Heidän matkareittinsä vei heidät erään sellaisen ihanan tienoon läpi,
joita tapaa vain niin etelässä. He olivat joutuneet kukkapreerialle. He
vaelsivat kukkasten keskellä. Niitä oli edessä, takana, sivuilla, joka
taholla. Niiden loistavat teriöt peittivät aavikon niin pitkältä kuin
silmä kantoi. Siinä oli kullanvärisiä päivännoutoja ja punaisia
malvoja, tyräkkejä ja purppurakukkaisia karvaspapuja. Siinä
nähtiin villin samettihaavan vaaleanpunaisia kukkia ja heleitä,
punaisenkellertäviä Kalifornian unikkoja, joiden teriöt näyttivät
tulipalloilta lehvien lomissa, kun taas matalammalla lähellä maanpintaa
vaatimattomat orvokit tuikkivat kuin siniset jalokivet. Aurinko säteili
hohtavan kirkkaana kaiken yli ja äskeinen sade tuntui lisänneen tuoksua
ja loistoa. Miljoonittain perhosia liiteli kukkien yllä tai istui
niiden kuvuissa yhtä kimmeltävinä kuin kukat itsekin. Muutamat niistä
olivat varsin isoja ja eri värit täplittivät ja juovittivat niiden
hienoja untuvasiipiä. Oli muitakin kirkasvärisiä ja hohtosiipisiä
hyönteisiä. Jättiläishämähäkki lenteli milloin vaappuen ilmassa
surisevien siipiensä varassa, milloin suhahtaen salamanvälähdyksenä
jonnekin muualle tässä rajattomassa puutarhassa. Oli myös mehiläisiä ja
hippikerttusia hyrisemässä kukasta kukkaan ja ryöstämässä niiden
runsaita mesipesäkkeitä. Silloin tällöin aivan hevosten edestä suhahti
lentoon peltokanoja ja röyhelöpyitä, ja Francisin onnistui ampuakin
pari pyytä, minkä saaliinsa hän kiinnitti riippumaan satulansa taakse.
Näiden kukkasarkojen keskellä matkaajamme ratsastivat eteenpäin heidän
hevostensa tallatessa monet kauniit teriöt kavioillaan. Toisinaan
kukkaset kasvoivat korkeissa tiheästi yhteen ryhmittyneissä varsissa
ulottuen hevosten kaulalle asti ja estäen ne täydellisesti näkemästä
toisiaan jonkin matkan päästä. Joskus taas vaelsivat pelkkien
päivännoutojen välissä, jotka sivelivät heidän lahkeitaan isoilla
kukkamykeröillään ja peittivät ne keltaisella siitepölyllä.
Se oli sanalla sanoen harvinainen ja kaunis maisema, ja pojat olisivat
nauttineet siitä suuresti, ellei väsymys olisi vaivannut heitä.
Kukkasten tuoksu näkyi virkistävän heitä ensiksi, mutta tuokion
kuluttua he alkoivat tuntea sen aiheuttamaa huumaavaa vaikutusta, josta
he tulivat entistä uneliaammiksi. He olisivat leiriytyneet tälle
kukkakedolle, mutta siellä ei ollut vettä, ja vedettä he eivät voineet
tulla toimeen. Eikä ruohoakaan heidän hevosilleen, sillä omituista
kyllä sitä tapaa harvoin näillä kukka-aavikoilla. Kukanvarret anastavat
tilan, eikä niiden juurelle kasva koskaan nurmettunutta turvetta.
Heidän täytyi siis ratsastaa eteenpäin, kunnes he saapuisivat jollekin
paikalle, missä olisi ruohoa ja vettä, koska ne olivat molemmat
"yöleirin" välttämättömimpiä tarpeita.
Heidän kuljettuaan kymmenkunta kilometriä kukat näyttivät vähitellen
harventuvan, ja seutu alkoi vihdoin muuttua ruohoaavikoksi. Pari, kolme
kilometriä kauempana seikkailijamme päätyivät pienelle lähdepurolle,
joka juoksi avoimen tasangon lävitse. Sen äyräillä ei kasvanut muita
puita kuin muutamia raitoja. Tähän he ilolla pysähtyivät yöksi ja
astuttuaan alas hevostensa selästä liekasivat juhtansa nurmikolle
syömään sen vehmasta, houkuttelevaa ruohoa.
Kaikki kolme olivat väsyneitä ja uupumaisillaan, mutta heillä oli
myöskin nälkä ja ensin täytyi aterioida, joten he ryhtyivät
valmistamaan illallista. Tuoreet raidat eivät tahtoneet palaa hyvin,
mutta kärsivällisesti puuhaamalla saatiin tuli viriämään. Francisin
pyyt työnnettiin kattilaan. Metsäsipulilla, nenätillä ja Lucienin
matkan varrelta keräämillä preerianauriilla höystettynä keitto maistui
varsin hyvältä. Karhunlihavarastoon ei koskettu, pientä palaa
lukuunottamatta, joka pyynpäiden ja muiden jätteiden kera annettiin
Marengolle illalliseksi. Heti kun nuoret erämiehet olivat päättäneet
ateriansa he levittivät puhvelintaljansa ruohikolle ja vetäen huovat
päälleen vaipuivat sikeään uneen.
Tämä yö kului häiritsemättä. Hereillä ollessaan he kuulivat sutten
ulvontaa kaukaa ruohoaavikolta ja aivan leirinsä lähettyviltäkin. Mutta
he olivat tottuneet tällaisiin soittajaisiin eivätkä olleet
millänsäkään. Kaikki kolme nukkuivat makeasti koko yön.
He heräsivät harmaassa aamunkoitteessa ja tunsivat itsensä aivan
virkistyneiksi. He juottivat hevosensa ja valmistivat aamiaiseksi
karhunlihaa. Se on aina oivallista ravintoa, mutta heidän
ruokahalulleen se oli todellista herkkua, ja kylläpä he antoivatkin
paistin maistua, syöden melkein naulan mieheen. He kaikki tunsivat
itsensä hilpeiksi ja iloisiksi. Marengokin oli iloinen, vaikka puuman
kynnet olivatkin pahoin raapineet sen kasvoja. Jeanettekin kirmaili ja
potki kärpäsiä aterioidessaan. Basil oli toistamiseen voidellut sen
kintut karhuntalilla, ja puuman iskemät haavat näkyivät jo olevan
arpeentumaan päin. He viipyivät koko seuraavan päivän tämän lähteen
rannalla ja nauttivat vielä toisen yön häiritsemättömästä levosta.
Seuraavana aamuna he jatkoivat matkaansa ja saavuttivat muutaman päivän
päästä Ristimetsiköt -- nuo kuuluisat lehdot, jotka jo kauan olivat
pulmallisen arvoituksellisina uhmailleet uteliaan luonnontieteilijän
tutkimuksia. Täällä eivät matkailijamme viipyneet pitkää aikaa, koska
eivät nähneet mitään jälkiä puhveleista, vaan etääntyivät, yhä
kauemmaksi länteen kulkien lukuisain Brazos-virtaan laskevien jokien
poikki niiden lähdeseuduilla.
Kolmantena päivänä Ristimetsiköstä lähdettyään he yöpyivät erään
tällaisen joen partaalle -- oikeastaan vain pienen purosen -- joka
rantaviivatta kiemurteli preerian poikki. Pojat eivät kuitenkaan
tarvinneet puita, koska heillä oli tiedossa sopiva polttoaine -- sen
näkeminen heidän reittinsä varrella oli kaiken päivää ilahduttanut
heidän silmiään. Se oli kuivunutta puhvelinlantaa eli "lehmänlastuja"
-- _bois de vache_ -- kuten pyyntimiehet sitä nimittävät, ja pojat
tiesivät, että mistä sitä löytyi, sieltä eivät puhvelitkaan olleet
kaukana. He olivat nyt päässeet näiden eläinten oleskelupaikoille ja
saattoivat odottaa kohtaavansa niitä millä hetkellä tahansa.
Heti uuden päivän valjettua he tähystivät preerialle, mutta vielä ei
ollut mitään puhveleita näkyvissä. Ei voinut erottaa muuta kuin laajan
puuttoman aavikon, joka ulottui taivaanrantaan asti. Ympäröivälle
maisemalle antoi vaihtelua ainoastaan meren ulappaa muistuttavalta
pinnalta kohoava koroke, jollaisia metsästäjät nimittävät sanalla
_butle_. Se näkyi olevan vähintään kymmenen kilometrin etäisyydessä ja
kohoavan aivan äkkijyrkkänä ruohoaavikon pinnasta. Se oli samalla
suunnalla, mihin he tähän asti olivat vaeltaneet.
-- Ratsastammeko sitä kohti? he kysyivät toisiltaan.
-- Mitä parempaakaan voimme tehdä? sanoi Basil. -- Yhtä luultavasti
tapaamme puhveleja sillä suunnalla kuin muuallakin. Meillä ei ole nyt
opastusta, joten meidän täytyy luottaa siihen, että hyvä onnemme
johdattaa meidät niiden luo tai ne meidän luoksemme, mikä kai on
jokseenkin samaa.
-- Nouskaamme satulaan ja ratsastakaamme kumpua kohti, sanoi Francis.
-- Tapaamme ehkä puhvelin sen läheltä.
-- Mutta entäpä, jos emme löydä vettä? huomautti aina varovainen
Lucien.
-- Sitä ei tarvinne pelätä, vastasi Francis. -- Takaan, että siellä on
vettä. Vuorisilla seuduillahan sitä tavallisesti on, ja tuota törmää
voisi melkein nimittää vuoreksi. Takaan että siellä on vettä.
-- Ja ellei ole, lisäsi Basil, -- niin voimmehan palata tänne.
-- Mutta, veljet, sanoi Lucien, -- te ette tiedä, kuinka kaukana tuo
kumpu on.
-- Luullakseni kymmenen kilometrin päässä, -- sanoi Basil.
-- Ei ainakaan etäämpänä, säesti Francis.
-- Sinne on kolmekymmentä, jos on tuumaakaan, sanoi Lucien.
-- Kolmekymmentä! huudahtivat toiset. -- Kolmekymmentä kilometriä! Nyt
sinä varmaan lasket leikkiä? Voisin melkein lyödä asiasta vetoa!
-- Häviäisit, vastasi Lucien. -- Sinä lasket etäisyyksiä aivan kuin
Louisianan matalassa, tiiviissä ilmapiirissä. Muista, että olet nyt yli
tuhat metriä merenpinnan yläpuolella ja niin puhtaan ja läpikuultavan
ilman ympäröimänä, että sellaista on vain harvoilla seuduilla
maailmassa. Esineet voi erottaa kaksin verroin niin kauaksi kuin
Missisippin rannoilla. Tuolle töyräälle, jonka sinä otaksut olevan
ainoastaan kymmenen kilometrin päässä, näyttää minusta olevan matkaa
viisitoista tai enemmänkin, ja siksi laskenkin, että se on vähintään
kolmenkymmenen kilometrin etäisyydessä nykyisestä olinpaikastamme.
-- Mahdotonta! huudahti Basil silmäillen pengertä. -- Erotanhan
kallionsaumat sen kupeilla, ja huipulla kasvaa luullakseni puita.
-- No, jatkoi Lucien, -- kaikki nuo havaintosi eivät suinkaan todista
minua vastaan. Mutta karauttakaamme sitä kohti, koska niin haluatte.
Ehkä löydämme sieltä vettä, mutta muistakaa että meiltä kuluu koko
päivä ennen kuin saavutamme sen ja voimme pitää itseämme onnellisina,
jos pääsemme sinne ennen yön tuloa.
Lucienin viisaus ei ollut liian suuri. Päinvastoin, nyt se ei ollut
edes riittäväkään. Tämä johtui hänen tottumattomuudestaan
ruohoaavikoihin. Jos hänellä tai hänen veljillään olisi ollut vähän
enemmän kokemusta, he olisivat epäröineet ennen kuin lähtivät matkaan
niin rohkeasti, jättäen veden taakseen. He olisivat tienneet, että
pitkälle taipaleelle lähteminen tietämättä varmasti, että sen päässä on
vettä saatavissa, on kovin uhkarohkea yritys, jollaiseen vanhatkaan
metsästäjät eivät hevin ryhdy. He tuntevat kokemuksesta, miten
vaarallista on joutua aavikolla veden puutteeseen. He pelkäävät sitä
enemmän kuin harmaakarhuja, panttereita, ahmoja tai vihamielisiä
intiaanejakaan. Janon pelko on heille kaikista kauhuista suurin.
Pojat tunsivat vain vähän tätä pelkoa. Olivathan he kaikki kyllä
kuulleet ja lukeneet kärsimyksistä, joita vedenpuute toisinaan tuottaa
ruohoaavikkojen matkaajille. Mutta ihmiset, jotka elävät mukavasti
kodeissaan, lähteiden ja kaivojen ja jokien ympäröiminä ja jotka ovat
tottuneet näkemään altaita, vesisäiliöitä, vesijohtoja, suihkuja ja
suihkukaivoja, ovat taipuvaisia pitämään näitä kärsimyksiä
vähäpätöisinä, saattavat jopa kieltäytyä uskomasta kaikkea, mikä ei
kuulu heidän omien huomioittensa piiriin. He uskovat kernaasti, että
heidän kissansa voidaan opettaa avaamaan ovenhaka, että heidän
porsaansa voidaan opettaa pelaamaan korttia ja että heidän koiransa
kykenee tekemään ihmeellisiä asioita, jotka näyttävät enemmän kuin
vaistomaisilta. Kuitenkin nämä samat henkilöt pudistavat epäilevästi
päätänsä, kun kerron heille, miten pussirotta välttää vihollisensa
ripustautumalla hännästään puunoksaan, miten Kalliovuorten kesytön
lammas hypätessään jyrkänteeltä alas pudottautuu isoille taaksepäin
käyristyneille sarvilleen, tai puna-apinat voivat rakentaa sillan joen
yli kietomalla häntänsä yhteen.
Sanoin siis, etteivät kodeissaan asuvat ihmiset tiedä, mitä jano on,
sillä siellähän heillä on aina vettä. He eivät voi käsittää, miltä
tuntuu olo erämaassa ilman tätä välttämätöntä alkuainetta. Vakuutan
teille, että se on hirveätä.
Pojilla oli vain heikko käsitys janon kauhuista. Tähän asti heidän
matkansa oli suuntautunut runsasvetisten seutujen kautta -- he olivat
tuskin koskaan ratsastaneet kymmentä tai kahtatoista kilometriä
kulkematta jonkin puiden reunustaman joen poikki, jonka he saattoivat
nähdä pitkän matkan päästä. Mutta he käsittivät hyvin vähän sen tienoon
luontoa, joka oli nyt heidän edessänsä. He eivät tienneet olevansa nyt
tulossa aukeille aavikoille, niille kuiville aroille, jotka vähitellen
kohoavat Kalliovuorten -- pohjoisten Andien -- rinteitä kohti.
Yltiöpäinen ja kiihkeä Francis ei koskaan ajatellut vaaraa, uljas Basil
taas ei sitä pelännyt. Ainoastaan Lucienilla oli pahoja aavistuksia,
hän oli kuullut ja lukenut enemmän kuin toiset. Kaikki olivat kuitenkin
uteliaita näkemään omituisen, aavikosta kohoavan töyräsmäisen
korokkeen.
Hevoset juotettiin ja satuloitiin, Jeanette kuormattiin, kurpitsaleilit
täytettiin, ja noustuaan ratsuilleen pojat suuntasivat kulkunsa törmää
kohti.