Seuraavana päivänä metsästäjämme leiriytyivät Krokotiilijoen varrelle.
Tämä joki on hidasjuoksuinen joki kuten useimmat Louisianan virroista
ja laajenee paikoin leveiksi lammikoiksi tai pieniksi järviksi. Nimensä
se on saanut suuresta määrästä alligaattoreja, jotka vaanivat sen
vedessä, vaikka se ei tässäkään suhteessa eroa paljoakaan seudun muista
joista.
Leiriksi valittu paikka oli aukiopaikalla, jossa joenuoma laajeni
pieneksi järveksi. Paikalta näkyivät kaikki tämän järven rannat ja
komea näköala se olikin. Veden yli kohosi jättiläispuita, tammia ja
sypressejä, ja niiden oksista riippui espanjansammalta pitkinä
kiemurtelevina hopearihmoina. Tämä sai puut näyttämään harmaantuneilta
ja olisi tehnyt maiseman jokseenkin synkäksi, elleivät kirkkaamman
väriset lehdet olisi elostuttaneet sitä.
Siellä täällä kimalteli auringonpaisteessa vihreä magnolia suurine
valkoisine kukkineen, jotka olivat lautasen kokoisia. Alempana kasvoi
paksuja ruokoja, joiden korkeat, vaaleanvihreät varret seisoivat
suorina toistensa vieressä päättyen keihäsmäisiin lehtiin ja
muistuttaen jättiläisvehnän tähkään puhkeamattomia korsia. Näiden
yläpuolella kahisivat tupelopuun keveät ja ohuet lehdet. Kaunis
amerikkalainen vaivaispalmu nosti viuhkamaisia oksiaan ikään kuin
verhotakseen maata kuumilta auringon säteiltä, jotka lankesivat sen
lehville, ja siellä täällä sen omituiset muodot kuvastuivat veteen.
Jättiläismäiset köynnöskasvit kurottuivat puusta puuhun -- köynnöksiä
ja kiipijäkasveja ja erilaisia kiertoja. Joitakin niistä peittivät
tuuheat lehdet, toiset taas olivat verhotut loistaviin kukkiin.
Torviköynnöksen tulipunaiset suppilot, sypressiköynnöksen valkoiset
tähdet ja villin altheajuuren eli puuvillaruusun isot, vaaleanpunaiset
kukat kilpailivat väriloistossa ja houkuttelivat kookkaita
koreankirjavia perhosia ja rubiinikaulaisia mesilintuja kisailemaan
silkinhienoilla teriöillään.
Ikään kuin näiden heleiden täplien vastakohtana maisemassa oli toisia,
jotka näyttivät pimeiltä ja synkiltä. Metsässä saattoi nähdä paikkoja,
joissa puut kohosivat vihertävästä, mutaisesta vedestä. Siellä ei ollut
mitään aluskasvillisuutta, ei ruokoja eikä vaivaispalmuja. Sypressien
mustat rungot nousivat paljaina lähes kolmenkymmenen metrin korkeuteen,
ja niiden oksista riippui harmaata sammalta. Maasta kohosi valtavia
kartioita -- kaatuneet puut olivat jättäneet taittuneet runkonsa
maahan. Joissakin paikoin valtava liaani, puolikin metriä
läpimitaltaan, kurottautui näitten synkkien käytävien yli muistuttaen
puusta puuhun kiemurtelevaa käärmettä.
Järvessä vilisi alligaattoreja. Niitä näki paistattamassa päivää
matalilla rantatöyräillä tai matelemassa kohti pimeätä ja varjoista
suota. Muutamat lipuivat hiljalleen joen pinnalla, jonka vedestä niiden
niskat ja lovekkaat selät pistivät esiin. Liikkumattomina ollessaan
nämä iljettävät eläimet muistuttivat kuivuneita puupölkkyjä, ja
useimmat niistä lepäsivät hievahtamatta -- joko luontaisesta
laiskuudestaan tai väijyäkseen saalista. Rannalla venyvät pitivät
kitansa ammollaan, mutta tuon tuostakin niiden kuultiin napsahduttavan
leukansa kiinni. Ne huvittelivat pyydystämällä kärpäsiä, jotka myskin
hajun vietteleminä lentelivät kauheiden leukojen ympärillä ja
asettuivat limaiselle kielelle. Muutamat taas kalastivat virrassa, ja
vähän väliä saattoi kilometrinkin päähän kuulla, kun ne pyrstöllään
pieksivät vettä. Niiden metsän läpi kaikuva ääntely muistutti
härkäsammakoiden kurnutusta, mutta oli yhtä kovaäänistä ja hirvittävää
kuin vihaisen sonnin mylvintä. Kammottavia ne olivat ulkomuodoltaankin,
mutta pojat olivat tottuneet näkemään niitä eivätkä pelänneet.
Järven ympärillä oli kuitenkin miellyttävämpääkin katseltavaa.
Etäisellä niemekkeellä seisoi flamingoparvi järjestyneenä riveihin kuin
sotilaskomppania ja tulipunaiset höyhenet loistaen auringossa. Niiden
lähellä oli parvi kiljukurkia -- jokainen täysikasvuisen miehen
korkuinen, -- ja niiden äänekäs toitotus kuului tuon tuostakin. Iso
keltanokkainen töyhtöhaikarakin näkyi siellä lumivalkeassa
höyhenpuvussaan, kaukaa häämötti kuin valkoinen lammaslauma sen
siromuotoinen serkku, louisianalainen haikara, ja joukoittain
hiekkakurkia.
Pussikaulaisia ja pitkänokkaisia pelikaaneja seisoi surullisissa
asennoissa, ja niiden vieressä valkoisia ja tulipunaisia iibislintuja
ja purppurakanoja. Ruusunvärisiä lusikkahanhia kahlaili matalikoissa
pyydystellen kummallisen mallisilla nokillaan rapuja ja äyriäisiä, ja
oksalla istui musta Brasilian pelikaani pitkä käärmemäinen kaula
ojentuen ahnaasti veden yli. Ilmassa leijaili laiskasti parvi
hiirihaukkoja ja järven päällä väijyskeli parvi kalasääksiä, iskien
tuon tuostakin alas suomuisen saaliinsa niskaan.
Sellainen oli poikien leiriä ympäröivä maisema, hyvin tavanomainen
Louisianan erämaiden suoseuduille.
Teltta oli pystytetty lähelle joen vartta korkealle ja kuivalle
paikalle. Paikka oli avoin -- siinä kasvoi vain muutamia vaivaispalmuja
-- ja eläimet oli jätetty liekaan läheiselle ruohikolle. Illalliseksi
oli varattu metsänriistaa. Basilin erehtymätön kivääri oli kaatanut
naarashirven juuri kun he aikoivat pysähtyä ja Basil osasi mainiosti
teurastaa sellaista riistaa. Hirvi oli pian nyljetty ja parhaat palat
leikattu talteen -- niissä oli kylliksi illalliseksi ja seuraavaksi
aamuksi. Paistit ripustettiin puun oksaan mukana vietäviksi, koska
seuraavana päivänä saattaisi olla huonompi metsästysonni. Marengollekin
liikeni vielä varsin oivallinen ilta-ateria eikä nälkäinen koira
suinkaan laiminlyönyt tilaisuutta. Se tiesi, että tämänlaatuisella
retkellä ei tavattu lihavaa naarashirveä joka päivä, ja jos
tavattiinkin, niin harvoin sen lihoista joutui moinen kimpale koiran
osaksi. Oli vielä aikaista, runsaasti kaksi tuntia auringonlaskuun, kun
metsästäjät lopettivat illallisensa -- tai oikeastaan päivällisensä,
koska he keskipäivällä pysähtyessään nauttimaansa muutamaa suupalaa
lukuunottamatta eivät olleet aterioineet aamiaisen jälkeen.
Illallisen jälkeen Basil ryhtyi jälleen korjailemaan muulin satulaa ja
valjaita, jotka olivat joutuneet epäkuntoon matkalla. Lucien otti
esille muistikirjansa ja lyijykynän ja istahtaen puhvelintaljalle alkoi
merkitä muistiin päivän kuluessa tekemiään huomioita. Francis, jolla ei
ollut muuta hommaa, päätti _bayoun_ rantoja pitkin hiipien ampua
flamingon, jos hänen onnistuisi päästä tarpeeksi lähelle niitä. Hän
tiesi, ettei se olisi helppoa, mutta hän oli päättänyt yrittää, ja
mainittuaan veljillensä aikomuksestaan hän heitti pyssyn olalleen ja
lähti.
Hän katosi näkyvistä päästyään muutamien veden partaalla kasvavien
paksujen puiden taakse, joiden välitse johti selvä, kauriiden ja muiden
eläinten tallaama polku. Hän pysytteli tällä polulla piilotellen puiden
suojassa, jotta muutamaa sataa metriä kauempana rannalla olevat
flamingot eivät huomaisi hänen lähenemistään.
Hän oli ollut näkymättömissä vain viiden minuutin verran, kun Basil ja
Lucien säpsähtivät kuullessaan laukauksen ja heti sen jälkeen toisen.
He tunsivat sen Francisin lintupyssyn ääneksi, mutta mitä hän oli
ampunut? Ei ainakaan flamingoja, sillä hän ei ollut voinut ehtiä kyllin
lähelle niitä. Sitä paitsi etäisellä rannalla kyyhöttävät linnut
näkyivät leiriin ja laukauksien pelottamina ne lensivät kaikki
puunlatvojen yli. Ei, Francisin laukaukset eivät voineet tarkoittaa
flamingoja. Mutta mitä sitten? Basil ja Lucien tekivät toisilleen tämän
kysymyksen tuntien jonkinlaista levottomuutta. Ehkäpä Francis on
yllättänyt kauriin tai sattunut tapaamaan kalkkunaparven? Tällaiset
olivat veljesten arvelut mutta nämä otaksumat lopetti pian Francis
itse, jonka kuultiin huutavan kaukana metsässä. Basil ja Lucien
sieppasivat kiväärinsä ja riensivät etsimään häntä, mutta ennen kuin he
ehtivät metsikköön he näkivät Francisin tulevan polkua pitkin puiden
välissä ja juoksevan henkensä edestä! Hänen edessään virui lahopölkkyä
muistuttava esine poikittain polun yli. Se ei ollut voinut aiheuttaa
pojan hätähuutoa, sillä se ei liikkunut. Silti se oli elävä otus --
alligaattori!
Ja päälle päätteeksi se oli mitä isointa lajia -- yli kuusi metriä
pitkä, ja makasi suoraan polulla. Basil ja Lucien näkivät sen heti
päästyään aukeaman kohdalle. He näkivät myöskin, ettei se ollut
Francisin kiireen aiheuttajana, sillä hän ryntäsi suoraan sitä kohti.
Jokin hänen takanaan oli vallannut kaikki hänen ajatuksensa, eikä hän
huomannut lainkaan alligaattoria. Sillä vaikka hänen veljensä huusivat
hänelle varoittaakseen häntä, hän juoksi eteenpäin ja kaatui suulleen
kompastuessaan matelijaan. Pyssy kirposi hänen käsistään ponnahtaen
eteenpäin. Hän ei ollut kuitenkaan satuttanut itseään, vaan kömpien
jälleen jaloilleen jatkoi juoksuansa ja huusi sukeltaessaan
hengästyneenä ulos pensaikosta: -- Karhu, karhu!
Basil ja Lucien katsahtivat polulle. Totta tosiaan, sieltä laukkasi
karhu täyttä vauhtia. Francis oli ampunut sitä. Haulit olivat vain
ärsyttäneet karhua ja nähdessään niin heikon vastustajan se oli
ryhtynyt takaa-ajoon.
Ensin he mielivät pötkiä käpälämäkeen ja etsiä turvaa nousemalla
ratsuilleen, mutta karhu oli päässyt liian lähelle ja olisi voinut
saada kynsiinsä jonkun heistä ennen kuin he olisivat päässeet hevosten
luo ja ehtineet irrottaa ne. He päättivät ryhtyä vastarintaan. Basil,
joka oli ollut ennenkin mukana mustan karhun tapossa, ei ollut kovin
peloissaan, hän ja Lucien pitivät kiväärinsä valmiina antaakseen
ruskeaturkille lämpimän tervehdyksen.
Karhu juosta hölkötti eteenpäin, kunnes oli ehtinyt paikalle, missä
alligaattori makasi. Matelija oli kääntynyt puolittain ja seisoi nyt
lyhyillä jaloillaan poikittain polulla, kuin sepän palkeet. Francisin
takaa-ajoon syventynyt karhu ei kuitenkaan huomannut otusta ennen kuin
kompastui siihen ja hyppäsi sivulle mörähtäen äänekkäästi. Tämä antoi
alligaattorille otollisen tilaisuuden, se läimäytti seuraavassa
silmänräpäyksessä voimakkaalla pyrstöllään karhua niin, että sen
kylkiluitten kuultiin rusahtavan iskusta.
Karhu, joka muutoin olisi jättänyt alligaattorin rauhaan, tuli tästä
aiheettomasta hyökkäyksestä niin raivoihinsa, että se kääntyi ja
karkasi uuden vihollisensa kimppuun kahmaisten sen keskeltä ruumista
tiukkaan syleilyyn. Molemmat ponnistelivat, toinen möristen ja
korskuen, toinen päästäen härän mylvintää muistuttavia ääniä.
Kuinka kauan kamppailu olisi kestänyt ja kumpi olisi päässyt
voittajaksi, jos ne olisi jätetty rauhaan, on epätietoista, mutta sekä
Basil että Lucien ampuivat haavoittaen karhua. Tämä pakotti sen
höllentämään otteensa ja se näkyi nyt pyrkivän pois. Matelija oli
kuitenkin saanut yhden sen käpälistä voimakkaihin leukapieliinsä ja
piti sitä kiinni ryömien kaiken aikaa alas vettä kohti ja laahaten sitä
mukanaan. Karhu tiesi nähtävästi vastustajansa aikomuksen ja päästeli
äänekkäitä ja surkeita voihkahduksia, kiljahtaen toisinaan kuin sika
teurastajan pistosta. Kaikki turhaan. Sen leppymätön vihollinen
saavutti rannan, ja sukelsi syvään veteen laahaten nalleparkaa
perässään. Molemmat vaipuivat pinnan alle kadoten kokonaan näkyvistä ja
vaikka pojat vaanivat lähes tunnin, ei karhun eikä matelijan nähty enää
nousevan veden pinnalle. Karhu oli epäilemättä hukkunut heti, ja
tukehdutettuaan vastustajansa alligaattori oli kätkenyt sen mutaan tai
raahannut sen pohjaa pitkin johonkin muuhun kohtaan järveä --
aterioidakseen siellä kaikessa rauhassa.