Seuraavana aamuna he olivat liikkeellä aikaisin ja syötyään
kalkkunakukon jäännökset ratsastivat samaa tietä takaisin. He eivät
panneet koiraa oppaakseen, koska jäljet olivat jo vanhentuneet ja he
pelkäsivät, että Marengo tarkasta vainustaan huolimatta eksyisi niillä.
He luottivat siihen, että löytäisivät tien omin silmin ja tekemiensä
merkkien avulla. Matka sujui hitaasti ja heidän täytyi usein pysähtyä,
mutta he kulkivat varmoina, ja se oli heille sitäkin mieluisempaa,
koska he tiesivät, kuinka tärkeätä oli päästä takaisin Jeanetten luo.
Teltta kaikkine muonavarastoineen ja työkaluineen oli siellä. He olivat
reippaalla tuulella, niin kuin vaarallisesta seikkailusta suoriutuneet
ihmiset tavallisesti ovat, ja laskivat leikkiä ratsastaessaan
eteenpäin. Lucien oli paidatta, sillä Marengo oli repinyt sen, ja se
oli nyt ryvetty, märkä ja kelvoton. Tämä antoi Francisille aiheen
moniin kompiin. Jeanettenkin he tulivat maininneeksi, koska Lucien nyt
muisti sitoneensa sen pään vain puoli metriä puunrungosta, joten se
tietenkin oli kaiken aikaa ollut maistamatta suupalaakaan. Sitä paitsi
oli kuorma jätetty kiireessä sen selkään, ja se seikka ei suinkaan
parantaisi sen mielentilaa.
Päivä oli ehtinyt jo melkein puoliväliin, kun he saivat tamman
näkyviinsä.
-- Hei! huudahti Francis, joka ensiksi näki vilahduksen muulista
puuryhmän takaa. -- Mitä siellä on tekeillä?
Kaikki kolme pysähtyivät ja tuijottivat lakeuden yli ällistyneinä, eikä
ihmekään, sillä näky olisi kummastuttanut ketä tahansa. Jeanette siellä
kyllä oli, mutta mitä omituisimmissa asennoissa. Sen kantapäät lensivät
ilmassa, milloin kohosivat etu-, milloin takajalat, mutta se ei
tapahtunut yksin ottein, vaan alituisin nopein potkuin. Joskus kaikki
neljä koipea ponnahtivat ylös, yhtaikaa, ja teltan valkoinen irralleen
päässyt purjekangas läpätti ylös alas muulin jalkojen kohotessa ja
laskiessa.
Pojat katselivat hetkisen uteliaina, jopa pelkoakin tuntien. -- Ne
saattavat olla intiaaneja, he tuumivat.
-- Ei, sanoi Basil, -- susia ne ovat... tamman kimppuun on hyökännyt
susia! Kiireesti pelastamaan sitä!
Kaikki kolme kannustivat hevosensa laukkaan ja saapuivat pian muutaman
sadan metrin päähän. Nyt he kykenivät erottamaan tantereen muulin
jalkojen vieressä, mutta siinä ei vilissyt susia, vaan aivan erilaisia
eläimiä. Niiden kallo oli sianpään muotoinen, ruumis pieni ja tumma, ja
niillä oli pitkä, terävä kärsä. Hännän asemesta niillä oli vain
pallomainen töppö, ja suipponeva turpa avautuivat pitkäksi valkoisilla,
kauaksi näkyvillä torahampailla varustetuksi leukapariksi.
-- Javaleja! huusi Lucien. Vaikka poika ei koskaan ollut nähnyt tätä
eläintä, hän tunsi ne lukemistaan ja kuulemistaan kuvauksista. Ne
olivat todellakin javaleja -- meksikolaisia villisikoja.
Kaikki kolme olivat pysähdyttäneet ratsunsa heti kun näkivät, että
eläimet eivät olleet susia. Pitkää aikaa he eivät kuitenkaan
viivytelleet, sillä Jeanette oli vaarassa. Se potki yhä ja vinkui kuin
kissa. Javalit taas, vaikka monet niistä olivat tuupertuneet muulin
kavioiden iskuista, hyökkäilivät kimeästi röhkien sen jalkoihin,
milloin muulin jalat hetkeksikään viipyivät maassa. Niitä oli toista
sataa sen kintereillä. Maa oli kirjaimellisesti peitetty niiden
tummilla hahmoilla, jotka toisiaan tuuppien hyppivät näppärästi
ympäriinsä.
Jäämättä ajattelemaan vaaraa Basil syöksyi eläinten keskelle Francisin
ja Lucienin seuraamana. Onneksi he olivat ratsain, muutoin eivät he
olisi selviytyneet siitä joukosta. Kaikki kolme ampuivat päästyään
lähelle. He luulivat, että tämä olisi hajoittanut lauman, mutta
huomasivat pian erehdyksensä, sillä vaikka jokainen heistä kaatoi
uhrinsa, ei siitä ollut mitään apua, ja seuraavassa silmänräpäyksessä
kaikki kolme hevosta hyppelivät ympäriinsä, ponnahdellen ylös yhtä
hurjasti kuin Jeanette. Javalit saarsivat heidät kimakasti röhkien,
puskivat torahampaansa hevosten sääriin ja hyppivät melkein kyllin
korkealle tavoittaakseen ratsastajia. Jos joku heistä olisi suistunut
satulasta sillä hetkellä, hänen kohtalonsa olisi ollut selvä. Mutta he
pysyttelivät ratsujensa selässä, vaikkeivät kyenneetkään lataamaan
pyssyjään uudestaan. Marengo, joka oli vanha teksasilaiskoira, oli
nähnyt javaleja ennenkin ja väistettyään viisaasti aavikolle seisoi
siellä temmellyksen katselijana. Pojat huomasivat pian, ettei
hyödyttänyt pitää puoliaan, ja valmistautuivat peräytymään. Basil
pakotti hevosensa puun luo ja leikkasi metsästyspuukollaan Jeanetten
kiinnityshihnan poikki. Sitten hän huusi veljilleen, että nämä
seuraisivat ja karahdutti täyttä laukkaa ruohikkoa pitkin.
Tuskin koskaan muuli on ollut enemmän iloissaan irtipääsystään kuin
tamma Jeanette, eikä mikään muuli ole kyllä ripeämmin käyttänyt
koipiaan kuin se tällä kertaa. Se laukkasi aavikon yli kuin olisi itse
piru ollut sen kintereillä. Mutta ellei pirua ollutkaan, niin javalit
olivat, sillä koko parvi, monia kymmeniä röhkiviä ja kiljuvia eläimiä,
kiirehti perässä.
Hevoset jättivät ne helposti jälkeensä. Samaten Marengo -- mutta
Jeanette oli yhä vaarassa. Se oli lähes kaksi päivää ollut ruoatta ja
juomatta ja oli siksi heikossa kunnossa. Sen sääriäkin olivat
villisikojen torahampaat pahoin raadelleet. Sitä paitsi teltta oli
päässyt irti ja sen toinen maassa laahaava puolisko ehkäisi melkoisesti
muulin pakoa. Tämä seikka sen kuitenkin lopuksi pelasti, sillä kun
javalit saavuttivat tamman, ne tarttuivat leuoillaan riippuvaan
kankaaseen ja riuhtaisivat sen kuormasta. Se putosi peitteen tavoin
levälleen ruohikolle, ja muulin kintereille päässyt lauma luuli sitä
todelliseksi vihollisekseen ja alkoi tallata sitä sorkillaan ja repiä
hampaillaan.
Tämä antoi Jeanettelle aikaa, eikä se ollut hidas käyttämään sitä
hyväkseen. Kuorman kevennyttyä se karahti nopeaan neliin, saavuttaen
pian hevoset, ja koko joukkue riensi yhä eteenpäin, kunnes javalit
olivat jääneet monen kilometrin päähän. Sitten he pysähtyivät aikoen
leiriytyä, sillä muut eläimet olivat väsyneitä, ja Jeanette kykeni
tuskin liikkumaan. Leirin laittaminen oli nyt melkoisesti
yksinkertaisempaa, olivathan he menettäneet sekä telttansa että useita
tarvekalujaan.
Mikä oli saanut javalit hyökkäämään muulin kimppuun? Tämä oli
seikkailijain keskustelun aiheena niin pian kuin he olivat
kunnollisesti toipuneet hurjasta ratsastuksestaan. He tiesivät että
nämä eläimet ryhtyivät harvoin tällaiseen päällekarkaukseen, ellei
niitä ärsytetty. Mutta ehkä Jeanette oli ärsyttänyt niitä jollakin
tavoin. Epäilemättä ne olivat samoilleet ruoan etsinnässä ja keksineet
kalkkunat, jotka Lucien ja Basil kiireessään olivat jättäneet maahan.
Villisiat eivät ole nirsoja. Ne syövät kalaa, nisäkkäiden ja lintujen
lihaa, käärmeitä ja kasviksia, ja löydettyään kalkkunaparin ne olivat
alkaneet ahmia niitä. Tällöin ne olivat joutuneet Jeanetten kavioiden
ulottuville, ja kun muuli sattui olemaan äreällä päällä, se oli
luultavasti kohottanut koipensa ja potkaissut jonkun niistä nurin ja
tämä teko tietysti oli kiihoittanut koko parven yleiseen hyökkäykseen.
Oli onni Jeanettelle, että sen isännät saapuivat näinkin hyvään aikaan,
muutoin sen vanhat kylkiluut olisivat pian narskuneet raivostuneiden
eläinten torahampaissa.
Javalit eli myskisiat, kuten luonnontutkijat niitä tavallisesti
nimittävät, eivät yleensä tee pahaa ja hätyyttämättä ne harvoin
hyökkäävät ihmisen kimppuun. Mutta jos niitä ärsytetään, jos jotakin
joukosta haavoitetaan tai niiden olopaikkaankin tunkeudutaan, ne käyvät
sekä vihaisiksi että vaarallisiksi. Vaikka ne ovat pienikasvuisia, on
niillä tavaton rohkeus, ja niiden voimakkaat leuat ja isot torahampaat
tekevät ne pelottaviksi hyökkääjiksi. Kuten kaikki sian sukuun kuuluvat
eläimet, näyttävät nekin raivostuneina olevan täysin tiedottomia
vaarasta, ja javalilauma taistelee usein vihollista vastaan, kunnes
jokainen niistä on kaatunut. Monesti sattuu, että javalit ajavat
meksikolaisen metsästäjän puuhun ja pakottavat hänet kyyhöttämään
korkealla oksalla tuntikaupalla joskus jopa vuorokausia, ennen kuin hän
piirittäjiensä poistuttua voi turvallisesti laskeutua maahan.