelemistään kiertäen kukkulan eteläistä sivua. Kalliot kohosivat yhä

pystysuorina. Tällä puolella ne näyttivät olevan vielä korkeampia ja

riippuivat paikoittain heidän yläpuolellaan tummina, ulospäin

työntyvinä kielekkeinä, joiden raoista kasvoi isoja puita.

Kun pojat taas kerran pysähtyivät ja silmäilivät ylöspäin, he näkivät

useita omituisia otuksia ilmestyvän äkkiä kuilun reunalle heidän

päittensä päälle. Ne olivat eläimiä, mutta heille aivan outoa lajia.

Jokainen niistä oli saksanpeuran kokoinen ja melkein samanvärinenkin --

selkä ja kyljet punertavat, kauda, lanteet ja vatsapuoli vaaleahkot. Ne

olivat saksanpeuran näköisiä, joskin hiukan jykevämpiä. Pään muoto ja

kasvot muistuttivat kuitenkin enemmän lammasta kuin mitään muuta

eläintä. Merkillisintä niissä olivat sarvet, ja niistä saattoi ensi

silmäyksellä huomata, mitä eläimiä ne olivat. Ne olivat cimarroneja eli

villejä lampaita.

Muutamilla oli lyhyet, enintään parinkymmenen sentin mittaiset sarvet,

jotka kohosivat päälaesta ja käyristyivät hiukan taaksepäin, niiden

välin paljon laajenematta huippukohdassa. Nämä olivat lauman uuhia.

Jäärät näyttivät aivan toisenlaisilta sarvien tavattoman koon vuoksi.

Ne kasvoivat aivan niiden silmien yläpuolella, käyristyen ensin

taaksepäin ja sitten jälleen eteenpäin, kunnes kärjet koskettivat

molemmin puolin eläinten leukoja. Joidenkin sarvet olivat toista metriä

pitkät ja juuresta vähintään puoli metriä ympärimitaten, sitä paitsi ne

olivat tyvipuoleltaan rengasmaisten uurteiden ja korokkeiden pykälöimät

niin kuin tavallisen pässin sarvet. Nämä isot lisäkkeet antoivat

eläimille omituisen ja mahtavan näön niiden seisoessa kuilun partaalla

sinitaivasta vasten hahmoutuneina. Niitä oli kaikkiaan tusinan verran,

uuhia ja jääriä, mutta jäärät voitiin erottaa paremmin, koska ne olivat

lähempänä kallion reunaa, jolta ne katselivat alas haistellen huuruista

ilmaa.

Heti kun pojat olivat toipuneet tämän oudon näyn aiheuttamasta

hämmästyksestä, kaikki kolme ojensivat pyssynsä ja aikoivat laukaista.

Mutta cimarronit näkyivät arvanneen heidän aikeensa, ne pyörähtivät

takaisin ja olivat silmänräpäyksessä näkymättömissä.

Pojat viipyivät paikalla runsaan neljännestunnin, toivoen, että eläimet

jälleen näyttäytyisivät äkkijyrkänteen reunalla. Mutta ne eivät

palanneet. Ne olivat tyydyttäneet uteliaisuutensa tai olivat

antilooppeja viisaampia eivätkä antaneet vietellä itseään vaaraan.

Poikien täytyi siis vihdoin lähteä ja jatkaa etsimistään löytääkseen

jonkun ylöspäin vievän polun.

He halusivat nyt entistä kiihkeämmin päästä kukkulan huipulle. Siellä

oli lauma villilampaita, ja he toivoivat saavansa niistä lihaa

muonavarastonsa täydentämiseksi. Astuessaan eteenpäin he tutkivat

huolellisesti jokaisen halkeaman ja rotkon, joka näkyi johtavan

kallioita ylös, mutta koko eteläisellä sivulla ei voitu keksiä mitään

kiitettäväksi kelpaavaa polkua.

-- Täytyy sinne olla joku tie, sanoi Francis, -- miten muutoin lampaat

olisivat sinne päässeet?

-- Kenties ne ovat kasvaneet siellä ylhäällä eivätkä ole koskaan

käyneet tasangolla, huomautti Basil.

-- Ei, sanoi Lucien, -- se ei ole luultavaa. Kukkulan laella ei

luullakseni ole vettä ja nämä eläimet tarvitsevat juotavaa yhtä hyvin

kuin muutkin. Niiden täytyy aika ajoin laskeutua lähteelle sammuttamaan

janoaan.

-- Sitten sinne on polku, virkkoi Francis.

-- Niille epäilemättä onkin, vastasi Lucien, -- mutta silti se saattaa

olla mahdoton meidän käytettäväksemme. Vaikka ne ovat sorkkaeläimiä

kuten lampaat, ne voivat kissan ketteryydellä kiivetä kallionseinämää

ylös tai hyppiä oravien tapaan alas. Siten ne pääsevätkin pakoon

susilta, panttereilta ja muilta niitä väijyviltä eläimiltä.

-- Olen kuullut, että ne voivat heittäytyä alas kolmenkymmenen metrin

korkeudesta tai korkeammaltakin ja pudottautua sarvilleen saamatta

pienintäkään vammaa. Onko se totta, Luce? kysyi Basil.

-- Sekä intiaanit että ansoilla pyydystäjät vakuuttavat niin.

Luonnontutkijoille se on vielä ratkaisematon kysymys. Varmaa on, että

ne voivat hypätä alas hyvin korkealta, laskeutua mitä kapeimmille

kielekkeille äkkijyrkänteen seinämillä sorkan luiskahtamatta, loikata

hirvittävien kuilujen poikki ja juosta ulkonemia pitkin, joille koira

tai susi ei rohkenisi seurata niitä.

Muutamia askeleita toisten edellä kulkevan Basilin huudahdus

kiinnitti tällä hetkellä veljien huomion ja päätti keskustelun. He

olivat saapuneet töyrään itäiseen päähän. Pykäläisessä kalliossa oli

syvä halkeama, jonka äyrästä pitkin näytti johtavan huipulle

ylöspäin viettävä polku. Tämä uoma oli täynnä isoja, irtonaisia

kallionmöhkäleitä, joita ympäröi okainen kaktus- ja akaasiapensaikko.

Lähellä rotkon pohjaa oli hyvin isoja vierinkiviä, joiden välistä

pulppuili esille lähde -- paljon suurempi kuin se, jonka luo

metsästäjät olivat leiriytyneet ja juoksi kaakkoon päin ruohoreunuksen

ja pajujen rajoittamana.

Muutamat jäljet pehmeässä mudassa kiinnittivät poikien huomion. Ne

olivat muodoltaan soikeita ja isompia kuin ihmisen jäljet, mutta

jokaisen kärjessä olevat syvälle painuneet viiden vahvan kynnen merkit

ilmaisivat, mikä eläin ne oli polkenut. Ne olivat harmaakarhun jälkiä.

Siitä ei voinut olla epäilystä, sillä ne olivat kämmenjalkaisen eläimen

pitkät jäljet, joissa näkyivät varpaiden paikat ja useita senttejä

mudan sisään tunkeutuneiden käyrien kynsien tekemät reiät. Mikään muu

eläin ei olisi voinut polkea sellaisia jälkiä -- ei edes musta- tai

ruskeakarhu, jonka kynnet ovat lyhyet verrattuina vuoriston harmaan

hirviön kynsiin.

Muutamia minuutteja pojat epäröivät säikähtyneinä, mutta kun eläintä,

joka oli jäljet tehnyt, ei ollut näkyvissä, heidän pelkonsa vähitellen

haihtui jossakin määrin, ja he alkoivat tuumia, miten olisi parasta

menetellä. Kulkisivatko he rotkoa ylöspäin ja yrittäisivät päästä

huipulle? Sehän olisikin ollut vain heidän alkuperäisen tarkoituksensa

toimeenpanemista, ja he olisivat vitkastelematta lähteneet ylöspäin,

elleivät olisi noita karhunjälkiä keksineet. Niiden näkeminen antoi

kuitenkin yritykselle toisen leiman.

Jos lähistöllä oli harmaakarhuja, mikä näytti varsin varmalta, niin

niitä tapaisi luultavimmin juuri tässä rotkossa. Tiheä viidakko ja

luolamaiset halkeamat, joita näkyi lukuisasti kallioissa kummallakin

puolella, olivat harmaakarhujen erityisiä mielipaikkoja. Niiden luola

voisi olla tässä rotkossa, ja olisi perin vaarallista sattua sen

kohdalle. Veljekset olivat kuitenkin hyvin rohkeita nuorukaisia. Heillä

oli kiivas halu nousta kukkulalle, osaksi uteliaisuudesta, osaksi

ampuakseen cimarroneja, ja tämä halu vei voiton varovaisuudesta. He

alkoivat nousta, Basil etunenässä.

Kiipeäminen oli kuitenkin vaikeata, ja usein heidän täytyi ponnistautua

ylöspäin tarttumalla kiinni oksiin ja juuriin. He huomasivat, että

siihen oli tallattu polku ja sitä he seurasivat ylöspäin. Paksusarvet

tai jotkut muut eläimet olivat epäilemättä tehneet sen kulkiessaan

edestakaisin. Päästyään jonkin verran puoliväliä ylemmäksi pojat

huomasivat luolan aukkoa muistuttavan raon rotkon sivussa lähellä

polkua. Kallioiden mullankarvainen väri sen ympärillä, ruohottomuus ja

sotkettu maanpinta herätti ajatuksen, että joku eläin oli laatinut

sinne pesänsä. He kulkivat äänettöminä sen ohi kiiveten niin nopeasti

kuin tie salli ja katsellen pelokkaasti taakseen. Muutamassa minuutissa

he olivat saavuttaneet kukkulan reunan ja tirkistivät reunan yli ja

näkivät heti koko pöytämäisen laen.

Kuten he olivat otaksuneetkin, kukkula oli huipultaan aivan tasainen ja

pinta-alaltaan kymmenkunta hehtaaria. Sen päällä kasvoi harvassa

mäntyjä ja siellä täällä jokunen _mezquiten_ nimellä tunnettuun lajiin

kuuluva akaasia. Puiden välissä kasvoi runsaasti ruohoa, ja isot

mättäät kaktukseen ja aloeihin sekaantunutta nataa muodostivat

jonkinlaisen viidakon niiden alle. Näin oli kuitenkin vain parilla

kolmella kohtaa, suurin osa pintaa oli avointa ja voitiin nähdä yhdellä

silmäyksellä.

Metsästäjät olivat tuskin kohottaneet päänsä kallionreunan yli, kun

keksivät cimarronlauman. Eläimet olivat tällä hetkellä lähellä pöydän

läntistä reunaa. Ne eivät yrittäneet paeta, sillä ne eivät vielä olleet

nähneet poikia, jotka kukkulalle noustessaan olivat hiipineet

varovaisesti muutamien tielleen sattuvien pensaiden taakse.

Metsästäjät olivat varmat, että olivat saaneet koko lauman satimeen.

Heidän tarvitsi vain vartioida solaa, jota pitkin olivat itse tulleet

ylös, ja silloin he saisivat mielinmäärin metsästää paksusarvisia

pitkin kukkulan lakea. Siksi päätettiinkin, että Lucien jäisi Marengon

kanssa rotkon suulle Basilin ja Francisin hiipiessä ampumaan

ensimmäiset laukauksensa. He panivat tuumansa toimeen viivyttelemättä.

Basil ja Francis hiipivät kentän yli kunnes olivat päässeet mukavan

ampumamatkan päähän. Molemmat saapuivat yhdessä pienen akaasiaryhmän

taakse ja nousivat tähtäämään. Kaksi eläintä kaatui heidän tulestaan,

toiset harppasivat pois, juoksivat eräälle ulokkeelle ja pysähtyivät

siihen.

Basil ja Francis hypähtivät jaloilleen ja huusivat Lucienille, että

tämä pitäisi varansa, mutta heidän suureksi ihmeekseen cimarronit ikään

kuin heidän huudoistaan pelästyneinä ja huomaten paluutien katkaistuksi

loikkasivat alas kuilun partaalta ja hävisivät silmänräpäyksessä

näkyvistä!

-- Ne ovat varmaan kaikki saaneet surmansa, ajattelivat Basil ja

Francis kutsuen Lucienin luokseen ja kaikki kolme riensivät paikalle,

mistä eläimet olivat hypänneet. Katsahtaessaan äyrään yli he näkivät

alhaalla tasangon, mutta ei mitään paksusarvia. Mihin ne olivat

joutuneet?

-- Tuolla, huudahti Francis, -- tuolla ne menevät! ja hän osoitti

kauaksi preerialle, missä useita punertavia esineitä nähtiin kiitämässä

Llano Estacadon etäisiä jyrkänteitä kohti. Lucien näytti nyt veljilleen

muutamia pengermäisiä askelmia kalliossa, joita eläimet alas

syöksyessään epäilemättä olivat käyttäneet apunaan, onnistuen täten

pääsemään turvallisesti tasangolle.

Heti kun cimarronit olivat näkymättömissä, metsästäjät läksivät

katsomaan ampumiaan eläimiä, jotka molemmat, koiras ja naaras, viruivat

ruohikolla hengettöminä.

Metsästäjät vetivät esille puukkonsa ja nylkivät cimarronit

ammattimiesten taitavuudella. Sen jälkeen he paloittelivat lihat

voidakseen ne mukavammin kuljettaa leiriinsä. Nahoista he eivät

välittäneet, joten ne saivat jäädä virumaan maahan siihen mihin ne

olivat heitetyt.

Kun lampaat oli paloiteltu kukin nosti kimpaleen olalleen, ja niin he

alkoivat kantaa niitä rotkoa kohti, aikoen palata noutamaan loput

myöhemmin. Päästyään kohdalle, missä polku nousi kukkulan laelle, he

näkivät, että oli vaikeata kulkea sitä pitkin taakkoja kantaen, onhan

helpompi kiivetä jyrkännettä ylös kuin laskeutua alas. Heidän mieleensä

juolahti uusi tuuma: he heittäisivät kimpaleet edellään rotkon

pohjalle. Se ei vahingoittaisi lihoja, koska he aikoivat leikata ne

viipaleiksi päivänpaisteessa kuivattamista varten, lian ja soran he

taas helposti voivat pestä pois lähteellä, saatuaan sinne kaiken

riistansa.

He ryhtyivät heti toimeen ja ottaen kappaleen kerrallaan heittivät ne

alas rotkoon, jonka pohjalle he näkivät niiden putoilevan kallioiden

väliin. Sitten he menivät takaisin tappopaikalle, sälyttivät itselleen

uudet kuormat ja palasivat kuilun partaalle.

Heidän astahtaessaan heittämään niitä alas heidän silmiänsä kohtasi

näky, joka sai jokaisen pudottamaan heti taakkansa. Kuilun pohjalla

liikuskeli lihapalojen keskellä jotakin kamalaa -- iso ja rumannäköinen

eläin. Sen suuri koko, pitkä, pörröinen harmahtavan ruskea turkki ja

ennen kaikkea sen hurja ulkonäkö eivät jättäneet mieliin epäilystäkään

siitä mikä se oli. Se oli vuoriston hirviö -- harmaakarhu!

Se oli melkein kaksi kertaa tavallisen karhun kokoinen, ja erosi

viimemainitusta muissakin suhteissa. Sen korvat olivat pystymmät, ja

sen silmät kellertävän ruskeat, tulisemmat ja kiiluvammat, pää ja kuono

olivat leveämmät -- suuremman rohkeuden ja voiman merkki, -- ja pitkät,

puolikuun muotoiset jalkojen pörröisestä karvapeitteestä esiin pistävät

kynnet voi selvästi erottaa kukkulalle asti. Se oli juuri repinyt

niillä yhden lihakimpaleen pieniksi palasiksi ahmien sitä poikien

saapuessa jyrkänteen reunalle. Se oli niin ahkerassa syömispuuhassa,

ettei huomannut heitä.

Pojat pudottivat taakkansa maahan, ja seisahduttuaan hetkiseksi

katsomaan alas he ryntäsivät takaisin noutamaan pyssyjään. Siepattuaan

ne he tarkastivat ne huolellisesti nähdäkseen olivatko nallihatut ja

sytytinpuikot kunnossa. He olivat panostaneet ne jo ennen kuin

aloittivat cimarronien nylkemisen. He hiipivät nyt varovaisesti

rotkolle ja katsahtivat reunan yli. Kauhukseen he näkivät, ettei vain

yksi karhu, vaan kolme sellaista hirviötä oli lihojen kimpussa. Yksi

oli muita pienempi ja erosi niistä väriltään. Se oli aivan musta ja

olisi aivan hyvin voinut käydä täysikasvuisesta mustakarhusta.

Sellainen se ei kuitenkaan ollut, vaan iso penikka, ja molemmat toiset

olivat sen vanhemmat.

Kaikki kolme ahmivat tuoretta lihaa ilmeisesti suurella riemulla, vähät

välittäen mistä sellainen onnenpotku oli niiden osaksi tullut. Ne

mörähtelivät äänekkäästi ikään kuin ilmaistakseen mielihyväänsä, mutta

joskus vanha uros murahti vihaisestikin pennun häiritessä sen ateriaa.

Naaras sitä vastoin asetteli repiessään lampaanlonkkaa kappaleiksi aina

herkullisimmat palat mustan pentunsa kuonon eteen ja sivellen sitä tuon

tuosta leikillisesti käpälällään kehotteli sitä pitämään puoliaan.

Välistä ne söivät seisoen kahdella jalalla pitäen lihaa etukäpäliensä

välissä. Toisinaan ne taas asettivat kimpaleen kallion reunalle ja

ahmivat siitä kaikessa rauhassa. Niiden kidat ja kynnet olivat punaiset

verestä, jota vielä tihkui nopeasti teurastetuista lihoista, ja tämän

vuoksi kolmio näytti vielä julmemmalta.

Veljekset katselivat tätä näkyä kauhun tuntein, eikä ihmekään. He

olivat kuulleet harmaakarhuista kertomuksia, jotka olisivat saaneet

uljaammatkin sydämet pamppailemaan pelosta. He tiesivät, ettei kukaan

metsästäjä uskalla hyökätä tämän eläimen kimppuun jalkaisin, ja

hevosenkin selässä ja varustettuna luotettavalla kiväärillä hän

rohkenee yrittää sitä vain avoimella paikalla tietäessään voivansa

paeta nopealla ratsullaan. He tiesivät, että tämä karhu ajaa usein

takaa isoissakin joukoissa kulkevia metsästäjiä, sitten kun jokainen on

ampunut sitä, sillä harmaakarhun ruumiiseen on lähetetty toisinaan

kaksikymmentäkin luotia eläimen siitä tupertumatta. Kaikki nämä seikat

tulivat sillä hetkellä poikien mieleen. Ei siis ihme, että he tunsivat

pelkoa.

He olivat vaarallisessa asemassa. Rotkotie oli karhujen hallussa. Ei

ollut mitään muuta polkua, jota pitkin he olisivat päässeet hevostensa

luo. He olivat kiertäneet melkein koko kukkulan etsiessään sellaista

aamulla. He olivat nähneet että töyräs oli äkkijyrkkä kaikilta

sivuiltaan ja olivat myöhemmin huomanneet, että rotkon ja heidän

lähtökohtansa välikin oli samanlaista. Miten he siis pääsisivät

takaisin leiriinsä? Oli ainoastaan yksi tie -- se, joka kulki alas

rotkoa, ja karhut hyökkäisivät varmaan heidän kimppuunsa, jos he

yrittäisivät käyttää sitä.

Pojat tuijottivat toisiinsa kuiskaillen hiljaa. Kaikki kolme käsittivät

asemansa vaarallisuuden. Lähtisivätkö karhut nälkänsä tyydytettyään

pois rotkosta? Eivät suinkaan. Luolassa, jonka he olivat huomanneet,

oli epäilemättä niiden pesä. Jos ne menisivätkin sinne, niin mitä

takeita oli, etteivät ne hyökkäisi sieltä poikien niskaan näiden

kavutessa alas? Ja silloin ne tavoittaisivat heidät helposti

irtonaisten kivimöhkäleiden ja pensaiden keskeltä. Joku heistä tai

kaikki kolme joutuisivat niiden uhriksi, jos he yrittäisivät alas.

Ehkä karhut lähtisivät tasangolle? Ehkä ne menisivät lähteelle asti

juomaan. Mutta silloinkin ne näkisivät mahdollisesti metsästäjät näiden

tullessa alas ja voisivat tavoittaa heidät helposti ennen kuin he

ehtisivät leiriin tai ratsuilleen. Hevoset olivat irti ja olivat nyt

melkoisen matkan päässä aavikolla. Tämä ajatus tuotti laihaa lohtua ja

he kävivät vielä alakuloisemmiksi aavistellessaan, etteivät pedot

kenties olisikaan tyytyväisiä ateriaansa vaan niiden päähän saattaisi

pistää kavuta kukkulalle etsimään lisää! Tämä pelko oli kaikkein

hirvittävin, koska pojat tiesivät, ettei laella ollut mitään paikkaa,

missä he olisivat voineet piileskellä. Alasmeneminen taas ei voinut

tulla kysymykseenkään.

Näiden kauhunajatuksien vallassa he lyyhistyivät maahan polviensa

varaan, milloin tirkistellen varovaisesti aloekasvien lehtien lomitse,

milloin kuiskaillen toisilleen kaikenlaisia mieleen juolahtavia

pakosuunnitelmia. Kaikki nämä suunnitelmat perustuivat kuitenkin siihen

heikkoon toivoon, että karhut poistuisivat rotkosta joksikin aikaa ja

antaisivat heille tilaisuuden mennä alas. Mitään muuta keinoa tästä

pulasta selviytyäkseen he eivät voineet keksiä.

Basilin mieleen juolahti ajatus ampua tarkasti tähdäten jotakuta

eläimistä. Francis kannatti tätä tuumaa Lucienin ollessa yhtä kiivaasti

sitä vastaan. Lucien arveli, että se vain ärsyttäisi karhuja saaden ne

hyökkäämään heti ylös, ja lisäsi, ettei ollut mitään mahdollisuutta

surmata ainoatakaan niistä yhdellä luodilla, ellei se lävistäisi aivoja

tai sydäntä, ja koska heidän täytyi tähdätä kallion yli, tulos oli

hyvin epävarma. Ja jos yksi kaatuisikin, niin toiset kostaisivat

toverinsa kuoleman. Yhteislaukaus ei kellistäisi niitä kaikkia.

Lucienin todistelut saivat voiton, ja hänen vähemmän varovaiset

veljensä luopuivat ampumisaikeestaan ja pysyivät hiljaa, tuijottaen yhä

alas rotkoon.

He olivat siinä lähes puoli tuntia vaanimassa ja odottamassa. Karhut

lopettivat ateriansa ahmittuaan jokaisen lihapalan. Olivatko ne tulleet

kylläisiksi? Eivät. Lampaankoipi on vain suupala harmaakarhun verisen

nälän tyydyttämiseksi, ja se näkyi vain kiihottaneen niiden ruokahalun

ylimmilleen. Ne arvasivat, mistä niiden ateria oli kotoisin, arvasivat

sen tulleen ylhäältä kukkulalta, ja sinne siis oli lähdettävä

päivällisen hakuun. Ne katsahtivat ylöspäin. Pojat vetivät äkkiä päänsä

pois ja kätkeytyivät lehvien taakse. Liian myöhään! Karhut olivat

nähneet heidät ja alkoivat samassa laukata ylöspäin!

Poikien ensimmäinen ajatus oli paeta, ja he hypähtivät jaloilleen.

Basil päätti kuitenkin koettaa, eikö kiväärinkuula kykenisi

hillitsemään lähestyvää vihollista. Hän tähtäsi ja laukaisi. Nähdessään

hänen ampuvan veljet seurasivat hänen esimerkkiään, Francis tyhjensi

pyssynsä molemmat piiput, jotka olivat täytetyt hirvihauleilla. Yksi

karhuista -- se oli pentu -- kieri rotkoa pitkin taaksepäin, mutta

yhteislaukauksen jälkeen nähtiin isoimman niistä kömpivän ylöspäin

möristen raivokkaasti. Metsästäjillä ei ollut aikaa panostaa pyssyjänsä

uudestaan ja he juoksivat pakoon kukkulan lakea pitkin, tuskin tietäen

mille suunnalle mennä. Puoliväliin päästyään kaikki kolme pysähtyivät

katsahtamaan taakseen. Etummainen karhu oli juuri nousemassa

kallionreunan yli, ja seuraavassa silmänräpäyksessä sen pitkä ruumis

ojentui takaa-ajoon. He olivat toivoneet, että lihakimpaleet

kiinnittäisivät sen huomion ja houkuttelisivat sen syrjään. Niin ei

tapahtunut. Lihat eivät olleet aivan sen tiellä ja sitä paitsi näytti

lähenevä eläin perin raivostuneelta. Luoti oli haavoittanut sitä ja se

tahtoi kostaa.

Tämä oli kamala hetki. Vihainen karhu oli enintään kolmensadan metrin

päässä. Se tavoittaisi heidät muutamassa sekunnissa, ja joku joukosta

oli jäävä sen uhriksi.

Tällaisissa vaikeissa tilanteissa, kun on tehtävä ratkaisu,

rohkeat sielut ovat kekseliäimmillään. Niin oli Basilinkin laita.

Hän oli yltiöpäinen ja usein varomaton, mutta äärimmäisen vaaran

uhatessa hän tuli tyyneksi ja harkitsevaksi vieden siinä voiton

Lucien-veljestäänkin. Ajatus, joka omituista kyllä ei tähän asti ollut

pistänyt hänen tai veljien päähän, juolahti nyt tuhon väijyessä hänen

mieleensä. Hän muisti, että harmaakarhu ei kiipeä puuhun!

-- Puihin, puihin! ja samalla hän tarttui käsivarsillaan erääseen

mäntyyn ja kiipesi ylöspäin niin nopeasti kuin kykeni.

Sekä Lucien että Francis noudattivat hänen esimerkkiänsä,

turvautuen kumpikin itseään lähimpään puuhun, sillä karhu ei ollut

kahtakymmentäkään askelta heistä jäljessä, eikä siis ollut aikaa

sopivimman valitsemiseen. Ennen kuin peto saapui paikalle olivat

kuitenkin kaikki orsillaan niin korkealla kuin petäjien oksat heitä

varmasti kannattivat.

Karhu laukkasi paikalle ja nähdessään, mihin he olivat kadonneet,

juoksi puulta puulle möristen raivosta ja pettymyksestä. Se nousi

takajaloilleen ja yritti tavoittaa alimpia oksia etukäpälillään ikään

kuin aikoen kiskoutua ylös taikka raastaa puun maahan. Se hyökkäsi

vuoron perään kutakin petäjää vastaan ravistaen niitä hurjasti ja

lennätellen kynsillään niistä kuorta isoina kappaleina. Varsinkin yksi

-- se, mihin Francis oli turvautunut ja joka oli nuori puu -- huojui

niin rajusti, että siinä istuja oli vaarassa paiskautua maahan. Mutta

pelko siitä, että niin kävisi, sai Francisin ponnistamaan kaikki

voimansa ja Basilin ja Lucienin huutojen rohkaisemana hän pysytteli

miehuullisesti oksallaan.

Kun karhu jonkun ajan kuluttua näki, ettei voinut ravistaa häntä alas,

se luopui yrityksestä ja koetteli jälleen voimiaan niitä puita vastaan,

joihin toiset olivat kiivenneet. Tulos oli sama. Karhu nylki kaarnan

täydellisesti niin korkealta kuin se ulottui ja iski hampaillaan ja

kynsillään sellaisia lovia runkoihin, että pojat pelkäsivät sen

mahdollisesti saavan päähänsä kaluta ne kokonaan poikki. Se olisi ollut

sille helppoa, mutta -- onneksi heille -- harmaakarhulla ei ole juuri

ajatuskykyä, muutoin heidän kohtalonsa olisi ollut kauhea.

Huomattuaan vihdoin, ettei voinut raastaa puita kumoon eikä pudistaa

poikia niistä, karhu luopui yrityksestään ja tallusteli kotvan aikaa

puulta toiselle kuin vartija, milloin päästäen äänekkään nuuhkaisun,

milloin hurjasti möristen. Vihdoin se oikaisi pitkän ruumiinsa maahan

ja näytti nukkuvan!

Mihin emokarhu ja pentu olivat joutuneet? Olivatko molemmat kaatuneet

niihin sattuneista luodeista? Kumpaakaan ei ollut vielä ilmestynyt

kukkulalle, jonka pinnasta pojat voivat nähdä jokaisen tuuman. Ne

olivat siis vielä rotkossa, mutta kuolleinako vai elävinä, oli

ratkaisematon kysymys. Marengo oli viisaasti pidättynyt hyökkäämästä

karhun kimppuun ja paennut laen toiselle reunalle, jossa se oli pelosta

kyyristyneenä, varoen näyttäytymästä.

Nuoret metsästäjät olivat nyt entistä vaikeammassa asemassa. He eivät

uskaltaneet tulla puista alas, koska putoaisivat silloin varmasti

hirviön kitaan, ja he kärsivät kipua istuessaan kahareisin oksilla.

Sitä paitsi heitä vaivasi jano -- mitä kauhein jano. He eivät olleet

ottaneet vettä mukaansa aamulla. Aurinko paistoi polttavan kuumasti, ja

jo paksusarvia nylkiessään pojat olivat valittaneet veden puutetta. Nyt

he alkoivat kärsiä janosta enemmän kuin mistään muusta. Miten heille

kävisi jos karhu pysyisi vähänkin aikaa paikallaan? Heidän täytyi joko

pudottautua maahan ja tulla heti revityiksi tai nääntyä hitaasti

oksillaan. Nämä olivat ainoat vaihtoehdot!

Heidän pyssynsä olivat maassa, jonne he olivat ne kiireissään

heittäneet, eivätkä he uskaltaneet laskeutua alas ottamaan niitä. He

olivat aivan avuttomia voimatta muuta kuin odottaa surkeata loppua.

Ikään kuin kohtalo olisi tahtonut kiusata heitä Tantaluksen tuskilla he

näkivät ensi kertaa retkensä päämäärän, näkivät eläimet, joita niin

kauan olivat toivoneet tapaavansa. He näkivät puhveleita!

Lounaan puolella liikkui tasangolla joukko mustia hahmoja. Ne kulkivat

edes takaisin, milloin yhtyen laumoiksi, milloin hajaantuen

säännöttömien sotaväenosastojen tapaan. Kilometrittäin vihreätä

preeriata oli niiden mahtavien ruhojen kirjavoittama tai peittyi

kokonaan näkyvistä.

Ne tuntuivat liikkuvan pohjoista kohti kukkulan ja Llano Estacadon

välillä leviävillä tasaisilla niityillä. Tämä otaksuma osoittautuikin

oikeaksi, sillä muutamassa minuutissa etumaiset olivat kulkeneet

kappaleen matkaa yhdensuuntaisesti kukkulan kanssa, ja pojat

kykenivät erottamaan parven etujoukkona kulkevien härkien pörröiset,

leijonamaiset ruumiit. Toisenlaisissa olosuhteissa tämä olisi ollut

todellakin ilahduttava näky. Nyt se teki vain heidän asemansa

entistäkin sietämättömämmäksi. Puhvelit vaelsivat pohjoiseen päin. Jos

he pelastuisivatkin, niin jonkin ajan kuluttua he eivät ehkä enää voisi

saavuttaa eläimiä. Ja vaikka he eivät joukosta erottaneet mitään

valkoisia -- päälauma kun oli pitkän matkan päässä -- oli hyvin

luultavaa, että niin suuresta laumasta tapaisi jonkun sellaisenkin.

Kaikkien kolmen katsellessa yhä ohi vyöryviä mustia laumoja Basil

päästi iloisen äännähdyksen tai oikeammin riemuhuudon. Hänellä oli

puustaan esteetön näköala läntiselle tasangolle.

-- Tuolla, tuolla! hän huudahti, -- katsokaahan keskelle laumaa!

Katsokaa, veljet... se kiiltää auringossa... valkoisena... valkoisena!

Hurraa, hurraa!

Basilin puhe oli tuskin johdonmukaista. Eikä sitä ollut hänen

veljiensäkään heidän nähdessään mitä hän oli tarkoittanut. Se ei voinut

olla mitään muuta -- kaikki olivat varmat siitä -- kuin heidän kauan ja

monia vastuksia uhmaillen etsimänsä valkoinen puhveli. Kaikki kolme

hurrasivat äänekkäästi ja unohtivat hetkiseksi vaaran. Heidän huutonsa

havahduttivat alhaalla lepäävän harmaan hirviön, joka nousi veltosti

jaloilleen ja alkoi taas möristen kähmiä puiden ympärillä. Sen

näkeminen palautti pian metsästäjien mieleen kamalan todellisuuden.