ANTILOOPIT

Tämä töyräs oli yksi ruohoaavikolla tavattavista omituisista

luonnonmuodostuksista. Se ei ollut vuori eikä sentään mäkikään, sillä

se ei ollut kummankaan näköinen, vaan pikemmin laaja kasaantuma

kallioista maata, joka kohosi sivuiltaan pystysuorana, mutta jonka laki

oli tasainen. Oikeastaan se oli niitä mäkiä, joita Amerikan

espanjankielisissä osissa nimitetään pöydiksi niiden tasaisen,

levymäisen laen vuoksi.

Se kukkula, jonka luo seikkailijamme pysähtyivät, oli pinta-alaltaan

kymmenen tai kaksitoista hehtaaria, ja sen äkkijyrkät seinät kohosivat

lähes seitsemänkymmentä metriä ruohoaavikosta. Harva männikkö peitti

sen laen vaivaiskasvuisten pinnon-puiden ja setrien työntyessä esiin

kallionhalkeamista. Sen sivuilla kasvoi amerikkalaisia aloepuita,

Aataminneuloja ja kaktuksia tehden sen maalaukselliseksi.

Pysähdyttyään ja sammutettuaan janonsa pojat päättivät tietysti jäädä

sinne levähtämään. He näkivät ympärillään kaikkea, mitä leirin tekoon

tarvittiin: vettä, puita ja ruohoa. Aluksi he kaatoivat muutamia

kallion juurella kasvavia pinnon-puita. Niistä saatiin pian kirkkaasti

loimuava nuotio. Heillä oli vielä kylliksi karhunlihaa useiksi

päiviksi. Mitäpä he muuta kaipasivat? He huomasivat kuitenkin, että

tähänkin karuun seutuun luonto oli istuttanut hengen ylläpitimiksi

kelpaavia puita ja pensaita. Pinnoneilla oli jauhoiset kävyt,

aloepuilla syötävät juuret, ja puron äyräillä kasvoi preerianaurista.

Se oli intiaanien sago, ja he tiesivät sen juurissa kasvavan pähkinän

kokoisia mukuloita, jotka keitettyinä maistuivat erinomaisilta.

Lucien tunsi kaikki nämä syötävät tuotteet ja lupasi veljilleen

huomenna herkullisen päivällisen. Tänä iltana kaikki kolme olivat liian

väsyneitä ja unisia nirsoillakseen. Mehukas karhunliha ei kaivannut

mitään höysteitä maistuakseen oivalliselta janoisista ja nälkäisistä

matkamiehistämme. He peseytyivät siis pölystä, nauttivat vaatimattoman

ateriansa ja oikaisivat itsensä yön lepoon.

Mainion yölevon he nauttivatkin, mikään ei häirinnyt heidän untansa.

Luulisi, että he niin suurten vaivojen jälkeen olisivat nousseet jonkin

verran väsyneinä. Omituista kyllä, niin ei ollut, vaan he tunsivat

itsensä herätessään aivan virkistyneiksi. Lucien luki tämän keveän,

kuivan ilman vaikutuksen ansioksi, ja hän oli oikeassa, sillä vaikka

heitä ympäröi hedelmätön aro, on sen ilmasto maailman terveellisimpiä.

Moni keuhkotautia poteva, joka on matkustanut preerian yli sairauden

hehku poskilla ja yskien hivuttavaa yskäänsä, on palannut ystäviensä

luo todistamaan riemuiten samaa, mitä tässä olen sanonut.

Kaikki kolme tunsivat itsensä pirteiksi ja ryhtyivät heti

aamiaishommiin. He keräsivät lakin täyden pinnonin käpyjä, joissa

olevat siemenet Lucien osasi valmistaa paahtamalla ja survomalla.

Karhunlihan mukana he saivat niistä hyvän erämiehen suuruksen. Sitten

he ajattelivat päivällistään ja kaivoivat maasta joukon sagonjuuria ja

preerianauriita. He löysivät myöskin malvaa, jonka pitkä suippeneva

juuri muistuttaa pasternakkaa sekä maultaan että muodoltaan. Kaikki

nämä ainekset valmistettiin karhunlihan kera, joten tuntui tavallaan

kuin he olisivat syöneet kinkkua, pasternakkaa ja jamssia, sillä täten

laitettu sagojuuri maistuu jamssilta tai bataatilta.

Pojat eivät tietysti nauttineet päivällistään heti aamiaisen jälkeen.

Näiden kahden aterian välillä kului pitkä väliaika, ja sen he käyttivät

pesemiseen, puhdistamiseen ja kaikkien kojeidensa järjestämiseen, sillä

nämä olivat edellisten päivien kiireessä joutuneet pahasti epäkuntoon.

Täten puuhaillessaan he vilkaisivat tuon tuostakin ruohoaavikolle,

mutta eivät nähneet mitään puhvelia. Tosin eivät he niitä aivan

vakavasti etsineetkään, sillä he olivat päättäneet viipyä päivän pari

leiripaikallaan, kunnes heidän ratsunsa olivat täysin levähtäneet ja

kykenivät jälleen koviin ponnistuksiin. Hevoset nauttivat tästä aivan

yhtä paljon kuin niiden isännätkin. Pienen puron partailla kasvoi

runsaasti grama-ruohoa, ja kun lisäksi oli vettä, ne eivät muuta

kaivanneet ollakseen tyytyväisiä. Jeanette näytti iloitsevan siitä,

ettei se enää ollut synkissä metsissä, missä pantterit ja javalit

olivat olleet repimäisillään sen kappaleiksi.

Ennen iltaa pojat olivat päättäneet kaikki pienet hommansa. Heidän

satulansa, suitsensa ja suopunkinsa olivat täydellisesti korjatut ja

asetetut kuiville kallioille. He olivat pyyhkineet pyssynsä ja

puhdistaneet huolellisesti lukot, tukit ja piiput. Hevoset oli pesty

lähteellä ja Jeanetten sääret oli hierottu uudestaan karhuntalilla,

niin että jos tämä kehuttu voide yleensä jotakin paransi, se kyllä

kasvattaisi uuden karvan muulin kinttuihin.

Kun kaikki pienet tehtävät olivat täten tehty, pojat istuivat kolmella

isolla kivellä lähteen luona juttelemassa aikaisemmista seikkailuistaan

ja vastaisista suunnitelmistaan. Tietysti puhveli oli tärkeimpänä

keskusteluaiheena, koska se oli heidän retkeilynsä päämääräkin. He

eivät unohtaneet isäänsä ja iloitsivat mielessään siitä huvista, millä

hän kuuntelisi heidän seikkailujansa, heidän päästyään kotiin niitä

kertomaan. Myöskin Hugotia he muistelivat, ja Francis nauroi

ajatellessaan niitä kepposia, joita hän silloin tällöin oli pienelle

korpraalille tehnyt.

Heidän rupatellessaan kaikkien silmät osuivat muutamiin etäisiin

esineisiin aavikolla.

-- Ohoo, huudahti Francis, -- onpa siellä aikamoinen liuta susia.

Sudet eivät olleet harvinaisia, ja silläkin hetkellä oli muutamia

istuskelemassa preerialla tuskin kahden metrin päässä leiristä. Ne

olivat samoja, jotka olivat seuranneet retkikuntaa pysytellen

päiväkausia sen kintereillä.

-- Eivät ne ole susia, puuttui Basil iloisesti puheeseen. -- Ne ovat

luullakseni jotakin parempaa... ne ovat saksanhirviä!

-- Eivätpä ole, vastasi Lucien. -- Nehän ovat antilooppeja.

Tämän selityksen kuullessaan sekä Basil että Francis riensivät ottamaan

pyssynsä. Basil oli erityisen halukas kaatamaan antiloopin, sillä hän

ei ollut surmannut sellaista koskaan ennen. Eikä hän milloinkaan ollut

antilooppia edes nähnytkään, tätä eläintä kun ei tavata Mississippin

lähistöllä. Se asustaa kummallista kyllä mieluimmin Kalliovuorten

liepeillä sijaitsevissa kuivissa erämaissa, missä on vain vähän ruohoa

ja vielä niukemmalti vettä. Paikoittain se on ainoa täällä tavattava

kookkaampi märehtijä. Usein se on nähty niin kaukana vedestä, että

jotkut luonnontutkijat ovat väittäneet sen voivan elää ilman tätä

välttämätöntä ainetta. He unohtavat, että paikka, mikä heistä näyttää

sijaitsevan kaukana vedestä, on antiloopille vain muutaman minuutin

juoksun tai sanoisinko lennon päässä -- sillä sen ponnahteleva vauhti

muistuttaa pikemmin linnun lentoa kuin nelijalkaisen eläimen laukkaa.

Ne olivat epäilemättä kaiken päivää käyneet laitumella jossakin etäällä

ja olivat nyt matkalla veden ääreen saadakseen mielin määrin sammuttaa

janonsa ennen kuin menisivät levolle.

Päästyään neljän, viidensadan metrin päähän lähteestä ne kääntyivät

hiukkasen vasemmalle. Näin ne saapuivat heti purolle, jonka uomaan ne

astuivat, ja tulivat juotuaan pois ja alkoivat syödä ruohoa puron

äyräältä. Ilmeisesti ne eivät aikoneet tulla lähemmäksi törmää tai

pajuviidakkoa, johon pojat olivat kätkeytyneet. Tämä oli pojille

pettymys. Kaikki kolme olivat päättäneet hankkia antiloopinlihaa

illalliseksi, ja nyt mahdollisuus sen saamiseen näytti joka hetki

vähenevän, koska eläimet lähenemisen sijasta loittonivat syödessään

aavikolle. Ei ollut mitään suojaa, jonka turvissa olisi voinut hiipiä

niitä kohti.

Mutta Basilin mieleen juolahti eräs keino. Hän oli kuullut siitä

vanhoilta metsästäjiltä.

Varoittaen veljiään pysymään hiljaa hän sieppasi yhden punaisista

villahuovista. Hän oli jo leikannut pitkän haaraisen näreen ja

veistänyt sen teräväksi toisesta päästä. Sitten hän levitti huovan

pitäen sitä edessään ja kivääri toisessa kädessä, näre toisessa astui

ulos viidakosta pitäen peitettä itsensä ja eläinten välillä, jolloin

hänen ruumiinsa oli näiltä kokonaan kätkettynä. Hän läheni muutamia

askeleita kumarassa asennossa, kunnes oli kiinnittänyt antilooppien

huomion. Sitten hän työnsi näreen lujasti maahan, ripusti peitteen sen

haarukkaan ja polvistui sen taakse.

Sekä muodoltaan että väriltään näin oudonnäköinen esine herätti heti

lauman uteliaisuuden. Eläimet keskeyttivät syöntinsä ja alkoivat

lähestyä, pysähtyen vähän väliä, mutta astuen sitten taas eteenpäin. Ne

eivät kulkeneet enää jonossa, vaan ensin yksi ja sitten toinen pukeista

asettui johtamaan, jokainen haluten näyttää rohkeuttansa. Muutamassa

minuutissa eräs isoimmista oli tullut sopivan ampumamatkan päähän,

jolloin vatsallaan ruohikossa makaava Basil tähtäsi eläimen rintaan ja

laukaisi.

Uros hypähti laukauksen kajahtaessa, mutta pyssymiehen suureksi

pettymykseksi se kääntyi äskeisille jäljilleen ja pakeni muun lauman

kanssa, jonka kaikki eläimet olivat kiväärin pamahduksesta kavahtaneet

syrjään.

Basil katseli tätä hiukan kummastuneena. Hän oli tähdännyt tarkoin ja

kylmäverisesti ja hän tiesi ampuvansa harvoin harhaan. Tällä kertaa hän

kuitenkin luuli taitonsa pettäneen, nähdessään antiloopin kaikesta

päättäen haavoittumattomana kiitävän pois. Ja otaksuen tämän johtuneen

hätäisestä panostamisesta hän otti peitteen ja palasi alla päin

toveriensa luo.

-- Katsokaa tuonne! huusi Francis, joka yhä tähysteli pakenevia

antilooppeja. -- Katsokaa susia! Ne ajavat niitä takaa.

-- Haa, ilahtui Lucien, -- sinä olet haavoittanut pukkia! Muutoin eivät

sudet ajaisi sitä takaa. Katsokaa, ne juoksevat sen perässä kuin

koirat!

Lucien oli oikeassa. Eläin oli haavoittunut, muutoin sudet eivät olisi

ryhtyneet toivottomaan juoksuun Kalliovuorten nopean antiloopin kanssa.

Omituista kyllä, nämä ovelat eläimet kykenevät näet havaitsemaan

milloin otusta on haavoitettu jopa paremmin kuin metsästäjä itse, ja

ajavat sitä varsin usein takaa ja tavoittavat sen, vaikka ampuja luulee

sen päässeen pakoon. Oli siis selvää, että Basil oli osunut eläimeen,

vaikkei kuolettavasti, ja sudet seurasivat nyt sen kintereillä toivoen

uuvuttavansa sen.

Uusi ajatus juolahti Basilin mieleen. Hän tuumi saattavansa ehkä ehtiä

paikalle ajoissa, ja riensi hevosensa luo, irrotti sen lieasta ja

hypäten sen selkään ohjasi sen takaa-ajavien susien perään. Hän kiiti

pian täyttä neliä aavikon yli pitäen sudet koko ajan näkyvissään. Hän

erotti antiloopin, johon oli tähdännyt, jonkin matkaa edellä susista,

mutta kaukana muun lauman perässä, ja juoksemassa raskaasti ja

vaivalloisesti.

Hän joutui ratsastamaan lähes kahdeksan kilometriä, ennen kuin hän,

ollessaan vielä kilometrin verran jäljessä, näki susien saavuttavan

haavoitetun antiloopin ja raastavan sen kumoon ruohikkoon. Hän riensi

minkä voi -- kiihotti Mustan Haukan sen huimimpaan vauhtiin. Hän oli

paikalla muutamassa minuutissa ja hajotti susilauman karauttaessaan

niiden joukkoon, mutta hän oli saapunut liian myöhään. Antilooppi oli

revitty kappaleiksi ja suurin osa siitä syöty. Vain puolittain kalutut

luut ja jokunen nahanriekale olivat jäljellä palkkioksi hänen pitkästä

ratsastuksestaan.

Päästäen huudahduksen, joka oli perin lähellä ranskankielistä kirousta,

pettynyt metsästäjä käänsi hevosensa ja ratsasti verkalleen takaisin,

toivoen sudet sinne, missä pippuri kasvaa.

Hänen palattuaan Francis avusti häntä sadattelemisessa, sillä poika oli

kyllästynyt karhunlihaan ja häntä suututti, että häneltä puijattiin

tuore illallispaisti.

Lucien vakuutteli kuitenkin heille kummallekin, ettei antiloopinliha

hänen kuulemansa mukaan ollut kovinkaan herkullista, ja tämä lauhdutti

heitä jossakin määrin. Niinpä he muhennettuaan karhunlihaa pasternakan

kanssa ja käyttäen leipänä muutamia _pinnonin_ siemenistä tehtyjä

kakkuja, jotka Lucien oli valmistanut intiaanien tapaan, nauttivat

kolmisin illallisen, jota ei sopinut halveksia. Aterioituaan he toivat

hevosensa lähemmäksi leiriä, jotta ne olisivat tarvittaessa käsillä, ja

kääriydyttyään peittoihinsa antautuivat jälleen etsimään virkistystä

unesta.

Mississipin metsästäjäpojat · 第 27 / 32 题