He ratsastivat suoraan sinne, mistä olivat lähteneet ajamaan
kalkkunoita. Francis oli kääntynyt vasemmalle, mutta samalle suunnalle
johtivat monet muutkin hevosten jäljet.
-- Kuten sinulle sanoin, huomautti Basil, -- emme olisi mitenkään
voineet seurata hänen kulkuaan jälkiä tarkastamalla. Täälläkään emme
ole niistä varmat. Nuo lienevät sentään hänen ratsunsa polkemat, koska
ne ovat muita vereksemmät. Yritetään niitä. Marengo!
-- Maltahan, keskeytti Lucien. -- Tuolla näin Francisin viimeiseksi.
Näin vilahduksen hänestä, kun hän kääntyi tuon puuryhmän taakse.
-- Sepä oivallista! Ehkä hänen jälkensä erottuvat siellä muista.
Eteenpäin!
He ratsastivat satakunta askelta ja saapuivat Lucienin osoittaman
metsikön kärkeen.
-- Olet oikeassa! huudahti Basil. -- Hän on kulkenut tästä.
Basil astui alas heittäen ohjaksensa Lucienille. Hän polvistui ruoholle
ja tarkasteli kavionjälkiä mitä huolellisimmin.
-- No niin! hän mutisi noustessaan jälleen jaloilleen. -- Tunnen sinut
tuhansien joukosta.
-- Valmistaudu huimaan ratsastukseen, hän jatkoi kääntyen Lucienin
puoleen. -- Koira johtaa meitä hevostemme laukatessa. Marengo!
Koira juoksi paikalle, missä Basil oli kumartuneena jälkien yli.
Basililla oli punainen esine käsivarsillaan. Se oli Francisin huopa,
jonka tämä oli irroittanut hevosensa selästä ja paiskannut maahan ajoon
lähtiessään. Koira haisteli huopaa päästäen samalla heikon ulinan ja
katsoen ymmärtäväisesti isäntänsä kasvoihin. Se näkyi käsittävän, mitä
siltä odotettiin.
Basil heitti nyt huovan oman satulansa yli, kumartui jälleen, veti
sormiaan ruohoa pitkin ja liikuttamalla kättään viittasi Marengoa
seuraamaan sen suuntaan. Kerran haukahtaen koira painoi kuononsa maahan
ja riensi eteenpäin jälkiä pitkin.
Basil hypähti satulaan ja tarttuen ohjaksiin huusi veljelleen:
-- Tule, Lucien, emme saa päästää koiraa silmistämme, vaikka hevosemme
kaatuisivat kuolleina tielle! Kaikki riippuu siitä, että säilytämme sen
näkyvissämme.
Molemmat kannustivat hevosiansa ja kiitivät eteenpäin täyttä laukkaa.
-- Meidän täytyy osata löytää tiemme takaisin, -- sanoi Basil hilliten
ratsuaan heidän kulkiessaan erään metsikön sivuitse. -- Emme saa itse
joutua eksyksiin, -- ja näin sanoessaan hän murskasi oksan puusta sen
taittuneen pään jäädessä heilumaan riipuksissa. Sitten hän kannusti
hevosensa uuteen vauhtiin.
Koira juoksi suoraviivaisesti melkein kaksi kilometriä. Se oli
kalkkunan ensimmäinen lentomatka. Sitten sen suunta muuttui, vaikkei
paljon, ja näin kuljettiin kilometrin verran suoraan kuten äsken.
-- Toinen lento, huomautti Basil veljelleen molempien ratsastaessa
vinhaa vauhtia, milloin tarkaten koiraa levottomina, milloin pysähtyen
silmänräpäykseksi jonkin näkyvämmän puun luo merkitäkseen tiensä
taittamalla siitä oksan.
Vihdoin koira juoksi viidakkoon.
-- Ahaa! huudahti Basil, -- Francis on tappanut kalkkunansa siellä! Ei,
hän jatkoi, kun koira suhahti jälleen ulos tiehiköstä kiitäen aavalle
kentälle, -- ei! Lintu on etsinyt suojaa, mutta poika on löytänyt sen
piilostaan ja se on paennut kauemmaksi.
Marengo opasti heitä nyt muutamia satoja askeleita suoraan, mutta
sitten se äkkiä alkoi tehdä mutkia ja juosta kiemuroissa pitkin
aavikkoa.
-- Pysähdytä hevosesi, Lucien, pysähdytä! huusi Basil kiristäessään
oman ratsunsa suitsia. -- Tiedän, mitä tuo merkitsee. Älä ratsasta
jäljissä... saat koiran sekaannuksiin. Jätä se rauhaan.
Muutaman sekuntin päästä koira pysähtyi, ulvahti ja näytti kuonollaan
viskelevän tummaa esinettä ruohikolla. Basil ja Lucien olivat
pysähtyneet melkoisen matkan päähän, mutta saattoivat silti erottaa,
että se oli löytänyt joitain irtonaisia sulkia.
-- Epäilemättä paikka, missä Francis on tappanut kalkkunan, mutisi
Basil. -- Jos Marengo vain voi löytää jäljet, joita pitkin hän ratsasti
pois, niin kaikki käy hyvin, mutta... kas... kas! Se lähti jälleen
juoksemaan!
Basil ja Lucien tarkkailivat nyt pamppailevin sydämin. He tiesivät,
että ratkaiseva käänne oli käsissä. Jos Marengo, kuten Basil sanoi,
voisi löytää Francisin poispäin johtavat jäljet, voisi se melkein
varmasti seurata niitä. Molemmat veljet luottivat tähän tietäen koiran
kyvyt. Ratkaisu oli nyt edessä ja molemmista tuntui sillä hetkellä kuin
heidän veljensä henki riippuisi sen onnistumisesta. Ei siis ihme, että
he tarkkasivat koiran jokaista liikettä hengitystä pidätellen
istuessaan hievahtamatta ja äänettöminä satulassaan.
Koira juoksi tuokion päästä pois siltä kohdalta, missä höyhenet olivat,
ja sen nähtiin jälleen mutkittelevan ja kiertelevän kedolla. Se ei
kulkenut vapaasti. Ilmeisesti nuo monet toisiaan lähenevät ja toistensa
yli kulkevat jäljet sekoittivat sitä. Se palasi kalkkunan surmapaikalle
ja pysähtyi siihen ulvahtaen pettymyksestä.
Basililta ja hänen veljeltään pääsi yhtaikaa epätoivoa ilmaiseva
huudahdus. He tiesivät, että tuo ulvahdus oli paha enne, mutta
kumpikaan ei puhunut.
Koira juoksi pois vielä kerran ja kääntyi ja kaarteli aavikolla, kuten
ennenkin.
-- Hyvä Jumala, huudahti Basil tuskissaan, -- se palaa vanhoille
jäljille!
Tämä oli liiankin totta, sillä seuraavassa silmänräpäyksessä koira,
palaten jälkiä pitkin, hypätä ponnahti heidän hevostensa jalkoihin.
Sitten se pysähtyi, kohotti päänsä ja ulvahti jälleen epätoivoisesti.
Basil viittasi sitä juoksemaan takaisin. Se syöksähti jälleen aavikolle
ja seurasi vanhaa jälkeä, mutta yhtä huonoilla tuloksilla. Sitten se
joutui hämilleen ja juoksenteli sinne tänne kedolla, nähtävästi aivan
ymmällään. Veljekset katsahtivat kauhistuneina toisiinsa. He olivat
kadottaneet jäljet!
-- Maltahan! Vielä on toivoa, sanoi Basil. -- Voimme löytää ne
tekemällä laajemman kaaren. Pitele hevoseni suitsia, hän jatkoi hypäten
hevosensa selästä.
-- Marengo, hei, Marengo!
Koira totteli käskevällä äänellä lausuttua kehotusta ja juoksi
isäntänsä jalkojen juureen. Basil käski Lucienin seurata hevosten
kanssa ja harppasi aavikolle.
Hän käveli verkalleen etukumarassa ja tarkaten huolellisesti maata. Hän
asteli säännöttömän laajaläpimittaisen ympyrän kehää pysytellen niiden
kiemuroiden ulkopuolella, jotka Francis oli tehnyt viimeisessä
ponnistuksessaan väsyneen linnun tavoittamisessa ja jotka olivat
saaneet koiran ymmälle. Hän kulki useampien eri tahoille johtavien
hevosenjälkien ohi ja poikki. Kaikkia näitä hän tarkasteli, mutta
mitkään eivät häntä tyydyttäneet. Tällä tavoin hän oli tehnyt parin
kilometrin kaaren, kun hänen silmäänsä osuivat jäljet, jotka näyttivät
muita vereksemmiltä. Hän hypähti eteenpäin kumartuen niiden yli
riemuhuudoin, sillä hän tunsi ne Francisin mustangin polkemiksi. Hän
erotti ne merkistä, jonka oli huomannut silloin, kun koira ensiksi oli
osunut jäljille -- toisen etujalan kaviosta oli näet lohjennut pieni
palanen. Mutta Marengo ei tarvinnut tätä merkkiä. Se vainusi jäljet
heti ja alkoi taas kuono maassa kiitää aavikkoa pitkin.
Basil hyppäsi satulaansa ja viitaten veljeään seuraamaan antoi
hevosensa laukata aivan koiran kintereillä.
Jäljet eivät vieneet kohtisuoraan. Paikoin ne kulkivat suoraviivaisesti
muutamia satoja metrejä, kääntyen sitten äkkiä milloin oikealle,
milloin vasemmalle ja mutkitellen murtoviivan tavoin. Joskus ne
kiertyivät kehäksi ja parissa kohtaa leikkasivat omaa uraansa. Näissä
risteyksissä koira kerran pari oli vähällä jälleen ällistyä.
He tiesivät hyvin, miksi jäljet kiertelivät sinne tänne. Francis-parka
oli samoillut umpimähkään, tietämättä minne mennä.
Vielä kerran jäljet johtivat suoraan hyvinkin neljän kilometrin matkan.
Tässä Francis näkyi päättäväisesti ratsastaneen suoraan eteenpäin,
mutta, kuten Basil huomautti, hän oli kaiken aikaa matkannut selkä
leiriin päin! Tämän tieosuuden, jolla jäljet olivat tuoreet, koira
juoksi ripeästi, pakottaen ratsastajat ripeään laukkaan. Jonkin matkan
päässä suunta jälleen kääntyi oikealle ja länteen päin.
Kun veljet katsahtivat tälle ilmansuunnalle, heidän huomionsa kiintyi
taivaanrantaan. Aurinko oli menemässä mailleen!
Heidät valtasi uusi pelontunne. He tiesivät, että näillä korkeilla
eteläisillä ylätasangoilla ei ollut mitään hämärän aikaa tai sellaista
oli vain nimeksi. Jos sattuisi tulemaan pimeä ilta, miten he voisivat
seurata juoksevaa koiraa? Se saattaisi kylläkin pysyä jäljillä ja
löytää Francisin, mutta mitä hyötyä siitä olisi, elleivät he olisi
mukana? Francis saisi vain onnettomuustoverin, mutta ei mitään merkkiä,
minkä avulla hän voisi löytää heidät tai he hänet.
Aurinko laski pian ja hämärän varjot lankesivat ruohikolle. Tuli yhä
pimeämpää, kunnes oli vaikea erottaa aavikolla kiitävän koiran tummaa
hahmoa. Mitä oli tehtävä? Se häipyisi pian heidän silmistään ja
jättäisi heidät oppaatta!
-- Nyt tiedän! huudahti Basil äkkiä, ja kannusti hevosensa Marengon
luo. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän heittäytyi satulastaan ja
tarttuen koiraan pysähdytti sen.
-- Astu alas, Lucien! hän huusi.. -- Tule auttamaan minua. Riisu
paitasi... se on valkoisempi kuin omani.
Puoleksi käsittäen hänen tarkoituksensa Lucien riisui heti puseronsa ja
sitten paitansa, joka oli heikkoraitaista valkaistua puuvillaa ja
näytti hämärässä melkein valkoiselta. Basil tarttui siihen ja repäisi
siitä kiireesti hihat. Sitten hän veti sen koiran päälle ja
pujotettuaan eläimen etujalat hihanrei'istä sitoi kauluksen
hihnanpätkällä lujasti kaulaan ja kietoi liepeet koiran kylkien
ympärille. Tässä asussa Marengo muistutti puettua markkina-apinaa ja
sen voi väreilevässä hämärässä varsin helposti erottaa.
-- Nyt, voimme seurata sitä, vaikka olisi pilkkosen pimeä, huudahti
Basil riemuissaan.
-- Odotahan hetkinen, sanoi Lucien, -- ryhtykäämme kaikkiin
varokeinoihin. On vielä kyllin valoisaa voidakseni kirjoittaa. -- Näin
sanottuaan hän otti esille muistikirjansa ja piirsi:
"_Francis, palaa omia jälkiäsi myöten. Niiden varrelta löydät meidät.
Ellet kykene niitä seuraamaan, anna Marengon opastaa itseäsi_." Hän
repäisi lehden irti ja antoi sen Basilille, joka kiinnitti sen
huolellisesti paitaan.
Marengo päästettiin jälleen vapaaksi ja se alkoi uudelleen juosta
jälkiä pitkin veljesten noustessa taas ratsuilleen seuratakseen sitä.
Onneksi yöstä ei tullut niin pimeä kuin he olivat pelänneet, joten he
erottivat kyllin selvästi valkoisen paidan voidakseen laukassakin
seurata koiraa. Näin he ratsastivat vielä lähes tunnin Basilin yhä
merkitessä tietä heidän suhahtaessaan metsäsaarekkeiden ohi.
Heidän kaartaessaan tuuhean lehdon reunaan, heidän silmiinsä sattui
jotakin kirkasta. Se oli korkeiden puiden siimeksessä loimuava nuotio!
Marengo riensi suoraan sitä kohti. Peläten, että siellä olisi
intiaanileiri, Basil kannusti hevosensa eteenpäin ja astuen alas
satulasta keskeytti koiran juoksun. Pysähdyttiin neuvottelemaan, mitä
olisi parasta tehdä. Silloin tuli roihahti korkeammalle, ja he
erottivat täplikkään esineen sen vierestä. Se oli Francisin mustangi!
Basil ja Lucien astuivat nyt ripeästi nuotion luo ja suureksi ilokseen
näkivät Francisin istumassa tulen vieressä ja pitämässä jotakin nuotion
yllä. Seuraavassa silmänräpäyksessä veljekset heittäytyivät toistensa
kaulaan ja syleilivät toisiaan ilokyynelin!
Francis kertoi pian seikkailunsa. Hän oli tappanut kalkkunansa ja
eksynyt sitten, mutta sen sijaan että olisi palannut omia jälkiään
pitkin kuten Basil oli tehnyt, hän oli samoillut ympäriinsä hämärään
asti, tuon tuostakin luikaten ja laukaisten pyssynsä. Toisinaan hän
menetti rohkeutensa ja ratsasteli pitkiä taipaleita koskematta
suitsiinsa tai ohjaamatta millään tavoin hevostaan. Vihdoin hän astui
väsyneenä alas ratsunsa selästä ja sitoi sen puuhun. Silloin oli jo yö,
ja tuntiessaan kylmää ja nälkää hän rohkeni sytyttää tulen.
Onneksi kalkkunakukko riippui vielä hänen satulansa takana, ja hän oli
juuri kärventänyt sen ja paistoi sitä tulella, kun veljien saapuminen
keskeytti hänet. Nähdessään komean, parhaillaan käristymässä olevan
kalkkunan, Basil ja Lucien tulivat nälkäisiksi kuin susipari, sillä
levottomuudessaan he eivät olleet ajatelleetkaan päivällistä. Paisti
oli pian valmis, ja runsaan illallisen jälkeen, josta Marengo sai
osansa, pojat kytkivät hevosensa ruohikolle, kääriytyivät peitteisiinsä
ja nukahtivat.