-- Täällä lähistöllä täytyy olla puhveli, virkkoi Basil katsahtaessaan
maahan heidän ratsastaessaan eteenpäin. -- Nämä "lastut" ovat hyvin
tuoreita. Katsokaa, tuolla on poljettu puhvelintie!
Tämän lausuessaan Basil osoitti aavikon pinnassa olevaa kaukalomaista
syvännettä, joka ulottui niin kauaksi kuin silmä kantoi. Se muistutti
kuivunutta joenuomaa, mutta sen pohjalla näkyvät sorkanjäljet
ilmaisivat, että Basil oli oikeassa. Puhvelinpolku se oli ja vei
epäilemättä jollekin joelle tai juomapaikalle. Se oli niin syvä, että
poikien ratsastaessa vakoa pitkin heidän päänsä olivat preerian
tasolla. Vesi oli uurtanut sen rankkojen sateiden aikana, sillä tulva
oli kuljettanut puhvelien sorkkien aikaisemmin löyhentämän mullan
jokiin. Sellaisia teitä käyttävät puhvelit ajoittain, tuhansittain
eläimiä astuu samoja jälkiä. Ne vaeltavat näin muuttaessaan toiseen
seutuun parempien laidunmaiden tai veden toivossa. Ne tietävät
kokemuksesta näiden teiden johtavan veden luo.
Pojat eivät seuranneet tietä pitkälti, koska he eivät voineet olla
varmoja siitä, että se veisi heidät eläinten silloiselle olinpaikalle.
He nousivat preerialle ja käänsivät ratsunsa jälleen suoraan töyrästä
kohti.
-- Katsokaa! huudahti Francis. -- Mitä nuo ovat? Hän osoitti kädellään
muutamia pyöreitä kuoppia, joita näkyi aavikolla heidän edessään.
-- Puhvelien piehtaroimispaikkoja tietenkin! vastasi Basil. -- Jotkut
niistäkin ovat aivan tuoreita!
-- Piehtaroimispaikkoja! toisti Francis. -- Mitä ne ovat?
-- Mitä, etkö ole koskaan kuullut niistä? kysyi Basil. -- Paikkoja,
missä puhvelit kieriskelevät ja piehtaroivat aivan kuin hevoset ja
lehmät.
-- Niin kai, sanoi Francis, -- mutta miksi ne niin tekevät?
-- Hm, sitä en tiedä. Ehkä Luce voi selittää meille.
-- Jotkut sanovat, lausui Lucien vastaukseksi pyyntöön, -- että ne
tekevät sen raapiakseen ihoaan ja vapautuakseen kärpäsistä ja muista
niitä kiusaavista hyönteisistä. Toiset taas luulevat niiden
harjoittavan tätä voimistelua vain huvikseen.
-- Ha, ha, ha! nauroi Francis. -- Ovatpa ne lystikkäitä otuksia!
-- On kolmaskin ja vielä kummallisempi selitys. Sanotaan, että puhvelit
kaivavat kuoppia kerätäkseen vettä sateen aikana, jotta ne voivat
myöhemmin palata juomaan.
-- Ha, ha, ha! nauroi Francis jälleen. -- Tuota en usko!
-- En sitä sinulta pyydäkään, sanoi Lucien. -- Se otaksuma ei ole
tietenkään totuudenmukainen, koska puhveli ei ole eläin, jolla olisi
siihen kyllin järkeä. Kuitenkin on totta, että näihin reikiin
sadeajalla kerääntyy vettä, joka pysyy niissä päiväkausia, ja
samoilevat puhvelit sammuttavat sillä janoansa. Siksi voidaan kyllä
sanoa, että puhvelit tavallaan kaivavat omat kaivonsa. Paitsi niiden
tekijöille ovat ne usein hyödyksi muillekin eläimille. Eksyneet
erämiehet ja intiaanit ovat toisinaan pelastaneet henkensä löytämällä
niistä vettä, jonka puutteessa he muutoin olisivat menehtyneet janoon.
-- Kovin ne ovat pyöreitä, ihan säännöllisiä ympyröitä! ihmetteli
Francis. -- Miten puhvelit ne sellaisiksi muovaavat!
-- Asettumalla maahan pitkin pituuttaan ja kieppumalla ympäri kuin
kärrynpyörä akselissaan. Ne kierivät nopeasti, käyttäen kyttyräisiä
hartioitaan napana ja koipiaan vipuina. Tätä liikehtimistä kestää
toisinaan puolikin tuntia kerrallaan. Epäilemättä ne menettelevät näin
raapiakseen itseään, sillä paksusta nahastaan ja karvoistaan huolimatta
ne kärsivät paljon loishyönteisistä. Ne piehtaroivat myöskin huvikseen
ja nautinnokseen. Olette usein nähneet hevosia samanlaisessa puuhassa,
ja eivätkö ne ole ilmeisesti nauttineet siitä?
-- Kyllä, kyllä, huudahti Francis, -- olen varma, että hevoset
nauttivat, kun saavat piehtaroida.
-- No, sitten on otaksuttavaa, että puhvelien laita on samoin. Vapautua
kiusanhengistään ja painaa kuumat kylkensä vilpoiseen maahan tuottaa
niille epäilemättä nautintoa. Ne eivät ole kovin siistejä, sillä niitä
näkee usein kuljeskelemassa niin likaisina, että on vaikea sanoa,
minkävärinen niiden talja on.
-- No niin, lisäsi Francis, -- toivonpa, että pian tapaamme valkoisen.
Tällä tavoin jutellen pojat jatkoivat matkaansa. He olivat ratsastaneet
noin viitisentoista kilometriä, kun Basil -- jonka silmät kaiken aikaa
olivat harhailleet taivaanrannan kaartamalla aavikolla -- huudahti ja
pysähdytti äkkiä hevosensa. Toisetkin pysäyttivät ratsunsa.
-- Mitä näet? kysyi Lucien.
-- En tiedä, vastasi Basil, -- mutta tuolla preerian reunalla on
jotakin... tuolla etelän puolella, näettekö?
-- Kyllä, se näyttää puuryhmältä.
-- Ei, sanoi Basil, -- eivät ne ole puita. Juuri vastikään näin yhden
erillään toisista enkä näe sitä nyt. Se liikkui mielestäni ryhmää
kohti. Otaksun niiden olevan eläimiä, mitä lajia sitten lienevätkin.
-- Toivoakseni puhveleja! innostui Francis kohottautuen täyteen
mittaansa jalustimillaan ja koettaen nähdä niitä. Mutta Francisin poni
ei ollut kyllin korkea, jotta poika olisi ulottunut näkemään, ja hänen
täytyi siksi kieltäytyä esittämästä mielipidettään niiden laadusta.
-- Ratsastaisimmeko niitä kohti? kysyi Lucien kääntyen Basilin puoleen.
-- Luulen niiden liikkuvan tänne päin, vastasi tämä. Ne erottuvat
laajemmalle ja se johtuu siitä, että ne ovat tulossa lähemmäksi.
Puhveleja!... Ei, totta totisesti! hän jatkoi korottaen ääntänsä. -- Ne
ovat hevosmiehiä... kenties ratsastavia intiaaneja.
-- Mistä sitä päättelet? kysyi Lucien kiireesti.
-- Näin yhden taivaanrannassa. Tunnen hevosen niin pian kuin saan sen
silmiini. Olen varma, että se oli hevonen. Kas, tuolla juoksee toinen!
-- Oikein, lisäsi Lucien, -- hevonen se on. Mutta, ei sillä ole
ratsastajaa... ei sen selässä istu ketään. Ja tuolla taas, sekin ilman
ratsastajaa. Nyt tiedän! Ne ovat mustangeja.
-- Mustangeja! säesti Francis. -- Hyvä on... se on näkemisen arvoista!
Pian selvisi, että Lucien oli oikeassa. Siellä oli lauma mustangeja eli
villihevosia. Basil oli oikeassa myöskin sanoessaan, että ne olivat
tulossa heitä kohti, sillä muutaman minuutin kuluttua ne eivät enää
näyttäneet olevan kilometrinkään päässä ja lähenivät nopeassa laukassa.
Ne juoksivat lähellä toisiaan kuin opetettu ryhmä, ja yhden voitiin
erottaa juoksevan muutaman hevosenmitan muista edellä, toimien
nähtävästi johtajana. Joskus joku pillastui pois riveistä ja laukkasi
hetkisen erillään tovereistaan, mutta palasi sitten ja liittyi
yhteiseen laumaan. Oli harvinainen näky katsella niiden tuloa, tanner
tömisi niiden kavioista kuin ratsuväkiosasto olisi kiitänyt kentän yli.
Ehdittyään kilometrin päähän pojista ne näyttivät huomaavan nämä ensi
kerran. Etummainen pysähtyi heti, kohotti korskahtaen päänsä ja jäi
seisomaan paikalleen. Toisetkin pysähtyivät johtajansa esimerkkiä
noudattaen. Se oli yhä muutaman askeleen edellä, jota vastoin sen
seuralaiset näyttivät liittyvän kiinteäksi seinäksi ikään kuin
taistelurintamaan järjestynyt ratsastajajoukkue! Seisottuaan muutamia
sekunteja paikallaan johtaja hirnahti kimeästi ja kiiti täyttä laukkaa
pakoon. Toiset noudattivat kutsua ja kääntyen heti samaan suuntaan,
seurasivat sitä. Liike tapahtui säännöllisen ratsastajajoukon
täsmällisyydellä!
Pojat luulivat, että hevoset aikoivat väistää heitä ja juosta pois
tulematta lähemmäksi. He olivat tästä pahoillaan, koska olisivat
kernaasti halunneet katsella tarkemmin näitä jaloja eläimiä. Kaikki
kolme olivat astuneet alas ratsuiltaan jotta eivät säikähdyttäisi
mustangeja niiden saapuessa ja seisoivat nyt osittain omien hevostensa
varjostamina, mutta kuitenkin pitäen niistä lujasti kiinni, koska
kesyttömien veljien jymisevä poljenta pelotti niitä.
Mustangit näyttäytyivät hetkisen perästä vastakkaisella puolella --
mutta nyt niiden kyljet olivat käännettyinä metsästäjiä kohti, ja
viimemainitut näkivät riemukseen, että ne eivät olleet poistuneet, vaan
laukkasivat kaaressa heidän joutuessaan ympyrän keskelle katselijoiksi!
Kehä, jota villihevoset juoksivat, oli tuskin kolmesataa metriä
läpimitaltaan, ja ne näyttivät siirtyvän lähemmäksi sen keskipistettä.
Todellisuudessa ne eivät seuranneetkaan ympyrän kehää, vaan juoksivat
yhä enemmän sisäänpäin kaartuvassa käyrässä viivassa.
Pojat erottivat ne nyt hyvin ja kaunis näky se olikin. Niitä oli kaiken
kaikkiaan noin kaksisataa, mutta ne olivat erivärisiä -- tuskin
kahtakaan aivan samanlaista. Niitä oli mustia ja valkoisia, raudikkoja
ja kimoja, muutamat olivat ruskeita, toiset punertavia, jotkut taas
teräksenharmaita, ja sitten oli vielä suuri joukko kirjavia ja
täplikkäitä! Kaikilla oli liehuvat harjat ja pitkät huiskuvat hännät,
jotka aaltoilivat niiden takana niiden nelistäessä ja tekivät ne
entistä sirommiksi. Se oli todellakin kaunista katsella, ja poikien
sydämet pamppailivat heidän seuratessaan silmillään tuota yhäti ympäri
kiitävää joukkoa.
Kaikkien kolmen katseet keskittyivät kuitenkin yhteen -- niiden
johtajaan. Kauniimpaa eläintä ei kukaan heistä ollut koskaan nähnyt.
Basil, joka rakasti komeata hevosta enemmän kuin mitään muuta
luontokappaletta, joutui aivan haltioihinsa katsellessaan tätä uljasta
oria. Eikä ihmekään, sillä täydellisempää ja jalopiirteisempää eläintä
saattoi tuskin kuvitella.
Se oli isompi kaikkia muita, vaikkei sentään englantilaisen hevosen
kokoinen. Sen täyteläinen rinta ja ulkonevat silmämunat, jäntevät
kyljet ja lanteet, joustavat jalat ja siromuotoiset kaviot ilmaisivat
sen polveutuvan Andalusiassa kasvatetuista arabialaisista hevosista ja
ollen niiden jalojen ratsujen jälkeläisiä, jotka kantoivat Meksikon
ensimmäisiä valloittajia. Sen jäsenten sopusuhtaisuutta olisi
asiantuntija nimittänyt täydelliseksi, ja Basil, joka todella oli
tuntija, oli siitä jo maininnut. Eläin oli kauttaaltaan valkoinen --
valkoinen kuin vuoriston lumi. Sen sieraimet näyttivät avonaisilta ja
punaisilta, silmät olivat pullistuneet ulos ja harja ja pitkä häntä
hulmusivat. Sen vapaat, sirot liikkeet, samoin kuin sen toverienkin,
osoittivat, ettei sen selkään ollut koskaan asetettu satulaa.
Basilin katsellessa tätä jaloa eläintä hänet valtasi vastustamaton halu
omistaa se. Tosin hänellä jo oli hevonen, uhkeimpia, mitä milloinkaan
oli satuloitu, mutta Basilin heikkoutena oli himota jokaista komeaa
ratsua, ja tämä eläin oli erityisesti kiihottanut hänen haluansa päästä
sen omistajaksi. Se halu oli yltynyt muutamassa silmänräpäyksessä siinä
määrin, että Basil tunsi olevansa valmis antamaan kaiken, mitä
maailmassa omisti -- Musta Haukka ehkä poisluettuna -- saadakseen tämän
hevosen. Ajattelette kai, että koska hän oli ratsain, hän olisi piankin
päässyt toivomuksensa perille singahduttamalla suopungin tunnetulla
taidollaan, mutta Basil tiesi, että se ei ollut niinkään helppo
tehtävä. Hän tiesi, että hän vaikeudetta saattaisi saavuttaa jonkun
noista tavallisista kaviokkaista, mutta pyydystää niiden johtaja oli
jotakin aivan toista. Sellaista urotyötä eivät itse intiaanitkaan
olleet milloinkaan tehneet ruohoaavikolla! Hän oli usein kuullut
kerrottavan, miten mahdotonta se oli, mutta päätti koettaa kuitenkin.
Hän luotti suuresti Mustan Haukan nopeuteen ja voimaan.
Hän ilmoitti aikomuksensa veljilleen kuiskaamalla, jotta ei
säikähdyttäisi nyt aivan lähellä kiertäviä villihevosia. Lucien yritti
kehottaa häntä luopumaan päätöksestä huomauttaen että se johdattaisi
heidät pois reitiltään ja voisi erottaa heidät toisistansa.
-- Ei, vastasi Basil. -- Ratsasta sinä Francisin kanssa edelleen törmää
kohti. Tapaan teidät siellä... ehkä ehdin ennen teitä. Älä sano
sanaakaan, veliseni, se ei hyödytä mitään. Minun täytyy saada tuo
hevonen, ja minä pyydystän sen, vaikka se maksaisi minulle sadan
kilometrin ratsastuksen.
Villihevoset olivat kiertäneet kaiken aikaa. Välistä ne pysähtyivät
johtajansa antamasta merkistä ja pyörähtivät riviin kasvot kohti pientä
ryhmää. Tässä asennossa ne viipyivät muutaman silmänräpäyksen,
katsellen päät pystyssä uteliaasti ihmetellen niiden alueelle
tunkeutuneita muukalaisia. Jotkut niistä kuopivat maata ja pärskyivät
ikään kuin suuttuneina. Sitten johtaja päästi taas kimeän
hirnahduksensa, ja kaikki lähtivät jälleen liikkeelle ja jatkoivat
entistä kiertoansa.
Ne olivat ehtineet vajaan kahdensadan metrin päähän pojista, mutta
eivät ilmeisesti aikoneet tulla lähemmäksi. Päinvastoin ne osoittivat
poistumisen oireita. Niiden viimeisen pysähdyksen aikana -- ainakin
Basil arveli, että se olisi viimeinen, -- hän kehotti vielä veljiään
ohjaamaan töyrästä kohti, ja asettaen jalkansa hiljaa polustimeen
heittäytyi satulaan. Tämä liike sai mustangit säpsähtämään, mutta ennen
kuin ne ehtivät kääntyä, poika oli jo kannustanut hevosensa tekemään
useita harppauksia niitä kohti. Hän ei tarkastellut laumaa, ei
välittänyt minnepäin se meni, hänen silmänsä seurasivat yksinomaan
valkoista johtajaa, ja sitä kohti hän kiiti täyttä kyytiä.
Nähdessään tämän äkkinäisen liikkeen johtaja seisoi hetkisen ikään kuin
kummastuneena. Sitten se hurjasti hirnuen, mikä kuulosti aivan
erilaiselta kuin sen tähän asti äännähtelemät kutsut, kääntyi nopeasti
oikealle ja karahti täyteen laukkaan, muiden seuratessa perästä minkä
jaksoivat. Viimeisen kääntyessä Basil oli vajaan viidentoista metrin
päässä niistä, ja hänen ratsunsa olisi päässyt muutamalla harppauksella
niin lähelle, että hän olisi voinut helposti tavoittaa jonkun niistä
suopungillaan. Kääntyessään hän kuitenkin jäi paljon jälkeen, mutta
ehti pian entisen välimatkan päähän ja kannusti ratsuaan eteenpäin,
ohjaten hiukan lauman toiselle sivulle. Hän ei halunnut joutua niiden
keskelle, koska pelkäsi sen olevan vaarallista ja tuottavan hänelle
vain hankaluutta. Hänen tarkoituksensa oli ratsastaa joukkoa päin tai
jollakin muulla tavoin erottaa johtaja toisista.
Aron villit varsat kiitivät nopeinta vauhtiansa. Suopunki riippui hänen
satulansa naulasta. Hän ei ollut koskenut siihen vielä -- sen kyllä
aina ehti.
Aron villit varsat kiitivät eteenpäin ja Basil seurasi niitä yhä
kiinteämmin, kunnes hänen ja hänen lähtökohtansa välillä oli
kilometrimäärin ruohoaavikkoa. Muutaman minuutin päästä hän ei ollut
enää veljiensä näkyvissä.
Pienet andalusialaiset hevoset eivät vetäneet vertoja uljaalle
arabialaisrotuiselle orille. Lauma oli muuttanut muotoaan. Hevoset
eivät enää juosseet yhdessä ryhmässä, vaan pitkänä nauhana, kukin
vauhtinsa sille osoittamassa paikassa ja kaukana kaikkien edellä hohti
lumivalkea johtaja kuin välkkyvä meteoori.
Takimmaiset sivuutettiin pian. Jokainen niistä väistyi syrjään heti kun
näki edessään ison tumman hevosen, joka kantoi outoa ja pelättyä
olentoa selässään. Basil suhahti niiden ohitse toisen toisensa jälkeen,
kunnes Musta Haukka oli ponnistanut koko lauman edelle, eikä ratsastaja
enää nähnyt edessään muuta kuin valkoisen jalorotuisen juoksijan,
vihreän ruohoaavikon ja sinisen taivaan. Hän ei vilkaissut taakseen.
Jos hän olisi sen tehnyt, hän olisi nähnyt villihevosten hajaantuvan
kaikkiin suuntiin aavikolle. Mutta hän ei katsonut taakseen. Kaikki,
mistä hän tällä hetkellä välitti, oli hänen edessään, ja hän kannusti
uudelleen ja antoi hevosensa laukata eteenpäin.
Hänen ei olisi tarvinnut käyttää kannusta. Musta Haukka näytti
ajattelevan, että sen hyvä maine riippui tuloksesta, ja uskollinen
eläin pani parastaan. Villihevonen taas tunsi, että sen elämä tai
ainakin vapaus riippui siitä, ja tämä oli kylliksi saattamaan sen
koettamaan parhaansa. Molemmat kiitivät tuulen nopeudella, sekä ajaja
että ajettu.
Laumasta erottaessa näiden kahden hevosen välillä ei ollut enempää kuin
kolmesataa metriä, ja ne olivat varmaan kulkeneet edelleen muutamia
kilometrejä ennen kuin tämä välimatka sanottavasti väheni. Pakosuunta
oli suora kuin nuolen tie, ja tästä saattoi päättää, että mustangi
luottaa tavallisesti kavioihinsa paetessaan.
Tällaisessa kilpajuoksussa vainooja on kuitenkin edullisemmassa
asemassa kuin vainottu. Jälkimmäinen on pakotettu katsahtelemaan
taakseen eikä ehdi kyllin tarkoin tarkkaamaan tannerta edessään. Se
menettää vauhtiin tarvittavan asennon ja on sitä paitsi vaarassa
kompastua. Näin on johtajahevosenkin laita. Se ei tosin kompastunut --
siksi varmajalkainen se oli, -- mutta käänsi toisinaan päänsä sivulle,
jotta sen iso tumma silmä sai näköpiiriinsä takaa-ajavan vihollisen.
Tämä hidastutti sitä tietysti jossakin määrin. Ainoastaan silloin
Basil sai välimatkan lyhenemään, ja nämä todistukset hänen
ylivoimaisuudestaan tekivät hänet yhä innokkaammaksi havittelemaan
hevosta omakseen.
Välimatkaa oli vielä vähintään kaksisataa askelta. Poika kannusti
kärsimättömänä ratsuansa vielä kerran uuteen ponnistukseen, mustangin
juostessa ilmeisesti eteenpäin yhtä nopeasti kuin ennenkin.
Yhtäkkiä Basil huomasi, että valkoinen ori näytti sen sijaan että olisi
juossut suoraan eteenpäin alkavan tehdä kaarteita. Hän silmäili seutua
keksiäkseen syyn siihen. Katsahtaessaan alas hän huomasi maan olevan
epätasaista, täynnä pienoisia kumpuroita niin pitkältä kuin silmä
kantoi. Mustangi oli nyt niiden keskellä. Tuskin oli Basil tehnyt tämän
havainnon, kun hän tunsi hevosensa vaipuvan allaan ja pyllähtävän
päistikkaa maahan.
Ratsastaja paiskautui satulastaan, mutta ei loukannut itseään pahasti.
Hän nousi heti jaloilleen. Musta Haukka ponnistautui ylös samaan aikaan
ja jäi seisomaan paikalleen, märät kyljet kohoten ja laskien sen
huohottavasta hengityksestä. Se ei ollut siinä kunnossa että olisi
pystynyt laukkaamaan edelleen. Mutta vaikka se ei olisi ollut
uuvuksissakaan, Basil näki, että ajon täytyi nyt päättyä. Kumpareet
täyttivät preerian niin pitkälle kuin silmä saattoi erottaa, ja
mustangi vilisti niiden välitse yhtä nopeasti kuin konsaan. Basilin
ehdittyä jälleen hevosensa selkään takaa-ajettava oli lähes puolen
kilometrin päässä ja lähetti vainoojilleen kimeän hirnahduksen ikään
kuin riemuhuutona pakoonpääsynsä johdosta -- sillä pakoon se nyt pääsi.
Basil näki sen mielipahakseen. Hän älysi, ettei takaa-ajo ollut
ainoastaan hyödytöntä, vaan vaarallistakin, sillä vaikkei hän koskaan
ennen ollut nähnyt tällaisia pieniä kumpareita, hän tiesi varsin hyvin,
mitä ne olivat, ja tiesi myöskin, miten vaarallista oli ratsastaa
niiden keskellä. Hän oli saanut varoituksen ajoissa, sillä hän oli
juuri saapumassa niiden rajamaille, kun hänen hevosensa kaatui --
noustakseen onneksi jälleen ehjin jäsenin. Hän tiesi, että toisella
kerralla hänelle saattaisi käydä pahemmin, eikä häntä haluttanut
kokeilla uudella kuperkeikalla. Hän ei olisi pannut lemmikkiään, Mustaa
Haukkaa, vaaraan valkoisen ratsun vuoksi, vaikka olisi ollut varma sen
tavoittamisesta. Saaliin saavuttamisen asemesta hän voisi kuitenkin
menettää oman hevosensa, jos hän jatkaisi ajoa, ja sellainen tilanne
olisi ollut kauhea. Lohdutellen itseään parhaan taitonsa mukaan hän
siis luopui hevosen ahdistamisesta, jättäen sen juoksemaan tiehensä.
Hän katseli sitä tuokion, kunnes se hävisi näköpiiristä valkoisen
pilven lailla sulautuen hallavansiniseen taivaanrantaan.
Basil ajatteli nyt palata toveriensa luo. Mutta mihin suuntaan hänen
oli lähdettävä? Hän katsahti ympärilleen keksiäkseen töyrään. Tuolla se
oli, mutta hänen kummastuksekseen se oli suoraan hänen edessään ja
lähempänä kuin silloin, kun hän sen viimeksi näki! Hän oli kaiken aikaa
kiitänyt sitä kohti, mutta ei kiireessään ollut pannut tätä seikkaa
merkille. Lucienin ja Francisin täytyi olla tulossa ja epäilemättä he
yhdyttäisivät hänet pian. Paras, mitä hän siis voi tehdä, oli odottaa
heidän saapumistaan, niinpä hän istahti eräälle pienistä kumpareista.