Näin jutellen pojat ratsastivat eteenpäin niin kaukana kumpareiden
sivuista kuin mahdollista, jotta hevosten kaviot eivät vaipuisi ontoksi
kaivettuun maahan. He olivat ratsastaneet lähes kymmenen kilometriä ja
yhä levisi murmelikaupunki heidän edessään, yhä kuului preeriakoirien
lakkaamaton _tshuu-tshuu_ joka suunnalta, yhä pyrähtelivät luolapöllöt
äänettömästi lentoon, ja vähän väliä mateli kalkkarokäärmeitä heidän
reittinsä yli.
Päivä läheni loppuaan, kun he pääsivät pienoiskumpujen peittämältä
alueelta ja ratsut alkoivat polkea kovaa, karua tasankoa. Heidän
keskustelunsa sai nyt synkemmän sävyn, sillä heidän ajatuksensa olivat
synkät. He olivat juoneet kaiken vetensä. Helle ja pöly oli tuonut
heille hirveän janon, ja heidän matkaleileissään lämminnyt vesi ei
ollut tarjonnut virkistystä. Kukkulakin oli vielä pitkän matkan päässä.
Sinne oli ainakin viisitoista kilometriä. Entä jos he sinne päästyään
eivät löytäisikään vettä? Tämä ajatus yhtyneenä heidän jo kärsimäänsä
kidutukseen oli kylliksi saattamaan heidät pelon ja kauhun valtaan.
Basil huomasi nyt, kuinka mielettömästi he olivat menetelleet
kieltäytyessään kuuntelemasta Lucienin viisaampia ehdotuksia, mutta oli
liian myöhäistä katua -- kuten ajattelemattomasti toimivat usein saavat
kokea.
He käsittivät, että heidän oli päästävä töyräälle mahdollisimman pian,
sillä yö oli tulossa. Jos sattuisi tulemaan synkkä yö, he eivät
kykenisi ohjaamaan kulkuaan kukkulaa kohti ja eksyessään reitiltään
joutuisivat ehkä samoilemaan koko yöksi. Tämän pelon ahdistamina he
ponnistelivat eteenpäin parhaansa mukaan, mutta heidän pitkästä
matkasta uupuneet ja janoa kärsivät hevosensa voivat kulkea vain
herpaantuneesti ja hitaasti.
He olivat ratsastaneet viitisen kilometriä koirakaupungista, kun
huomasivat hämmennyksekseen uuden esteen. Ruohokentässä ammotti heidän
edessään laaja halkeama, jollaisia tavataan usein Amerikan korkeilla
ylätasangoilla. Se oli lähes kolmesataa metriä syvä, suoraseinäisesti
maan sisään avautuva _barranca_. Se oli aivan matkailijain tiellä, ja
he saattoivat erottaa sen uoman kilometrimääriä oikealle ja vasemmalle,
milloin kulkemassa pitkät matkat suoraviivaisesti, milloin taas
polvittelemassa preerian halki. Sen äyräälle saapuessaan he näkivät
ensi silmäyksellä, etteivät voisi päästä sen yli. Se oli äkkijyrkkä
molemmilta reunoiltaan, ja tummia ulospistäviä kallioita riippui
paikottain sen reunojen yli. Rotkossa ei ollut vettä ilahduttamassa
heidän silmiään, ja vaikka sitä olisi ollutkin, he eivät olisi voineet
tavoittaa sitä. Pohja oli aivan kuiva ja ylhäältä pudonneiden
irtonaisten kalliomöhkäleiden peittämä.
Tämä oli odottamaton este, ja pojat kääntyivät hämillään ja
säikähtyneinä toisiinsa. Ratsastaisivatko he kuilun reunaa pitkin ja
yrittäisivät löytää ylimenopaikan? Vai olisiko parempi palata omia
jälkiään ja koettaa saavuttaa joki, jonka varrelta he olivat aamulla
lähteneet? Se oli pelottava vaihtoehto, koska he tiesivät, etteivät
voisi pimeässä aikaa hukkaamatta ja vaaratta kulkea murmelikumpujen
kautta. Ihminen käy aina alakuloiseksi, kun täytyy peräytyä, sitä
kiusallisempaa se oli pojille, jotka olivat ratsastaneet niin kauaksi
ja uskoivat mäen lähettyvillä olevan vettä. Vihdoin he päättivät etsiä
ylimenopaikkaa.
Niinpä he lähtivät uudelleen matkaan pysytellen rotkon reunamilla. He
valitsivat polun, joka näkyi johtavan ylöspäin, koska he luulivat täten
pikemmin tulevansa kohtaan jossa halkeama olisi matalampi. He
ratsastivat useita kilometrejä, mutta jyrkkäkallioinen rotko ammotti
yhä heidän edessään, eikä mitään mahdollisuutta ylipääsemiseen näkynyt.
Aurinko meni mailleen, ja heidät yllätti sysimusta yö. He pysähtyivät.
He eivät uskaltaneet ratsastaa eteenpäin. Yhtä vähän he rohkenivat
palata, koska heidän tielleen olisi voinut osua jokin mutkittelevan
rotkon ulkoneva kulma, johon ratsastajat olisivat saattaneet suistua
hevosineen. He astuivat alas satulasta ja vaipuivat epätoivoisina
ruohikolle.
Olisi mahdotonta kuvailla heidän kärsimyksiään tuona pitkänä yönä. He
eivät nukkuneet hetkeäkään. Janon tuottama tuska ja epävarmuus
huomisesta päivästä pitivät heidät valveilla. He eivät edes panneet
liekaan hevosiaan, sillä lähettyvillä ei kasvanut mitään ruohoa, vaan
istuivat kaiken yötä pitäen niitä suitsista kiinni. Heidän
hevosparkansa kärsivät, kuten he itsekin, sekä janoa että nälkää, ja
muuli Jeanette päästi silloin tällöin hurjan hirnahduksen, joka oli
tuskallista kuulla.
Heti aamun valjetessa he nousivat jälleen ratsujensa selkään ja
jatkoivat matkaansa barrancan reunaa pitkin. He näkivät sen
kääntyilevän yhä eri suuntiin, ja heidän kauhuaan lisäsi havainto, että
he eivät edes löytäisi kulkemaansa reittiä, elleivät askel askeleelta
seuraisi omia jälkiään. Pilvet olivat peittäneet auringon, eivätkä he
tienneet, millä suunnalla joki sijaitsi, jos heillä olisi ollut
kylliksi voimia palata sen luo.
He ratsastivat eteenpäin keskustellen yrittäisivätkö he sitä, kun he
samassa saapuivat syvälle puhvelintielle, joka kulki heidän reittinsä
yli. Siihen oli poljettu ilmeisesti vereksiä jälkiä. He tervehtivät
tätä näkyä iloisin huudahduksin, koska uskoivat tien johtavan
ylimenopaikalle. He käänsivät epäröimättä hevosensa rohkeasti sen
uomaan ratsastaen sitä pitkin alaspäin. Kuten he olivat otaksuneet, se
kierteli rotkon pohjaan ja kohosi jälleen preerialle vastakkaisella
puolella.
Tämä ei kuitenkaan lopettanut heidän kärsimyksiään, jotka olivat
tulleet entistä kovemmiksi. Ilma tuntui helteiseltä kuin uuni, ja
heidän hevostensa kavioiden nostama keveä pöly verhosi heidät
tukahduttavana pilvenä, joten he eivät ajoittain voineet erottaa
kukkulaa, jota kohti pyrkivät. Oli hyödytöntä pysähtyä. Se olisi
tietänyt varmaa kuolemaa, ja siksi he ponnistelivatkin nopeasti
eteenpäin uupuvilla voimillaan, kyeten tuskin pysyttelemään satulassa
tai puhuttelemaan toisiaan. Jano oli vienyt heiltä puhekyvyn.
Seikkailijamme lähestyivät vasta vähän ennen päivänlaskua kukkulan
juurta voipuneina, tukehtumaisillaan, läähättäen ja istuen
kyyristyneinä satuloissaan, heidän hevostensa laahustaessa heidän
allaan kuin kuormitetut mehiläiset. Heidän silmänsä tähtäilivät
kiihkeästi eteenpäin, ja niissä kuvastui omituinen yhdistelmä toivoa ja
epätoivoa.
Harmaa kalliotörmä heidän edessään näytti paahtuneelta ja pelottavalta.
Se oli ikään kuin vihainen peikko, joka rypisti tylysti otsaansa
tulijoille.
-- Voi, veljet, kunpa siellä olisi vettä!
Tuskin oli tämä huudahdus kajahtanut, kun tähän asti hoippunut muuli
karahti laukkaan ja hirnui juostessaan äänekkäästi. Tiedämme, että
Jeanette oli vanha preeriankävijä, joka kykeni haistamaan veden yhtä
etäältä kuin susi olisi vainunnut sen itsensä. Toiset eläimet
hyökkäsivät perästä, ja seuraavalla hetkellä pieni joukko kiersi
kallionkielekkeen, jonka takana vihreä nurmi ilahdutti kaikkien silmiä.
He näkivät ruohoa ja pajukkoa, ja lehvien välissä pulppuili
preerialähteen kristallinkirkas vesi. Ja tuossa tuokiossa sammuttivat
sekä juhdat että ratsastajat janonsa sen vilpoisissa laineissa.