Pojat palasivat nyt teltalleen järkyttyneinä näkemästään. He istahtivat
maahan ja ryhtyivät keskusteluun, jonka pääaiheena olivat karhut ja
alligaattorit. Viimemainitut kuitenkin omituisine ja inhottavine
elintapoineen muodostivat heidän juttelunsa olennaisen aiheen. Kaikki
tunsivat niistä monta kummallista kertomusta, Franciskin, ja Basil,
joka oli metsästellyt paljon rämeillä ja jokien varsilla, tiesi
kaikenlaista näiden eläinten tavoista. Tosin Basil ei juuri ollut
mikään huomioiden tekijä, hän oli vain pannut merkille sellaisia
omituisuuksia, joita tapaukset eräretkillä olivat saaneet hänet
tarkkaamaan. Mutta Lucien oli tutkinut lähemmin niiden tapoja ja oli
myöskin lukenut niistä. Hän oli siis perehtynyt kaikkeen, mitä
luonnontutkija tietää näistä eläimistä, ja suostui veljiensä pyynnöstä
hämyhetkien ratoksi esittämään tietojaan heille.
-- Alligaattori, hän aloitti, -- kuuluu sisiliskojen lahkoon. Tämä
lahko taasen jaetaan useihin heimoihin, joista yhdellä on nimenä
_Crocodilida_ eli krokotiilit.
Tämä heimo jaetaan kolmeen sukuun: krokotiileihin, gavialeihin ja
alligaattoreihin. Nämä erotukset teki paroni Cuvier, ja hän perustaa ne
enemmän pään muotoon ja hampaiden rakenteeseen kuin mihinkään
todelliseen eroavaisuuteen näiden eläinten ulkonäössä ja tavoissa.
Krokotiileilla on pitkä, terävä, kapea kuono ja alaleuan kummallakin
puolella iso hammas, joka suun sulkeutuessa sovittautuu yläleuassa
olevaan kouruun. "Nämä ovat oikeita krokotiileja", sanoo herra Cuvier.
Gavialeilla on myöskin pitkä, terävä, kapea, pyöristynyt kuono, mutta
niiden hampaat ovat melkein samankokoiset ja tasaiset. Alligaattoreilla
sensijaan on leveä, haukimainen kuono ja hyvin epätasaiset hampaat,
alaleuassa on kummallakin puolella iso torahammas, joka suun
sulkeutuessa ei siirry kouruun, kuten krokotiileilla, vaan yläleuassa
olevaan kuoppaan. Nämä ovat Cuvierin mainitsemat tuntomerkit, joiden
esittämiseksi ja todistamiseksi hän näkee mahdottoman paljon vaivaa.
Sen hän olisi mielestäni kuitenkin voinut säästää itseltään, koska
eläimestä on niin vähän eri muotoja olemassa, että ne olisi selvemmin
voinut käsitellä kaikki krokotiilisuvun lajeina.
-- Oikeita krokotiileja, hän jatkoi, -- tunnetaan viisi eri lajia.
Neljä niistä tavataan Afrikan joissa, jota vastoin viides on
Länsi-Intian ja Etelä-Amerikan asukas. Gaviali elää Aasiassa, etenkin
Gangesjoessa ja muissa Intian joissa, ja se on niiden seutujen
krokotiili. Alligaattori kuuluu Amerikkaan, jossa se on levinnyt
laajalle sekä pohjoisella että eteläisellä mantereen puoliskolla.
Espanjalaisissa osissa sitä nimitetään kaimaaniksi, ja sitä on kaksi
hyvin tunnettua lajia, nimittäin Guayanan täplikäs kaimaani ja
Mississipin alligaattori. Kunhan Etelä-Amerikan suuret joet ovat
tulleet asianmukaisesti tutkituiksi, saadaan epäilemättä nähdä, että on
vielä muitakin muunnoksia. Olen kuullut Valencia-järvessä Venezuelassa
asustavasta, joka eroaa kummastakin yllämainitusta amerikkalaisesta
lajista. Se on näitä kumpaakin pienempi, ja intiaanit pyydystävät sitä
innokkaasti, sillä he syövät sen lihaa, joka on näille ihmisille
erittäin haluttua herkkua. On sitä paitsi luultavaa, että uusia lajeja
löydetään vielä Afrikastakin ja Intian valtameren saarilta.
-- Mielestäni on muuten varmasti todistettu asia, että kaikilla näillä
krokotiiliperheen lajeilla on varsin yhtäläiset elintavat, jotka
vaihtelevat vain niissä kohdissa missä tällaisia eroavaisuuksia saattaa
odottaakin ilmaston, ravinnon ja muiden olosuhteitten perusteella. Se
mitä teille kerron alligaattoreista, soveltuu siis ylimalkaan kaikkiin
sen suomuisiin serkkuihin. Tiedätte, että sen ruumis on kauttaaltaan
suomujen peitossa, ja näette, että nämä suomut sen selässä kohoavat
pyramidimaisiksi kuhmuiksi ja että rivi sellaisia kuhmuja pyrstön
ylälaidassa antaa sille pykäläisen, sahanterää muistuttavan muodon.
Huomaatte myöskin, että pyrstö on litistynyt pystysuoraan lapiomaisesti
kuten majavan häntä. Jalat ovat lyhyet ja hyvin jäntevät -- etujaloissa
on viisi pienellä uimaräpylällä varustettua varvasta, takajaloissa sen
sijaan vain neljä, mutta paljon pitempää ja isommalla uimaräpylällä
varustettua. Olette panneet merkille, että pää muistuttaa hauen päätä,
sieraimet sijaitsevat lähellä kuonon päätä, silmät ovat ulkonevat ja
korva-aukot sijaitsevat juuri niiden takana. Sen silmäterät ovat tummat
ja värikalvo on sitruunankeltainen, silmämunat eivät ole pyöreät kuten
ihmisellä, vaan soikeat ja vuohen silmää muistuttavat.
-- Kaiken tämän voitte huomata katselemalla alligaattoria. Eläimen
rakenteessa on kuitenkin muutamia omituisia seikkoja, jotka eivät pistä
silmään yhtä helposti. Näette, että sen leuat aukenevat kauaksi
taaksepäin, -- yli korvienkin -- missä ne niveltyvät toisiinsa ikään
kuin saranoilla. Siitä seuraa, että alligaattorin avatessa suunsa sen
niska taipuu hiukan ylöspäin, joten näyttää kuin se alaleuan asemesta
olisi liikuttanut yläleukaa.
-- Kas, olen usein kuullut, että niin onkin, huomautti Francis.
-- Monet ovat ajatelleet niin ja sanoneet niin siitä asti kun Herodotos
ensimmäisenä levitti tätä järjetöntä mielipidettä. Niin ei kuitenkaan
ole asian laita. Alaleuka sillä liikkuu, niin kuin muillakin
luurankoeläimillä, mutta äsken kuvailemani näennäisyys johtaa tuohon
huolimattomien tarkastajain tekemään erehdykseen. On vielä toinenkin
seikka. Alligaattorin korva-aukkoa suojelee läppäpari, jonka se sulkee
sukeltaessaan veteen. Sen sieraimiakin suojelevat läpät, jotka se
myöskin voi mielensä mukaan sulkea. Sen selkänikamatkin ovat omituisia.
Ne ovat siten kiinnitetyt toisiinsa, ettei se kykene kääntymään
kaartamatta ruumistaan. Se voi liikuttaa päätänsä vain hiukan
molemmille sivuille, ja tämä on onnellinen seikka, joskaan ei sille
itselleen niin ainakin sen vihollisille. Jos se voisi kääntyä äkkiä tai
kiemurrella kuin käärmeet, sen kohtaaminen olisi perin vaarallista.
Mutta näin ollen sen pitkä ruumis lyhyine jalkoineen tekee sille
mahdottomaksi kääntyä nopeasti, joten se ei ole mikään vaarallinen
vihollinen maalla, kunhan vain pysyttelee sen valtavien leukojen ja
voimakkaan pyrstön ulottuvilta. Pyrstö onkin sen varsinainen hyökkäys-
ja puolustusase, ja kun sitä eivät kangista mitkään nikamat, eläin voi
käyttää sitä niin tehokkaasti, että se yhdellä ainoalla läimähdyksellä
iskee miehen hengettömäksi. -- Monet alligaattorin tavoista ovat teille
tutut. Tiedätte, että naaras munii hanhenmunan kokoisia munia ja
peittää ne hiekkaan, missä auringon kuumuus hautoo ne. Toisinaan se ei
löydä tarkoitukseen sopivaa hiekkasärkkää. Silloin se tekee pyöreän
lavan ruoholla ja risuilla sekoitetusta mudasta. Siihen se laskee
munakerroksen ja peittää sen monen sentin vahvuudelta mudalla ja
ruohoilla. Sitten se munii uuden kerroksen, peittää senkin mudalla, ja
niin edelleen kunnes se on muninut koko sarjansa, usein lähes
kaksisataa likaisenvihertävää munaa. Lopuksi se peittää kaiken mudalla,
muuraten pesän pyrstöllään mutauunin tai majavanpesän näköiseksi.
Kaiken tämän vaivan se näkee suojellakseen munansa pesukarhuilta ja
kilpikonnilta sekä korppikotkilta ja muilta linnuilta, joille ne ovat
mieluista herkkua. Munien hautuessa se vaaniskelee pesän ympärillä
pitääkseen nämä viholliset loitolla. Kun poikaset ovat kuoriutuneet
munista, sen ensimmäisenä huolena on viedä ne veteen, jossa tällaiset
vaarat eivät niitä uhkaa. Siihen näkyy poikasten vaistokin niitä
vetävän, sillä tuskin ne ovat vapautuneet kuorestaan, kun niiden
nähdään hypiskelevän vettä kohti tai seuraavan emoaan, jonka niskaan
tai hartioille monet ovat kiivenneet.
-- Mutta, onko totta, keskeytti Francis, -- että vanhat koiraat syövät
omia poikasiaan?
-- Vaikka se kuulostaakin kauhealta, on se aivan totta, Francis. Olen
itse nähnyt.
-- Niin minäkin, virkkoi Basil, -- monta kertaa.
-- Emon ensimmäisenä huolena on saada poikaset veteen, missä se voi
paremmin kätkeä ne luonnottomalta isältä, mutta kaikista sen
varokeinoista huolimatta monet joutuvat sekä vanhojen alligaattorien
että isompien kilpikonnien ja lintujen uhriksi. Niin pian kuin
pienokaiset ovat saaneet hiukankin järkeä, jos niin voin sanoa, ne
välttävät isiään ja enojaan, ja koska ne ovat liikkeissään näitä
nopeammat, osaavat ne pysytellä niiden isojen leukojen ja pyrstöjen
ulottuvilta. Olen usein nähnyt pienten alligaattorien ratsastavan
isompien selässä tietäen, että nämä eivät tavoita niitä siitä asemasta.
-- Ne näkyvät syövän, mitä niiden eteen vain sattuu, huomautti Francis.
-- Eivät ne siinä suhteessa ole turhantarkkoja. Kala on luullakseni
niiden mieliruokaa, mutta ne syövät kaikenlaisia maaeläimiäkin, jotka
niiden onnistuu surmata, ja arvellaan niiden pitävän erityisesti
mätänemistilassa olevasta lihasta. Se on kuitenkin vain olettamus.
Niiden on huomattu surmaavan isoja eläimiä vedessä ja jättävän ne veden
pohjalle useaksi päiväksi, mutta tämä on saattanut johtua siitä, että
ne eivät olleet nälissään sillä kerralla ja säilyttivät niitä
ainoastaan odotellessaan ruokahaluaan. Kuten kaikki matelijat
sulattavat nekin ravintonsa hitaasti eivätkä sen vuoksi kaipaa niin
suuria ruokamääriä kuin lämminveriset eläimet -- imettäväiset ja
linnut. Niinpä ne hautautuvat mutaan ja makaavat koko talven
horroksissa nauttimatta minkäänlaista ravintoa.
-- Sanot kalan olevan niiden mieliruokaa, Luce, virkkoi Basil -- mutta
minä luulen niiden pitävän koirista enemmän kuin mistään muusta. Tiedän
niiden tulleen usein paikalle, josta ovat kuulleet koiran haukahduksia,
ikään kuin niiden tarkoitus olisi ollut syödä se. Olen nähnyt
alligaattorin kaappaavan ison koiran, joka ui Bayou Boeufin yli, ja
vetävän sen pohjaan yhtä nopeasti kuin taimen olisi siepannut kärpäsen.
Koiraa ei nähty sen koommin.
-- On aivan totta, että ne syövät koiria, niin kuin ne syövät kaikkia
muitakin eläimiä, vastasi Lucien, -- mutta että ne erityisesti
himoitsisivat koiranlihaa, on seikka, josta luonnontutkijat ovat
keskenään eri mieltä. Tosin ne lähestyvät paikkaa, mistä kuulevat
koiran ulvontaa, mutta jotkut sanovat niiden tekevän sen siksi, että se
muistuttaa niiden omien poikasten uikutusta.
-- Mutta olen nähnyt sekä koirasten että naarasten rientävän koiraa
kohti.
-- Juuri niin. Koiraat aikoivat mennä syömään poikasia, joita ne
luulivat siellä olevan ja naaraat seurasivat perästä puolustaakseen
jälkeläisiään. Koirasten ja naarasten välillä syntyy usein tästä syystä
hurjia tappeluja.
-- Mutta miten, Luce, kysyi Francis, -- miten ne voivat pyytää kaloja,
jotka näyttävät paljon nopeammilta kuin ne itse?
-- Hyvin harvat kalalajit ovat nopeampia. Uimaräpylällä varustetuilla
jaloillaan ja varsinkin litteällä pyrstöllään, joka samalla kertaa
toimittaa sekä taka-airon että peräsimen tehtävää, alligaattori voi
liikkua vedessä yhtä nopeasti kuin useimmat kalat. Alligaattori ei
kuitenkaan pyydystä kaloja ajamalla, vaan sieppaa ne saaliikseen
sotajuonen avulla.
-- Millaisen sotajuonen?
-- Olet kai usein huomannut niiden kelluvan vedenpinnalla puoliympyrän
tapaan kaartuneina ja liikuttamatta ruumistaan tai mitään jäsentään?
-- Kyllä, kyllä, olen katsellut sitä monta kertaa.
-- No, jos olisit silloin voinut vilkaista veden alle, olisit nähnyt
kalan jossakin sen puoliympyrän ulkopuolella. Kala pysyttelisi
paikallaan -- epäilemättä vaanien omaa saalistaan, veden pinnalla
lenteleviä kärpäsiä tai kuoriaisia. Tässä hommassaan se ei välitä
isosta tummasta möhkäleestä, joka lipuu verkalleen sitä kohti
näyttämättä ollenkaan uhkaavalta, sillä alligaattorin pää on tällöin
käännettynä pois aiotusta uhrista. Alligaattori tietää hyvin mitä tekee
vaikka se näyttääkin olevan nukuksissa. Se lipuu hiljaa lähemmäksi,
kunnes ulottuu sivaltamaan kalaa pyrstöllään, joka kaiken aikaa on
taivutettuna kaareksi ja sitten se antaa tarkasti tähdäten pahaa
aavistamattomalle saaliilleen läimähdyksen, joka tappaa sen heti,
paiskaten sen toisinaan suoraa päätä alligaattorin kitaan ja
singahduttaen sen toisinaan monta metriä ilmaan.
-- Maalla alligaattori iskee saaliiseensa samaan tapaan. Sen
sivaltaessa pää kääntyy puolitiehen pyrstöä vastaan, koko ruumiin
muodostaessa täten puoliympyrän. Ellei pyrstön isku tappaisikaan
saalista, se paiskautuu suoraan hirviön kitaan, jossa se kohtaa varman
surman silmänräpäyksessä.
-- Mutta miksi alligaattorit syövät kiviä ja muita sellaisia aineita?
tiedusteli Basil. -- Olen nähnyt erään, jonka vatsasta neljännes oli
täynnä nyrkkini kokoisia kiviä ja puun- ja lasipalasia. Ne näkyivät
olleen siellä pitkän aikaa, terävät reunat olivat kuluneet sileiksi.
Tätä en ole voinut käsittää koskaan.
-- Eipä ihmekään, koska viisaammatkaan luonnontutkijat kuin me eivät
tiedä syytä siihen. Muutamat ajattelevat, että tarkoitus on sama kuin
linnuilla ja muilla eläimillä, jotka nielevät soraa ja multaa
edistääkseen ruoansulatusta. Toiset taas uskovat, että alligaattori
tekee sen laajentaakseen vatsaansa, jotta matelijalle kävisi
mahdolliseksi kestää pitkä paastonsa maatessaan horroksissa talven
ajan. Tätä jälkimmäistä selitystä pidän järjettömänä ja ainoastaan
satuja kertovan Buffonin arvoisena. Omasta puolestani luulen, että
romu, jota tavallisesti löydetään alligaattorin vatsasta, kerääntyy
sinne sattumalta -- se nielee sitä erehdyksestä saaliinsa mukana
silloin tällöin, sillä sen makuhermot eivät ole suinkaan herkät, ja se
nielaisee mitä tahansa veteen heitetään, vieläpä lasipullonkin. Nämä
ainekset jäävät tietysti sen vatsaan -- kasaantuen sinne ehkä kautta
sen elinajan -- ja tuottavat sille vähän, jos ollenkaan haittaa, koska
sen vatsa kuten useimpien matelijoiden kestää melkein mitä tahansa.
Emme saa ajatella alligaattorin vatsaa emmekä sen muitakaan elimiä
samanlaisiksi kuin ihmisolennon. Jos meidän aivomme vioittuvat
vakavasti, niin kuolemme, mutta alligaattorin aivot voidaan poistaa
kokonaan ja eläin ryömii pois ja elää vielä päiväkausia. Tunnetaan
esimerkkejä alligaattoreista, joiden aivot ovat ammutut mäsäksi, ja
kuitenkin ne vielä monta tuntia sen jälkeen ovat valmiit taistelemaan
jokaista vastaan joka lähestyy niitä. Niiden aivot, niin kuin kaikkien
matelijoiden, ovat tavattoman pienet, ja se todistaa, että ne
järjeltään ovat alemmalla asteella kuin linnut ja nisäkkäät.
-- Mutta Lucien, sinä kerroit meille, että koko krokotiiliheimon tavat
ovat samanlaiset tai melkein samanlaiset. Mistä sitten johtuu, että
Afrikan krokotiilit ovat niin paljon rajumpia ja hyökkäävät usein
Senegalin ja Ylä-Niilin alkuasukasten kimppuun ja nielevät heidät? Niin
ei tee meidän alligaattorimme. Tosin ne kyllä joskus purevat
neekereitämme sääriin, ja olemme kuulleet niiden myöskin tappaneen
joitakin, mutta silloin nämä ovat joutuneet eläimen tielle
huolimattomuuttaan. Alligaattorit eivät hyökkää kenenkään kimppuun, jos
ne jätetään rauhaan. Niinpä mekin lähestymme niitä aivan pelottomina
vain keppi aseenamme.
-- Se johtuu siitä, että hyvin tiedämme niiden olevan liian kömpelöitä
tavoittaakseen meitä maalla, koska voimme helposti hypätä pakoon niiden
pyrstöjen ja leukojen ulottuvilta. Miltä sinusta tuntuisi uida tuon
järven yli tällä hetkellä? Rohkenenpa väittää, ettet uskaltaisi.
-- En uskaltaisikaan... siinä olet oikeassa.
-- Ja jos sen tekisit, hyökkäisi joku niistä todennäköisesti kimppuusi
ennen kuin pääsisit vastakkaiselle rannalle. Mutta meidän
alligaattorimme eivät ole enää mitä ne olivat sata vuotta sitten.
Silloin ne olivat paljon hurjempia ja vaarallisempia ja hätyyttivät
ihmisiä usein ärsyttämättäkin. Ne ovat alkaneet pelätä meitä, sillä ne
tietävät, että olemme niille vaarallisia, ja ne voivat helposti erottaa
meidät muista eläimistä pystysuorasta asennostamme. Ajatelkaa, kuinka
innokkaasti niitä pyydystettiin silloin kun alligaattorinnahka oli
muodissa, ja ajatelkaa kuinka monta niistä surmataan öljynsä ja
pyrstöjensä vuoksi. On siis aivan luonnollista, että ne pelkäävät
meitä, ja voitte huomata niiden olevan paljon arempia viljelysseuduilla
ja uudisasutusten lähettyvillä kuin metsäisemmillä tienoilla. En epäile
että suurilla rämeillä on paikkoja, missä on vieläkin vaarallista
lähestyä niitä. Ne, jotka väittävät Afrikan krokotiilien olevan
hurjempia, eivät perusta johtopäätöksiään tosiasioihin. Etelä-Amerikan
kaimaanit, jotka ovat alligaattoreja nekin, ovat yhtä rajuja kuin
krokotiilit. Olen lukenut monta kertomusta, miten ne ovat hyökänneet
Guayanan ja Brasilian alkuasukkaiden kimppuun ja syöneetkin heitä.
Paljon tästä on epäilemättä satua, mutta joukossa on muutamia
täysin todistettuja kertomuksia, ja olen kuullut yhden, jonka
todenperäisyydestä olen varma. Kerron sen, jos haluatte, vaikka se
onkin kauhea ja surullinen juttu ja vaikka toivoisin, ettei se olisi
totta.
-- Voi, kerro... kerro, huudahti Francis. -- Me kestämme kyllä, meillä
ei ole heikot hermot. Eihän Basil?
-- Ei, Basil vastasi. -- Luullakseni kestämme sen, Frank. Jatka, Luce.