Jätettyään Krokotiilijoen nuoret metsästäjämme vaelsivat suoraan
länteen Opelousan ruohoaavikkojen poikki. He eivät toivoneet tapaavansa
puhveleja näillä suurilla niityillä. Ei, puhvelihärät olivat kauan
sitten hyljänneet Opelousan laitumet ja siirtyneet etäälle länttä
kohti. Sen sijaan näillä tasangoilla samoili tuhatmäärin karjaa, mutta
vaikka eläimet olivatkin kesyttömiä, niillä oli omistajansa, ne olivat
kaikki merkittyjä ja ratsastavat paimenet kaitsivat niitä. Opelousan
aavikolla oli valkoihoisten uudisasutuksia, mutta pojat eivät
poikenneet tieltään käydäkseen niissä. Heidän päämääränsä oli päästä
kauemmaksi eivätkä he halunneet hukata aikaa.
He kulkivat lukuisten purojen ja jokien yli, joista useimmat juoksivat
etelään päin Meksikonlahteen. Matalien poikki he kahlasivat, mutta
milloin joet olivat liian syviä kahlattaviksi, he antoivat hevostensa
uida niiden yli, istuen itse selässä. Ratsut eivät olleet tästä
tietääkseenkään, sillä ne olivat samoin kuin muuli Jeanette ja koira
Marengo opetetut uimaan kuin kalat.
Muutamia päiviä matkattuaan he saapuivat Sabine-joen varrelle. Tämä
joki erottaa Louisianan Teksasista, joka siihen aikaan kuului Meksikon
alueeseen. Maa erosi täällä siitä, jonka yli he olivat kulkeneet. Se
oli mäkisempää ja kasvullisuus oli kokonaan muuttunut. Isot, tummat
sypressit olivat kadonneet, ja petäjiä näkyi runsaammin. Metsä oli
valoisampaa ja aukeampaa.
Sabinejoki oli tulvillaan, mutta he uivat sen yli, kuten edellistenkin,
ja pysähtyivät leiriytyäkseen sen läntiselle rannalle. Oli vasta hiukan
yli keskipäivän, mutta heidän matkatavaransa olivat kastuneet
ylimenossa ja he päättivät jäädä joen rannalle lopuksi päivää ja
pystyttää telttansa avoimelle paikalle matalien puiden ympäröimän
lehdon keskelle. Sellaisia avoimia paikkoja oli useitakin, sillä puut
olivat etäällä toisistaan ja lehto muistutti autioksi jätettyä
hedelmätarhaa. Siellä täällä korkea magnolia kohotti kartionmuotoista
huippuaan muiden puiden yli, ja erään sellaisen iso, lehvätön ja
oksaton runko näkyi jonkin matkan päästä, missä se seisoi kuin vanha
raunioitunut torni.
Maa oli monenlaisten kukkasien peittämä. Siellä kasvoi karvaspavun
sinikukkia ja kullanvärisiä helianthuksia. Niiden vieressä kasvoi
malvoja ja purppuranpunaisia monardeja sekä puuvillaruusuja
viidentoista sentin läpimittaisine kukkineen. Kukkivia köynnös- ja
kiipijäkasveja, jotka kiertelivät puiden ympäri tai ulottuivat
kiehkuroina rungosta toiseen -- runkoköynnös valkoisine terttuineen,
sulotuoksuinen supinrypäle. Kaikkien näkyvimpiä olivat kuitenkin
torviköynnöksen isot kukkaset, jotka verhosivat kiehkurat torvimaisilla
teriöillään levitellen leveitä kirkkaan tulipunaisia kehälehtiänsä.
Tämän kukkarunsauden keskelle pojat leiriytyivät, sitoivat hevosensa ja
pystyttivät telttansa, kuten heidän tapansa oli.
Aurinko paistoi kirkkaasti ja he ryhtyivät levittämään kosteita
taljojaan ja huopapeitteitään.
-- Minusta tuntuu, sanoi Lucien heidän saatuaan leirinsä valmiiksi, --
että olemme pysähtyneet vanhan intiaanikaupungin paikalle.
-- Mikä sinut saa niin ajattelemaan? kysyi Basil.
-- Huomaan täällä rikkaruohojen ja tappuroiden peittämiä romukasoja. Ne
ovat intiaanihautoja tai jätteitä rakennusten mädäntyneistä hirsistä.
Näen sen puistakin. Katsokaa ympärillenne! Näettekö mitään omituista
noissa puissa?
-- Emme mitään, vastasivat Basil ja Francis yhteen ääneen. -- Emme
muuta kuin että ne enimmäkseen ovat pieniä ja matalia.
-- Ettekö huomaa niissä mitään kummallista?
-- Emme, sanoi Basil. -- Luulen nähneeni ne kaikki ennenkin. Siinä on
silkkiäispuita ja mustia saksanpähkinäpuita, Chicasawluumuja,
papayapuita, harmaita pähkinäpuita, Osagen oranssipuita, ja kovasyistä
mesi-akaasiaa. En näe mitään muita, paitsi tietysti köynnöksiä ja noita
isoja magnolioita. Kaikki nämä kasvit ovat minulle tuttuja.
-- Ovat kyllä, vastasi Lucien, -- mutta oletko koskaan huomannut niiden
kaikkien kasvavan tällä tavoin yhdessä?
-- Ahaa, se on toinen asia! Luullakseni en.
-- Juuri siitä seikasta, jatkoi Lucien, -- päättelenkin, että tässä on
ollut intiaaniyhdyskunta. Nämä puut ovat istutettuja tai paremminkin
istutettujen jälkeläisiä, ja intiaanit ovat istuttaneet ne.
-- Mutta, Luce, keskeytti Francis, -- en ole koskaan kuullut intiaanien
rakentaneen näillä seuduilla sellaisia asuntoryhmiä kuin tämän on
täytynyt olla. Tämä matala metsä ulottuu kilometrimäärin joenvartta
alaspäin. Niillä on täytynyt olla laaja ala viljelyksessä.
-- Luullakseni eivät ne intiaanit, jotka tällä seudulla nykyisin
asuvat, olekaan näitä puita istuttaneet. On otaksuttavampaa, että tässä
on ollut muinaisen Natchez-kansan asutusta.
-- Natchez-kansan! Natchezhan on kaupungin nimi Mississippin varrella,
mutta en tiennyt olevan sen nimisiä intiaanejakin.
-- Ei niitä enää olekaan, mutta ennen oli sen niminen laaja heimo,
jonka hallussa oli koko Louisianan alue. Kerrotaan, että nämä intiaanit
olivat meksikolaisten ja perulaisten tapaan saavuttaneet jonkinlaisen
sivistyksen ja että he osasivat kutoa kangasta ja viljellä maata.
Nyttemmin he ovat kuolleet sukupuuttoon.
-- Miten se tapahtui?
-- Sitä ei kukaan tiedä. Muutamat vanhat espanjalaiset kirjailijat
väittävät Etelä-Amerikasta saapuneiden intiaanien hävittäneen heidät.
Tämä kertomus on kuitenkin järjetön, kuten useimmat samojen
espanjalaisten kirjailijain teokset, jotka tuntuvat pikemmin lasten
sepustuksilta kuin järkimiesten kirjoittamilta. On paljon luultavampaa,
että Natchezheimon voittajia olivat lounaasta tulleet Creek- ja
Chicasaw-intiaanit, ja että heimon jätteet sulivat yhteen voittajien
kanssa. Minun käsitykseni mukaan heimo on hävinnyt tällä tavoin. Miksei
siis tämä paikka olisi noiden ihmisten muinaisia asutuksia ja nämä puut
jäännöksiä kasvitarhoista, joita he viljelivät hedelmien ja muun hyödyn
vuoksi?
-- Mutta me emme käytä sellaisia puita paljonkaan, huomautti Francis.
-- Mitä sanotkaan? huudahti Basil. -- Sinäkö, Francis, joka vuosittain
syöt melkoiset määrät pähkinöitä ja myöskin silkkiäismarjoja,
imeskellen niitä kuin pussirotta!... sinäkö et käyttäisi niitä
hyväksesi?
-- Se on totta, myönsi Francis, -- mutta emme kuitenkaan viljele näitä
puita hedelmiensä vuoksi... löydämme niitä riittävästi kasvamassa
villeinä metsissä.
-- Se johtuu siitä, keskeytti Lucien, -- että olemme edullisemmassa
asemassa kuin intiaanit. Me osaamme tehdä kauppaa ja saamme
paremmanlaatuisia hedelmiä kaikista maailman osista. Meillä on myöskin
viljalajeja sellaisia kuin vehnä ja riisi ja monia muita, joita heillä
ei ollut; tulemme siis toimeen ilman näitä puita. Mutta intiaanien
laita oli toinen. Tosin he tunsivat "intiaaniviljan" eli maissin,
mutta kuten muutkin kansat, he pitivät vaihtelusta, ja näiden puiden
hedelmät tarjosivat heille sitä. Troopillisilla seuduilla asuvilla
intiaaniheimoilla oli enemmän vaihtelua. Mikään kauppaakäymätön kansa
ei tosiaankaan olisi voinut nauttia hedelmäpuiden ja hedelmiä
tuottavien pensaiden antimista runsaammin kuin azteekit ja muut etelän
heimot. Natchez-kansalla ja muilla, jotka asuivat lauhkeassa
vyöhykkeessä, oli kuitenkin myös puunsa ja viljelyskasvinsa --
sellaisia kuin edessämme näemme, -- ja niistä he saivat sekä ravintonsa
että hedelmiä ja juomia. Samoin menettelivät entiset siirtolaisetkin,
ja monet uudisasukkaat etäisillä tienoilla käyttävät vielä tänä päivänä
hyväkseen näitä luonnon ilmaisia tuotteita.
-- Eikö olisi hauskaa, Basil, virkkoi Francis vedoten vanhempaan
veljeensä, -- jos Lucien antaisi meille kasvitieteellisen kuvauksen
kaikista näistä puista ja kertoisi, mihin niitä käytetään? Hän tietää
kaiken.
-- Olisi kyllä, vastasi Basil, -- kuuntelisin sitä mielelläni.
-- Totisesti, Luce, herätätpä minussa jo harrastusta kasvitieteeseen,
virkkoi Basil.
-- Sepä hauskaa, vastasi Lucien, -- sillä minusta se tiede tuottaa
paljon hyvää, eikä ainoastaan taiteille ja teollisuudelle koituvan
hyödyn vuoksi, vaan kehittämällä myös opiskelijansa mieltä.
Ja Lucien aikoi jatkaa kuvauksiaan puista, mutta sarja tapahtumia
lopetti keskustelun ainakin siitä aineesta. Aivan vastapäätä telttaa
lyhyen matkan päässä siitä riippui paksu köynnöskudos kahden puun
välillä. Ne olivat isoja tupelopuita, ja rungosta runkoon ulottuvat,
toisiinsa kietoutuneet köynnökset muodostivat tummanvihreillä
lehvillään läpitunkemattoman verhon. Lehtien yläpuolella kasvoi kukkia
niin tiheässä, että ne melkein peittivät lehdet -- koko pinta helotti
kuin kirkasvärinen matto olisi kiinnitetty toisesta puusta toiseen ja
levitetty riippumaan runkojen välille. Kukat olivat erivärisiä.
Muutamat olivat valkoisia ja tähtimäisiä, mutta useimmat kuitenkin
torviköynnöksien isoja tulipunaisia teriöitä.
Vaikka Francis kuuntelikin veljensä puhetta, hän oli jonkin aikaa
silmäillyt sille taholle, ikään kuin ihaillen kukkia. Äkkiä hän
keskeytti keskustelun huudahtaen:
-- Katsokaahan tuonne... mesilintuja!
Kolibrien näkeminen ei Amerikassa ole niin tavallista kuin jotkut
tahtovat uskotella. Meksikossakaan, missä niitä on monia lajeja, ei
mesilintuja tapaa joka päivä. Ne jopa saattavat jäädä kokonaan
huomaamattakin, ellei niitä erityisesti etsi. Ne ovat niin pieniä
olentoja ja lentävät niin nopeasti -- pyrähdellen kukasta kukkaan ja
puusta puuhun, -- että voi kulkea ohitse havaitsematta tai luullen
niitä mehiläisiksi. Varsinkin Yhdysvalloissa, mistä on löydetty vasta
yksi laji, ne ovat harvinainen ja mielenkiintoinen näky. Francisin
huudahdus kuvastikin kummastusta ja riemua.
-- Missä ne ovat? kysyi Lucien hypähtäen innostuneena ylös.
-- Tuolla, vastasi Francis, -- luulen näkeväni useitakin
torvikukkasissa.
-- Hiljaa! kuiskasi Lucien. -- Lähestykää niitä varovasti, jotta ette
peloita niitä pois... Haluan tehdä niistä muutamia havaintoja.
Näin lausuessaan Lucien astui Basilin ja Francisin seuraamana
varovaisesti eteenpäin.
-- Eihän! huudahti Lucien, kun he pääsivät lähelle. -- Nyt näen yhden!
Se on rubiinikaula. Etsii ravintoa torviköynnöksistä. Ne pitävät
enemmän niistä kukkasista kuin mistään muista. Kas, sehän on mennyt
kukan suppiloon! Hei, nyt se tuli ulos jälleen! Kuunnelkaa sen siipien
suhinaa... aivan kuin ison mehiläisen surisemista. Siksi sitä
englanninkielellä nimitetäänkin "surinalinnuksi". Katsokaa, miten sen
kaula välkkyy... aivan kuin rubiini!
-- Vielä toinenkin! virkkoi Francis. -- Katsokaa tuonne ylös! Se ei ole
läheskään yhtä kaunis kuin edellinen. Onko se eri lajia?
-- Ei, vastasi Lucien, -- se on saman lajin naaras, mutta sen väri ei
ole niin kirkas, ja siltä puuttuu rubiinikaula.
-- En näe useampia, sanoi Francis pienen vaitiolon jälkeen.
-- Luullakseni niitä on vain kaksi, huomautti Lucien, -- koiras ja
naaras. Nyt on niiden kuherrusaika. Epäilemättä pesä on lähellä.
-- Yritämmekö pyydystää ne? kysyi Francis.
-- Ei käy päinsä, emme saisi niitä kiinni.
-- Voin ampua ne pienillä haulilla.
-- Ei, kielsi Lucien, -- hienoimmatkin haulit repisivät ne palasiksi.
Välistä niitä ammutaan unikonsiemenillä ja joskus vedellä. Mutta,
malttakaahan, haluan mieluummin tarkata niitä sellaisina kuin ne ovat.
Haluan päästä varmuuteen eräästä seikasta. Te voitte etsiä pesää, koska
teillä on hyvät silmät. Löydätte sen läheltä... jostakin paljaasta
haarukasta, mutta ette oksien ja lehtien seasta.
Basil ja Francis ryhtyivät hakemaan pesää, sillä välin kun Lucien
tarkkaili yhä pienten hentojen olentojen pyrähtelyä. "Seikka", josta
hän halusi päästä varmuuteen, oli, syövätkö mesilinnut hyönteisiä
samoin kuin hunajaakin -- kysymys, josta lintujen tutkijat ovat
väitelleet.
Hänen seisoessaan niitä tarkastamassa iso mehiläinen pörräsi paikalle
ja laskeutui eräälle kukalle. Tuskin sen jalat olivat koskettaneet
heleitä terälehtiä, kun koiraskolibri karahti nuolena sitä kohti,
hyökäten kuin pieni paholainen sen kimppuun. Molemmat tulivat yhdessä
ulos kukasta, jatkaen pienoistaisteluaan lentäessään, mutta lyhyen
kamppailun jälkeen mehiläinen käänsi pyrstönsä ja kiiti vihaisesti
suristen pois. Tämän äänen aiheutti epäilemättä siipien nopeampi
liikunta sen paetessa.
Francisin päästämä huudahdus ilmaisi nyt, että pesä oli keksitty.
Siellä se oli matalan oksan haarassa, mutta siinä ei ollut vielä munia,
silloin eivät linnut olisikaan olleet liikkeellä yhdessä. Kaikki kolme
tarkastivat pesää, vaikka eivät rikkoneet sitä eivätkä siirtäneet sitä
paikaltaan. Se oli rakennettu hienoista Espanjan sammalen rihmoista ja
verhottu sisäpuolelta vuokon silkkimäisellä untuvalla. Muodoltaan se
oli puolipyöreä, päältä avonainen ja ainoastaan pari senttiä
läpimitaltaan. Koko rakennus oli tosiaankin niin pieni, että tarvittiin
lintuja pyydystelevän ja pesiä etsiskelevän Francisin terävä silmä
ennen kuin pystyi erottamaan sen rosoisen puunkuoren kuhmusta.
Kaikki kolme palasivat nyt tarkkailemaan lintuja jotka yhä jatkoivat
karkeloaan kukissa huomaamatta poikia pesällä. Pojat hiipivät
mahdollisimman lähelle lymyillen ison riippuköynnösryhmän takana.
Lucien oli lähinnä, kasvot parin metrin päässä pikku olennoista, joten
hän näki niiden jokaisen liikkeen. Hän näki tyytyväisyydekseen pian
jotakin, joka antoi ratkaisevan vastauksen hänen tutkimukseensa. Parvi
pieniä sinisiipisiä mehiläisiä kiinnitti hänen huomionsa. Ne olivat
kukkasten seassa, leväten niillä toisinaan ja pyrähdellen toisinaan
toiselta teriöltä toiselle. Hän näki lintujen hyökkäävän useita kertoja
niitä kohti nokat avoinna ja nokkaisevan ne orreltaan. Kysymys oli
ratkaistu: kolibrit olivat hyönteissyöjiä.
Hetkisen perästä lensi naaras pesäänsä, jättäen koiraan vielä kukkien
pariin.
Poikain uteliaisuus oli nyt tyydytetty, ja he olivat palaamaisillaan
teltalleen, kun Lucien äkkiä hätkähti ja viittasi toisia pysymään
ääneti. Francis huomasi sen ensimmäisenä ja sitten sen näki myöskin
Basil. Se oli jotakin kamalaa!
Lehvien seassa hiipi kauheannäköinen eläin, milloin ryömien sivuttain,
milloin tehden lyhyitä loikkauksia, milloin taas piiloutuen. Se oli
suunnilleen mesilintujen kokoinen, mutta muodoltaan perin erilainen.
Sen ruumis oli kokoonpantu kahdesta keskeltä yhteenliitetystä
kappaleesta ja kauttaaltaan punaisenruskeiden villamaisten karvojen
peitossa, jotka törröttivät pystyssä kuin harjakset. Sillä oli kymmenen
raajaa -- pitkää, käyrää ja karvaista kuten ruumiskin -- edessä kaksi
kaarevaa kynsimäistä tuntosarvea ja takana kaksi sarvimaista uloketta,
niin että näkemättä sen pistäviä silmiä olisi ollut vaikeata erottaa
sen päänpuolta takaruumiista. Sen ruosteenruskea väri, kummallisen
muotoinen ruumis ja karvaiset koivet yhdessä sen läpitunkevan katseen
kanssa tekivät sen mitä häijyimmän näköiseksi, mikä on enemmän tai
vähemmän tunnusomaista sen muillekin heimolaisille. Se näet kuului
hämähäkkien sukuun.
-- Hyppivä tarantula! kuiskasi Lucien veljilleen. -- Katsokaa, hän
jatkoi, -- se ajaa takaa rubiinikaulaa!
Tämä oli ilmeistä. Askel askeleelta, loikkaus loikkaukselta se läheni
kukkaterttua, jossa mesilintu parhaillaan puuhaili. Sen silmät olivat
nauliintuneet lintuun, ja aina kun tämä pyrähti ylös kukista suristen
laiskasti ympäriinsä, tarantula kyyristyi kokoon kätkeytyen köynnösten
lehtien ja varsien taakse. Toisinaan taas, kun lintu pysähtyi
hetkiseksi ja näytti syventyneen aterioimaan, hiipivä eläin eteni
askelen verran joko juosten tai hypähtämällä, jonka jälkeen se jälleen
piiloutui odottamaan uutta tilaisuutta. Linnun pyrähdellessä paikasta
toiseen väijyvän hämähäkin täytyi tuon tuostakin muuttaa suuntaansa.
Erään lyhyen lennähdyksensä jälkeen lintu asettui torvikukkaselle aivan
vastapäätä vainoojaansa. Se ei mennyt sisälle kukan kupuun, vaan jäi
teriön suulle -- riippuen siinä surisevien siipiensä kannattelemana, --
imien mettä pitkällä kärsämäisellä kielellään. Se oli ehtinyt olla vain
hetkisen tässä asennossa, kun tarantula syöksähti eteenpäin ja kiersi
tuntosarvensa sen ruumiin ympärille. Hurjasti, hätääntyneen sirkan
lailla kirskuen, lintu lensi ulos- ja ylöspäin. Sen siivet olivat vielä
vapaat, ja kaikki odottivat, että se veisi mukanaan hämähäkin, joka oli
yhä tarrautuneena sen ympärille. Mutta niin ei käynyt. Kun lintu oli
noussut metrin verran kukasta, sen lento näkyi äkkiä pysähtyvän, ja
vaikka se yhä pysyttelikin ilmassa, lentäen ensin yhtäälle, sitten
toisaalle, oli ilmeistä, että jokin pidätteli sitä pääsemästä
yläilmoihin. Tarkemmin katsoessa huomasi silkinhienon rihman, joka
ulottui läheisistä puista räpyttelevään lintuun. Se oli lanka, joka
esti uhrin viemästä hämähäkkiä mukanaan.
Pienet siivet lakkasivat pian liikkumasta, ja sekä lintu että hämähäkki
putosivat säikeen toiseen päähän, missä ne riippuivat jonkin aikaa.
Pojat saattoivat nähdä, että lintu oli kuollut, ja että tarantula oli
upottanut leukapielensä sen loistavaan kaulaan!
Francis olisi rientänyt tappamaan surmaajan, mutta Lucien, joka
innokkaana luonnontutkijana ei halunnut antaa keskeyttää huomioitaan,
hillitsi veljeään ja kaikki kolme pysyttelivät edelleen hiljaa.
Tarantula alkoi nyt keriä rihmaansa hinatakseen saaliinsa ylös
oksistoon, missä sillä oli pesänsä. Pojat katsahtivat ylöspäin. Siellä
verkko olikin viimeisessä sopukassa ulottaen silmukkansa isosta
köynnöskasvista tupelopuun runkoon, ja sitä kohti hämähäkki nyt
verkalleen kulki elottoman uhrinsa kanssa.
Poikien tarkatessa sen liikkeitä heidän silmiinsä osui kiiltävä esine,
joka liikkui köynnöksen kurttuista kuorta pitkin. Koska köynnös oli
lähes kolmekymmentä senttiä läpimitaltaan ja syvästi ruosteenkarvainen,
esine näkyi selvästi sen tummalla pinnalla, sillä se oli heleänvärinen
olento. Eläin kuului sisiliskojen sukuun, ja jos mitään sisiliskoa
voisi pitää kauniina, niin tämä olisi ansainnut sen nimityksen. Silti
näiden eläinten inhottava puoliksi inhimillinen muoto, niiden
läpitunkeva katse, hiipivät liikkeet ja rosvomaiset tavat sekä ennen
kaikkea tieto siitä, että muutamien lajien purema on myrkyllinen,
tekevät ne pikemmin inhon ja pelon kuin ihailun kohteiksi.
Tämä sisilisko oli erittäin kirkasvärinen. Sen koko yläpinta oli
kiiltävän vihreä, hohtavaa kuin smaragdin välke, alapuolelta ruumis
taas oli vihertävän valkoinen. Vatsapuoli joka oli köynnöstä vasten, ei
ollut kuitenkaan näkyvissä, joten puhdas, yhtenäinen vihreä näytti
olevan eläimen yleisenä värinä. Yksi silmäänpistävä poikkeus kuitenkin
oli -- kaula. Se oli pöhöttynyt, ikään kuin ajetuksissa ja väriltään
loistavan tulipunainen, näyttäen auringonpaisteessa sinoberilla
maalatulta. Eläimen silmät loistivat kuin tulenlieskat -- värikalvot
olivat näet todellakin kuin kiillotettua kultaa, ja niiden keskellä
hohtivat timantteina pienet silmäterät. Sen etu- ja takaraajat olivat
samanväriset kuin ruumiskin, ja sen jalkojen omituisuutena oli pieniä
nystyröitä varpaiden päissä. Näistä nystyröistä sekä kaulan väljästä
riippunahasta voi päätellä eläimen kuuluvan _Igitanidae_-heimon
_Anolias_-sukuun, ja se oli ainoa Yhdysvaltain alueella tavattava tämän
suvun laji.
Nämä seikat Lucien ilmoitti veljilleen kuiskaamalla, sillä välin kun he
tarkkailivat köynnöskasvilla olevaa eläintä. Basil ja Francis olivat
nähneet tämän lajin usein ennenkin ja tunsivat sen hyvin "vihreän
sisiliskon" ja "kameleontin" nimillä. Eläin ei ollut juuri viittätoista
senttiä pitempi, ja sen pitkä ruumisarkun muotoinen pää ja ohut
ruoskamainen pyrstö muodostivat ainakin kaksi kolmannesta sen
pituudesta. Kun se huomattiin ensiksi, se kulki köynnöstä pitkin, joka
kiipesi vinosti ylöspäin puiden välissä. Se ei nähnyt poikia tai ei
ainakaan välittänyt heidän läsnäolostaan, sillä kameleontti on pieni
rohkea eläin, joka ei pelkää ihmistä.
Tarantulaa se ei myöskään ollut vielä nähnyt. Mutta kulkiessaan
eteenpäin se osui huomaamaan hyönteisen tämän kiivetessä
silkkitikkaitansa pitkin. Sisilisko pysähtyi ja kyyristyi väijyvään
asentoon. Sen väri muuttui äkkiä. Tulipunainen kaula tuli valkoiseksi
ja sitten tuhkanharmaaksi, ja sen ruumiin kirkas vihreä himmeni
tummanruskeaksi tai ruosteenkarvaiseksi, kunnes oli vaikea erottaa
eläintä köynnöskasvin kuoresta! Elleivät katsojain silmät jo olisi
olleet siihen tähdätyt, he olisivat voineet luulla sen hävinneen
kokonaan. Muutamia sekunteja väijyttyään se näkyi tehneen
hyökkäyssuunnitelmansa -- sillä nyt oli selvää, että se aikoi hyökätä
hämähäkin kimppuun, -- se näet pyydystelee ravinnokseen niitä sekä
kärpäsiä ja muita hyönteisiä. Se meni köynnöskasvin toiselle puolelle
ja sitten ylöspäin rientäen tarantulan pesää kohti. Se saavutti sen
yhdellä ainoalla liikkeellä, vaikka se ryömi selkä alaspäin. Siihen se
pystyi helposti varpaittensa nystyröiden avulla, jotka tekevät
anolius-suvun sisiliskoille mahdolliseksi kiivetä pystysuoria seiniä,
ikkunoita tai jopa kattoa pitkin.
Hetkisen se oli aivan hiljaa väijyvässä asennossa odottaen hämähäkin
saapumista tämän puuhaillessa omissa asioissaan aavistamatta vihollisen
vaanivan niin lähellä. Tarantula oli tällä hetkellä epäilemättä
riemuissaan iloiten pidoista, jotka sitä odottivat, sen kannettua
rubiinikaulan hämärään silkinpehmeään onkaloonsa. Mutta sen ei ollut
sallittu päästä sinne koskaan. Sen ehdittyä muutaman sentin päähän
pesän suusta, kameleontti hyppäsi oksalta, sieppasi hämähäkin
leukoihinsa, ja kaikki kolme -- sisilisko, hämähäkki ja lintu -- pudota
moksahtivat yhdessä maahan. Lintu pääsi jupakassa irti ja joutui
erilleen toisista. Niiden välillä tapahtui lyhyt kamppailu, sillä
tarantula taisteli hurjasti. Mutta se ei ollut vastustajansa veroinen,
muutamassa silmänräpäyksessä tämä oli voimakkailla leuoillaan sahannut
poikki sen koivet ja tehnyt siitä avuttoman ja liikkumattoman rungon.
Kameleontti tarttui nyt uhrinsa päähän, upotti terävät kartiomaiset
hampaansa sen kalloon ja lopetti sen tällä tavoin.
Kaikista näytti mitä kummallisimmalta, että heti kun sisilisko oli
hyökännyt uhrinsa kimppuun, sen kirkkaat värit palasivat samassa, ja
vihreine selkineen ja punaisine kauloineen se näytti, jos mahdollista,
entistä loistavammalta.
Se alkoi nyt laahata hämähäkin ruumista ruohon yli, nähtävästi
suunnaten kulkunsa muutamia köynnösten ja orjantappurain puolittain
peittämiä, lahonneita pölkkyjä kohti. Siellä oli ilmeisesti sen onkalo.
Tällä kertaa Francis ei yrittänyt tulla väliin, eikä hänellä ollut
siihen haluakaan. Hän piti tarantulan kuolemaa ansaittuna
rangaistuksena. Sitä paitsi kameleontti komeine väreineen ja vilkkaana
ja ainakin ihmiselle vaarattomana eläimenä oli kaikkien yleinen
suosikki, ja niin se oli Francisinkin. Francis ei enempää kuin hänen
veljensäkään, jotka olivat usein tarkkailleet tämän pienen eläimen
ilakoimista lehvien seassa ja nähneet sen syövän kärpäsiä ja muita
pieniä hyönteisiä, ollut koskaan ennen tavannut sitä näin hurjana.
Silti he kaikki olivat mielissään ilkeän tarantulan surmaamisesta, ja
heidän puolestaan sisilisko olisi häiritsemättä saanut viedä ruumiin
koloonsa. Mutta kohtalo oli määrännyt, että sen puuhat keskeytettiin
toiselta taholta. Francis, jonka nopeat silmät vilkuivat ympäriinsä,
huudahti äkkiä:
-- Katsokaa, katsokaa! Skorpionisisilisko!
Basil ja Lucien katsahtivat Francisin osoittamaan suuntaan -- sen puun
runkoa ylöspäin, jonka juurella kameleontti mateli. Noin kuuden metrin
korkeudella oli tumma, pyöreä reikä, luultavasti punavatsa-tikan
entinen pesä. Linnut, jotka olivat rakentaneet pesän, olivat
kuitenkin hyljänneet sen, sillä nyt se oli toisenlaisen eläimen --
skorpionisisiliskon -- hallussa, ja sen punainen pää ja ruskea niska
pistivät juuri tällä hetkellä esiin aukosta.
Tämä on tuttu näky kaikille Amerikan aarniometsissä matkustaneille,
sillä sellaisissa paikoissa eläimen tapaa usein. Mitään
vastenmielisempää voisi tuskin nähdäkään. Skorpionisisilisko punaisine
päineen ja ruskeanvihreine ruumiineen on muutenkin inhottava matelija,
mutta kun se tirkistää pimeästä puunkolostaan liikutellen suippopäistä
kuonoansa puolelta toiselle tummien silmien vilkutellessa kaiken aikaa
hurjina ja pahanilkisinä, on vaikea kuvitella häijymmän näköistä
olentoa.
Sen pää liikkui Francisin puhuessa -- ja se juuri oli osunutkin pojan
silmiin. Se kääntyi puolelta toiselle, pisti esille onkalosta, ja kuono
oli tähdätty alaspäin. Eläin tähysteli maahan ja valmistautui
nähtävästi syöksyyn. Se oli huomannut kuivuneita lehviä kahistelevan
kameleontin.
Nopeana kuin salama se näyttäytyi puunrungolla, litistyen kuorta
vasten, pää alaspäin. Se pysähtyi hetkiseksi, sitten se kohottaen
olkapäitään juoksi näppärästi runkoa alas ja hypäten ulospäin hyökkäsi
kameleontin kimppuun. Äkillisen päällekarkauksen hämmentämänä tämä
pudotti hämähäkin ja näytti aluksi aikovan peräytyä. Jos se olisi
tehnyt sen, skorpioni ei olisi seurannut sitä kauemmaksi, koska sen
ainoa tarkoitus oli ryöstää kameleontilta saalis.
Mutta kameleontti on pieni rohkea eläin, ja nähdessään, että ahdistaja
ei ollut sitä itseään paljon isompi -- sillä skorpionisisilisko on
Scincus-suvun eli käärmesisiliskojen pienimpiä, -- se kääntyi jälleen
ja haastoi taisteluun. Sen kaula paisui laajimmilleen ja tuli entistä
loistavammaksi.
Eläimet seisoivat vastatusten uhkaavissa asennoissa noin puolen metrin
päässä toisistaan. Niiden silmät säkenöivät, niiden haarautuneet kielet
työntyivät suusta kimallellen päivänpaisteessa, ja niiden päät vuoroin
nousivat ja laskeutuivat tahdikkaasti kuin otteluun ryhtyvien
nyrkkeilijöiden.
Vähän ajan kuluttua ne hyökkäsivät leuat avoinna, kierähtelivät
hetkisen maassa hännät heiluen ilmassa, irrottautuivat sitten ja
asettuivat jälleen uhmaavaan keinuvaan asentoon. Tällä tavoin ne
syöksähtivät yhteen ja erosivat useamman kerran eikä kumpikaan
näyttänyt päässeen voiton puolelle.
Vihreän sisiliskon heikoin kohta on sen pyrstö. Tämä lisäke on niin
hento, että heikoinkin isku pienellä vitsalla voi erottaa sen
ruumiista. Käärmesisilisko näkyi sen tietävän, koska se monet kerrat
yritti kiertää vastustajansa tai, sotatieteellistä sanaa käyttääksemme,
päästä sen selkäpuolelle. Se aikoi ilmeisesti hyökätä kiinni pyrstöön.
Kameleontti pelkäsi tätä ja siksi se varoi antamasta saartaa itseään.
Taistelu raivosi muutamia minuutteja, nämä pienet eläimet osoittivat
samaa hurjuutta ja vimmaa kuin jos ne olisivat olleet kaksi
krokotiilia. Vihdoin kameleontti alkoi näyttää uupumisen merkkejä.
Kaula muuttui vaaleammaksi, vihreä väri himmeni, ja oli ilmeistä, että
eläin oli uupumaisillaan. Skorpioni teki nyt hyökkäyksen ja töykkäsi
toisen selälleen. Ennen kuin kameleontti ehti toipua, sen vihollinen
tarttui sen pyrstöön ja puraisi sen poikki aivan tyvestä. Poloinen
pieni veitikka, joka tiesi menettäneensä yli puolet pituudestaan, kiiti
tiehensä ja piiloutui pölkkyjen joukkoon.
Se sai kiittää onneaan -- kuten jälkeen päin selvisi -- että oli
päässyt pakoon edes tällä tavoin runneltuna, ja käärmesisiliskollekin
olisi ollut parasta, että se olisi pysynyt kolossaan. Taistelun
tuoksinassa ne molemmat olivat joutuneet jonkin matkan päähän sen
alkamispaikasta, läheisen silkkiäispuun lehtevien, leveälle
haarautuvien oksien alle. Ottelun raivotessa pojat olivat kuulleet
pienen rasahduksen ylhäällä lehdissä. Seuraavassa silmänräpäyksessä
punainen esine heittäytyi alaspäin, kunnes noin kolmannes siitä näkyi
riippumassa ilmassa oksien alapuolella. Se oli tavallisen kävelykepin
paksuinen, mutta sen kiiltävät suomut ja sirosti kaareutuva ruumis
ilmaisivat, että tämä omituinen esine oli käärme.
Se ei pysynyt paikallaan. Se laskeutui hitaasti ja asteettain alemmaksi
-- vähä vähältä tuli yhä enemmän sen ruumista näkyviin, kunnes
kokonainen metri riippui lehvistä, joiden tuuheus kätki lopun siitä,
pyrstön ollessa epäilemättä kiedottuna oksan ympärille. Näkyvä osa
ruumista oli kauttaaltaan veripunainen, joskin vatsapuoli oli paljon
vaaleampi.
-- _Voilà!_ hymähti Francis. -- Siinä vasta on punainen käärme! En ole
koskaan ennen nähnytkään sellaista.
-- En minäkään, lisäsi Basil.
-- Enkä minä, sanoi Lucien; -- mutta olen kuullut siitä. Tunnen sen
kuvauksesta. Se on verikäärme.
-- Oho, sanoi Basil, -- olen kuullut ansoilla pyydystävien metsästäjien
kertovan siitä.
-- Se on harvinainen laji ja tavataan ainoastaan kaukaisessa lännessä.
Kas, skorpioni on voittanut! Kameleontti rientää pois ja jopa
hännättömänä!
Skorpionisisilisko huomasi nyt käärmeen pitkän punaisen ruumiin
roikkumassa yläpuolellaan, ja tietäen kokemuksesta, mikä vaarallinen
vihollinen se oli, yritti kätkeytyä ruohikkoon. Sen sijaan että se
olisi rientänyt puuta kohti, johon se suuremmalla ketteryydellä olisi
voinut pelastautua, se juoksi hätääntyneenä ja peloissaan aukealle.
Käärme pudottautui silkkiäispuusta ja lipui perässä, pää kohotettuna
korkealle ilmaan ja kita avoinna. Se tavoitti sisiliskon parissa
sekunnissa ja iskien eteenpäin ja alaspäin tappoi sen siihen paikkaan.
Lucien oli haltioissaan saamastaan mielenkiintoisesta opetuksesta ja
esti taaskin Francisin syöksymästä eteenpäin. He hiipivät kuitenkin
vähän lähemmäksi voidakseen paremmin tarkkailla käärmeen liikkeitä. He
pysyttelivät mahdollisimman tarkoin lehvien ja pensaiden takana
piilossa.
Surmattuaan sisiliskon käärme jäi aukealle, ojentautui ruohikolle ja
alkoi ahmia saalistaan. Käärmeet eivät pureskele ruokaansa. Niiden
hampaat eivät ole syömistä vaan ainoastaan tavoittamista ja tappamista
varten. Verikäärme ei ole myrkyllinen, eikä sillä ole siis
myrkkyrauhasilla varustettuja iskuhampaita. Niiden sijasta sillä on
kaksinkertainen rivi teräviä hampaita, ja kuten mustakäärmeellä,
ruoskakäärmeellä ja muilla _coluber_-suvun lajeilla, sillä on
tavattoman nopeat liikkeet ja jonkinlainen kuristamiskyky, mikä
tavallisesti puuttuu myrkyllisiltä käärmeiltä. Niin kuin kaikki muutkin
käärmeet nielee sekin saaliinsa heti surmattuaan -- kokonaisena. Ja
niin menetteli tämäkin käärme. Asetettuaan sisiliskon kuonon omaansa
vasten se avasi leukansa selko selälleen, otti pään suuhunsa ja alkoi
vähitellen niellä ruumista kurkustaan alas. Se oli eriskummallinen
toimitus, ja pojat katselivat sitä suurella mielenkiinnolla.
Mutta matelijaa vaanimassa oli muitakin silmiä. Terävänäköinen
vihollinen, jonka musta varjo alkoi liikkua maan pinnalla, oli
huomannut ruohikolla venyvän loistavan verenvärisen käärmeen.
Katsahtaessaan ylös pojat huomasivat ison linnun kaartelevan ilmassa.
Sen lumivalkea pää ja rinta, laajat suippenevat siivet ja ennen kaikkea
sen pitkä, halkinainen pyrstö ilmaisivat ensi katseella, mikä lintu se
oli. Se oli haarahaukka, eurooppalaisen poutahaukan lähisukulainen.
Kun se ensiksi nähtiin, se leijaili kaaressa tai oikeammin
spiraalikierteessä, joka pieneni kaiken aikaa. Kierteen keskusta oli se
paikka jossa käärme oli.
Oli hauskaa nähdä linnun halkaisevan ohutta ilmaa. Sen lento oli
huolettomuuden ja sirouden huipentumaa, sillä tässä suhteessa ei mikään
lintu vedä vertoja haarahaukalle. Ainoakaan sen suippopäisten siipien
iskuista ei ilmaissut sen tarvitsevan niiden apua, ja se näkyi
ylpeilevän taidostaan purjehtia ilmassa liikuttamatta niitä. Muuten
siipien liike, jos se olisi niitä käyttänyt olisikin voinut osua aiotun
uhrin silmään ja varoittaa sitä vaarasta. Sanon sen olleen kaunis näky
leijuessaan ilmassa, sillä toisinaan se näytti aivan valkoiselta,
rinnan ollessa käännettynä katsojiin, kun taas seuraavassa hetkessä sen
musta selkä ja purppurasiivet välkkyivät auringossa, sen laskeutuessa
sivuttain alas spiraalimaista tietään. Se oli kaunis näky, ja pojat
seisoivat tähystelemässä sitä äänettömän ihmetyksen vallassa.
Basil ja Francis kummastelivat, ettei se hyökännyt heti käärmeen
niskaan, vaikka se ilmeisesti suuntasi lentonsa sitä kohti. He olivat
nähneet muiden haukkojen, kuten esimerkiksi punapyrstön, muuttohaukan
ja kalasääksen, joka viimemainittu syöksyy kohtisuoraan useita satoja
metrejä ilman halki saaliinsa kimppuun, menettelevän niin. Mutta Lucien
tiesi paremmin. Hän tiesi, että sellaista voivat tehdä ainoastaan ne
haukkalinnut, joiden pyrstöt eivät olleet haarautuneet, niin kuin
kaljukotkalla ja haarahaukalla, sillä levittämällä pyrstönsä ne voivat
välttyä syöksymästä alaspäin ja törmäämästä maahan. Haarahaukoilla ei
ole tätä kykyä, ja tässä Lucien saattoi huomata luonnon taitavuuden,
sen tällä tavoin tasoittaessa edut ja hankaluudet näiden kahden
linturyhmän välillä. Hän ajatteli tähän tapaan:
Vaikka tavalliset haukat ovatkin nopealentoisia ja niiden siivet
kantavat kauaksi, ne eivät voi viipyä pitkää aikaa ilmassa. Ne väsyvät
ja tarvitsevat lepoa ja asettuvat siksi johonkin puuhun. Voi muuten
huomata, että ne valitsevat aukeamien keskellä olevia keloja. Ne
tekevät näin, jotta lehdet eivät häiritsisi näkemistä, ja voidakseen
nähdä kauemmaksi ympärilleen ja saada paremman tilaisuuden saaliinsa
väijymiseen. Mutta tästäkin edusta huolimatta niiden näköala on
rajoitettu kun niitä vertaa lennossa vaaniviin haukkoihin, ja niiden
täytyy usein lentää ilmaan etsimään saalista.
Haarahaukat ovat melkein alituisesti ilmassa. Ne viettävät elämänsä
lennossa syöden kynsissään kuljettamansa ruokansakin lentäessään. Tällä
tavoin niillä on paremmat mahdollisuudet nähdä saaliinsa, kuin
tavallisen haukan lajiin kuuluvilla serkuilla, ja jos ne kykenisivät
hyökkäämään sen kimppuun yhtä varmasti kuin jälkimmäiset, ne olisivat
ilmeisesti paljon edullisemmassa asemassa. Sen kyvyn puute tasoittaa
kuitenkin suhteet, ja Lucien tunsikin tässä seikassa sen omituisen
"voiman ja kykyjen tasapainon", joka alinomaan esiintyy luonnossa.
Hän ehti kuitenkin miettiä tätä vain hetkisen, sillä kului vain
muutamia sekunteja siitä, kun haukka oli huomattu kaartelemassa
korkealla ilmassa, ennen kuin se jo leijaili matalien puiden latvojen
tasalla, niin lähellä että pojat saattoivat erottaa sen silmien
punaisen värikalvon.
Käärme huomasi sen vasta nyt. Tähän asti sillä oli ollut liiaksi puuhaa
oman saaliinsa kanssa, jonka se oli onnistunut nielemään. Leveiden
siipien varjo lankesi päivänpaisteiselle mättäälle aivan sen silmien
eteen. Se katsahti ylös ja näki hirvittävän vihollisensa. Sitä ikään
kuin puistatti pitkin koko pituuttaan, ja sen väri näytti vaalenevan.
Se työnsi päänsä ruohoon, yrittäen kätkeytyä. Mutta liian myöhään.
Haarahaukka laskeutui keveästi alaspäin ja riippui hetkisen saaliinsa
kohdalla varpaat ojossa. Kun se jälleen nousi ilmaan, matelija
kiemurteli sen kynsissä!
Muutamilla mahtavien siipiensä otteilla petolintu kohosi ilmaan
korkeimpien puiden huippujen yläpuolelle, mutta se näytti lentävän
raskaasti. Sen kohotessa korkeammalle siipien lepatus kävi hätäiseksi
ja säännöttömäksi. Oli ilmeistä, että jokin haittasi sen lentoa. Käärme
ei enää riippunut sen kynsissä. Matelija oli kiertynyt sen ruumiin
ympärille, ja sen saattoi erottaa kimmeltävinä punaista rihmaa
muistuttavina juovina puolittain vajonneena linnun valkoiseen
höyhenpukuun!
Haukka alkoi yhtäkkiä vaappua, sitten toinen sen siivistä katosi, ja
vaikka se yritti räpytellä toisella, sekä lintu että käärme pudota
mätkähtivät maahan.
Ne putosivat sen paikan lähelle, mistä olivat nousseet. Kumpikaan ei
kuollut putoamisesta eikä nähtävästi loukkaantunutkaan, sillä heti
maahan jouduttuaan molemmat ryhtyivät hurjaan kamppailuun. Lintu koetti
kaikesta päättäen vapautua matelijan puristuksesta, kun taas
jälkimmäinen halusi yhtä päättäväisesti pitää sitä puristuksessaan!
Käärme tiesi, että tämä oli sen ainoa toivo, sillä jos se olisi
purkanut kierroksensa ja yrittänyt pakoon, haukka olisi vain saanut
tilaisuuden iskeä kyntensä siihen toistamiseen, jolloin se varmaan
olisi tehnyt sen turmiollisemmilla seurauksilla. Siksi, että matelija
oli kätkenyt päänsä ruohoon, lintu ei ollut onnistunut tarttumaan
siihen niskasta ja lopettamaan sitä heti.
Tämä oli epäilemättä käärmeen ajatus asiasta, mutta luultavasti sen
vastustaja olisi tällä hetkellä mielellään lopettanut leikin, sillä
haukka oli huonommassa asemassa kuin käärme. Näin ollen käärme oli
ehdottomasti voiton puolella.
Taistelu näytti olevan koitumassa pitkälliseksi, sillä vaikka siinä
puisteltiin ja kiemurreltiin ja vaikka lintu yhä räpytteli vapaata
siipeään, ei riitapuolten asemassa tapahtunut pitkään aikaan
sanottavampaa muutosta. Tämän saattoi huomata joka kerta kun ne
pysähtyivät lepäämään, minkä ne tekivät aina kahden tai kolmen minuutin
päästä.
Miten se oli päättyvä? Haarahaukka ei pystynyt surmaamaan käärmettä,
sillä se ei päässyt siihen käsiksi nokallaan tai kynsillään.
Aikaisemman otteensa se oli menettänyt yrittäessään välttyä putoamasta,
eikä se voinut enää uudistaa sitä, niin tiukalle matelija oli
kietoutunut sen ympärille. Käärme puolestaan ei kyennyt surmaamaan
lintua, sillä vaikka sillä oli melkoinen puristusvoima, se riitti
ainoastaan pitämään vastustajaa kiinni ja ehkä likistämäänkin sitä,
mutta ei musertamaan ja tappamaan sitä. Vaikka molemmat toivoivat
epäilemättä tällä hetkellä olevansa etäällä toisistaan, ne eivät
voineet irtautua turvallisesti. Haukka ei kyennyt pääsemään pois eikä
käärme uskaltanut päästää sitä!
Miten ponnistelu oli siis päättyvä, ellei joku kolmas tulisi väliin?
Saattoi arvailla tähän tapaan:
Jompikumpi kuolisi nälkään. Mutta kumpi nääntyisi ensin? Oli tunnettu
asia, että haukka voi elää päiväkausia ilman ruokaa. Mutta niin voi
käärmekin ja jopa kauemminkin -- jokaista päivää kohti, minkä lintu
saattoi kestää ravinnotta, matelija kykeni paastoamaan kymmenen! Sitä
paitsi käärme oli juuri aterioinut, ja aterioinut vahvasti, äsken
nielty skorpionisisilisko oli vielä sulamattomana sen vatsassa. Haukka
sen sijaan oli ilman päivällistä eikä se ollut varmaankaan syönyt edes
aamiaista, sen oli täytynyt olla kovin nälissään yrittäessään pyydystää
runsaan metrin pituista verikäärmettä, vaikka tiedetään sen tavallisena
ruokana olevan heinäsirkat, kameleontit ja vihreäkäärmeet. Katselipa
asiaa siis miltä kannalta tahansa, käärme oli edullisemmassa asemassa
kuin lintu ja näännyttäisi tämän helposti nälkään. Näin oli jupakka
päättyvä, jos taistelijat jäisivät oman onnensa varaan.
Tähän johtopäätökseen tulivat myös pojat, ja katseltuaan kamppailua,
kunnes heidän uteliaisuutensa oli tyydytetty, he olivat astumaisillaan
esille lopettaakseen sen, kun eräät uudet liikkeet taistelevien
puolelta saivat heidät pysymään hiljaa. Haukka oli saanut nokkansa
lähelle käärmeen päätä ja antoi sille iskuja nokka avoinna, yrittäen
tarttua sen leukapieleen. Lintu oli selällään, sillä siinä asennossa ne
taistelevat parhaiten. Käärme taas teki parhaansa purrakseen
vastustajaansa, ja ojensi vähän väliä leukojaan näyttäen
kahdenkertaisen rivin teräviä hampaita. Tällöin sen suun ollessa taas
auki, haukka sivalsi nopeasti ylöspäin ja iski nokkansa matelijan
alaleukaan. Käärme sulki heti suunsa, mutta sen terävät hampaat eivät
voineet tunkeutua sarvimaisen poskiluun läpi, joten lintu ei niistä
välittänyt.
Haarahaukka piti yhä kiinni voimakkaalla nokallaan. Se oli nyt
voittanut sen, mitä se koko ajan oli tavoitellut. Se oli saanut "tukea
vivulleen" eikä ollut hidas käyttämään sitä hyväkseen. Kääntäen
selkänsä ylöspäin se pysytteli siipensä ja toisen jalkansa avulla
kiinni maakamarassa, samalla kun se vahvalla niskallaan väänsi käärmeen
pään alleen toisen jalkansa ulottuville. Sitten se iski nopealla
hurjalla otteella kyntensä vastustajansa kaulaan puristaen sitä kuin
ruuvipihdissä.
Tämä sotaliike lopetti taistelun. Punaisten renkaitten nähtiin pian
höllenevän ja putoavan sitten pois; ja vaikka matelija vielä
kiemurtelikin, oli se ainoastaan sen kuolinkamppailua. Muutaman
minuutin päästä sen ruumis virui ruoholla herpautuneena ja
liikkumattomana.
Vähän levähdettyään haukka veti nokkansa käärmeen leuasta, kohotti
päänsä, levitti siipensä -- varmentuakseen siitä, että ne olivat vapaat
-- ja nousi voitonriemusta kirahtaen ylöspäin, kuljettaen matelijan
pitkää ruumista perässään kuin laahustinta!
Tällä hetkellä kuului poikien korviin toinen kirkaisu. Sitä olisi
voinut pitää edellisen kaikuna, ellei se olisi ollut hurjempi ja
äänekkäämpi. Kaikkien silmät kääntyivät äänen suuntaan. Pojat tiesivät
varsin hyvin, mikä eläin sen oli päästänyt, sillä he olivat kuulleet
sellaisia säveleitä ennenkin. He tiesivät, että se oli valkopääkotka.
He huomasivat sen heti kääntyessään. Oli helppo nähdä se leijailemassa
ylöspäin, iso pyrstö ja laajat siivet, joiden kärkien väli oli yli
kaksi metriä levitettyinä vaaleansinistä taivasta vasten.
Sen havaittiin ensin lentävän melkein suorassa viivassa vinosti haukkaa
kohti -- sillä haukka sen oli saanut liikkeelle. Se aikoi nähtävästi
ryöstää haukalta pitkien ponnistusten jälkeen saavutetun saaliin.
Haukka oli kuullut huudon, joka kaikuna vastasi sen omaan, ja tietäen
sen merkityksen se käytti heti siipiensä koko voimaa kohotakseen
korkealle ilmaan. Se näkyi päättäneen pitää kiinni työläästi ansaitusta
saaliistaan tai luopua siitä korkeintaan vasta sitten, kun se oli ensin
antanut voimakkaamman ryöstäjän vaivautua takaa-ajoon. Muisto vaarasta,
millä se vastikään oli sen hankkinut kiihotti sitä epäilemättä tähän
päätökseen.
Sen lajiin kuuluvat linnut voittavat toisinaan kotkan lennossa ja
pääsevät siltä pakoon -- nimittäin muutamat kotkat, sillä nämä lintujen
kuninkaat ovat nopeudeltaan yhtä erilaisia kuin koirat tai hevoset.
Niin on muuten haukkojenkin laita, tämä haukka joka epäilemättä luotti
täydellisesti omiin siipiinsä, mieli koetella vainoojansa lentimiä.
Kotka joka yksilönä oli haukalle tuntematon, saattoi olla liian lihava,
liian vanha tai liian nuori omatakseen täyden lentokyvyn. Joka
tapauksessa haukka oli päättänyt ryhtyä kilpalentoon siinä luulossa,
että se, jos vihollinen uhkaisi saavuttaa, voisi helposti lopettaa
takaa-ajon luopumalla käärmeestä, kuten sen serkun, kalasääksen, usein
täytyi jättää pyydystämänsä kala ahdistajalleen. Se lensi siis ylöspäin
noin viidenkymmenen metrin läpimittaisessa kaaressa.
Jos haukka oli sitä mieltä, että sen ahdistaja oli joko hyvin vanha,
hyvin nuori tai liian lihava lintu tai muuten hidaslentoinen, se
kaikesta päättäen saisi pian huomata erehdyksensä. Sillä samaa mieltä
eivät olleet ne, jotka tarkastelivat sitä lennossa. Päin vastoin pojat
ajattelivat, etteivät koskaan olleet nähneet komeampaa lajinsa
edustajaa kuin tämä täysisulkainen lintu lumivalkoisine päineen ja
pyrstönhuippuineen ja leveine selväviivaisine siipineen. Se oli sitä
paitsi valtavan suuri, mikä todisti, ettei se ollut koiras, vaan naaras
-- sillä, omituista kyllä, luonto näkyy vaihtaneen järjestyksen näiden
lintujen suhteen antaen naaraille yleensä hohtavamman höyhenpuvun,
isomman ruumiin, nopeammat siivet ja suuremman voiman, jopa enemmän
rajuuttakin kuin koiraille. Tästä voidaan päätellä, että kotkien
valtakunnan yhteiskunnallisessa elämässä naissukupuoli ottaa
"oikeutensa" ja ehkä vähän enemmänkin. Ainakin on varmaa, ja se näyttää
johtuvan tästä (sanon sen kohteliaisuudesta mainitulle sukupuolelle),
ettei niiden keskuudessa tunneta minkäänlaista moniavioisuutta. Onneton
se uroskotka, joka rohkenisi sellaisesta edes uneksia!
Kas niin! Haukka kohoaa ylös spiraalikierteessä jännittäen
suippopäisten siipiensä jokaisen sulan kaareillen keskitaivasta kohti.
Ylöspäin seuraa kotkakin, myös spiraalikierteessä, mutta laajemmassa
kehässä, joka näyttää sulkevan kehäänsä haukan kierrokset. Molemmat
linnut kaartelevat samaa keskipistettä kohti. Milloin niiden radat
leikkaavat toisiaan milloin ne pyörivät eteenpäin yhdensuuntaisissa
kaarissa. Yhä ylemmäksi lentää haukka, yhä ylemmäksi kohoaa takaa-ajava
kotka. Ne näyttävät joutuvan yhä lähemmäksi toisiaan, leijailevan yhä
ahtaammissa kaarissa, mutta se johtuu siitä, että ne ovat nyt
kauempana. Haukka on vain pieni pilkku ja näkyy pysyvän paikoillaan --
nyt se katoaa näkyvistä! Kotka on vain pieni pilkku! Sekin häviää! Ei,
eipä kokonaan -- tuo pienoista valkoisen pilven hattaraa tai taivaalla
leijuvaa lumihiutaletta muistuttava täplä on kotkan pyrstönhuippu. Nyt
sekin on poissa -- linnut ovat silmän kantamattomissa...
Kuunnelkaa! Shhhh! Kuulitteko tuota ääntä, aivan kuin raketin
suhahdusta? Jotakin on pudonnut puunlatvaan taittaen useita oksia! Se
on varmaan haukka! Se on kuollut ja verta tihkuu haavasta sen
olkapäässä!
Kuunnelkaa taas! Hussssh! Se on kotka. Kas, sillä on käärme
kynsissään!...
Kotka oli syöksynyt suoraan alas korkeudesta, vaikkei mikään silmä
olisi voinut seurata sen nuolennopeata vauhtia. Kun se oli päässyt
parin, kolmen sadan metrin päähän maasta, sen siivet ojentuivat ulos,
sen pyrstö levisi ja laajentuen äkkiä viuhkamaiseksi laskuvarjoksi
pysähdytti linnun hurjan syöksyn ja muutamilla varmoilla siipien
iskuilla se lipui verkalleen puunlatvojen ylitse ja asettui kuivuneen
magnolian huipulle.
Basil tarttui kivääriinsä aikoen ampua. Kentällä joka ympäröi puuta,
mihin kotka oli istuutunut, ei ollut paljonkaan suojaa ja hän tiesi
kokemuksesta, että ainoa mahdollisuus päästä kyllin lähelle oli
ratsastaa sinne. Hän irrotti siis Mustan Haukan lieasta, hyppäsi sen
selkään ja ratsasti pensaikkoon. Hän oli ollut poissa vain muutamia
minuutteja, kun kuului kimakka pamaus ja kotkan nähtiin suistuvan
orreltaan.
Tämä oli viimeinen rengas hävityksen ketjussa!
Basil palasi tuoden mukanaan ison linnun. Se oli naaras, kuten Lucien
aivan oikein oli sanonut, painoi yli kuusi kiloa ja sen ojennettujen
siipien väli oli kaksi metriä. Tämän lajin linnut painavat harvoin
neljää kiloa enempää ja ovat kooltaan suhteellisesti pienempiä.
-- Mikä hävityksen ketju! huudahti Lucien. -- Toinen eläin väijymässä
toisen henkeä.
-- Niin, lisäsi Francis, -- ja kuinka omituista, että se alkoi linnulla
ja päättyi lintuun! Katselkaahan näitä kahta yhdessä.
Francis osoitti pientä mesilintua ja isoa kotkaa, jotka olivat
vieretysten ruohikolla ja esiintyivät todellakin mitä merkillisimpänä
vastakohtana toisilleen.
-- Unohdat, Francis, virkkoi Lucien, -- että ketjussa oli vielä kaksi
rengasta ja ehkä monta muutakin.
-- Mitä renkaita? kysyi Francis.
-- Kun mesilinnun päälle hyökättiin, muistathan, esiintyi se itsekin
surmaajana. Se oli tappamassa pientä sinisiipistä kärpästä.
-- Se oli kyllä yksi rengas, mutta...
-- Kuka tappoi kotkan?
-- Ai niin! Basil siis oli sarjan viimeinen rengas.
-- Kenties myös rikollisin, sanoi Lucien, -- koska tappaminen oli
hänelle vähimmin välttämätöntä. Toiset seurasivat ainoastaan vaistojaan
etsiäkseen itselleen ravintoa, kun Basilia taas kannusti pelkkä
hävitysvimma.
-- Rohkenen olla kanssasi eri mieltä, Luce, keskeytti Basil terävästi
veljensä puheen, -- niin ei ollut laita. Minä ammuin kotkan, koska se
tappoi haukan ja ryösti siltä saaliin, sen sijaan että olisi
ponnistellut itse hankkiakseen ruokaa. Siksi minä liitin uuden renkaan
ketjuusi.
-- Siinä merkityksessä, vastasi Lucien hymyillen veljelleen, joka näkyi
suutahtaneen siitä, että häntä täten aiheettomasti syytettiin
julmuudesta, -- siinä merkityksessä on tekosi ehkä puolustettavissa,
vaikka on vaikeata käsittää, miksi kotka olisi syyllisempi kuin haukka
itse. Se riisti vain yhden hengen, ja niin teki haukkakin.
-- Mutta se lisäsi ryöstön saaliinsa murhaamiseen, tivasi Basil. --
Sekä ryöstö että murha. Haukka oli syypää vain murhaan.
Lucien ja Francis nauroivat yhteen ääneen. -- Onpa siinä melkoinen ero!
-- Mutta, Luce, sanoi Francis, -- mitä tarkoitit sanoessasi, että
ketjussa saattoi olla monta muutakin rengasta?
-- Kuka tietää, vaikka sinisiipinen kärpänen olisi väijyskellyt
joitakin muita itseään pienempiä itikoita? Ja nämä taas toisia vielä
pienempiä, joilla meille näkymättöminäkin on henki yhtä hyvin kuin
itsellämme. Kuka osaa väittää sitä vastaan? Ja kuka tietää syyn, miksi
kaitselmus on luonut nämä eläimet toistensa ravinnoksi? Se on kysymys,
johon emme löydä mitään tyydyttävää vastausta.
-- Kuka tietää, sanoi Francis, -- koska nyt olet alkanut tutkistella...
kuka tietää, vaikka ketjun toiseenkin päähän vielä liittyisi rengas?
Hei, Basil, mitä sanot? Entä, jos joutuisimme harmaakarhujen pariin? Ja
Francis nauroi tehdessään tämän kysymyksen.
-- Ja jos niin käy, vastasi Basil, -- sinä voit joutua tuoksi renkaaksi
yhtä hyvin kuin joku toinenkin.
-- Taivas varjelkoon! huudahti Lucien. -- Toivoakseni emme tapaa
harmaakarhua enempää kuin intiaaniakaan.
-- Minäpä en toivo mitään sellaista, väitti Basil. -- Haluan saada
pamauttaa harmaaturkkia, ja intiaaneja taas en ollenkaan pelkää niin
kauan kuin minulla on tämä mukanani.
Näin sanoessaan Basil veti povestaan pienen helmillä koristetun
lippaan, piti sitä hetkisen kädessään, ja pisti sen sitten takaisin
kätköönsä.
-- Kerrohan meille tuosta kukkarosta ja miten se on pelastava meidät
intiaanien käsistä. Olen todellakin kovin utelias tietämään, huudahti
Francis.
-- Ei nyt, poikani, vastasi Basil isällisen suojelevasti. -- Ei nyt.
Meidän on valmistettava illallisemme ja mentävä nukkumaan. Olemme
menettäneet puoli päivää riepujemme kuivaamisessa, joten meidän on
korvattava se lähtemällä aamulla varhain liikkeelle. Ja sitten
preerialle!
-- Sitten preerialle, säesti Francis, -- preerialle villihevosten,
isosarvisten lampaiden ja puhvelihärkien pariin.