-- Lienee tuskin toista paikkaa Amerikassa, jossa alligaattorit
kasvavat kookkaammiksi ja ovat luonteeltaan rajumpia kuin
Magdalena-joessa ja siihen laskevissa isoissa sivujoissa. Nämä joet
juoksevat alavan maan läpi troopillisessa vyöhykkeessä, ilmasto on
kuuma ja siis erittäin sopivaa isojen matelijoiden kehittymiselle. Myös
alkuasukkaiden veltto luonne -- he ovat intiaanien ja espanjalaisten
sekoitusta -- estää heitä ahdistamasta ja hävittämästä kaimaaneja
samalla tarmolla kuin mitä oman maamme asukkaat osoittavat. Siitä
seuraa, että kaimaanit vuorostaan pelkäävät ihmisiä vähemmän ja
sieppaavat heitä usein saaliikseen. Magdalenan kaimaanit surmaavat
monesti alkuasukkaita, jos nämä sattuvat putoamaan veteen.
Laakeissa veneissään Magdalenajoella kulkevat laivurit putoavat varsin
usein virtaan ja joutuvat kaimaanien saaliiksi, kuten valtameren
purjehtijat häitten kitaan. Näillä laivureilla on joskus mukanaan
kiväärit kaimaanien varalta, mutta vain harvoja niistä tuhotaan tällä
tavoin, koska _bogadoreilla_ on täysi työ alustensa ohjaamisessa ja
alligaattorin tappaminen luodilla on hyvin vaikeata. Sen voi tappaa
ainoastaan ampumalla sitä silmään, sillä muuta osaa sen ruumiista ei
musketinkuulakaan lävistä. Silmään osuminen vaatii tietysti varmaa
tähtäämistä ja otollista tilaisuutta kaimaanin maatessa rantatörmällä
tai kelluessa vedessä. Kaimaanin ollessa pois vedestä, sitä voi ampua
hartioiden takana olevaan pehmeään, venyvään nahkaan, mutta se on hyvin
epävarma keino sen surmaamiseksi, ja sitä voi ampua useammankin kerran
luotien tuottamatta sille kuolemaa. Magdalenan alkuasukkaat pyydystävät
toisinaan kaimaaneja suopungeilla ja laahattuaan ne rantaan lopettavat
ne kirveillä ja keihäillä. Tästä huolimatta näissä virroissa vilisee
kaimaaneja ja alkuasukkaat häiritsevät niitä harvoin, paitsi kun jokin
kauhea murhenäytelmä on tapahtunut... kun ne ovat siepanneet jonkun
onnettoman, repineet hänet kappaleiksi ja nielleet. Jos tällaista
sattuu, niin asukkaat heräävät tavanomaisesta välinpitämättömyydestään,
kerääntyvät yhteen ja hävittävät suuret määrät näitä matelijoita.
Kertomus, jonka olen teille luvannut, kuvailee tämänlaatuista tapausta.
Eräs _vaquero_ (karjapaimen) asui Magdalenan varrella muutamia
peninkulmia Uuden Carthagenan kaupungin yläpuolella. Hänen
palmunlehvämajansa sijaitsi kappaleen matkaa virrasta, kohdalla, jossa
vesi kihisi väijyviä kaimaaneja, sillä ympäristö oli kesytöntä ja
harvaanasuttua. Vaquerolla oli vaimo ja yksi lapsi -- noin kuusi- tai
seitsemänvuotias tytär, ja koska tyttö oli sievä pikkutyttö ja heidän
ainoansa, oli se tietysti molemmille vanhemmille hyvin rakas.
Vaquero oli usein poissa kotoa, sillä hänen täytyi samoilla kauas
metsiin. Vaimoa ei kuitenkaan pelottanut jäädä yksin kotiin. Hän oli
intiaaninainen ja tottunut vaaroihin, jotka pelottaisivat suurten
kaupunkien tyttäriä.
Eräänä päivänä, hänen puolisonsa ollessa tavallisuuden mukaan poissa
karjaansa kaitsemassa, nainen vei pyykkinsä joen rannalle, joki oli
ainoa vesi majan lähettyvillä, ja kantamalla vaatteet rantaan hän
säästi itseltään veden noutamisen vaivan, sitä paitsi äyräällä oli
leveä ja tasainen kivi, jonka päällä hänen oli tapana hakata pesemiänsä
vaatteita. Hänen pieni tyttärensä seurasi häntä, kantaen yhtä
kääröistä.
Päästyään rantaan nainen täytti astiansa vedellä ja ryhtyi työhön.
Sillä välin lapsi, jolla ei ollut muuta hommaa, alkoi kerätä kypsiä
guava-hedelmiä, poimien niitä rantatöyräältä osittain veden yli
riippuvasta puusta. Intiaaniäidin ollessa työssään hänet hätkähdytti
kimakka parahdus ja melkein samaan aikaan kuuluva molskahdus.
Katsahtaessaan ympärilleen hän näki lapsensa vaipuvan juuri pinnan
alle. Samaan aikaan hän näki kamalan otuksen -- suuren kaimaanin --
rientävän paikalle! Kauhun vallassa nainen pudotti pyykkinsä ja
kiiruhti äyräälle. Hän syöksyi hetkeäkään epäröimättä virtaan, joka
peitti hänet kaulaan asti. Samassa lapsi nousi jälleen vedenpinnalle.
Äiti tarttui siihen käsivarsista ja oli juuri nostamaisillaan sen ylös
vedestä, kun kaimaani syöksyi kita auki, kaappasi kiinni pienen tytön
sääristä ja irrotti jalat ruumiista yhdellä ainoalla puraisulla! Tyttö
parahti taas, mutta se oli hänen viimeinen äännähdyksensä. Kun äiti
maihin ponnisteltuaan laski silvotun ruumiin joen partaalle, lapsi oli
lakannut hengittämästä.
Äitiraukka istui muutamia minuutteja katsellen lapsensa vielä
vavahtelevia jäännöksiä. Hän kumartui tämän tästä suutelemaan kalpeita
huulia. Hän ei itkenyt. Sanoinhan, että hän oli intiaaninainen. He
eivät käyttäydy niin kuin valkoihoiset, mutta, oli miten oli, hänen
katkera tuskansa ei sallinut kyynelten vuotaa. Hän ei huutanut eikä
kutsunut apua. Se ei olisi hyödyttänyt enää mitään. Oli liian
myöhäistä. Ja hän tiesi, ettei lähistöllä ollut ketään -- ei
kilometrien päässä hänestä. Kohottaessaan silmänsä runnellusta
ruumiista hän loi ne vain mustaan veteen. Siellä guavapensaiden
siimeksessä uiskenteli inhottava matelija edestakaisin. Se oli
hotkaissut herkkupalan ja odotteli kiihkeästi lisää.
Naisen kasvot kuvastivat tuskaa ja kostonhimoa. Yhtäkkiä hän näytti
saavan ajatuksen ja tekevän nopean päätöksen. Hän nousi luoden ensin
silmäyksen pienokaisen kuolleeseen ruumiiseen ja sitten kaimaaniin,
kiirehti pois mökille. Muutaman minuutin kuluttua hän palasi mukanaan
pitkä keihäs. Se oli hänen miehensä metsästyskeihäs, jota tämä oli
usein käyttänyt kamppailuissaan Brasilian tiikerin ja muiden hurjien
petojen kanssa. Hän toi muutamia muitakin esineitä: suopungin,
amerikkalaisen aloen eli _pita_-puun säikeistä punottua köyttä ja
muutaman veitsen.
Joen partaalle saavuttuaan hän vilkaisi levottomana virtaan. Kaimaani
oli vielä siellä, ja äiti kääntyi ja seisoi hetkisen ikään kuin
miettien, mitä tekisi. Pian hän oli tehnyt päätöksensä, ja kumartuen
eteenpäin hän syöksi keihään pitkittäin lapsensa ruumiin jäännösten
läpi! Se oli hirveä teko, mutta kostontunne kuohui hänessä voimakkaana.
Sitten hän tarttui keihään terään, joka oli nyt punainen verestä, ja
asettaen veitset niin, että ne toimisivat väkäsinä, kiinnitti ne siihen
tukevasti pitaköydellä. Näitä vasten hän työnsi raadellun ruumiin ja
punoi sitten suopungin tiukasti keihään varteen ja kiinnitti sitten
köyden toisen pään guava-puun runkoon; sillä hän tiesi, ettei hänen oma
voimansa merkitsisi paljoakaan sellaista hirviötä kuin kaimaania
vastaan.
Kun kaikki oli valmista, hän kohotti varren ja sinkosi keihään,
ruumiineen päivineen veteen. Sitten hän tarttui köyteen ja lyyhistyi
pensaitten taakse odottamaan tulosta.
Hänen ei tarvinnut odottaa kauan. Lisää saalista väijyvä verenhimoinen
matelija näki houkuttelevan syötin ja hyökäten eteenpäin sieppasi sen
isoihin leukoihinsa, murskaten sen samalla. Nainen pysyi hievahtamatta,
odottaen aikaansa.
Kaimaanit eivät pureskele ruokaansa. Niiden hampaat eivät ole sitä
varten. Ne ovat luodut vain tarttumaan kiinni ja kieli jota ne eivät
voi ojentaa eteenpäin avustaa ainoastaan nielemisessä. Tuossa tuokiossa
ruumis oli hävinnyt hirviön avaraan kitaan. Tämän nähdessään nainen
hypähti äkkiä ylös tempaisten rajusti köydestä, ja seuraavassa
silmänräpäyksessä hurja kiljahdus ilmoitti hänen onnistuneen
aikeissaan. Väkäiset terät olivat tarttuneet kiinni ja kaimaani oli
kiikissä!
Huomatessaan joutuneensa satimeen matelija sukelsi pohjaan, nousi
sitten jälleen mylvähdellen äänekkäästi ja piesten veden vaahtoavaksi
verta valuessa kaiken aikaa sen leukapielistä ja sieraimista. Se
syöksähteli paikasta toiseen kunnes tukeva parkitsemattomasta nahasta
tehty suopunki pysähdytti sen, jolloin se vapisutti puuta kauan
valtavalla voimalla. Vihdoin sen ponnistukset kävivät heikommiksi, ja
se virui liikkumattomana vedessä. Äiti istui kaiken aikaa
jokitöyräällä, milloin aivan hiljaa ja alakuloisena, milloin
kostonhimoinen ilme valaisi hänen kasvonsa hänen luodessaan silmänsä
hirviöön, joka oli ryöstänyt häneltä hänen lapsensa.
Laukkaavan hevosen jalkojen töminä herätti vihdoin hänet mietteistänsä.
Hän katsahti ympärilleen. Sieltä saapui hänen miehensä.
Surullinen kertomus oli pian kerrottu, ja vähän sen jälkeen vietiin
sanoma niille, jotka asuivat heitä lähinnä. Murhe oli yleinen, ja
tapauksen herättämä myötätunto nostatti koko naapuriston usean päivän
kestävään hävityssotaan kaimaaneja vastaan.
Tämä kertomus, lopetti Lucien, -- on tosi ja siitä onkin kulunut vain
pari vuotta, kun tämä sydäntäsärkevä tapaus sattui.
-- Sydäntäsärkevä tapaus se olikin, -- huudahti Basil. -- Se saa mielen
kuohahtamaan vihasta noita hirviöitä kohtaan! Luulenpa, että menen heti
ampumaan jonkun niistä, ja sitä paitsi tarvitsenkin hampaan
ruutisarveksi. Hän otti kiväärinsä ja meni rannalle. Ainoatakaan
alligaattoria ei ollut sillä hetkellä ampumamatkan päässä, vaikka niitä
näkyi tusinoittain uiskentelemassa järvellä.
-- Maltahan, huusi Francis. -- Odota hiukan, niin houkuttelen ne
lähelle. Asetu väijyksiin, sillä välin kun kutsun niitä.
Francisin avuihin kuului tavaton matkimiskyky. Hän osasi jäljitellä
kaikkia ääniä kukon kieunnasta härän mylvimään asti ja teki sen niin
luonnollisesti, että petti eläimetkin. Hän juoksi alas rantaan ja
piiloutui muutamien yucca-pensaiden taakse ja alkoi ulista ja haukkua
kuin nuori koiranpentu. Myöskin Basil kätkeytyi pensaisiin.
Muutaman sekuntin perästä useiden alligaattorien nähtiin uivan joen
yli. Niitä tuli joka taholta. Ei kestänyt kauankaan kun ne saapuivat
rantatöyräälle, missä Francis oli piiloutuneena, ja etummaisena uiva
iso uros kohotti kuononsa vedestä ja mateli maalle. Se oli epäilemättä
laskenut saavansa jotakin syödäksensä, mutta oli tuomittu pettymään ja
vielä pahempaakin, sillä Basilin kiväärin terävä pamaus kajahti
ilmassa, matelija kellahti kyljelleen liejuun ja sätkyteltyään hetkisen
makasi siinä liikkumatta. Se oli kuollut, sillä hyvin tähdätty laukaus
oli lähettänyt luodin suoraan sen silmään.
Basil ja Francis näyttäytyivät nyt, sillä he eivät halunneet tuhlata
luotejaan useampiin, ja kun muut alligaattorit näkivät heidät, ne uivat
pois nopeammin, kuin olivat tulleet. Lucienin kirveellä hakattiin irti
isoimmat hampaat ja raato jätettiin makaamaan susien, korppikotkien ja
niiden muiden eläinten saaliiksi, joiden syötäväksi se kelpasi.
Keitettyään pannullisen kahvia ja valmistettuaan hirvenpaistia
illalliseksi pojat levittivät puhvelintaljansa telttaansa ja kävivät
levolle.
Seuraavana aamuna he olivat ylhäällä päivänkoitteessa, ja nautittuaan
tukevan aamiaisen satuloivat hevosensa ja jatkoivat matkaansa.