-- Eteenpäin! huusi Basil kannustaen hevosensa laukkaan. -- Eteenpäin!
Meillä ei sittenkään ole mikään huono onni. Lihava kalkkuna
päivälliseksi, mitä siitä sanotte! Tulkaa!
-- Maltahan, esteli Lucien, -- miten pääsemme niiden lähelle? Ne ovat
aukealla aavikolla, eikä meillä ole mitään suojaa.
-- Emme sitä tarvitsekaan. Tavoitamme ne ajamalla, niin kuin aioimme
tavoittaa puhvelitkin.
-- Hahaha, nauroi Francis, -- tavoitamme kalkkunan! Sehän lentäisi heti
tiehensä. Mitä joutavia sinä lörpöttelet?
-- Sanonpa sinulle, vastasi Basil, -- ettei se ole mitään lörpöttelyä.
Yritys voi onnistua. Olen usein kuullut sellaisesta pyydystäjiltä.
Kokeillaan nyt itse.
-- Kokeillaan sitten, suostuivat Francis ja Lucien heti, ja kaikki
kolme ratsastivat yhdessä eteenpäin.
Päästyään kyllin lähelle erottaakseen linnut, he näkivät kaksi vanhaa
ukkokalkkunaa ja kanan. Kukot astelivat pöyhistellen, pyrstöt
viuhkanmuotoisesti levitettyinä ja siivet laahaten ruohossa. Tuon
tuostakin ne päästivät äänekkään kotkotuksen, ja niiden asennosta ja
eleistä saattoi huomata niiden olevan kilpakosijoita, jotka luultavasti
yltyisivät tappeluun. Naaras harppaili ruohossa levollisesti, mutta
keimailevasti, ja epäilemättä täysin tietoisena siitä lämpimästä
harrastuksesta, jota se herätti sotaisten urosten rinnassa. Se oli
paljon pienempi kuin ne, eikä sen höyhenpuku ollut läheskään yhtä
loistava. Koiraat näyttivät todellakin hyvin kiiltäviltä ja komeilta,
vetivät vertoja riikinkukkoparille, ja niiden hohtavien selkien
säteillessä auringossa metallin tavoin kimmeltäen pojat ajattelivat,
etteivät koskaan olleet nähneet niin uhkeita lintuja.
Omaan kiistaansa kiintyneinä ne epäilemättä olisivat päästäneet
metsästäjät ampumamatkan päähän. Mutta naaras oli varuillaan, ja
nähdessään poikien lähestyvän se kohotti päänsä ja toitahdutti
äänekkäästi, kiinnittäen toveriensa huomion. Niiden levitetyt pyrstöt
sulkeutuivat silmänräpäyksessä ja painuivat maahan, siivet vetäytyivät
kokoon ja pitkät kaulat kurottautuivat ilmaan. Ne muuttuivat
täydellisesti ja ne seisoivat nyt suorina aavikolla, runsaan
puolentoista metrin korkuisena kukin!
-- Komeita eläimiä! huudahti Lucien.
-- Niin ovat, mutisi Basil. -- Mutta pitkää aikaan ne eivät odottele.
Parasta, että hyökkäämme. Valitse sinä kana, Luce, kun ratsusi on
hitain. Olkaa valmiit. E-teen-päin!
Kaikki kolme kannustivat hevosiaan rynnistäen yhdessä eteenpäin
Marengon johtaessa ajoa. Tuossa tuokiossa he olivat noin sadan metrin
päässä kalkkunoista. Linnut jotka olivat joutuneet näin äkillisen
hyökkäyksen alaisiksi, juoksivat muutamia askeleita ja kohosivat sitten
ilmaan räpsyttäen äänekkäästi siipiänsä. Nopean hyökkäyksen
hätäännyttäminä ne lensivät eri suuntiin. Kukin pojista oli valinnut
sen, jota aikoi ahdistaa, ja vain siihen hän tähtäsi silmillään. Basil
ja Francis seurasivat koiraita, sillä välin kun Lucien ajoi hiljaista
laukkaa kanan perässä.
Marengo otti tietysti osaa ajoon yhtyen Lucienin mukaan, joko sen
mielestä kanassa oli makeampi liha tai sitten se luuli, että se oli
niistä kolmesta helpoimmin saavutettavissa.
Se ei lentänyt kauaksi ennen kuin laskeutui jälleen maahan ja alkoi
juosta kaikin voimin kohti läheisintä metsikköä. Lucien seurasi sitä
Marengon juostessa edessä vähän väliä kimakasti haukahtaen. Astuessaan
viidakkoon Lucien näki koiran seisovan ison tammen juurella. Se oli
ajanut kalkkunan puuhun ja katseli ylöspäin kiiluvin silmin, haukkuen
ja heiluttaen häntäänsä. Lucien ratsasti varovaisesti puun alle ja hän
näki kalkkunan lyyhistyneenä sammalta vasten eräällä sen korkeimmista
oksista. Hän ojensi pyssynsä ja tähtäsi, ja linnun kuultiin pyristellen
pudota ropsahtavan lehvien välitse. Marengo riensi tavoittamaan sitä
maasta, mutta sen isäntä hätisti koiran pois ja otti otuksen, joka
osoittautui kuolleeksi.
Lucien nousi jälleen satulaan ja ratsastaessaan metsästä hän näki
Basilin kaukana aavikolla. Basil ratsasti täyttä neliä, ja
kalkkunakukko juoksi siivet levällään jonkin matkaa hänen edellään
kiitäen kuin kamelikurki! Sekä Basil että kukko hävisivät hänen
näkyvistään jonkin metsäsaarekkeen taakse. Lucien etsi silmillään
Francisia. Poikaa ei näkynyt missään, hän oli ajanut kukkoaan suuntaan,
jossa aavikko oli täplitetty tiuhemmin metsiköillä. Ajatellen, ettei
hyödyttäisi seurata kumpaakaan Lucien ratsasti takaisin metsään
Jeanetten luo. Siellä hän istahti odottamaan veljiensä palaamista.
Basilin ajo osoittautui pitemmäksi kuin hän oli otaksunut. Hän oli
valinnut osalleen suurimman ja epäilemättä voimakkaimman ja sitkeimmän.
Ensi lennolla hänen kukkonsa pyyhkäisi suoraan melkein kaksi kilometriä
ja laskeuduttuaan maahan kiiti kuin pelästynyt kissa. Basil ei
menettänyt rohkeuttaan, vaan kannusti hevostaan ja alkoi pian päästä
lähemmäksi. Kalkkuna pyrähti jälleen ilmaan, lentäen vielä kilometrin
verran ennen kuin laskeutui. Taaskin Basil karahdutti ratsunsa täyteen
neliin, ja vielä kerran vanha kalkkunakukko kohosi lentoon, mutta
laskeutui tällä kertaa jo sadan metrin päähän lähtökohdastaan. Basil
saavutti sen pian nopealla ratsullaan, eikä kukko kyennyt enää
lentämään. Juosta se kuitenkin jaksoi aika vauhtia, ja milloin
aavikolla sattui ylämäkeä, se kiiti nopeammin kuin hevonen. Alamäessä
hevonen pääsi voitolle, ja näin sitä mentiin, kunnes lintu alkoi
kaarrella ja kierrellä osoittaen kaikkia väsymyksen merkkejä. Hevonen
juoksi useita kertoja sen ohitse kalkkunan poiketessa sivulle tai
kääntyessä taaksepäin.
Ajoa jatkui melkoisen kauan. Vihdoin lintu uupui kokonaan ja kyyristyen
maahan työnsi päänsä ja pitkän kaulansa ruohonkorsiin, kuin
kamelikurki, luullen näin olevansa kätkettynä vainoojaltaan. Basil
pysäytti hevosensa, ojensi pitkän kiväärinsä, ja seuraavassa
silmänräpäyksessä luoti lävisti kalkkunan kaataen sen kuoliaana
ruohikkoon.
Basil astui alas ja siepaten kukon sitoi sen koivista satulansa
takareunaan. Tämä kysyi Basilin kaikki voimat, sillä lintu oli suurinta
lajia -- parinkymmenen kilon painoinen.
Heti sidottuaan otuksen Basil hyppäsi takaisin satulaan ja alkoi
ratsastaa... mihin? Niin, se oli kysymys, jonka hän teki itselleen
ennen kuin hänen hevosensa oli kulkenut montaakaan metriä. Mihin hän
oli menossa? Yhtäkkiä hänen mieleensä juolahti ajatus, että hän oli
eksynyt! Metsikköjä näkyi joka suunnalla. Ne olivat aivan toistensa
kaltaisia, tai jos niissä olikin erilaisuutta, hän ei ollut pannut sitä
merkille hurjassa vauhdissaan. Hänellä ei ollut aavistustakaan
ilmansuunnasta josta oli tullut, eikä hän siis tiennyt, minnepäin oli
mentävä. Hän näki ja tunsi olevansa eksyksissä!
Nuori lukijani, et voi kuvitella ajatuksia, jotka valtaavat preerialle
eksyneen. Sellainen tilanne on ennenkin kauhistuttanut mitä rohkeimpia
sydämiä. Vahvat miehet ovat vavisseet tuntiessansa olevansa yksinään
erämaassa, ja syystä kyllä, sillä he tiesivät, että sen seurauksena
usein on ollut kuolema. Haaksirikkoutunut merimies avoimessa veneessään
on tuskin pahemmassa hädässä kuin ruohoaavikkojen ulapalle eksynyt
vaeltaja ja monet ovat sellaisissa olosuhteissa tulleet hulluiksi.
Tästä voimme aavistaa nuoren Basilin tunteet.
Olen jo sanonut, että hän oli kylmäverinen ja rohkea poika. Sellainen
hän oli ja sellaiseksi hän osoittautui nytkin. Hän ei menettänyt
malttiaan. Hän hillitsi hevostansa ja katseli ruohikkoa valppain
silmin. Siitä ei ollut mitään apua. Hän ei nähnyt mitään, mitä olisi
voinut käyttää johtolankana opastamassa paikalle, jossa hän oli eronnut
veljistään. Hän huusi kovaa, mutta siihen ei vastannut kaiku eikä
ihmisääni. Hän laukaisi pyssynsä ja kuunteli ajatellen, että Lucien tai
Francis vastaisivat samanlaisella merkillä, mutta hänen korvansa ei
saanut mitään vastausta. Hän panosti kiväärinsä uudestaan ja istui
hetkisen satulassaan ajatuksiinsa vaipuneena.
-- Ahaa, nyt tiedän! hän huudahti nousten jalustimillaan. -- Kuinka
olinkaan niin typerä? Musta Haukka, emme vielä ole hukassa!
Basil ei ollut turhaan metsästänyt koko ikäänsä, ja vaikka hänellä oli
vain vähän kokemusta ruohoaavikolta, tulivat hänen eräretkillä
hankkimansa tiedot nyt hyvään tarpeeseen. Ajatus, joka oli niin äkkiä
juolahtanut hänen päähänsä, oli hyvä ajatus ja ainoa, joka varmaan
voisi hänet pelastaa. Hän oli päättänyt palata omia jälkiään.
Hän käänsi hevosensa ja ratsasti hiljalleen eteenpäin silmät maahan
luotuina. Kamara oli lujaa, eivätkä kavionjäljet olleet painuneet
syvälle, mutta Basililla oli metsästäjän silmä, joka kykeni seuraamaan
kauriinkin reittiä. Muutamissa minuuteissa hän saapui paikalle, missä
oli tappanut kalkkunan. Verinen ruoho ja höyhenet varmensivat hänet
siitä. Hän pysähtyi hetkiseksi määrätäkseen suunnan, mistä oli tätä
paikkaa lähestynyt. Hän sai sen vihdoin tyydyttävästi selville ja
palasi verkalleen ratsastaen omia jälkiään pitkin.
Hänen kuljettuaan muutamia hevosenmittoja, jäljet kääntyivät. Basil
seurasi mutkaa ja tuli takaisin melkein samalle paikalle. Uusi
samanlainen mutka ja vielä toinen ja kolmaskin, ja kaikki nämä
kiertelyt sadan metrin sisällä siitä paikasta, missä lintu oli ammuttu.
Jokaista mutkaa nuori metsästäjä seurasi mitä suurimmalla huolella ja
tarkkuudella. Tässä hän osoitti arvostelukykyä ja metsästäjänvaistoa,
sillä jos hän olisi käynyt kärsimättömäksi ja oikaissut laajemmassa
kaaressa etsimään jälkiä tuonnempaa, hän olisi voinut sattua hevosen
äskeisille polkemille ja joutua siten täydelliseen sokkeloon.
Jonkin ajan perästä hänen kiertämänsä kehät laajenivat ja vihdoin hän
suureksi ilokseen huomasi kulkevansa eteenpäin suorassa viivassa. Hänen
polkuaan leikkasivat monet hevosenjäljet, monet niistä yhtä vereksiä
kuin hänen omansa. Nämä eivät saattaneet häntä ymmälleen. Ne olivat
villihevosten polkemia, ja vaikka Musta Haukka oli kengittämätön kuten
nekin, ratsastaja tunsi sen kavion jäljen yhtä hyvin kuin oman
kiväärinsä. Arabialaisen jäljet olivat paljon leveämmät kuin
villihevosten.
Seurattuaan latua taaksepäin melkein tunnin ajan silmät maahan luotuina
hänet äkkiä havahdutti ääni, joka kutsui häntä nimeltä. Hän katsahti
ylös ja näki Lucienin metsän reunassa. Riemuhuudoin hän kannusti
hevostansa ja ratsasti eteenpäin. Mutta hänen päästessään lähemmäksi
hänen ilontunteeseensa sekaantui tuskallista pelkoa. Siinä oli Lucien,
siinä olivat Jeanette ja Marengo, mutta missä Francis saattoi olla?
-- Missä Francis on? kysyi Lucien, kun Basil ratsasti hänen luokseen.
Basil kykeni tuskin puhumaan, hän oli niin järkyttynyt.
-- No Lucien, hän vihdoin änkytti, -- eikö Francis ole palannut?
-- Ei, vastasi Lucien, -- luulin, että hän oli sinun kanssasi ja että
tulisitte yhdessä takaisin. Olen ihmetellyt, mikä teitä on saattanut
viivyttää niin kauan.
-- Hyvä Jumala, hän on poissa! huudahti Basil. -- Lucien, Lucien,
Francis on poissa!
-- Poissa! Mitä tarkoitat? kysyi Francis, uskoen puolittain, että
intiaanit tai jokin petoeläin oli hyökännyt pojan kimppuun. -- Onko
hänelle tapahtunut jotakin? Puhu, Basil!
-- Ei, ei! vastasi Basil. -- Hän on eksynyt ruohoaavikolle! Voi,
Lucien, et tiedä, mitä se merkitsee... se on kauheata. Olin itse
eksyksissä. Löysin sentään takaisin. Mutta Francis, pieni
Francis-rukka! Hänen suhteensa ei ole mitään toivoa, hän on hukassa...
hukassa!
-- Mutta etkö ole nähnyt häntä sen jälkeen, kun me kolme erosimme?
kysyi Lucien epätoivoissaan.
-- Ei, en eromme jälkeen. Olin itse eksyksissä ja olen koko tämän ajan
etsinyt tietä. Minun onnistui palata omia jälkiäni pitkin, muutoin
olisit minua tuskin enää nähnyt. Voi Francis, Francis-veli, kuinka
hänen käykään?
Lucien yhtyi nyt veljensä pelkoon ja epätoivoon. Tähän asti hän oli
ollut siinä käsityksessä, että veljet olivat sattuneet yhteen ja jokin
oli viivyttänyt heitä -- kenties jalustinhihna oli katkennut, vyö
repeytynyt poikki tai muuta sentapaista, -- ja hän oli juuri käymässä
levottomaksi, kun sai Basilin näkyviinsä. Hän ei tiennyt, miltä
eksyminen tuntui, mutta Basilin hurjat epätoivoiset selitykset saivat
hänet aavistamaan sen ja hän älysi varsin hyvin, miten vaaralliseen
tilaan Francis oli joutunut. Nyt ei ollut kuitenkaan aikaa antautua
murheen valtaan. Hän näki Basilin olevan puolittain herpaantuneena,
sitäkin enemmän kun tämä piti itseään syypäänä onnettomuuteen. Basilhan
oli kehottanut heitä kalkkunajahtiin ja pannut leikin alkuun.
Antamatta epätoivon masentaa itseänsä molemmat tunsivat, että heidän
oli ryhdyttävä johonkin kadonneen veljen löytämiseksi.
-- Mitä on tehtävä? sanoi Lucien.
Basil muuttui jälleen entiselleen. Toivo Francisin pelastamisesta
palautti hänen tavallisen tarmonsa ja rohkeutensa.
-- Onko parasta, että jäämme tänne? kysyi Lucien tietäen, että hänen
veljensä terävä arvostelukyky auttaisi tätä valitsemaan parhaan
suunnitelman.
-- Ei, vastasi Basil, -- se ei hyödytä mitään. Minä kykenin löytämään
tieni takaisin vain hevoseni jälkien avulla. Francis ei tule sitä
ajatelleeksi, ja vaikka hän ajattelisikin, hänen hevosensa on mustangi,
jonka toverien jälkiä ruohoaavikolla kulkee ristiin rastiin. Ei, ei,
hän ei palaa koskaan luoksemme, ellei sattuma häntä tuo, ja siinä on
tuhat mahdollisuutta yhtä vastaan. Ei, meidän täytyy lähteä etsimään
häntä, meidän täytyy päästä hänen jäljilleen, ja pelkään, että niitä on
mahdoton keksiä niin monien muiden jälkien joukosta. Ennen kuin
lähdemme tästä paikasta, -- jatkoi Basil, -- yrittäkäämme jokaista
keinoa, mikä meillä vielä on. Onko pyssysi panostettu?
-- On, vastasi Lucien.
-- Laukaise se sitten sekunti, pari sen jälkeen kun minä olen ampunut.
Ensimmäinen laukaus voi kiinnittää hänen huomionsa toiseen.
Basil kohotti aseensa ja ampui ilmaan. Muutaman silmänräpäyksen jälkeen
myöskin Lucien laukaisi, ja molemmat kuuntelivat rajusti pamppailevin
sydämin.
He odottivat viisi minuuttia tai kauemminkin, jotta Francis saisi aikaa
panostaa pyssynsä, jos se oli tyhjä. Mitään vastausta ei kuulunut.
Veljekset panostivat kiväärinsä uudelleen tällä kertaa pelkällä
ruudilla, käyttäen runsaasti ruutia ja sulloen sen tiukkaan, jotta
pamaukset kuuluisivat voimakkaampina. Sitten he laukaisivat kuten
äsken. Sama tulos. -- Heidän merkkiinsä ei kuulunut mitään vastausta.
-- Se osoittaa, että hän on hyvin kaukana, virkkoi Lucien, -- sillä
äänet kaikuvat tällä seudulla pitkän matkan päähän.
-- Koettakaamme savua, ehdotti Basil laskien kiväärin kädestään. --
Kerää risuja, Luce, sillä välin kun minä tuikkaan tulen lehtiin.
Basil poimi tukon helposti palavia roskia ja vietyään sen avoimelle
paikalle haravoi kokoon kasan kuivia lehtiä ja ruohoa ja sytytti ne.
Sillä välin Lucien keräsi sylyksen oksia ja lisäsi ne pinoon. Niiden
päälle heitettiin vielä tuoreita lehviä ja puista taitettuja oksia.
Kaikkein ylimmäiseksi lisättiin useita kahmalollisia espanjansammalta,
jota riippui runsaasti tammista. Sakea, sininen savu nousi pian
korkealle taivaalle, ja veljekset tähystelivät tutkivin silmin
ruohoaavikkoa kaikkiin suuntiin.
-- Hänen täytyy olla kaukana, ellei hän näe tätä, huomautti Lucien. --
Mielestäni sen pitäisi näkyä kymmenen kilometrin päähän.
-- Vähintään niin kauaksi, vastasi Basil, -- mutta pianhan hän on niin
etäälle joutunut. Kalkkunan ajossa hän on voinut etääntyä melkoisen
matkan päähän, ja huomattuaan itsensä eksyneeksi hän on helposti
nelistänyt lopun.
-- Ellei hän ole ratsastanut takaisinpäin omien jälkiensä suuntaan,
kuten sinä, huomautti Lucien.
-- Ei, se ei ole luultavaa. Pienen Francis-paran päähän se ei
juolahtaisi, hänellä ei ole siihen kyllin kokemusta, ja toivon melkein,
ettei hän ole sitä yrittänytkään.
-- Miksi sitä toivot? kysyi Lucien.
-- Siksi, että meidän on helpompi erottaa hänen jälkensä, jos hän on
ratsastanut suoraan eteenpäin.
-- Totta kyllä, myönsi Lucien, ja molemmat olivat jälleen vaiti ja
tähyilivät ruohikon aukeamia levottomin silmin.
He seisoivat näin melkoisen ajan, mutta vihdoin he kääntyivät toisiinsa
päin kasvoillaan pettynyt ja murheellinen ilme.
-- Hän ei tule, virkkoi Lucien murheellisesti.
-- Ei, hän olisi saapunut jo kauan sitten. Hän olisi varmaan ajanut
täyttä neliä, jos olisi keksinyt savun. Meidän on lähdettävä etsimään
häntä.
He menivät hevostensa luo. Basilin katse osui koiraan. Ilon välähdys
leimahti hänen silmissään, ja hänen koko olemuksensa muuttui äkkiä.
-- Ei, hän huudahti, -- olemme hukanneet aikaa! Nopeasti, Lucien,
satulaan, satulaan!
-- Mitä nyt? kysyi Lucien kummastuneena.
-- Älä kysy... mieleeni juolahti hyvä ajatus; mutta meillä ei ole
hetkeäkään tuhlattavana. Aika on kallista. Lähdetään!
-- Mutta jätämmekö Jeanetten?
-- Kaikin mokomin. Francis voi saapua.
-- Jos hän saapuu niin kuinka hän tietää, minne olemme lähteneet?
-- Totta, vastasi Basil miettien hetkisen. -- Anna minulle kynäsi ja
paperia! Sido sinä Jeanette puuhun, niin minä kirjoitan.
Lucien antoi hänelle pienen paperiliuskan ja lyijykynän. Sitten hän
ryhtyi sitomaan muulia tukevasti vahvaan oksaan.
Basil otti paperin ja kirjoitti: "_Francis, me olemme lähteneet
seuraamaan jälkiäsi. Jää Jeanetten luo_."
Hän kiinnitti paperin näkyvästi puun runkoon, sen jälkeen hän siepaten
kiväärinsä ja hypäten satulaansa käski Lucienin seurata mukana.
Lucien nousi ratsulleen ja ratsasti perästä, Marengon tepsuttaessa
viimeisenä.