Musta Haukka harhaili jonkin matkan päähän etsiessään ruohoa koska sitä
kasvoi sillä kohtaa niukalti ja sekin oli syöty maata myöten, ikään
kuin tuhatlukuinen kaniinilauma olisi aterioinut siinä! Basil ei
estänyt hevostaan kuljeksimasta. Hän tiesi sen olevan hyvin opetettu,
ettei se karkaisi ja että hän millä hetkellä tahansa voisi kutsua sen
takaisin viheltämällä.
Hän istui siis hiljaa tähystellen aavikkoa idän suuntaan ja yrittäen
tappaa aikaansa tarkastelemalla toisella puolella olevia omituisia
pieniä kumpareita. Niitä oli tuhansittain, ne peittivät tasangon sekä
pohjoiseen että etelään ja länteen niin kauaksi kuin Basilin silmä
kantoi. Muodoltaan ne olivat ikään kuin katkaistuja kartioita, noin
metri läpimitaltaan kannastaan eivät puolta metriä korkeampia. Lähellä
huippua oli jokaisessa sisäänkäytävä, joka ei ollut tavallista
rotanreikää laajempi. Aivan aukon ympärillä ei ollut ruohoa, mutta
kumpareiden sivuja ja huippuja verhosi sileä, vihreä nurmi, josta
saattoi päätellä, että ne olivat rakennetut jo kauan sitten.
Näiden eriskummaisten asuntojen omistajat alkoivat pian näyttäytyä.
Hevosten poljenta oli säikähdyttänyt ne ja ajanut piiloon. Mutta kun
melu oli ohitse ja kaikki jälleen hiljaista, ne tuumivat voivansa tulla
taas näkyville. Ensin pisti esiin yksi pieni kuono, sitten toinen,
kunnes jokaisesta aukosta ilmestyi pää kirkkaine, tirkistelevine
silmäpareineen. Tuokion perästä niiden omistajat kävivät uskaliaammiksi
ja astuivat rohkeasti koloistaan ja nyt saattoi nähdä sadoittain näitä
omituisia eläimiä.
Ne olivat väriltään punertavan ruskeita, rinnat ja vatsat likaisen
valkoiset. Ne olivat tavallisen harmaan oravan kokoisia, mutta
muistuttivat lisäksi sekä kärppää että rottaa vaikka erosivatkin
kaikista näistä kolmesta eläinlajista. Ne olivat "preeriakoiran"
nimellä tunnettuja murmeleja. Niiden häntä oli hyvin lyhyt eikä tuuhea
kuten oravien, eikä niiden ruumis ollut yhtä sopusuhtainen.
Varsin pian oli jokaisen kumpareen huipulle noussut pari, kolme
murmelia; samassa asumuksessa näet asuu useita. Muutamat kyyhöttivät
maassa toisten kohotessa takajaloilleen ja seisoessa pystyssä kuin
apinat tai pienet karhut, huiskien kaiken aikaa hännillään ja
äännähdellen heikkoa, leikkikalukoiran vikinää muistuttavaa
haukuntaansa. Tästä ne ovatkin saaneet nimen "preeriakoira", sillä
mitään muuta yhtäläisyyttä niillä ei ole koiransuvun kanssa. Kuten
kaikki murmelit -- näitä on näet monta eri lajia, -- ne ovat viattomia
pikkueläimiä, jotka käyttävät ravinnokseen ruohoa, siemeniä ja juuria.
Epäilemättä ne syövät varsin vähän, ja sittenkin on luonnontutkijoille
arvoitus, miten ne voivat elättää itsensä.
Niiden isot "kaupungit" Kalliovuorten lähettyvillä sijaitsevat
tavallisesti karuilla seuduilla, joissa kasvaa vain niukasti ruohoa,
eikä asukkaita kuitenkaan koskaan tapaa kilometriä kauempaa
yhdyskunnistaan. Kuinka siis voivat tuhatlukuiset laumat saada
ravintonsa siitä vähäisestä ruohosta, mitä näillä rajoitetuilla
laidunmailla versoo? Tätä ei ole kyetty selittämään, eikä myöskään
tiedetä, miksi ne valitsevat asumasijoikseen näitä karuja tienoita
eivätkä mieluummin kotiudu hedelmällisemmille ruohokentille. Kaikki
nämä seikat odotttavat luonnontieteilijän tutkimuksia ja havaintojen
tekoa.
Basil huomasi ihmeekseen, että murmelit eivät olleet kaupunkinsa ainoat
asukkaat. Siellä liikuskeli toisiakin peräti erilaisia otuksia, ja
nekin näyttivät olevan aivan kotonaan. Paikalla lenteli kyyhkysen
kokoisia valkoisia pöllöjä, jollaisia hän ei ollut tavannut koskaan
ennen. Nämä olivat luolapöllöjä ja täysin poikkeavia öisin liikkuvista
sokeista serkuistaan, jotka asustavat synkissä metsissä ja vanhoissa
raunioissa. Hän näki näiden pienoispöllöjen liitelevän ympäriinsä
äänettömin siivin tai seisovan murmelitalojen harjoilla. Matkan päästä
niitä ei voinut erottaa murmeleista ensinkään.
Paitsi murmeleja ja pöllöjä näkyi muitakin eläviä olentoja. Pienet
sisiliskot hyppelivät ympäriinsä, ja töyryjen välissä asusti kamala
otus, sisiliskon sukua sekin, nimittäin "sarvisammakko". Basil näki
myös pienen maakilpikonnan istua kököttämässä maassa tirkistellen
varovaisesti ulos laatikkomaisesta kuorestaan.
Tämän yhteiskunnan asukkaista muita pelottavampi oli kuitenkin
kalkkarokäärme, joka loikoili päivänpaisteessa tai luikerteli
kumpareiden välissä ikään kuin saaliinsa etsinnässä. Basil huomasi sen
kuuluvan toiseen lajiin kuin mitkään hänen ennen tapaamansa
kalkkarokäärmeet -- se erosi näistä muodoltaan ja kirjailultaan, mutta
oli yhtä inhottava ulkonäöltään ja häijy tavoiltaan. Se oli _Erotalus
tergeminus_, joka tavataan ainoastaan karuilla mailla, sellaisilla kuin
preeriamurmelien asuinpaikat.
Basil ei voinut olla vaipumatta mietteisiinsä katsellessaan tätä
erilaisten eläinten yhdyskuntaa. Elivätkö ne ystävällisissä väleissä
vai muodostivatko ne surmanketjun, väijyen toinen toistaan? Ystäviä
eivät ne kaikki voineet olla. Murmelit elivät ruohosta, ja sisiliskojen
ruokana oli hyönteiset ja preeriasirkat, joita täällä oli suuret
määrät. Niillä kilpikonnatkin epäilemättä pitivät henkeään yllä, mutta
mitä söivät pöllöt ja käärmeet?
Nämä kysymykset saivat Basilin ymmälle. Hän ei voinut löytää niihin
tyydyttävää vastausta ja hän ajatteli Lucienia, joka ymmärsi näiden eri
eläinten tavat paremmin. Hänen mieleensä muistuivat nyt sekä Lucien
että Francis, sillä oli kulunut jo kaksi tuntia, eikä poikia näkynyt
vieläkään! Hän alkoi jo käydä levottomaksi, kun samassa idästä päin
ilmestyi pieni ryhmä, joka osoittautui hänen ilokseen odotetuksi
veljespariksi.
He karauttivat puolta tuntia myöhemmin hänen luokseen tervehtien
veljeään riemuhuudoin. He olivat ratsastaneet ripeästi aamusta saakka,
vieläpä samaa reittiä kuin Basil. He näkivät heti että valkoinen
hevonen oli päässyt pakoon, ja Basil kuvaili heille muutamin sanoin
ajon vaiheet ja miten se oli päättynyt.
Koska oli jo iltapäivä ja kukkula näytti olevan vielä etäällä, he
pysähtyivät vain lyhyeksi aikaa -- juuri parahiksi haukatakseen palasen
lihaa ja juodakseen vesileileistään, jotka äärettömän helteen vuoksi
eivät enää olleet puolillaankaan. Ja kun heidän hevosensakin kärsivät
jo janosta, nousivat pojat viivyttelemättä satulaan jatkaakseen
matkaansa.
-- Koirakaupungin lävitsekö? kysyi Francis, joka oli ensimmäisenä
noussut ratsunsa selkään. -- Ajammeko suoraan sen halki vai
kierrämmekö?
Tässä oli todellakin vaikeus. Murmelikylä oli suoraan heidän ja
kukkulan välillä. Ohjatakseen suoraan eteenpäin heidän täytyi ratsastaa
sen halki. Se hidastuttaisi melkoisesti heidän matkaansa, koska he
voivat ratsastaa vain verkalleen ja mutkitellen, jos tahtoivat välttää
vaaroja. Mutta kiertäminen taas saattaisi viedä heidät kilometrejä
syrjään suunnasta, nämä murmelien kyläkunnat kun usein ovat varsin
laajat.
-- Siirtykäämme vähän etelämmäksi, neuvoi Lucien. -- Kenties pääsemme
sitä kautta sen loppuun.
Kaikki käänsivät hevosensa etelää kohti ja alkoivat ratsastaa siihen
suuntaan.
He kulkivat aina kolme kilometriä pysytellen asutuksen reunalla, mutta
erottivat sen yhä edessään. Nähtävästi se ulottui kilometrimääriä
tuonnemmaksi.
-- Olemme valinneet väärän tien, sanoi Lucien; -- meitä olisi
mahdollisesti onnistanut paremmin, jos olisimme kääntyneet pohjoiseen.
Meidän on siis ratsastettava läpi, vai mitä sanotte?
Molemmat toiset suostuivat tähän, sillä ei ole hauskaa tehdä
kierroksia, kun matkan päämäärä on näkyvissä. Hevosten päät käännettiin
siis vielä kerran -- nyt kukkulaa kohti -- ja pieni seurue ratsasti
kumpareiden sekaan kulkien hitaasti ja hyvin varovaisesti. Poikien
lähestyessä pienet "koirat" riensivät vallituksilleen, haukkuivat
tungettelijoita, ravistivat töppöhäntiään ja livahtivat sitten
loukkoihinsa. Heti kun seurue oli etääntynyt satakunta metriä, murmelit
tulivat jälleen esille ja ääntelivät heikkoja yskänkaltaisia
haukahduksiaan, kuten ennenkin, joten matkustajamme olivat "kaupungin"
sisälle päästyään haukkuvan ketjun ympäröiminä!
Pöllöt pyrähtivät ilmaan heidän edeltään, asettuen ensin lyhyen matkan
päähän, mutta lentäen sitten uudestaan säikähtyneinä tavallista
kauemmaksi, joskus leijaillen aivan näkymättömiin ja joskus murmelien
tapaan kätkeytyen koloihinsa. Kalkkarokäärmeetkin pakenivat koloihinsa,
ja samoin tekivät sisiliskot ja agamat. Kummallisinta oli, että kaikki
nämä eläimet -- murmelit, pöllöt, käärmeet, sisiliskot ja sarvisammakot
-- näyttivät toisinaan hätäännyksissään pakenevan samaan maavalliin!
Tämän matkustajamme huomasivat useammin kuin kerran.
-- Jos meillä, Lucien sanoi -- olisi aikaa kaivaa noita kumpuja, niin
saisimme nähdä, että reiät kulkevat kohtisuoraan alaspäin. Sitten ne
kulkevat vinoon vielä useita metrejä ja päättyvät pieneen kammioon,
joka on murmelin varsinainen asunto. Sanon varsinainen asunto, sillä
nämä kartiomaiset penkereet ovat ainoastaan sisäänkäytäviä. Ne ovat
syntyneet mullasta, jonka eläimet ovat ajaneet maanpinnalle kaivaessaan
kolojansa. Kuten näette, tätä multaa ei ole jätetty virumaan kasana,
niin kuin rotat ja kaniinit jättävät sen luoliensa suulle. Päinvastoin
se on muovailtu hyvin huolellisesti, ja murmelit ovat polkeneet sen
jaloillaan lujaksi ja tasaiseksi. Sitten sen on annettu ruohottua,
jotta sateet eivät huuhtelisi sitä pois. On ilmeistä, että eläin tekee
kaiken tämän tarkoituksella, aivan kuin majavat asuntojaan
rakentaessaan. Näillä kumpareilla murmelit näet mielellään paistattavat
päivää ja leikkivät auringonsäteissä, ja on todennäköistä, että ne
näiltä korokkeilta voivat paremmin tarkata vihollisiaan ehtiäkseen
ajoissa paeta pesänsä turvaan.
-- Mutta muutamat kumpareet näyttävät aivan kuluneilta, huomautti
Francis. -- Katsokaa, tuolla on useitakin, jotka sadevesi on uurtanut
ja kovertanut! Mistähän se johtuu?
-- Ne ovat pöllöjen asumuksia, vastasi Lucien. -- Kas, tuolla menee
pöllö sellaiseen juuri tällä hetkellä! Pöllöt ovat anastaneet ne
murmeleilta ja käyttävät niitä omiksi asunnoikseen, ja kuten huomaatte,
ne eivät pidä niitä kunnossa. Ne tyytyvät vain koloon, joka tarjoaa
niille suojaa, ja jättävät ulkovarustukset ränsistymään ja hajoamaan.
Varmaa on, että vaikka näimmekin niiden rientävän "koirien" mukana
samaan koloon, sen aiheutti ainoastaan meidän äkillinen tulomme. Ne
eivät elä siten. Murmeleilla on omat asuntonsa ja pöllöillä omansa, ja
jälkimmäiset ovat noita raunioituneita.
-- Mutta eivätkö pöllöt syö murmeleita? kysyi Basil. -- Isot
metsäpöllöt pyydystävät samankokoisia eläimiä. Olen nähnyt niiden
surmaavan kaniineja iltahämärässä.
-- Nämä eivät, vastasi Lucien, -- monilta ammutuilta ja avatuilta
pöllöiltä ei ole löydetty vatsasta muuta kuin kuoriaisia ja muita
hyönteisiä, jollaisia tässä näemme. Minusta on luultavaa, että ne
käyttävät satunnaisesti ateriakseen sarvisammakoita ja sisiliskoja,
vaikkei minulla ole siitä muita todisteita kuin että tämänsukuiset
linnut pyydystelevät tavallisesti sellaisia matelijoita.
-- Mutta miten kalkkarokäärmeet elävät? kysyi Francis. -- Mitä ne
käyttävät ravinnokseen?
-- Sepä juuri onkin arvoitus luonnontutkijoille. Muutamat väittävät,
että ne ovat yhdyskunnan tyranneja ja syövät vanhoja murmeleita. Mutta
niin tuskin voi olla, koska nämä käärmeet eivät mielestäni ole kyllin
isoja nielläkseen niitä. Kuitenkin on varmaa, että ne välistä
pyydystävät nuoria murmeleita, sillä monien kalkkarokäärmeitten
vatsasta on tavattu murmelinpoikasia.
-- No sitten, Francis huomautti, -- jos ne syövät nuoria murmeleita,
käärmeillä näkyy olevan aika hyvät päivät, mikä estää niitä surmaamasta
niin monta kuin vain haluavat? Nehän voivat pujahtaa koloihin yhtä
helposti kuin murmelit itse!
-- Se on totta, myönsi Lucien, -- mutta eivät sentään puoliksikaan yhtä
näppärästi, ja ehkä murmelit siellä sisällä voivat päästä niiltä
pakoonkin. Kalkkarokäärme on hyvin hidas matelija ja sitä paitsi se
iskee viholliseensa ainoastaan ollessaan kiemurassa. Kenties sen on
vielä vaikeampaa tavoittaa saalista maanalaisissa käytävissä, ja
vanhoilla murmeleilla saattaa olla keinoja sekä itsensä että
poikastensa puolustamiseksi sen myrkyllisiä hyökkäyksiä vastaan.
Nykyisin tiedetään näistä eläimistä vielä varsin vähän. Niillä
etäisillä seuduilla joilla murmeleja tavataan, ne ovat säilyneet
luonnontutkijain havainnoilta, ja ne tiedemiehet, jotka ovat käyneet
katsomassa näitä eläinyhdyskuntia, ovat saaneet aikaa vain
kiireellisten huomioiden tekoon. Nämä eläimet ovat hyvin arkoja ja
päästävät pyssymiehen harvoin tähtäysmatkan päähän. Siksi niitä ei
usein ammutakaan. Kaivamalla taas on hyvin vaivalloista pyydystää
niitä, koska niiden kolot ovat kovin syvällä, ja koska niiden nahat
eivät ole kovin arvokkaat ja lihaa niistä saa vain suupalan, niin
metsästäjät eivät niitä usein ahdista.
-- Mutta kelpaavatko ne sitten syötäviksi? kysyi Francis.
-- Intiaanit pitävät niiden lihasta hyvin paljon, syöden niitä, milloin
vain saavat niitä kiinni. Mutta hehän syövätkin melkein kaikkia eläviä
olentoja.
-- Mitä murmelit talvella syövät, kun niillä ei ole ruohoa? uteli
Francis.
-- Silloin ne lepäävät horroksissa. Niillä on pesät maanalaisissa
kammioissaan, ja omituisia pesiä ne ovatkin. Ne ovat rakennetut
ruohosta ja juurista pyöreiksi kuin pallot, ja kudotut kokoon niin
lujasti, että sellaista pesää voi potkia pitkin ruohokenttää kuin
jalkapalloa. Pesä on sisäpuolella ja siinä on reikä, josta ihmisen
sormi mahtuu juuri ja juuri sisään, sillä kun murmeli on vetäytynyt
pesäänsä, se sulkee sen, paitsi tuota pientä henkireikää, jonka kautta
se saa kaiken tarvitsemansa ilman. Näissä mukavissa, lämpöisissä
vuoteissaan ne nukkuvat kylmän vuodenajan yli, ja silloin niitä näkee
harvoin kolojensa ulkopuolella.