Yön tullessa metsästäjämme asettuivat nukkumaan nuotion ääreen. Koska
ilma oli käynyt äkkiä viileäksi, he makasivat jalat tuleen päin, niin
kuin nuotion ääressä nukkuvilla erämiehillä on tapana. Kun jalat ovat
lämpimät, on muukin ruumis helppo pitää lämpimänä, mutta jalkojen
palellessa sitä vastoin on mahdotonta nukkua. Vilu ei vaivannut heitä
ja kaikki kolme olivat pian vaipuneet sikeään uneen.
Koska kärvennyskuoppaan piti tuon tuostakin asettaa uusia hiiliä, oli
leiripaikalla kaiken päivää pidetty isoa nuotiota. Se loimusi ja
räiskyi vielä kirkkaan punaisena kekona. Liha oli yhä näreiden päällä,
siinä mihin se oli asetettu kuivumaan.
Kukaan ei ollut ajatellut vartioimista. Viettäessään yönsä ulkona
eräretkillään Louisianan rämeillä he eivät olleet tottuneet siihen
eivätkä luulleet sitä täälläkään tarpeelliseksi. Ainoastaan intiaanien
pelko saa preeriavaeltajan pitämään vartiovuoroja pitkinä yötunteina,
mutta pojat pelkäsivät punanahkoja paljon vähemmän kuin olisi
odottanut. Niillä seuduin ei ollut vielä sattunut vihollisuuksia,
valkoihoisten ja intiaanien välillä. Sitä paitsi Basil tiesi itsellään
olevan ystävyydenmerkin.
He eivät olleet nukkuneet puolta tuntia kauempaa, kun Marengon murina
herätti heidät. He kavahtivat istumaan ja katsahtivat levottomasti
pimeyteen. He eivät nähneet mitään merkillistä. Pitkän hopeanvaalean
sammaleen verhoamat jykevät puunrungot välkkyivät loimuavan tulen
valossa. Kaikki niiden välillä oli synkkää ja mustaa kuin ebenholtsi.
He eivät kuulleet mitään omituista. Ilmassa ei väreillyt
tuulenhenkäystäkään, joten puut olivat hiljaa ja liikkumatta, ikään
kuin olisivat nukkuneet.
Ainoastaan korkealla niiden latvoissa lehväsammakot ja heinäsirkat
jatkoivat alituista soittoaan. Niiden monilukuisten ja erilaisten
äänten välistä voitiin erottaa puukonnan pehmeä lul-luk, ja läheistä
lähdettä reunustavista vesikasveista kohosi savannisirkan tirskutus.
Pieni vihreä lehtisammakko toisteli kaukaa tammien oksilta helisevää
kellon kilinää muistuttavaa säveltään, joka kajahteli hauskasti
korvaan. Mutta kaikki nämä olivat tavallisia yön ääniä, joita etelän
metsissä kuulee aina, eivätkä tehneet metsästäjiin mitään outoa
vaikutusta. Puukonnan huuto -- äänekäs ja moneen kertaan toistettu --
varoitti heitä kylläkin lähenevistä myrskyistä ja rankkasateista, ja
taivaan tummuus vahvisti tämän varoituksen.
Mutta nämä äänet eivät olleet saaneet Marengoa hyppäämään ylös noin
rajusti murahtaen, ja pojat kuuntelivat tarkkaavaisesti keksiäkseen,
mistä oli kyse.
Metsän tummat pylvästöt säteilivät liikkuvia valoja. Tulikärpäset
parveilivat tuhansittain, ja niiden tavallista valoisammat
fosforilamput ennustivat myöskin myrskyn tuloa.
Poikien tähystellessä heidän huomionsa kiintyi muihinkin valoihin,
jolloin he varasivat pyssynsä valmiiksi. Nämä valot olivat aivan
toisenlaisia kuin hyönteisten soihdut. Ne loistivat alhaalta läheltä
maanpintaa. Ne olivat pyöreitä ja vihertävänhehkuisia ja näyttivät
liikkuvan. Milloin ne valaisivat muutamia minuutteja, milloin
hävisivät, mutta leimahtivat heti jälleen jostakin toisesta paikasta.
Niitä liikuskeli siellä paljon. Tulikärpäsiä ne eivät olleet.
Pojat tiesivät, mitä ne olivat. Ne olivat eläinten -- petoeläinten
silmiä! Sen he tiesivät, eivät enempää. Mitä eläimiä ne olivat, sitä he
eivät tienneet, ja epävarmuus täytti heidät kauhulla. Ne saattoivat
olla karhuja, ahmoja tai panttereita.
Pojat puhuivat kuiskaillen, tarkastivat pyssyjensä hanoja ja
valmistautuivat pahimpaan. Eläimet olivat jo tietysti nähneet heidät
nuotion valossa. Marengo seisoi heidän vieressään, tuijotti pimeään ja
päästi vähän väliä ulvahduksen, jolla sen oli tapa tervehtiä lähenevää
vihollista.
Kiiluvien silmien lukumäärä näytti kasvavan moninkertaiseksi. Yhtäkkiä
kuultiin koiran päästävän kolme selvää haukahdusta. Oliko se koira? Ei.
Haukahdusta seuraava pitkä ja surkea ulina ilmaisi, ettei eläin ollut
koira vaan susi -- haukkususi. Heti kun sen ääni oli lakannut, toinen
jatkoi säveltä ja sitten siihen yhtyi yhä uusia, kunnes metsä kaikui
niiden ulvonnasta. Äänet eivät tulleet miltään määrätyltä suunnalta, ne
tuntuivat tulevan kaikkialta, ja kun pojat tähystelivät pimeisiin
onkaloihin puunrunkojen väliin, he erottivat tirkisteleviä silmiä. Ne
kiiluivat täydellisenä kehänä nuotion ympärillä.
-- Olen iloinen, että ne ovat niitä, virkkoi Lucien. -- Hyvä, ettei
mitään pahempaa. Pelkäsin jo, että ystävämme javalit olivat tulleet
vieraisille luoksemme.
-- Ikävää on tämäkin, sanoi Basil. -- Meidän täytyy nyt pysytellä
valveilla vartioimassa lihoja, muutoin nuo hiiviskelevät lurjukset
eivät jätä meille suupalaakaan aamuksi.
-- Totta kyllä, myönsi Lucien; -- mutta ei meidän kaikkien tarvitse
valvoa. Sinä ja Francis käytte nukkumaan. Minä vartioin.
-- Ei, vastasi Basil. -- Sinä ja Francis nukutte ja annatte minun olla
vartijana.
-- Veljet, ehätti Francis, -- minua ei nukuta ensinkään, jättäkää minut
vartijaksi. Minä pidän ne loitolla.
-- Ei, ei, huudahtivat Basil ja Lucien yhteen ääneen, -- minä, minä!
Vihdoin sovittiin niin, että Basil vartioisi pari tuntia, kunnes kävisi
uniseksi, jolloin hänen oli herätettävä Lucien, tämä taas vuorostaan
herättäisi Francisin. Kun asia oli täten järjestyksessä, Lucien ja
Francis kääriytyivät huopiinsa ja laskeutuivat jälleen nukkumaan
Basilin jäädessä istumaan ja katselemaan milloin tuleen, milloin
synkkään pimeyteen sen takana.
Sekä Lucien että Francis, jälkimmäisen vakuutuksesta huolimatta,
kuorsasivat ennen pitkää sikeässä unessa. He olivat edellisenä aamuna
aikaisin heränneet karhun aiheuttamaan hälinään ja olivat sitä paitsi
väsyksissä aherrettuaan kaiken päivää. Muutoin he eivät olisikaan
voineet nukahtaa sellaisen epäsointuisen ulvonnan ympäröiminä, melu kun
olisi riittänyt herättämään kuolleenkin.
Basil oli uupunut kuten hekin, ja alkoi pian tuntea miten vaikeata
valveilla pysytteleminen oli. Susien silmät vilkuivat häntä yhä joka
taholta, mutta hän ei pelännyt niitä enempää kuin yhtä suurta
jänislaumaa. Ja kuitenkin niitä näytti olevan aikamoinen lauma. Hyvältä
tuoksuva karhunliha oli epäilemättä houkutellut paikalle kaikki sudet
kilometrien päästä, jotka jo päiväkausia olivat seuranneet heidän
jälkiään. Tarkatessaan niitä Basil huomasi eläinten käyvän rohkeammiksi
ja hiipivän lähemmäksi.
Vihdoin muutamat saapuivat paikalle, jossa karhun luut viruivat jonkin
matkan päässä nuotiosta. Näihin ne kävivät heti käsiksi, ja Basil näki
toisia juoksemassa esiin joka taholta saadakseen osansa saaliista. Hän
kuuli luiden narskuvan niiden hampaissa ja näki niiden tempovan ja
raastavan luurankoa ja töykkivän toisiaan kuhisevana kasana. Tätä ei
kuitenkaan kestänyt kauan. Luut olivat tuokiossa kalutut putipuhtaiksi
ja sudet poistuivat.
-- Minun täytyy saada enemmän valoa, puheli Basil itsekseen, -- ne
saattavat luikerrella taakseni. Ja hän nousi heittämään muutaman
kahmalollisen puita rovioon, joka leimahti jälleen, heijastuen häntä
ympäröivien susien monissa kymmenissä keltaisissa silmäpareissa. Tämä
reipastutti hiukan Basilia ja auttoi häntä pysymään valveilla, mutta
sitten hän istahti nuotion ääreen ja alkoi jälleen torkkua. Hän yllätti
tuon tuostakin itsensä nuokkumasta, ja joka kerta kun hän ravistautui
valveille, hän huomasi susien uskaltautuneen lähemmäksi karhunlihoja.
Hän olisi voinut helposti pamauttaa jonkun niistä ja häätää siten
toiset vähäksi aikaa tiehensä, mutta hän ei halunnut tuhlata
ampumavarojaan eikä herättää tovereitansa.
Hänen mietiskellessään, miten pysyisi parhaiten valveilla hänen
päähänsä pälkähti ajatus, joka sai hänet hypähtämään jaloilleen, ikään
kuin aikoen ryhtyä johonkin.
-- Nyt tiedän, hän tuumi asettaessaan kiväärinsä puuta vasten. --
Noiden kapisten ulisijain uhallakin saan nukahtaa kunnollisesti.
Ihmeellistä, ettemme tulleet ajatelleeksi sitä ennemmin.
Hän sieppasi suopungin ja astuen käristystulen luo, alkoi asettaa
karhunlihan kimpaleita köyden toiseen päähän. Tämä oli pian tehty, ja
sidottuaan ne kaikki tiukasti yhteen myttyyn, hän heitti lasson toisen
pään korkean oksan yli, kunnes se valahti hänen ulottuvilleen. Sitten
hän vipusi lihat muutaman metrin korkeudelle maasta ja kiinnitti
köytensä puuntyveen.
-- Nyt, hyvät herrat, hän mutisi, puhutellen muka susia, -- voitte
kierrellä ja nuuskia ja ulvoa kurkkunne käheiksi, mutta ette häiritse
yölepoani enää viittä minuuttia, ette totisesti.
Näin sanoen hän laskeutui maahan ja alkoi kääriytyä peittoihinsa.
-- Haa! hän jatkoi nähdessään muutamien susien juoksevan esille ja
katsahtavan ylös köydessä keinuvaan lihaan. -- Haa, _messieurs loups_
[herrat sudet], ettekö haluaisi päästä siihen käsiksi? Hahaha! Hyvää
yötä!
Hän oikaisi nauraa hohottaen veljiensä viereen ja kuorsasi muutaman
minuutin kuluttua yhtä äänekkäästi kuin nämäkin.
Basil ei kuitenkaan kaikkine taitoineenkaan ollut niin ovela kuin luuli
-- ei edes puoliksi niin viisas kuin sudet, jotka hän luuli
sukkeluudessa voittaneensa. Nähtyään hänen nukahtaneen ne tulivat
rohkeasti yhä lähemmäksi ja lähemmäksi, kunnes maa oksalta riippuvain
lihojen alla peittyi monista kymmenistä eläimistä. Siinä ne
juoksentelivat ympärinsä, kierien toistensa ylitse ja kurkistellen
kaikki ylöspäin. Ne pysyivät kuitenkin ääneti, jotteivät herättäisi
nukkujia. Muutamat istuivat hiljaa silmät tähdättyinä vietteleviin
makupaloihin, mutta yrittämättä tavoittaa niitä, hyvin tietäen,
etteivät ne olleet niiden ulottuvilla. Nämä olivat epäilemättä
vanhempia ja viisaampia susia. Toiset koettelivat urheuttaan korkeilla
hypyillä, mutta joskin ketterimmät niistä saivat nenänsä ylettymään
muutaman sentin päähän lihasta, niin kasvoi niiden kiusaus vain yhä
suuremmaksi.
Yksi kuitenkin, nähtävästi lauman paras hyppääjä, sai siepatuksi pienen
kappaleen, joka riippui pääröykkiötä alempana. Heti kun sen käpälät
koskettivat maahan toiset hyökkäsivät sen kimppuun, ajoivat sitä takaa
ja ahdistelivat sitä kunnes se nahkansa pelastaakseen näki hyväksi
pudottaa saaliinsa. Sen menestys rohkaisi kuitenkin muitakin
yrittämään, ne hyppelivät ylöspäin, mutta turhaan.
Vanhempien eläinten mieleen näkyi nyt juolahtavan uusi tuuma. Useat
niistä, jotka tähän asti olivat tyytyneet katselemaan, juoksivat rungon
luo, johon lassoköysi oli sidottu, ja siepaten tämän hampaisiinsa
alkoivat kaluta sitä. Ei kestänyt kauankaan ennen kuin ne olivat
päässeet tarkoituksensa perille. Vajaan kahden minuutin kuluttua raskas
röykkiö pudota mäiskähti erään norkujan niskaan, saaden tämän
kiljahtamaan kauheasti.
Marengo, joka oli ollut virkkuna kaiken aikaa, murisi nyt entistä
äänekkäämmin, ja tämä yhdistynyt melu herätti kaikki kolme nukkujaa.
Basil näki, mitä oli tekeillä, ja hypähtäen ylös tarttui pyssyynsä
Francisin ja Lucienin seuraamana.
Kaikki kolme ryntäsivät susien joukkoon, laukoen kiväärinsä juostessaan
ja hyökäten sitten eläinten kimppuun pyssyntukit aseinaan. Otukset
pötkivät tietysti käpälämäkeen, hajaantuen kaikkiin suuntiin, mutta
muutamien onnistui paetessaan viedä mukanaan oivallisia kappaleita
karhunlihoista. Kaksi sutta kaatui kiväärinluodeista, ja kolmannen,
jolle Francis oli antanut haulituiskun, saavutti Marengo ja raastoi
kuoliaaksi.
Lihat kerättiin ja vaikka Basil olikin hiukan nolo, luotti hän yhä
suunnitelmaansa, pujotteli lihat jälleen lassoon ja vipusi ne ylös.
Mutta tällä kertaa hän sitoi köytensä korkealle puunoksaan, ja koska
sudet eivät kykene kiipeämään puihin olivat kaikki kolme varmoja,
etteivät ne oveluudestaan huolimatta voisi enää tavoittaa lihoja.
Heitettyään lisää puita nuotioon veljekset ryömivät jälleen peittojensa
sisään toivoen, ettei heitä ennen aamua enää mikään häiritsisi.