Paikka, johon veljekset nyt leiriytyivät, oli valkotammea ja harmaata
saksanpähkinäpuuta kasvava lehto. Melkein lehdon keskustassa pulppusi
lähde, ja hevoset sidottiin sen lähelle, koska siinä kasvoi runsaasti
mehevää _mezquite_-heinää. Kuivatun lihan, joka oli poikien
pääasiallisin muona, oli Jeanette paetessaan pudottanut, joten he siis
saivat olla ilman. Ensi kerran retkensä alusta lukien saivat kaikki
neljä -- Lucien, Basil, Francis ja Marengo -- mennä levolle
illallisetta! Aamiaisekseen he saivat kuitenkin yllin kyllin lihaa,
sellaista kuin se oli, ja vähällä piti, etteivät he saaneet sitä varsin
kalliisti maksaa.
Veljekset nukkuivat kentällä muutaman metrin päässä toisistaan. He
olivat menettäneet telttansa ja nukkuivat siis ulkosalla. He makasivat
ison, laajaoksaisen puun alla ja olivat nukkuneet yönsä varsin makeasti
kääriytyneinä villapeittoihinsa. Aamu alkoi juuri sarastaa, kun jokin
kosketti Francisin otsaa. Se tuntui kylmältä ja tahmealta ja herätti
hänet heti painautuessaan hänen lämmintä ihoaan vasten. Hän hyppäsi
ylös kuin neulan pistämänä, ja hänen päästämänsä huuto herätti
toisetkin. Käärmekö häntä oli koskettanut? Niin Francis luuli hetkisen
ja pysyi yhä siinä luulossa hieroessaan silmiään auki. Mutta kun se työ
oli tehty, hän näki vilahdukselta jotakin poisjuoksevaa joka ei voinut
olla käärme.
-- Minkä luulet sen olleen? kysyivät Basil ja Lucien yhteen
hengenvetoon.
-- Kai se oli susi, vastasi Francis. -- Tunsin sen kylmän kuonon.
Katsokaa, tuolla se menee! Kas vain -- niitä on kaksikin!
Francis osoitti siihen suuntaan, mihin eläinten nähtiin juoksevan.
Basil ja Lucien katsahtivat ja näkivät ne myöskin. Ne olivat
suunnilleen suden kokoisia, mutta väriltään pikimustia eivätkä
ollenkaan susien näköisiä. Mitä ne saattoivat olla? Ne pujahtivat äkkiä
pimeämpään käytävään puiden väliin, ja pojat ehtivät nähdä niistä vain
vilahduksen. He erottivat vielä niiden hahmot metsän siimeksestä, mutta
eivät sen enempää. Mitä ne saattoivat olla? Ehkä javaleja? Tämän
ajatuksen toi poikien mieleen varmaankin heidän äskeinen seikkailunsa
näiden eläinten kanssa.
-- Ne ovat liian isoja ja juoksevat liian kömpelösti ollakseen
javaleja, huomautti Lucien.
-- Karhujako? arveli Francis.
-- Ei, ei, ne eivät ole kyllin isoja karhuiksi.
Kaikki kolme olivat ymmällä.
He olivat nousseet polvilleen, heittäneet huovat tieltään, ja jokainen
oli tarttunut pyssyynsä, jonka he nukkuessaan pitivät aina lähellään.
He jäivät tähän asentoon siristäen silmiään nähdäkseen hämärässä nuo
kaksi mustaa otusta, jotka olivat pysähtyneet noin viidenkymmenen
metrin päähän. Yhtäkkiä heidän näkyviinsä kohosi suoraan eläinten
edessä miehen hahmo. Sen sijaan, että se olisi väistänyt niitä, niin
kuin pojat odottivat, olento jäi paikalleen. Vielä enemmän he
kummastuivat, kun molemmat eläimet juoksivat sen luo ja näyttivät
hyppelevän sitä vastaan ikään kuin yrittäen hyökätä sen kimppuun! Mutta
niin ei voinut olla, koska olento ei liikkunut minnekään. Päin vastoin
se näytti hetkisen perästä kumartuvan hyväilemään niitä!
-- Mies ja kaksi koiraa, kuiskasi Francis, -- kenties intiaani!
-- Mies se kai on, vastasi Lucien myöskin kuiskaten. -- Mitäpä se muuta
voisi olla, mutta nuo eläimet eivät ole koiria, jos koskaan olen koiria
nähnyt.
Tämän Lucien lausui pontevasti ja vakavalla äänellä, joka sai veljekset
vetäytymään lähemmäksi toisiaan.
Kaiken aikaa Marengo seisoi heidän vieressään, sillä he estivät sen
hyökkäämästä eteenpäin. Koira ei ollut herännyt ennen kuin Francisin
ensimmäinen huuto sen havahdutti. Uupuneena edellisten päivien
juoksemisesta se oli nukkunut sikeästi, kuten sen isännätkin. Kaikkien
hätkähtäessä valveille melkein samaan aikaan, sananen Basililta oli
taltuttanut sen, sillä se oli hyvin opetettu eikä sillä ilman hänen
antamaansa merkkiä ollut tapana hyökätä minkään olennon, edes
luonnollisten vihollisten kimppuun. Se pysyi siis paikallaan tuijottaen
samaan suuntaan kuin pojatkin ja päästäen silloin tällöin heikon,
melkein kuulumattoman murahduksen, jonka hillitty raivo osoitti
kuitenkin, ettei se katsellut noita omituisia otuksia ystävinä. Ehkä se
tiesi muita paremmin, mitä ne olivat.
Kolme salaperäistä olentoa viipyivät yhä melkein samassa paikassa, noin
viidenkymmenen metrin päässä pojista. Ne eivät pysyneet kuitenkaan
liikkumattomina. Kaksi pienempää juoksenteli ympäriinsä, milloin
loitoten pystyssä seisovasta olennosta, milloin palaten ja nähtävästi
hyväillen sitä kuten ennenkin. Se kumartui tuon tuostakin ikään kuin
vastaten niiden hyväilyyn ja -- milloin ne eivät olleet saapuvilla --
ikään kuin poimiakseen jotakin maasta. Sitten se nousi jälleen pystyyn
jääden liikkumattomaksi kuten ennenkin. Kaikki tämä tapahtui muuten
täydessä hiljaisuudessa.
Eläimissä oli jotakin salaperäistä, joka herätti pelkoa, ja pojat
tunsivatkin levottomuutta katsellessaan niitä. He eivät tienneet mitä
tehdä. He puhuivat kuiskailemalla neuvotellessaan keskenään.
Hiipisivätkö he hevostensa luo, nousisivat satulaan ja ratsastaisivat
tiehensä? Siitä ei olisi mitään hyötyä; sillä jos he olivat nähneet
intiaanin, oli toisia epäilemättä lähettyvillä ja ne voisivat helposti
päästä heidän jäljilleen ja saavuttaa heidät.
He olivat varmat, että oudot olennot olivat tietoiset heistä, sillä
saattoihan selvästi kuulla heidän kolmenkymmenen metrin päähän
sidottujen hevostensa kuopivan maata ja pureskelevan ruohoa. Sitä
paitsi yksi eläimistä oli koskettanut ja haistellut Francisia, joten ei
voinut epäilläkään, etteikö se tietäisi heidän läsnäolostaan. Olisi
siis turhaa yrittää päästä huomaamatta pois. Mitä sitten oli tehtävä?
Kiipeäisivätkö he puuhun? Se oli heidän mielestään yhtä hyödytöntä ja
he luopuivat siitäkin tuumasta. Lopuksi he päättivät pysytellä
paikoillaan, kunnes heidän salaperäiset naapurinsa joko hyökkäisivät
tai he itse kirkkaammassa päivänvalossa kykenisivät erottamaan, mitä
eläimet oikeastaan olivat.
Päivän edelleen valjetessa heidän pelkonsa ei kuitenkaan vähentynyt,
sillä nyt he erottivat pystyssä seisovalla olennolla kaksi paksua,
tukevannäköistä käsivartta, joita se piti ojennettuina vaakasuoraan,
liikutellen niillä omituisella tavalla. Sen väri näytti punertavalta,
jota vastoin pienet eläimet olivat pikimustia! Jos he olisivat olleet
Afrikan tai Etelä- eikä Pohjois-Amerikan metsissä, he olisivat
otaksuneet suurempaa olentoa jättiläisapinaksi. Mutta näissä
olosuhteissa he tiesivät, että niin ei voinut olla.
Valo välähti äkkiä kirkkaammaksi pilven poistuttua itäiseltä taivaalta.
Esineet voitiin erottaa selvemmin, ja nyt salaisuus, joka niin kauan
oli pitänyt nuoret eränkävijät tuskallisessa jännityksessä, sai
ratkaisunsa. Iso eläin nousi ja seisoi kyljittäin heitä kohti. Sen
pitkäkärkinen kuono, lyhyet pystykorvat, paksu ruumis ja pörröinen
turkki ilmaisivat, ettei se ollut intiaani eikä muukaan ihmisolento,
vaan suuri takajaloillaan seisova karhu.
-- Emokarhu pentuineen! huudahti Francis. -- Mutta sehän on punertava,
vaikka penikat ovat sysimustia!
Basil ei pysähtynyt tekemään tällaisia huomioita. Hän oli hypähtänyt
ylös ja nostanut kiväärinsä, heti kun näki, mikä eläin se oli.
-- Älä Jumalan tähden laukaise! huusi Lucien. -- Se voi olla
harmaakarhu!
Hänen varoituksensa tuli liian myöhään. Basilin pyssy paukahti, karhu
putosi kontilleen ja tanssi tantereella ravistellen päätään ja korskuen
raivokkaasti. Valo oli pettänyt Basilin, sensijaan että hän olisi
osunut sitä päähän, kuten oli aikonut, luoti kilpistyi sen kuonosta
tekemättä eläimelle suurempaa vauriota. Mutta karhun kuono on sen arin
kohta, ja isku siihen ärsyttää pelokkaimmankin sukunsa edustajan
vihaisimpaan vimmaan. Niinpä nytkin. Nalle näki, mistä laukaus
ammuttiin, ja niin pian kuin se oli muutaman kerran ravistanut päätänsä
se lähti laukkaamaan poikia kohti.
Basil käsitti nyt, miten varomattomasti hän oli menetellyt, mutta ei
ollut aikaa katumisiin. Ei ollut edes aikaa rientää hevosten luo. Ennen
kuin he saavuttaisivat ne ja irrottaisivat ne vaajoista karhu
tavoittaisi heidät. Joku heistä joutuisi sen uhriksi.
-- Kiirehtikää puihin! huusi Lucien. -- Jos se on harmaakarhu, ei se
kykene kiipeämään.
Näin sanoen Lucien ojensi lyhyen kiväärinsä ja ampui eläintä. Luoti
näytti osuneen sen kylkeen, koska se kääntyi murahtaen ja puraisi
haavoittunutta kohtaa. Tämä viivästytti sitä hetkisen ja antoi
Lucienille aikaa heilauttaa itsensä puuhun. Basil oli heittänyt
kiväärinsä pois, koska hänellä ei ollut aikaa panostaa sitä uudestaan.
Ja nähdessään ison hirviön niin lähellä Francis pudotti pyssynsä
laukaisematta.
Kaikki kolme kiipesivät hädissään eri puihin. Ne olivat valkotammia
kasvavassa lehdossa ja näillä puilla, toisin kuin kuusilla,
magnolioilla tai sypresseillä, on tavattoman isot, matalalla kasvavat
ja vaakasuoraan ulospäin leviävät oksat. Niiden oksat ovat usein yhtä
monta metriä pitkät kuin itse puu on korkea.
Näille oksille he olivat kiivenneet. Basil oli valinnut turvapaikakseen
sen puun, jonka alla he olivat nukkuneet ja joka oli paljon isompi kuin
sitä ympäröivät. Tämän puun juurelle karhu pysähtyi. Taljat ja huovat
kiinnittivät hetkeksi sen huomion. Se viskeli niitä valtavilla
käpälillään, jätti ne sitten ja kiersi puun runkoa, korskahtaen vähän
väliä äänekkäästi.
Basil oli päässyt kolmannelle tai neljännelle oksalle maasta lukien.
Hän olisi voinut nousta paljon korkeammalle, mutta Lucienin arvelun
perusteella hän uskoi eläimen olevan harmaakarhu. Sen väri, joka oli
punakeltainen tai ruosteenkarvainen tuki hänen olettamustaan, koska hän
tiesi, että harmaakarhuissa tavataan hyvin erilaisia värivivahduksia.
Silloin hänellä ei ollut mitään pelättävää alimmallakaan oksalla, joten
hänestä oli turhaa kiivetä ylemmäksi. Hän pysähtyi siis ja katsahti
alas. Täältä hän näki hyvin puun juurella seisovan eläimen, ja huomasi
kauhukseen ensi silmäyksellä, että se ei ollut harmaakarhu. Sen muoto
samoin kuin käytöskin ilmaisi hänelle, että se oli ruskeakarhu --
mustakarhun muunnos ja heimonsa parhaita kiipeämään. Tästä Basil pääsi
pian täyteen varmuuteen nähdessään karhun iskevän käpälänsä rungon
ympäri ja alkavan kavuta ylöspäin!
Se oli hirvittävä hetki. Lucien ja Francis hyppäsivät molemmat maahan
päästäen varoitushuutoja. Francis sieppasi pyssynsä ja juoksi
hetkeäkään epäröimättä puun juurelle laukaisten sen molemmat piiput
karhun lanteisiin. Haulit eivät kyenneet tunkeutumaan sen paksun,
pitkäturkkisen nahan läpi. Ne vain ärsyttivät sitä ja saivat sen
mörisemään hurjasti. Se pysähtyi sentään muutamaksi silmänräpäykseksi
tuumimaan, laskeutuisiko alas rangaistakseen takaa päin hyökkäävää
vihollista vai kiipeäisikö Basilin perästä. Basilin aiheuttama ryske
ylhäällä oksissa sai sen tekemään päätöksensä, ja se lähti ylöspäin.
Basil liikkui puun oksilla melkein yhtä ketterästi kuin orava tai
apina. Päästyään noin kahdenkymmenen metrin korkeudelle maasta hän
ryömi pitkälle vaakasuorassa kasvavalle oksalle. Hän valitsi sen, koska
hän näki sen yläpuolella toisen oksan, jonka uskoi voivansa tavoittaa
siinä tapauksessa, että karhu seuraisi häntä, ja ehtivänsä päärungolle
ja alas puusta ennen karhua. Päästyään oksalle hän huomasikin kuitenkin
laskeneensa väärin. Oksa taipui alemmaksi hänen ruumiinsa painosta ja
pitensi siinä määrin välimatkaa hänen yläpuolellaan olevaan, ettei hän
voinut ulottua siihen edes sormenpäillään. Hän kääntyi perääntyäkseen.
Mutta hänen kauhukseen karhu oli jo haarukassa ja valmistautui
seuraamaan häntä oksaa pitkin!
Hän ei voinut palata joutumatta aivan vastatusten hurjan pedon kanssa
ja syöksymättä suoraan sen hampaisiin. Alapuolella ei ollut oksaa hänen
ulottuvissaan, enempää kuin yläpuolellakaan, ja hän oli kahdenkymmenen
metrin korkeudella maasta. Alashyppääminen näkyi olevan ainoa
vaihtoehto pelastumiseksi kontion kynsistä, ja se vaihtoehto tiesi
varmaa kuolemaa.
Karhu läheni oksaa pitkin. Francis ja Lucien kiljuivat alhaalla,
ladaten pyssynsä mahdollisimman pikaisesti, mutta he pelkäsivät, että
heidän apunsa tulisi liian myöhään.
Tilanne oli kauhea, mutta tällaisessa äärimmäisessä hädässä Basilin
voimakas luonto parhaiten ilmenikin. Antautumatta epätoivoon hän pysyi
tyynenä ja kylmäverisenä. Hän punnitsi mielessään jokaista
mahdollisuutta.
Äkkiä hänen mieleensä juolahti tuuma ja totellen hetken vaistoa hän
huusi veljilleen:
-- Köyttä, köyttä! Heittäkää minulle köysi! Pitäkää kiirettä! Köyttä,
tai muutoin olen hukassa!
Kaikeksi onneksi puun alla sattui olemaan köysi. Se oli
parkitsemattomasta nahasta tehty lasso, jota käytettiin Jeannetten
kuorman köyttämiseen. Se virui paikalla, missä he olivat nukkuneet.
Lucien heitti puolittain ladatun kiväärinsä kädestään ja juoksi köyden
luo kiertäen sen ylös ottaessaan vyyhdelle. Lucien osasi heittää
suopunkia melkein yhtä hyvin kuin Basil, joka siinä suhteessa veti
vertoja meksikolaiselle _vaquerolle_ tai pampaksen _gaucholle_
[espanjankielisiä nimityksiä mainittujen seutujen karjapaimenille.
_Suom_.]. Hän juoksi melkein oksan alle, pyöritti suopunkia päänsä
ympärillä ja heitti sen ylös. Aikaa voittaakseen Basil oli hiipinyt
niin kauas oksan latvaan kuin se häntä kannatti, raivoisan vainoojan
seuratessa perässä. Heidän yhteisestä painostaan oksa taipui kuin
jousen kaari. Onneksi se oli tammea eikä katkennut.
Basil istui kahareisin, kasvot käännettyinä puuta ja ahdistajaansa
kohti. Karhun pitkä kuono oli vajaan metrin päässä hänestä, ja hän
tunsi sen lämpimän hengityksen, sen ryömiessä eteenpäin kita avoinna ja
rajusti korskuen.
Suopungin silmukkapää osui oksaan aivan heidän välillänsä, lentäen
muutaman metrin sen yli. Ennen kuin se ehti livahtaa takaisin ja pudota
oli Basil tavoittanut sen ja sitonut sen taitavasti kuin kuormaaja
kahdenkertaisella solmulla oksan ympärille. Seuraavassa
silmänräpäyksessä, juuri kun karhun kynnet ojentuivat häntä
kahmaisemaan, hän heittäytyi oksalta ja lipui nopeasti köyttä pitkin
alaspäin.
Köysi ei ulottunut maahan, vaan jäi riippumaan ainakin kuuden metrin
korkeudelle ilmaan. Köysi oli lyhyt ja osa siitä oli käytetty hätäiseen
solmuun. Lucien ja Francis olivat huomanneet sen, heti kun köysi
ojentui riippumaan. He olivat valmistautuneet siltä varalta. Niinpä
Basil ehdittyään köyden päähän näki veljiensä seisovan alhaalla
pitämässä isoa, levitettyä puhvelintaljaa välillänsä. Hän pudottautui
taljalle ja seisoi seuraavassa silmänräpäyksessä vahingoittumattomana
kentällä.
Sitkeä oksa, jonka Basilin paino oli pitänyt jännitettynä alaspäin,
ponnahti taakastaan kirvoitettuna aika nytkähdyksellä ylös.
Nytkähdyksen rajuus oli karhulle liian paljon. Se menetti otteensa,
kimmahti korkealle ilmaan ja pudoten kumealla mätkähdyksellä maahan
makasi hetkisen hievahtamatta. Se oli kuitenkin ainoastaan
pökerryksissä ja olisi pian noussut ja uudistanut hyökkäyksensä, mutta
ennen kuin se ehti päästä jaloilleen Basil oli siepannut Francisin
puolittain ladatun pyssyn ja kaataen kiireesti piippuun kourallisen
isoja haulia ampui ne mesikämmenen päähän, surmaten sen siihen
paikkaan.
Tällä välin olivat myös pennut saapuneet näyttämölle, ja Marengo, joka
nyt oli osittain toipunut, kävi niiden kimppuun kostoksi emolta
saamastaan kurituksesta. Pennut taistelivat rajusti ja olisivat
osoittautuneet Marengolle ylivoimaisiksi. Mutta sen isännät tulivat
pyssyillään avuksi ja päättivät kamppailun.
Kaikki kolme -- karhuemo pentuineen -- lepäsivät nyt hengettöminä
ruohikolla. Harvinainen kolmikko se olikin. Emokarhu painoi vähintään
kaksisataa kiloa. Sen pitkä, karhea turkki oli vaaleanruskea kun taas
pennut olivat kauttaaltaan mustat. Tämä on kuitenkin varsin tavallista,
ja mikä vielä merkillisempää, mustakarhun pennut ovat usein punertavia,
vaikka äiti itse on kokonaan musta. Pennut muuttuvat epäilemättä
täysikasvuisina lajinsa värisiksi, mutta silti tavataan samaan lajiin
kuuluvia kaiken ikäisiä karhuja, jotka ilmastollisten tai muiden
seikkojen vaikutuksesta eroavat toisistaan värinsä puolesta.
Amerikan mantereella elää luonnontutkijain lausuntojen mukaan
ainoastaan kolme karhulajia: mustakarhu, jääkarhu ja harmaakarhu. Tätä
en kuitenkaan oikein usko, sillä ruskeakarhu, josta edellä olemme
puhuneet, on luultavasti eri lajia kuin musta. Näin ollen saisimme
neljä amerikkalaista karhulajia ja kenties vielä viidennenkin, koska
Hudsonin lahden turkiskauppiasten ruskeakarhu, jota näihin asti on
pidetty mustan muunnoksena sitäkin, muistuttaa enemmän venäläistä eli
eurooppalaista ruskeakarhua. Se on voinut löytää tiensä Amerikan
mantereelle Kamtshatkan kautta, missä se on hyvin yleinen.
Jääkarhu tavataan ainoastaan Pohjoisen Jäämeren lumisilla rantamilla
eikä se loittone koskaan sataa kilometriä kauemmaksi merestä. --
Voimassa, rohkeudessa ja julmuudessa harmaakarhu on sukunsa
ensimmäinen, vieden voiton napaseuduilla elävästä valkoisesta
serkustaankin. Puhukaamme siitä enemmän myöhemmin. Nyt kiinnitämme
huomiomme mustakarhuun, ja koska kaikki, mitä ruskeasta muunnoksesta
tiedetään, osoittaa, että se on tavoiltaan samanlainen kuin
mustakarhukin, sopii toisesta antamamme kuvaus siis molempiin.
Mustakarhun leviämisalue käsittää Amerikan koko mantereen. Se voi elää
ja epäilemättä viihtyykin kaikissa ilmanaloissa. Se on yhtä hyvin
kotonaan Kanadan jääseuduilla kuin Louisianan troopillisissa rämeissä.
Sitä tavataan Atlantin valtamerestä Tyynenmeren rantamille asti. Se
asuu tiheissä metsissä ja samoilee kallioisissa erämaissa, joissa
kasvaa tuskin ainoatakaan puuta. Mieluummin se asustaa kuitenkin
metsissä ja niissä se useimmin tavataankin.
Mustakarhuja oli Amerikassa hyvin runsaasti ennen valkoihoisten
siirtolaisten tuloa. Sen jälkeen niiden nahkojen kysyntä aiheutti
ankaran ajojahdin ja niiden lukumäärä vähenee tietenkin päivä päivältä.
Turkisyhtiöt ovat sadan viime vuoden kuluessa ostaneet tuhansia ja taas
tuhansia taljoja sekä valkoihoisilta että intiaanimetsästäjiltä.
Villeissä asumattomissa seuduissa näitä eläimiä vielä tavataan ja
vanhoissa jo kauan sitten kansoitetuissa valtioissakin niitä tapaa
toisiaan eristetyillä ja vuorisilla tienoilla.
Ihmettelette kai, ettei niitä ole jo ammoin hävitetty sukupuuttoon.
Ovathan ne niin isoja ja helposti ajettavia ja lisäksi sekä
uudisasukkaat että huvimetsästäjät pitävät karhun kaatamista suurena
kunniana. Sitä paitsi karhuemo kantaa ainoastaan kerran vuodessa,
synnyttäen vain kaksi poikasta kerrallaan. Asianlaita on kuitenkin
niin, että talvella, jolloin lumi peittää maan ja karhu voitaisiin
helposti saavuttaa ja surmata jälkiä seuraamalla, se ei näyttäydy, vaan
makaa horroksissa pesässään -- kallionkolossa tai puunonkalossa. Se
häviää useiksi kuukausiksi, kätkeytyen pimeään koloonsa jossa se
metsästäjien sanojen mukaan elää "käpäliään imeskelemällä". Se vetäytyy
piilopaikkaansa pyylevänä kuin voipytty, mutta on kömpiessään sieltä
ulos aikaisin keväällä laiha kuin heinäseiväs.
Mustakarhut ovat kaikkiruokaisia. Ne syövät kalaa, nisäkkäiden ja
lintujen lihaa sekä kasviksia. Ne pitävät kaikenlaisista marjoista ja
makeista hedelmistä. Ne ovat tavattoman persoja hunajalle, kiipeilevät
mehiläisten pesäpuihin ja ryöstävät niiden varastot. Ne kaivavat
ruoakseen juuria ja juurimukuloita, kuten maapähkinöitä ja
preerianauriita. Ne nuoleskelevat ahnaasti suuhunsa hyönteisten
toukkia, käännellen isoja pölkkyjä päästäkseen niihin käsiksi. Etelässä
ne repivät auki kilpikonnien ja alligaattorien pesiä ja ahmivat munat.
Uudisasutuksilla ne hiipivät vainioille ja syövät suuret määrät nuorta
laihoa ja perunoita tehden paljon vahinkoa viljelyksille. Ne pistävät
poskeensa porsaita ja muita kotieläimiä. Ne tyydyttävät nälkänsä myös
mätänevillä raadoilla ja sanalla sanoen käyttävät ravinnokseen kaikkea,
mikä suinkin kelpaa jollekulle muullekin eläimelle.
Ruokajärjestelmänsä vaihtelevaisuudesta huolimatta mustakarhulla on
varsin maukas liha. Sekä intiaanit että valkoiset metsästäjät pitävät
sitä oivallisena -- varsinkin isot lihavat etukäpälät ovat heistä
erinomaista herkkua. Ehkä siksi, että he pitävät niistä niin paljon, he
ovat alkaneet uskoa, että ne maistuvat karhulle itselleenkin yhtä
hyvältä, joten se talvipesässään ravitsee muka itseään imeskelemällä
käpäliään.
On monta keinoa pyydystää mustakarhua. Sitä ajetaan opetetuilla
koirilla. Näin hätyytettynä se juoksee usein satakin kilometriä yhtä
päätä, elleivät takaa-ajajat tule aivan sen kintereille. Mutta
saavutettuna se kääntyy koiria päin, ja jos joku niistä sattuu kyllin
lähelle, riittää tavallisesti yksi ainoa käpälänisku kellistämään sen
maahan. Karhu lönkyttelee kömpelösti kämmenjalkaisilla kolvillaan.
Mutta vaikka se suuren pituutensa ja kokonsa vuoksi näyttää liikkuvan
hitaasti, ei asia ole niin. Se kykenee hölkyttelemään eteenpäin paljon
nopeammin kuin luulisi. Se tavoittaa miehen juoksussa, joskin
ratsastava erämies saa helposti sen kiinni koirineen.
Huomatessaan, että pakoonpääsy juoksemalla on mahdotonta, se turvautuu
puuhun ja kavuttuaan kyllin korkealle yrittää piiloutua lehviin. Usein
se ei onnistu, koska koirien tarkka vainu opastaa ne oikealle puulle,
jonka alla ne haukkuvat ja ulvovat, kunnes pyydystäjät ehtivät
paikalle. Kun nämä tapaavat karhun puussa, se säästyy harvoin heidän
kivääriensä luodeilta. Jos se maahan pudotettuna on ainoastaan
haavoitettu, se taistelee raivokkaasti sekä koiria että metsästäjiä
vastaan, mutta vain tällaisissa tilaisuuksissa mustakarhu ryhtyy
kamppailuun ihmisten kanssa. Jos ihminen ei hyökkää sen kimppuun, se ei
koskaan itse tee hyökkäystä. Haavoitettuna tai erämiesten ahdistamana
siitä tulee kuitenkin vaarallinen vastustaja, ja monet se on silloin
raadellut ja repinyt niin kauheasti, että he vain vähissä hengin ovat
päässeet pakoon. Muutamat se on rutistanut syleilyllään miltei
kuoliaiksi.
Mustakarhua pyydetään usein erilaisilla satimilla ja ansoilla --
esimerkiksi tukkiloukuilla ja taivutettuihin näreisiin solmituilla
pauloilla, -- salakuopilla ja raudoilla. Ja tällä tavoin se on paljon
helpompi pyydystettävä kuin ilves, kettu tai susi.
Poikien aamiaisena oli kimpale karhunlihaa, joka oli kärventämällä
puhdistettu karvoista ja sitten käristetty. He tiesivät, että
karhunliha, samaten kuin sianliha, ei siedä nylkemistä, ja
valmistivatkin sen siis intiaanien tapaan. He nauttivat tukevan aterian
koska liha osoittautui sekä mureaksi että mehukkaaksi, ollen maultaan
porsaan- ja vasikanpaistin keskivälillä. Marengokin söi hyvän
aamiaisen, koska sille riitti tähteitä vaikka ison vasun täydeltä.
Jalkoja, jotka sekä saksanhirvestä että puhvelista olisivat kuuluneet
sen osalle, se ei kuitenkaan saanut. Pojat olivat syöneet karhunkäpäliä
ennenkin ja säästivät nämä herkkupalat itselleen.
Kun aamiainen oli lopetettu ja hevoset juotetut, veljekset kokoontuivat
neuvottelemaan. Oli välttämätöntä tuumia, miten nyt oli toimittava.
Jeanette oli paetessaan pudottanut heidän varastonsa kuivattua lihaa,
jauhoja ja kahvia ja javalit olivat tietysti syöneet sen suuhunsa tai
hävittäneet. Heidän täytyi vastedes turvautua kokonaan siihen, mitä
kykenivät hankkimaan pyssyillään.
Teltan menetys ei heitä huolestuttanut, koska kauniissa kesäsäässä he
varsin hyvin tyytyivät nukkumaan taivasalla. Kahvin puute oli kuitenkin
perin ikävää, preerialla matkustavat kun pitävät tuota ylellisyysjuomaa
hyvin suuressa arvossa. Mutta kuten Basil huomautti heidän täytyi nyt
tulla toimeen ilman. Ei kestäisi kauankaan ennen kuin he yllättäisivät
puhvelin, ja harvoin metsästäjät muita herkkuja kaipaavatkaan kunhan
vain on viljalti meheviä "kyttyränviipaleita". Kaikki kolme olivat
mielissään siitä, että puhvelien laidunmaat eivät olleet enää kaukana
ja että suoraan länteenpäin kulkemalla he piankin tapaisivat
laumoittain näitä eläimiä.
He päättivät kuitenkin menetellä varovaisesti. He olivat kuulleet, että
monet seudut ruohoaavikoilla olivat melkein tyhjät riistasta. Näin
ollen he eivät suinkaan aikoneet jättää ottamatta talteen sellaista
määrää hyvää ruokaa mitä karhun ruho edusti. Sen liha oli valmistettava
evääksi ja sälytettävä Jeanetten selkään sen kuorman asemasta, minkä
muuli oli ravistanut maahan. Basil ja Francis ryhtyivät siis nylkemään
karhua Lucienin kerätessä risuja ja kuivaa puuta tulen tekemistä
varten. He aikoivat tietysti viipyä tässä leiripaikassaan vielä toisen
yön, koska karhunlihan säilytettäväksi valmistaminen veisi ainakin
päivän.
Karhu nyljettiin ja sen liha leikeltiin ohuiksi viipaleiksi -- tätä
menettelyä näet käytetään, kun halutaan säilyttää karhunlihaa
suolaamatta. On tapana vain kuivata liha auringossa ripustamalla se
seipäisiin tai nuorille kuumaan auringonpaisteeseen. Näin se kuivuu
riittävästi kolmessa päivässä, eikä sen pilaantumista tarvitse enää
pelätä. Pojat eivät kuitenkaan halunneet viipyä niin montaa päivää ja
valitsivat siksi toisen valmistustavan. He kärvensivät lihan tulella.
Maahan kaivettiin matala kuoppa ja sen poikki asetettiin vierekkäin
tuoreita vesoja. Kuoppaan heitettiin hehkuvia hiiliä ja kekäleitä,
joista lähti melkoinen kuumuus. Vesojen päälle asetettiin ohuita
lihanviipaleita ikään kuin halstarille, jotta ne kuivuisivat ja samalla
hiukan käristyisivät. Tällä tavoin valmistettu liha säilyy
kuukausimääriä, ja intiaanit ja metsästäjät käyttävät tavallisesti tätä
keinoa, milloin heillä ei ole aikaa paahtaa lihaa auringossa.
Lihojen kuivuessa Basil sulatti jonkin verran ihraa kattilassa, mikä
heillä onneksi vielä oli jäljellä. Tällä rasvalla, joka oli oikeata
karhuntalia hän voiteli Jeanette-paran jalat jotka javalien terävät
hampaat olivat nylkeneet melkein paljaiksi. Se oli kärsinyt niistä
tähän asti, mutta karhuntalilla siveleminen näkyi tuottavan sille
suurta lievitystä.