Retkeilijämme ryhtyivät jatkamaan matkaansa seuraavana aamuna ja
kulkivat useampia päiviä kohtaamatta mitään kertomisen arvoista. He
ylittivät useita leveitä jokia, joista mainittakoon Neches ja Teksasin
Trinity.
Vedenjakajalla Trinity- ja Brazos-jokien välillä he joutuivat
seikkailuun, joka oli vähällä saada ikävän lopun.
Heidän tapansa oli pysähtyä kuumalla säällä keskipäivällä sekä
virkistääkseen itseään että lepuuttaakseen juhtiansa. Näin menettelevät
useimmat matkustajat.
Niinpä he eräänä päivänä pysähdyttivätkin hevosensa preeriapolun
varteen ja astuivat alas. Heidän takanaan oli metsä, jonka läpi he
olivat juuri tulleet, ja edessä aukeni ruohoaavikko, jonka yli he
aikoivat ratsastaa illan viileydessä. Preerian pinta oli aivan tasaista
ja sitä peitti puhveliruoho, josta siellä täällä kohosi saarenmuotoinen
matala metsikkö antamaan vaihtelua maiseman yksitoikkoisuuteen. Kaukana
toisella puolella oli aavikon rajana tiheä aarniotammia kasvava metsä,
ja vaikka se näytti olevan vain kolmen tai neljän kilometrin päässä,
oli sinne kymmenenkin -- niin pettävä on näiden ylävien seutujen puhdas
ilma. Seutu, jolle he olivat nyt saapuneet, oli niin sanottua
metsäpreeriata eli lehdoilla ja viidakolla täpliteltyä ruohoaavikkoa.
Pojat olivat juuri astuneet ratsailta ja aikoivat riisua satulat, kun
Francis huudahti:
-- Katsokaa puhveleita! hän osoitti aukealle. -- Puhveleita!
Puhveleita!
Basil ja Lucien katsahtivat hänen kätensä suuntaan. Aavikolla näkyi
matalalla kumpareella kolme isoa esinettä. Ne liikkuivat, ja yksi oli
ilmeisesti muita pienempi.
-- Tietysti ne ovat puhveleita, jatkoi Francis. -- Tarkatkaa niiden
kokoa! Kaksi härkää ja lehmä, siitä ei ole epäilystäkään.
Hänen veljensä myönsivät hänen olevan oikeassa. Kukaan näistä kolmesta
ei ollut koskaan nähnyt puhvelia erämaassa, ja luonnollisesti he
saattoivat vain hämärästi arvata, miltä ne näyttäisivät matkan päästä.
Niiden täytyi olla puhveleita -- hirvet ja kauriit näyttäisivät
punertavilta, sudet punaisenruskeilta tai valkoisilta, eivätkä ne
voineet olla karhujakaan, koska nämä käyskentelivät tuskin aavikolla
kolmittain, elleivät ne tosiaankin olleet harmaakarhuja, jotka joskus
lähtevät aukealle maalle kaivaakseen valkomukuloita ja muita juuria.
Tämä ei ollut kuitenkaan luultavaa, koska harmaakarhuja harvoin jos
koskaan tavataan kaukana idässä. Ei. Ne eivät olleet karhuja. Eivätkä
ne olleet myöskään villihevosia, se oli selvää. Niiden täytyi siis olla
puhveleita.
Nuoret metsästäjämme joutuivat innostuksen valtaan kuten kaikki, jotka
ensi kertaa näkevät puhveleita niiden kotilaitumilla, sitäkin enemmän,
koska näiden eläinten kohtaaminen oli heidän retkensä tarkoitus --
pitkän ja vaarallisen matkan, johon he olivat ryhtyneet.
Seurasi kiireinen neuvottelu, miten he pyydystäisivät ne. Tosin mikään
niistä ei kylläkään ollut valkoinen, mutta vähät siitä. Pojat halusivat
maistaa puhvelinpaistia, ja niiden ajaminen antaisi heille harjoitusta,
joka voisi myöhemmin tulla hyvään tarpeeseen. Miten heidän siis olisi
ryhdyttävä asiaan?
-- No, me tietysti ajamme niitä, neuvoi alati valmis Francis kokeneen
puhvelinpyydystäjän sävyyn.
On olemassa useampia menettelytapoja, joita niin hyvin valkoihoiset
kuin intiaanit käyttävät. Yleisin niistä on Francisin mainitsema
"ajaminen". Tällöin aivan yksinkertaisesti yllätetään puhveli
juoksussa, metsästäjä, joka tietysti on hevosen selässä, antaa ratsunsa
laukata eläimen sivulle ja lävistää juoksevan puhvelin rinnan luodilla.
Sitä on ammuttava sydämeen, sillä vaikka lennättäisi kaksikymmentä
luotia muualle sen isoon ruhoon, se saattaa silti kyetä pakenemaan.
Metsästäjät tähtäävät hiukan rintalastan yläpuolelle olkapään alle.
Valkoihoiset metsästäjät käyttävät kivääriä tai toisinaan isoa
pistoolia, joka soveltuu paremmin tarkoitukseen, koska sen voi panostaa
helpommin hevosen laukatessa. Intiaanit käyttävät mieluummin jousta,
koska pystyvät ampumaan sillä nopeasti nuolen toisensa perään, surmaten
täten monta puhvelia yhden ainoan ajon aikana. He ovat niin taitavia
tämän aseen käsittelyssä, mutta tiedetään heidän nuoltensa lävistäneen
isojen puhvelien ruumiit ja sujahtaneen ulos toiselta puolelta!
Toisinaan intiaanit kaatavat puhveleja keihäillä, joita he
singahduttavat eläimiin nelistäessään niiden sivulla.
Toista tapaa pyydystää näitä isoja nisäkkäitä nimitetään
lähestymiseksi.
Tämä ei ole muuta kuin varovaista hiipimistä pyssynkantaman päähän ja
yhä edelleen, kunnes monet otukset ovat saaneet surmansa ennen kuin
niiden toverit pelästyvät ja pötkivät pakoon. Joskus metsästäjä ryömii
aivan lauman luo ja kätkeytyen jo tappamiensa eläinten ruumiiden taakse
ampuu ja kaataa niitä melkoisen joukon. Tällöin hän pysyttelee
luonnollisesti tuulen alla, sillä muutoin puhvelit, joilla on paljon
terävämpi hajuaisti kuin näkö, saattaisivat vainuta hänet ja
karkaisivat tuokiossa tiehensä. Niiden vainu on niin tarkka, että ne
sen avulla voivat keksiä vihollisen tuulen päältä parin kilometrin
päästä tai kauempaakin.
Väijyessään metsästäjä pukeutuu joskus suden tai saksanhirven nahkaan,
jolloin puhvelit luullen häntä jommaksi kummaksi näistä eläimistä
päästävät hänet ampumamatkan päähän. Intiaanien tiedetään hiipineen
tällä tavoin keskelle puhvelilaumaa ja ampuneen toisen toisensa perään
hiljaa jousellaan ja nuolillaan, kunnes koko karja oli kaadettu!
"Lähestyminen" on toisinaan parempi keino kuin "ajaminen". Täten
metsästäjä säästää hevostaan, joka usein on muutenkin rasittunut, ja
saa luultavasti kaadetuksi suuremman määrän puhveleita ja saaliikseen
enemmän taljoja, jos se on hänen tarkoituksensa, niin kuin se joskus
on. Milloin hän on vain vaeltaja tai majavanpyytäjä, joka haluaa
puhvelinlihaa päivällisekseen, eikä välitä useammasta otuksesta, on
"ajo" varmempi keino päämäärän saavuttamiseksi. Tällä tavoin hän
kuitenkin kykenee kaatamaan vain yhden tai korkeintaan pari, kolme,
sillä hänen ampuessaan ne ja panostaessaan välillä pyssynsä lauma
hajoaa ja rientää pois hänen ulottuviltaan, ja hänen hevosensa uupuisi
liiaksi, jos hän yrittäisi sitä enää saavuttaa.
Kolmas tapa pyydystää puhveleja on "kiertäminen". Tätä harjoittavat
ainoastaan intiaanit, koska valkoisia metsästäjiä harvoin
ruohoaavikoilla on niin suurissa joukoissa, että he voisivat
toimeenpanna saartoa. Nimityksestä jo selviää, minkälaista
menettelytapaa siinä noudatetaan. Kun joukkue intiaanimetsästäjiä
huomaa puhvelilauman, se hajaantuu ja leviää piiriksi eläinten
ympärille. Tämä käy pian heidän nopeilla hevosillaan, sillä he ovat
ratsain, kuten kaikki preerian metsästäjät, olkootpa he valkoihoisia
tai intiaaneja. Kun kehä on muodostettu, intiaanit ratsastavat
sisäänpäin kirkuen kimakasti ja ajavat puhvelit tiheään ryhmään piirin
keskelle. Sitten he ryntäävät niitä vastaan jousin ja keihäin, ja
jokainen metsästäjä tappaa niin monta kuin voi. Hätääntyneet puhvelit
juoksevat edestakaisin, ja vain harvat niistä pääsevät pakoon.
Satoihin, jopa tuhansiin nouseva määrä surmataan toisinaan yhdessä
tällaisessa teurastuksessa.
Intiaanit harjoittavat tätä joukkohävitystä kahdessa tarkoituksessa:
ensiksikin saadakseen lihaa, jota he säilyttävät leikkelemällä sen
ohuiksi viipaleiksi ja kuivaamalla päivänpaisteessa, ja toiseksi
taljojen vuoksi, joita he tarvitsevat telttojensa kattamiseen,
vuoteikseen ja osittain puvuikseenkin. Paljon he vaihtavat myös
valkoihoisten etäisiin seutuihin varta vasten perustamissa
kauppahuoneissa saaden maksuksi veitsiä, kiväärejä, lyijyä, ruutia,
helmiä ja helakanpunaista sinooperiväriä.
On vielä muitakin pyydystyskeinoja. Biisoneja ajetaan myös hangessa,
jolloin lumikengillään liikkuvat metsästäjät saavuttavat ja surmaavat
ne helposti. Muutamat meksikolaiset puhvelinpyytäjät (joita
eteläisemmillä ruohoaavikoilla mainitaan nimellä _ciboleros_)
tavoittavat puhvelin suopungilla, mutta tätä menettelytapaa käytetään
harvoin, paitsi jos halutaan pyydystää nuoria vasikoita elävinä niiden
kasvattamista varten. [Amerikkalainen puhveli (Bison americanus), jota
muinoin tavattiin suurissa laumoissa, onkin hillittömällä
pyydystyksellä nyttemmin hävitetty melkein sukupuuttoon. _Suom_.]
Kaikki nämä menettelytavat olivat pojillemme tuttuja -- tuttuja
kuvauksista, joita he usein olivat kuulleet Louisianan uudisasutuksille
saapuneilta kokeneilta metsästäjiltä. Toisinaan nämä viettivät yönsä
poikien isän talossa, sillä eversti kestitsi mielellään näitä vanhoja
erämiehiä ja jutteli heidän kanssaan. Tästä lähteestä Francis oli siis
saanut puhvelinmetsästystä koskevat ajatuksensa, jotka innostuttivat
hänet tiedoistaan ylpeänä huudahtamaan: "Tietysti ajamme niitä!"
Basil ja Lucien miettivät ehdotusta hetkisen, kaiken aikaa tarkaten
noita kolmea biisonia. Niitä oli juuri yksi kullekin, jonka he voisivat
eristää ja ajaa uuvuksiin. Lähettyvillä ei ollut minkäänlaista suojaa,
ja eläinten lähelle pääseminen saattoi siis osoittautua vaikeaksi,
mutta hevoset olivat virkeät, sillä edellinen päivä oli ollut
sunnuntai, ja seikkailijoillamme oli aina ollut sääntönä siksi päiväksi
pysähtyä levätäkseen itse ja lepuuttaakseen ratsujaan. Tässä he
noudattivat isänsä heille heidän matkalle lähtiessään antamaa käskyä.
Kaikki asianhaarat huomioonottaen "ajaminen" oli siis paras
suunnitelma, ja sitä he päättivät noudattaakin.
Jeanette jätettiin puuhun sidottuna jäljelle myttyineen, joita ei vielä
ollut purettu. Marengo pääsi tietysti mukaan, koska siitä saattoi olla
apua vanhojen härkien kaatamisessa, jos niitä haavoitettaisiin. Kaikki,
mikä saattaisi olla haitaksi metsästäjille, jätettiin Jeanetten luo, ja
niin he ratsastivat ulos preerialle ohjaten ratsunsa suoraan puhveleita
kohti. Oli päätetty, että jokainen valitsisi niistä yhden ja tekisi
sitten parhaansa kiväärillä ja pistoolilla. Francis oli pannut
hirviluodit pyssynsä kumpaankin piippuun ja oli aivan varma siitä, että
kaataisi pian ensimmäisen puhvelinsa.
Heidän päästyään lähemmäksi kummallinen kiilto näiden outojen eläinten
ruumiiden pinnalla pisti heidän silmäänsä. Olivatko ne sittenkään
puhveleita?
Veljekset ratsastivat tyynesti eteenpäin tähystellen niitä
huolellisesti. Ei, puhvelihärkiä ne eivät olleet. Niiden karkeat
pörröiset turkit eivät kiiltäisi sillä tavoin, sillä eläinten kulkiessa
ne suorastaan kimaltelivat auringossa.
-- Ne eivät olet niitä, sanoi Lucien tähystettyään sormiensa välitse.
-- Mitä ne sitten ovat? kysyi Francis.
-- Kuunnelkaa! kehotti Lucien. -- Kuuletteko mitään?
Kaikki kolme olivat pysähdyttäneet ratsunsa. Eläinten joukosta kuului
kluk... kluk... kluk...
-- Totisesti, vastasi Lucien hymyillen. -- Ne ovat kalkkunoita!
-- Kalkkunoita! toisti Basil. -- Kalkkunoitako me olemme luulleet
puhveleiksi! Mikä erehdys!
Kaikki kolme katsahtivat ensin hyvin nolostuneina toisiinsa ja alkoivat
sitten nauraa kommellukselleen.
-- Emme saa kertoa tästä kenellekään, virkkoi Basil, -- tai joudumme
naurunalaisiksi.
-- Emme ollenkaan, väitti Lucien, -- tällaisia erehdyksiä sattuu usein
kokeneillekin ruohoaavikkojen vaeltajille. Se on hyvin tavallinen ilman
aiheuttama harha. Olen kuullut pahemmastakin tapauksesta kuin tämä,
olen kuullut, että kettua on luultu puhveliksi.
-- Jos kohtaamme puhvelihärkiä, luulemme niitä kai mammuteiksi,
huomautti Francis, ja pettyneet metsästäjät ryhtyivät
puhvelinmetsästyksen sijasta lintujahtiin.