Se toivomus oli kuitenkin turha. Poikaparat! Vähän he aavistivat, mikä
heitä odotti. Heidän hermonsa saisivat vielä kestää koetuksen, jota
ankarampaa heille ei tähän asti ollut sattunut. Sudet ulvoivat ja
niiden silmät kiiluivat pimeässä. Mutta tämä ei olisi estänyt poikia
nukkumasta, ellei heidän huomiotaan olisi kiinnittänyt toinen -- aivan
erilainen ääni. He kuulivat sen susien ulvahdusten seasta ja tunsivat
sen heti, sillä se oli niin erilainen. Se oli pikemmin kuin vihaisen
kissan vonkunaa, mutta paljoa äänekkäämpää, hurjempaa ja pelottavampaa.
Se oli puuman huuto!
Sanoin, että pojat tunsivat heti tämän eläimen äänen, he olivat näet
kuunnelleet sitä eräretkillään Louisianan metsissä, vaikka eivät
olleet koskaan joutuneet pedon hyökkäyksen kohteeksi. He tiesivät
kuitenkin sen voiman ja raivokkaan luonteen, ja siksi kiljahdus
heitä kauhistuttikin niin kuin se oli usein kauhistuttanut
lujahermoisimpiakin miehiä.
Huudon saapuessa heidän korviinsa se tuntui heikolta ja etäiseltä -- ei
juuri kissanpojan naukumista kovemmalta. Eläin oli kaikesta päättäen
kaukana metsässä. Mutta he tiesivät, että se pystyi pian kulkemaan
taipaleen, joka oli sen ja heidän leirinsä välillä. He kuuntelivat.
Kuului toinen karjahdus ja tällä kertaa lähempää. He karahtivat pystyyn
ja kuuntelivat jälleen. Kolmas huuto tuntui etäisemmältä. Tämä johtui
kuitenkin heidän erehdyksestään. He unohtivat, että heidän korvansa
olivat nyt kauempana maanpinnasta.
He seisoivat hetkisen tuijottaen toisiinsa täynnä kauhua ja pelkoa.
Mitä oli tehtävä?
-- Nousemmeko ratsuillemme ja pakenemme? kysyi Basil.
-- Emme tiedä, mihin suuntaan, huomautti Lucien, -- saattaisimme
ratsastaa suoraan sen kitaan!
Tämä oli totta, sillä puuman huuto, samoin kuin oikean leijonan
karjuntakin on siitä omituinen, että se kuuluu ikään kuin joka taholta,
joten on vaikeata paikallistaa eläintä. Aiheutuuko tämä tunne vain
kuulijan säikähdyksestä on vielä ratkaisematon kysymys.
-- Mitä voimme tehdä? sanoi Basil. -- Puuhun nousemisesta ei ole mitään
hyötyä. Ne kiipeävät kuin oravat. Mitä voimme tehdä?
Lucien seisoi ääneti.
-- Olen lukenut, että vuorileijona ei harppaa tulen ylitse, hän sanoi
vihdoin. -- Se pätee useimpiin eläimiin, vaikka poikkeuksiakin on.
Kokeillaan sitä. Hiljaa! Kuunnelkaa!
Kaikki kolme pysyivät hiiskahtamatta. Taaskin kaikui puuman hurja huuto
-- yhä etäältä.
-- Kuuletteko? jatkoi Lucien. -- Se on vielä kaukana. Ehkei se olekaan
tulossa tännepäin. Parasta on kuitenkin ryhtyä varokeinoihin, nyt kun
meillä vielä on aikaa. Yritetään tulikehää!
Sekä Basil että Francis käsittivät, mitä heidän veljensä tarkoitti.
Kaikki kolme heittivät aseensa maahan ja juoksivat metsään keräämään
kahmaloittain kuivia oksia. Onneksi sellaisia oli paikalla runsaasti.
Muutamat lahopuut olivat kaatuneet kauan sitten, ja niiden pudotessa
palasiksi murentuneet oksat peittivät maan pätkillä, jotka olivat
erittäin sopivia nuotiopuiksi. Muutaman minuutin kuluttua täydellinen,
toisiaan miltei koskettavien nuotioitten rengas paloi täyttä päätä.
Pojat olivat aikaa tuhlaamatta raataneet henkensä edestä. Ja hyväpä
olikin, sillä vuorileijonan huuto, jonka he olivat kuulleet vähän väliä
ja aina entistä voimakkaamapana, kajahteli nyt metsän puiden seasta
hukuttaen kaikki muut äänet. Susien ulvonta lakkasi äkkiä, ne eivät
enää päästäneet äännähdystäkään. Mutta nyt kuului muita ääniä --
säikähtyneitten hevosten kuopimista ja korskuntaa. Pojat eivät tähän
asti olleet tulleet ajatelleeksi näiden eläinparkojen turvallisuutta.
Nyt oli liian myöhäistä pelastaa niitä -- puuma oli vain sadan metrin
päässä leiristä!
Kaikki kolme, Marengo mukana, asettuivat tulikehän sisälle. Onneksi ei
tuullut, ei tuntunut tuulenhenkäystäkään ja savu nousi kohtisuoraan
ylöspäin, sallien heidän vapaasti hengittää kehän sisällä. Siellä he
seisoivat pyssyt kädessä. Tulet loimusivat ja räiskyivät heidän
ympärillään, mutta oksanhaarojen paukahdusten ja kipinöiden jyrisevän
ja viheltävän sähinän yli kuului vuorileijonan hurja karjunta! Nyt
selvisi, millä puolella eläin oli, pojat näkivät savun ja liekkien läpi
tähystellessään keltaisen, kissamaisen hahmon liikkumassa edestakaisin
köydestä riippuvien lihojen alla. Pyöreästä päästä, pitkästä alaspäin
notkistuneesta selästä ja sileästä, keltaisenruskeasta turkista ei
saattanut erehtyä. Ikään kuin heidän asemansa ei jo olisi ollut kyllin
kaamea, pojat näkivät nyt, että yhden sijasta petoja oli kaksi, jotka
edestakaisin liikkuen kulkivat toistensa ohitse ja katselivat
halukkaasti puusta riippuvaa lihaa.
Pojille selvisi nyt, minkä erehdyksen he olivat tehneet, kun eivät
köyttä katkaisemalla olleet pudottaneet lihoja. Puumat olisivat
epäilemättä pistäneet ne poskeensa ja tyydytettyään nälkänsä lähteneet
pois. Nyt oli liian myöhäistä katua sitä!
Eläimet jatkoivat useita minuutteja kulkuaan edestakaisin, silmäillen
ahnaasti yläpuolellaan riippuvia houkuttelevia herkkuja. Ne hypähtivät
joitakin kertoja ikään kuin tavoittaakseen niitä, mutta luopuivat
yrityksestä kun eivät ulottuneet lähellekään. Toinen niistä kiipesi nyt
puuhun, johon köysi oli sidottu. Sen kavutessa ylöspäin kuului sen
kynsien rapina kuoressa. Se ryömi ensin oksalle, jolta karhunlihat
riippuivat ja ravisti sitä hurjasti, katsellen alaspäin nähdäkseen,
putoaisiko ripustettu esine.
Pettyneenä se luopui siitä hommasta ja laskeutui sille oksalle, johon
lasso oli solmittu. Sielläkin se tarttui kynsin köyteen ja ravisti
taaskin vimmatusti, mutta yhtä huonoin tuloksin. Vaikka se oli susia
etevämpi kyetessään kiipeämään puuhun, ei sillä ollut näiden oveluutta,
muutoin se olisi piankin saanut lihat putoamaan puremalla köyden
poikki. Mutta sellaisen tuuman keksiminen kuului kehittyneemmille
aivoille kuin vuorileijonan ja tartuttuaan lassoon vielä monta kertaa
ja ravisteltuaan sitä, kuten äsken, se palasi maahan toverinsa luo,
joka kaiken aikaa oli istunut paikoillaan tarkkaamassa sen toimia.
Nämä yritykset lihan tavoittamiseksi kestivät lähes tunnin. Pojat
seisoivat kaiken aikaa tulikehän keskellä mitä kamalimmassa asemassa.
He olivat puolittain paahtuneet kuumuudesta, joka oli yhä yltynyt
mustien pölkkyjen hiiltyessä punaisiksi kekäleiksi. He olivat tehneet
tulikehänsä liian ahtaaksi ja seisoivat nyt kuin palavassa pätsissä!
Savu oli osaksi haihtunut, ja he saattoivat nyt tarkata puumien
jokaista liikettä. Heitä ahdistava kauhea kuumuus oli kuitenkin
voittanut melkein näiden eläinten aiheuttaman pelon, eikä suurta
kiihotinta olisi nyt tarvittu, jotta he olisivat hyökänneet ulos
taistelemaan petojen kanssa. Hiki valui virtanaan jokaisesta huokosesta
ja heidän aseensakin olivat kuin tulikuumia rautaharkkoja!
-- En voi kestää kauempaa, huudahti Basil, ammutaan niitä ja juostaan
ulos, kävi kuinka kävi!
-- Kärsivällisyyttä, sanoi Lucien. -- Vielä hetkinen! Ehkä ne lähtevät
tiehensä.
Lucienin puhuessa puumat, jotka nyt olivat jättäneet karhunlihat
rauhaan, hiipivät tulta kohti. Ne lähestyivät salavihkaa kuin
saalistaan väijyvät kissat. Vähän väliä ne päästivät omituisen, matalaa
yskähdystä muistuttavan äänen. Ne äännähtivät myöskin toisella tapaa,
ja se kuulosti yhtä omituiselta poikien korvissa. Se oli kuin kissan
kehräystä, kun sitä hyväillään, mutta paljon kovempaa ja kuului
mykistyneessä metsässä pitkän matkan päähän. Lähellä olevat erottivat
sen liiankin selvästi. Molemmat eläimet päästivät sen äänen ikään kuin
rohkaistakseen toisiaan yrityksessä.
Ehdittyään parin metrin päähän tulesta ne pysähtyivät painautuen
melkein litteiksi maahan, mutta nähtävästi valmiina hyökkäämään
eteenpäin millä hetkellä tahansa. Näiden maassa vaanivien hurjien
otusten näkeminen oli omiaan täyttämään mielen kauhulla. Roihuva nuotio
teki ne yksityiskohtia myöten pelottavan näkyviksi. Niiden kynnet,
niiden puoliksi paljastetut hampaat, vieläpä niiden loistavien silmien
kirkkaat kehätkin voi erottaa selvästi. Kuitenkaan ne eivät näyttäneet
puoliksikaan niin hirvittäviltä kuin alussa. Nuoret metsästäjät
katselivat niitä nyt toisessa mielentilassa. He kärsivät niin
kauheasti, että tämän polttavan tulikehän ulkopuolella ei näyttänyt
olevan mitään vaaraa -- ei edes vuorileijonien kynsissä!
-- En kestä tätä enää kauempaa! huudahti Basil. -- Mehän paistumme. Te
tähtäätte tuohon, minä ammun tätä... kas niin... älkää pelätkö...
laukaiskaa!
Basilin lakattua puhumasta, kolme laukausta pamahti melkein yhtaikaa,
ja laukaistuaan kaikki kolme hyppäsivät heti ulos liekehtivästä
piiristä. Se, olivatko Lucien ja Francis ampuneet harhaan, saatiin
tietää vasta myöhemmin, mutta ainakin Basilin luoti oli osunut. Hän oli
haavoittanut vuorileijonaa, ja tuskin olivat pojat ehtineet poistua
tulisesta kehästä arinalta, kun hurjistunut eläin ryntäsi sinne.
Marengo hyökkäsi sen kimppuun, mutta molemmat joutuivat hehkuvaan
hiillokseen ja koira kiitti onneaan, kun pääsi jälleen ulos. Yksin
jääneen puuman ponnistelut eivät kestäneet kauan ja se virui pian
maassa, nähtävästi hengettömänä.
Entä toinen?
Kaikki kolme kuuntelivat. He kuulivat hevosten kuopimista ja korskuntaa
ja ylinnä kuului Jeanetten kiljunta. Sitä kesti muutama minuutti ja
vihdoin kaikki oli jälleen hiljaista.
-- Jeanette-parka! ajattelivat he. -- Toinen peto on surmannut sen
ateriakseen. No... meidän on tultava toimeen muulittamme, ei tässä muu
auta.
He vartioivat päivänkoittoon asti yhä peläten, että puuma palaisi
kumppaniaan etsimään. Sade oli alkanut, vettä tuli kaatamalla, ja se
sammutti kaikki heidän nuotionsa. He eivät yrittäneet sytyttää niitä
enää, vaan seisoivat huovat hartioilla etsien parhaansa mukaan suojaa
puiden alta.
Heidän kummastuksensa ja riemunsa oli suuri päivän valjetessa, kun he
näkivät Jeanetten syövän rauhallisesti ruohoa liekaköytensä päässä ja
lähellä sitä puuman viruvan kuolleena. Se oli haavoittunut
laukauksista, mutta pian he huomasivat, etteivät ne olleet tuottaneet
sille kuolemaa, sillä sen ruumis oli runneltu ja kylkiluut murskatut!
Mutta vihdoin asia selvisi heille. Paikka, missä eläin lepäsi, auttoi
heitä ratkaisemaan arvoituksen. Puuma makasi suuren puun juurella.
Peräytyessään se oli hyökännyt Jeanetten kimppuun ja ponnistellessaan
pelastuakseen muuli oli pimeässä rynnännyt puuta kohti rusentaen puuman
ja tappaen sen silmänräpäyksessä.
Peto oli jättänyt kynsiensä jäljet Jeanetten selkään ja säkään, ja
ammottava haava kaulassa osoitti, mihin kohtaan se oli iskenyt
hampaansa. Muuli oli onneksi rynnännyt puuta vasten, muutoin puuma ei
olisi hellittänyt ennen kuin olisi imenyt veren sen suonista -- tällä
tavoin nämä eläimet näet surmaavat saaliinsa.
Oli aamu, mutta pojat tunsivat melkein koko yön valvottuaan väsymystä
ja olisivat mielellään käyneet levolle. He eivät kuitenkaan pitäneet
sitä viisaana. He uskoivat joutuneensa sellaiselle seudulle, jolla
monet vaaralliset eläimet vaanivat, ja päättivät korjata leirinsä ja
matkata ennen seuraavan yön tuloa mahdollisimman kauaksi näiltä
tienoin. Tosiasia oli, että he olivat havumetsän reunustaman joen
partaalla. Se oli Trinityn lisäjokia, ja Trinityn ollessa tähän
vuodenaikaan tulvillaan, kaikki pedot -- karhut, puumat, sudet,
ilvekset ja javalit -- olivat vedenpaisumuksen häätäminä paenneet
alavilta mailta ja samoilivat tavallista nälkäisempinä ja vihaisempina
läheisissä metsissä.
Satuloituaan ratsunsa ja kuormattuaan taljat, huovat ja lihavarastonsa
Jeanetten selkään pojat jatkoivat taas vaellustaan länttä kohti.
Muutaman kilometrin kuljettuaan he tulivat ulos metsästä ja joutuivat
avoimelle ruohoaavikolle.