Tämä töyräs oli yksi ruohoaavikolla tavattavista omituisista
luonnonmuodostuksista. Se ei ollut vuori eikä sentään mäkikään, sillä
se ei ollut kummankaan näköinen, vaan pikemmin laaja kasaantuma
kallioista maata, joka kohosi sivuiltaan pystysuorana, mutta jonka laki
oli tasainen. Oikeastaan se oli niitä mäkiä, joita Amerikan
espanjankielisissä osissa nimitetään pöydiksi niiden tasaisen,
levymäisen laen vuoksi.
Se kukkula, jonka luo seikkailijamme pysähtyivät, oli pinta-alaltaan
kymmenen tai kaksitoista hehtaaria, ja sen äkkijyrkät seinät kohosivat
lähes seitsemänkymmentä metriä ruohoaavikosta. Harva männikkö peitti
sen laen vaivaiskasvuisten pinnon-puiden ja setrien työntyessä esiin
kallionhalkeamista. Sen sivuilla kasvoi amerikkalaisia aloepuita,
Aataminneuloja ja kaktuksia tehden sen maalaukselliseksi.
Pysähdyttyään ja sammutettuaan janonsa pojat päättivät tietysti jäädä
sinne levähtämään. He näkivät ympärillään kaikkea, mitä leirin tekoon
tarvittiin: vettä, puita ja ruohoa. Aluksi he kaatoivat muutamia
kallion juurella kasvavia pinnon-puita. Niistä saatiin pian kirkkaasti
loimuava nuotio. Heillä oli vielä kylliksi karhunlihaa useiksi
päiviksi. Mitäpä he muuta kaipasivat? He huomasivat kuitenkin, että
tähänkin karuun seutuun luonto oli istuttanut hengen ylläpitimiksi
kelpaavia puita ja pensaita. Pinnoneilla oli jauhoiset kävyt,
aloepuilla syötävät juuret, ja puron äyräillä kasvoi preerianaurista.
Se oli intiaanien sago, ja he tiesivät sen juurissa kasvavan pähkinän
kokoisia mukuloita, jotka keitettyinä maistuivat erinomaisilta.
Lucien tunsi kaikki nämä syötävät tuotteet ja lupasi veljilleen
huomenna herkullisen päivällisen. Tänä iltana kaikki kolme olivat liian
väsyneitä ja unisia nirsoillakseen. Mehukas karhunliha ei kaivannut
mitään höysteitä maistuakseen oivalliselta janoisista ja nälkäisistä
matkamiehistämme. He peseytyivät siis pölystä, nauttivat vaatimattoman
ateriansa ja oikaisivat itsensä yön lepoon.
Mainion yölevon he nauttivatkin, mikään ei häirinnyt heidän untansa.
Luulisi, että he niin suurten vaivojen jälkeen olisivat nousseet jonkin
verran väsyneinä. Omituista kyllä, niin ei ollut, vaan he tunsivat
itsensä herätessään aivan virkistyneiksi. Lucien luki tämän keveän,
kuivan ilman vaikutuksen ansioksi, ja hän oli oikeassa, sillä vaikka
heitä ympäröi hedelmätön aro, on sen ilmasto maailman terveellisimpiä.
Moni keuhkotautia poteva, joka on matkustanut preerian yli sairauden
hehku poskilla ja yskien hivuttavaa yskäänsä, on palannut ystäviensä
luo todistamaan riemuiten samaa, mitä tässä olen sanonut.
Kaikki kolme tunsivat itsensä pirteiksi ja ryhtyivät heti
aamiaishommiin. He keräsivät lakin täyden pinnonin käpyjä, joissa
olevat siemenet Lucien osasi valmistaa paahtamalla ja survomalla.
Karhunlihan mukana he saivat niistä hyvän erämiehen suuruksen. Sitten
he ajattelivat päivällistään ja kaivoivat maasta joukon sagonjuuria ja
preerianauriita. He löysivät myöskin malvaa, jonka pitkä suippeneva
juuri muistuttaa pasternakkaa sekä maultaan että muodoltaan. Kaikki
nämä ainekset valmistettiin karhunlihan kera, joten tuntui tavallaan
kuin he olisivat syöneet kinkkua, pasternakkaa ja jamssia, sillä täten
laitettu sagojuuri maistuu jamssilta tai bataatilta.
Pojat eivät tietysti nauttineet päivällistään heti aamiaisen jälkeen.
Näiden kahden aterian välillä kului pitkä väliaika, ja sen he käyttivät
pesemiseen, puhdistamiseen ja kaikkien kojeidensa järjestämiseen, sillä
nämä olivat edellisten päivien kiireessä joutuneet pahasti epäkuntoon.
Täten puuhaillessaan he vilkaisivat tuon tuostakin ruohoaavikolle,
mutta eivät nähneet mitään puhvelia. Tosin eivät he niitä aivan
vakavasti etsineetkään, sillä he olivat päättäneet viipyä päivän pari
leiripaikallaan, kunnes heidän ratsunsa olivat täysin levähtäneet ja
kykenivät jälleen koviin ponnistuksiin. Hevoset nauttivat tästä aivan
yhtä paljon kuin niiden isännätkin. Pienen puron partailla kasvoi
runsaasti grama-ruohoa, ja kun lisäksi oli vettä, ne eivät muuta
kaivanneet ollakseen tyytyväisiä. Jeanette näytti iloitsevan siitä,
ettei se enää ollut synkissä metsissä, missä pantterit ja javalit
olivat olleet repimäisillään sen kappaleiksi.
Ennen iltaa pojat olivat päättäneet kaikki pienet hommansa. Heidän
satulansa, suitsensa ja suopunkinsa olivat täydellisesti korjatut ja
asetetut kuiville kallioille. He olivat pyyhkineet pyssynsä ja
puhdistaneet huolellisesti lukot, tukit ja piiput. Hevoset oli pesty
lähteellä ja Jeanetten sääret oli hierottu uudestaan karhuntalilla,
niin että jos tämä kehuttu voide yleensä jotakin paransi, se kyllä
kasvattaisi uuden karvan muulin kinttuihin.
Kun kaikki pienet tehtävät olivat täten tehty, pojat istuivat kolmella
isolla kivellä lähteen luona juttelemassa aikaisemmista seikkailuistaan
ja vastaisista suunnitelmistaan. Tietysti puhveli oli tärkeimpänä
keskusteluaiheena, koska se oli heidän retkeilynsä päämääräkin. He
eivät unohtaneet isäänsä ja iloitsivat mielessään siitä huvista, millä
hän kuuntelisi heidän seikkailujansa, heidän päästyään kotiin niitä
kertomaan. Myöskin Hugotia he muistelivat, ja Francis nauroi
ajatellessaan niitä kepposia, joita hän silloin tällöin oli pienelle
korpraalille tehnyt.
Heidän rupatellessaan kaikkien silmät osuivat muutamiin etäisiin
esineisiin aavikolla.
-- Ohoo, huudahti Francis, -- onpa siellä aikamoinen liuta susia.
Sudet eivät olleet harvinaisia, ja silläkin hetkellä oli muutamia
istuskelemassa preerialla tuskin kahden metrin päässä leiristä. Ne
olivat samoja, jotka olivat seuranneet retkikuntaa pysytellen
päiväkausia sen kintereillä.
-- Eivät ne ole susia, puuttui Basil iloisesti puheeseen. -- Ne ovat
luullakseni jotakin parempaa... ne ovat saksanhirviä!
-- Eivätpä ole, vastasi Lucien. -- Nehän ovat antilooppeja.
Tämän selityksen kuullessaan sekä Basil että Francis riensivät ottamaan
pyssynsä. Basil oli erityisen halukas kaatamaan antiloopin, sillä hän
ei ollut surmannut sellaista koskaan ennen. Eikä hän milloinkaan ollut
antilooppia edes nähnytkään, tätä eläintä kun ei tavata Mississippin
lähistöllä. Se asustaa kummallista kyllä mieluimmin Kalliovuorten
liepeillä sijaitsevissa kuivissa erämaissa, missä on vain vähän ruohoa
ja vielä niukemmalti vettä. Paikoittain se on ainoa täällä tavattava
kookkaampi märehtijä. Usein se on nähty niin kaukana vedestä, että
jotkut luonnontutkijat ovat väittäneet sen voivan elää ilman tätä
välttämätöntä ainetta. He unohtavat, että paikka, mikä heistä näyttää
sijaitsevan kaukana vedestä, on antiloopille vain muutaman minuutin
juoksun tai sanoisinko lennon päässä -- sillä sen ponnahteleva vauhti
muistuttaa pikemmin linnun lentoa kuin nelijalkaisen eläimen laukkaa.
Ne olivat epäilemättä kaiken päivää käyneet laitumella jossakin etäällä
ja olivat nyt matkalla veden ääreen saadakseen mielin määrin sammuttaa
janonsa ennen kuin menisivät levolle.
Päästyään neljän, viidensadan metrin päähän lähteestä ne kääntyivät
hiukkasen vasemmalle. Näin ne saapuivat heti purolle, jonka uomaan ne
astuivat, ja tulivat juotuaan pois ja alkoivat syödä ruohoa puron
äyräältä. Ilmeisesti ne eivät aikoneet tulla lähemmäksi törmää tai
pajuviidakkoa, johon pojat olivat kätkeytyneet. Tämä oli pojille
pettymys. Kaikki kolme olivat päättäneet hankkia antiloopinlihaa
illalliseksi, ja nyt mahdollisuus sen saamiseen näytti joka hetki
vähenevän, koska eläimet lähenemisen sijasta loittonivat syödessään
aavikolle. Ei ollut mitään suojaa, jonka turvissa olisi voinut hiipiä
niitä kohti.
Mutta Basilin mieleen juolahti eräs keino. Hän oli kuullut siitä
vanhoilta metsästäjiltä.
Varoittaen veljiään pysymään hiljaa hän sieppasi yhden punaisista
villahuovista. Hän oli jo leikannut pitkän haaraisen näreen ja
veistänyt sen teräväksi toisesta päästä. Sitten hän levitti huovan
pitäen sitä edessään ja kivääri toisessa kädessä, näre toisessa astui
ulos viidakosta pitäen peitettä itsensä ja eläinten välillä, jolloin
hänen ruumiinsa oli näiltä kokonaan kätkettynä. Hän läheni muutamia
askeleita kumarassa asennossa, kunnes oli kiinnittänyt antilooppien
huomion. Sitten hän työnsi näreen lujasti maahan, ripusti peitteen sen
haarukkaan ja polvistui sen taakse.
Sekä muodoltaan että väriltään näin oudonnäköinen esine herätti heti
lauman uteliaisuuden. Eläimet keskeyttivät syöntinsä ja alkoivat
lähestyä, pysähtyen vähän väliä, mutta astuen sitten taas eteenpäin. Ne
eivät kulkeneet enää jonossa, vaan ensin yksi ja sitten toinen pukeista
asettui johtamaan, jokainen haluten näyttää rohkeuttansa. Muutamassa
minuutissa eräs isoimmista oli tullut sopivan ampumamatkan päähän,
jolloin vatsallaan ruohikossa makaava Basil tähtäsi eläimen rintaan ja
laukaisi.
Uros hypähti laukauksen kajahtaessa, mutta pyssymiehen suureksi
pettymykseksi se kääntyi äskeisille jäljilleen ja pakeni muun lauman
kanssa, jonka kaikki eläimet olivat kiväärin pamahduksesta kavahtaneet
syrjään.
Basil katseli tätä hiukan kummastuneena. Hän oli tähdännyt tarkoin ja
kylmäverisesti ja hän tiesi ampuvansa harvoin harhaan. Tällä kertaa hän
kuitenkin luuli taitonsa pettäneen, nähdessään antiloopin kaikesta
päättäen haavoittumattomana kiitävän pois. Ja otaksuen tämän johtuneen
hätäisestä panostamisesta hän otti peitteen ja palasi alla päin
toveriensa luo.
-- Katsokaa tuonne! huusi Francis, joka yhä tähysteli pakenevia
antilooppeja. -- Katsokaa susia! Ne ajavat niitä takaa.
-- Haa, ilahtui Lucien, -- sinä olet haavoittanut pukkia! Muutoin eivät
sudet ajaisi sitä takaa. Katsokaa, ne juoksevat sen perässä kuin
koirat!
Lucien oli oikeassa. Eläin oli haavoittunut, muutoin sudet eivät olisi
ryhtyneet toivottomaan juoksuun Kalliovuorten nopean antiloopin kanssa.
Omituista kyllä, nämä ovelat eläimet kykenevät näet havaitsemaan
milloin otusta on haavoitettu jopa paremmin kuin metsästäjä itse, ja
ajavat sitä varsin usein takaa ja tavoittavat sen, vaikka ampuja luulee
sen päässeen pakoon. Oli siis selvää, että Basil oli osunut eläimeen,
vaikkei kuolettavasti, ja sudet seurasivat nyt sen kintereillä toivoen
uuvuttavansa sen.
Uusi ajatus juolahti Basilin mieleen. Hän tuumi saattavansa ehkä ehtiä
paikalle ajoissa, ja riensi hevosensa luo, irrotti sen lieasta ja
hypäten sen selkään ohjasi sen takaa-ajavien susien perään. Hän kiiti
pian täyttä neliä aavikon yli pitäen sudet koko ajan näkyvissään. Hän
erotti antiloopin, johon oli tähdännyt, jonkin matkaa edellä susista,
mutta kaukana muun lauman perässä, ja juoksemassa raskaasti ja
vaivalloisesti.
Hän joutui ratsastamaan lähes kahdeksan kilometriä, ennen kuin hän,
ollessaan vielä kilometrin verran jäljessä, näki susien saavuttavan
haavoitetun antiloopin ja raastavan sen kumoon ruohikkoon. Hän riensi
minkä voi -- kiihotti Mustan Haukan sen huimimpaan vauhtiin. Hän oli
paikalla muutamassa minuutissa ja hajotti susilauman karauttaessaan
niiden joukkoon, mutta hän oli saapunut liian myöhään. Antilooppi oli
revitty kappaleiksi ja suurin osa siitä syöty. Vain puolittain kalutut
luut ja jokunen nahanriekale olivat jäljellä palkkioksi hänen pitkästä
ratsastuksestaan.
Päästäen huudahduksen, joka oli perin lähellä ranskankielistä kirousta,
pettynyt metsästäjä käänsi hevosensa ja ratsasti verkalleen takaisin,
toivoen sudet sinne, missä pippuri kasvaa.
Hänen palattuaan Francis avusti häntä sadattelemisessa, sillä poika oli
kyllästynyt karhunlihaan ja häntä suututti, että häneltä puijattiin
tuore illallispaisti.
Lucien vakuutteli kuitenkin heille kummallekin, ettei antiloopinliha
hänen kuulemansa mukaan ollut kovinkaan herkullista, ja tämä lauhdutti
heitä jossakin määrin. Niinpä he muhennettuaan karhunlihaa pasternakan
kanssa ja käyttäen leipänä muutamia _pinnonin_ siemenistä tehtyjä
kakkuja, jotka Lucien oli valmistanut intiaanien tapaan, nauttivat
kolmisin illallisen, jota ei sopinut halveksia. Aterioituaan he toivat
hevosensa lähemmäksi leiriä, jotta ne olisivat tarvittaessa käsillä, ja
kääriydyttyään peittoihinsa antautuivat jälleen etsimään virkistystä
unesta.