FRANCIS KOMPASTUU

Seuraavana päivänä metsästäjämme leiriytyivät Krokotiilijoen varrelle.

Tämä joki on hidasjuoksuinen joki kuten useimmat Louisianan virroista

ja laajenee paikoin leveiksi lammikoiksi tai pieniksi järviksi. Nimensä

se on saanut suuresta määrästä alligaattoreja, jotka vaanivat sen

vedessä, vaikka se ei tässäkään suhteessa eroa paljoakaan seudun muista

joista.

Leiriksi valittu paikka oli aukiopaikalla, jossa joenuoma laajeni

pieneksi järveksi. Paikalta näkyivät kaikki tämän järven rannat ja

komea näköala se olikin. Veden yli kohosi jättiläispuita, tammia ja

sypressejä, ja niiden oksista riippui espanjansammalta pitkinä

kiemurtelevina hopearihmoina. Tämä sai puut näyttämään harmaantuneilta

ja olisi tehnyt maiseman jokseenkin synkäksi, elleivät kirkkaamman

väriset lehdet olisi elostuttaneet sitä.

Siellä täällä kimalteli auringonpaisteessa vihreä magnolia suurine

valkoisine kukkineen, jotka olivat lautasen kokoisia. Alempana kasvoi

paksuja ruokoja, joiden korkeat, vaaleanvihreät varret seisoivat

suorina toistensa vieressä päättyen keihäsmäisiin lehtiin ja

muistuttaen jättiläisvehnän tähkään puhkeamattomia korsia. Näiden

yläpuolella kahisivat tupelopuun keveät ja ohuet lehdet. Kaunis

amerikkalainen vaivaispalmu nosti viuhkamaisia oksiaan ikään kuin

verhotakseen maata kuumilta auringon säteiltä, jotka lankesivat sen

lehville, ja siellä täällä sen omituiset muodot kuvastuivat veteen.

Jättiläismäiset köynnöskasvit kurottuivat puusta puuhun -- köynnöksiä

ja kiipijäkasveja ja erilaisia kiertoja. Joitakin niistä peittivät

tuuheat lehdet, toiset taas olivat verhotut loistaviin kukkiin.

Torviköynnöksen tulipunaiset suppilot, sypressiköynnöksen valkoiset

tähdet ja villin altheajuuren eli puuvillaruusun isot, vaaleanpunaiset

kukat kilpailivat väriloistossa ja houkuttelivat kookkaita

koreankirjavia perhosia ja rubiinikaulaisia mesilintuja kisailemaan

silkinhienoilla teriöillään.

Ikään kuin näiden heleiden täplien vastakohtana maisemassa oli toisia,

jotka näyttivät pimeiltä ja synkiltä. Metsässä saattoi nähdä paikkoja,

joissa puut kohosivat vihertävästä, mutaisesta vedestä. Siellä ei ollut

mitään aluskasvillisuutta, ei ruokoja eikä vaivaispalmuja. Sypressien

mustat rungot nousivat paljaina lähes kolmenkymmenen metrin korkeuteen,

ja niiden oksista riippui harmaata sammalta. Maasta kohosi valtavia

kartioita -- kaatuneet puut olivat jättäneet taittuneet runkonsa

maahan. Joissakin paikoin valtava liaani, puolikin metriä

läpimitaltaan, kurottautui näitten synkkien käytävien yli muistuttaen

puusta puuhun kiemurtelevaa käärmettä.

Järvessä vilisi alligaattoreja. Niitä näki paistattamassa päivää

matalilla rantatöyräillä tai matelemassa kohti pimeätä ja varjoista

suota. Muutamat lipuivat hiljalleen joen pinnalla, jonka vedestä niiden

niskat ja lovekkaat selät pistivät esiin. Liikkumattomina ollessaan

nämä iljettävät eläimet muistuttivat kuivuneita puupölkkyjä, ja

useimmat niistä lepäsivät hievahtamatta -- joko luontaisesta

laiskuudestaan tai väijyäkseen saalista. Rannalla venyvät pitivät

kitansa ammollaan, mutta tuon tuostakin niiden kuultiin napsahduttavan

leukansa kiinni. Ne huvittelivat pyydystämällä kärpäsiä, jotka myskin

hajun vietteleminä lentelivät kauheiden leukojen ympärillä ja

asettuivat limaiselle kielelle. Muutamat taas kalastivat virrassa, ja

vähän väliä saattoi kilometrinkin päähän kuulla, kun ne pyrstöllään

pieksivät vettä. Niiden metsän läpi kaikuva ääntely muistutti

härkäsammakoiden kurnutusta, mutta oli yhtä kovaäänistä ja hirvittävää

kuin vihaisen sonnin mylvintä. Kammottavia ne olivat ulkomuodoltaankin,

mutta pojat olivat tottuneet näkemään niitä eivätkä pelänneet.

Järven ympärillä oli kuitenkin miellyttävämpääkin katseltavaa.

Etäisellä niemekkeellä seisoi flamingoparvi järjestyneenä riveihin kuin

sotilaskomppania ja tulipunaiset höyhenet loistaen auringossa. Niiden

lähellä oli parvi kiljukurkia -- jokainen täysikasvuisen miehen

korkuinen, -- ja niiden äänekäs toitotus kuului tuon tuostakin. Iso

keltanokkainen töyhtöhaikarakin näkyi siellä lumivalkeassa

höyhenpuvussaan, kaukaa häämötti kuin valkoinen lammaslauma sen

siromuotoinen serkku, louisianalainen haikara, ja joukoittain

hiekkakurkia.

Pussikaulaisia ja pitkänokkaisia pelikaaneja seisoi surullisissa

asennoissa, ja niiden vieressä valkoisia ja tulipunaisia iibislintuja

ja purppurakanoja. Ruusunvärisiä lusikkahanhia kahlaili matalikoissa

pyydystellen kummallisen mallisilla nokillaan rapuja ja äyriäisiä, ja

oksalla istui musta Brasilian pelikaani pitkä käärmemäinen kaula

ojentuen ahnaasti veden yli. Ilmassa leijaili laiskasti parvi

hiirihaukkoja ja järven päällä väijyskeli parvi kalasääksiä, iskien

tuon tuostakin alas suomuisen saaliinsa niskaan.

Sellainen oli poikien leiriä ympäröivä maisema, hyvin tavanomainen

Louisianan erämaiden suoseuduille.

Teltta oli pystytetty lähelle joen vartta korkealle ja kuivalle

paikalle. Paikka oli avoin -- siinä kasvoi vain muutamia vaivaispalmuja

-- ja eläimet oli jätetty liekaan läheiselle ruohikolle. Illalliseksi

oli varattu metsänriistaa. Basilin erehtymätön kivääri oli kaatanut

naarashirven juuri kun he aikoivat pysähtyä ja Basil osasi mainiosti

teurastaa sellaista riistaa. Hirvi oli pian nyljetty ja parhaat palat

leikattu talteen -- niissä oli kylliksi illalliseksi ja seuraavaksi

aamuksi. Paistit ripustettiin puun oksaan mukana vietäviksi, koska

seuraavana päivänä saattaisi olla huonompi metsästysonni. Marengollekin

liikeni vielä varsin oivallinen ilta-ateria eikä nälkäinen koira

suinkaan laiminlyönyt tilaisuutta. Se tiesi, että tämänlaatuisella

retkellä ei tavattu lihavaa naarashirveä joka päivä, ja jos

tavattiinkin, niin harvoin sen lihoista joutui moinen kimpale koiran

osaksi. Oli vielä aikaista, runsaasti kaksi tuntia auringonlaskuun, kun

metsästäjät lopettivat illallisensa -- tai oikeastaan päivällisensä,

koska he keskipäivällä pysähtyessään nauttimaansa muutamaa suupalaa

lukuunottamatta eivät olleet aterioineet aamiaisen jälkeen.

Illallisen jälkeen Basil ryhtyi jälleen korjailemaan muulin satulaa ja

valjaita, jotka olivat joutuneet epäkuntoon matkalla. Lucien otti

esille muistikirjansa ja lyijykynän ja istahtaen puhvelintaljalle alkoi

merkitä muistiin päivän kuluessa tekemiään huomioita. Francis, jolla ei

ollut muuta hommaa, päätti _bayoun_ rantoja pitkin hiipien ampua

flamingon, jos hänen onnistuisi päästä tarpeeksi lähelle niitä. Hän

tiesi, ettei se olisi helppoa, mutta hän oli päättänyt yrittää, ja

mainittuaan veljillensä aikomuksestaan hän heitti pyssyn olalleen ja

lähti.

Hän katosi näkyvistä päästyään muutamien veden partaalla kasvavien

paksujen puiden taakse, joiden välitse johti selvä, kauriiden ja muiden

eläinten tallaama polku. Hän pysytteli tällä polulla piilotellen puiden

suojassa, jotta muutamaa sataa metriä kauempana rannalla olevat

flamingot eivät huomaisi hänen lähenemistään.

Hän oli ollut näkymättömissä vain viiden minuutin verran, kun Basil ja

Lucien säpsähtivät kuullessaan laukauksen ja heti sen jälkeen toisen.

He tunsivat sen Francisin lintupyssyn ääneksi, mutta mitä hän oli

ampunut? Ei ainakaan flamingoja, sillä hän ei ollut voinut ehtiä kyllin

lähelle niitä. Sitä paitsi etäisellä rannalla kyyhöttävät linnut

näkyivät leiriin ja laukauksien pelottamina ne lensivät kaikki

puunlatvojen yli. Ei, Francisin laukaukset eivät voineet tarkoittaa

flamingoja. Mutta mitä sitten? Basil ja Lucien tekivät toisilleen tämän

kysymyksen tuntien jonkinlaista levottomuutta. Ehkäpä Francis on

yllättänyt kauriin tai sattunut tapaamaan kalkkunaparven? Tällaiset

olivat veljesten arvelut mutta nämä otaksumat lopetti pian Francis

itse, jonka kuultiin huutavan kaukana metsässä. Basil ja Lucien

sieppasivat kiväärinsä ja riensivät etsimään häntä, mutta ennen kuin he

ehtivät metsikköön he näkivät Francisin tulevan polkua pitkin puiden

välissä ja juoksevan henkensä edestä! Hänen edessään virui lahopölkkyä

muistuttava esine poikittain polun yli. Se ei ollut voinut aiheuttaa

pojan hätähuutoa, sillä se ei liikkunut. Silti se oli elävä otus --

alligaattori!

Ja päälle päätteeksi se oli mitä isointa lajia -- yli kuusi metriä

pitkä, ja makasi suoraan polulla. Basil ja Lucien näkivät sen heti

päästyään aukeaman kohdalle. He näkivät myöskin, ettei se ollut

Francisin kiireen aiheuttajana, sillä hän ryntäsi suoraan sitä kohti.

Jokin hänen takanaan oli vallannut kaikki hänen ajatuksensa, eikä hän

huomannut lainkaan alligaattoria. Sillä vaikka hänen veljensä huusivat

hänelle varoittaakseen häntä, hän juoksi eteenpäin ja kaatui suulleen

kompastuessaan matelijaan. Pyssy kirposi hänen käsistään ponnahtaen

eteenpäin. Hän ei ollut kuitenkaan satuttanut itseään, vaan kömpien

jälleen jaloilleen jatkoi juoksuansa ja huusi sukeltaessaan

hengästyneenä ulos pensaikosta: -- Karhu, karhu!

Basil ja Lucien katsahtivat polulle. Totta tosiaan, sieltä laukkasi

karhu täyttä vauhtia. Francis oli ampunut sitä. Haulit olivat vain

ärsyttäneet karhua ja nähdessään niin heikon vastustajan se oli

ryhtynyt takaa-ajoon.

Ensin he mielivät pötkiä käpälämäkeen ja etsiä turvaa nousemalla

ratsuilleen, mutta karhu oli päässyt liian lähelle ja olisi voinut

saada kynsiinsä jonkun heistä ennen kuin he olisivat päässeet hevosten

luo ja ehtineet irrottaa ne. He päättivät ryhtyä vastarintaan. Basil,

joka oli ollut ennenkin mukana mustan karhun tapossa, ei ollut kovin

peloissaan, hän ja Lucien pitivät kiväärinsä valmiina antaakseen

ruskeaturkille lämpimän tervehdyksen.

Karhu juosta hölkötti eteenpäin, kunnes oli ehtinyt paikalle, missä

alligaattori makasi. Matelija oli kääntynyt puolittain ja seisoi nyt

lyhyillä jaloillaan poikittain polulla, kuin sepän palkeet. Francisin

takaa-ajoon syventynyt karhu ei kuitenkaan huomannut otusta ennen kuin

kompastui siihen ja hyppäsi sivulle mörähtäen äänekkäästi. Tämä antoi

alligaattorille otollisen tilaisuuden, se läimäytti seuraavassa

silmänräpäyksessä voimakkaalla pyrstöllään karhua niin, että sen

kylkiluitten kuultiin rusahtavan iskusta.

Karhu, joka muutoin olisi jättänyt alligaattorin rauhaan, tuli tästä

aiheettomasta hyökkäyksestä niin raivoihinsa, että se kääntyi ja

karkasi uuden vihollisensa kimppuun kahmaisten sen keskeltä ruumista

tiukkaan syleilyyn. Molemmat ponnistelivat, toinen möristen ja

korskuen, toinen päästäen härän mylvintää muistuttavia ääniä.

Kuinka kauan kamppailu olisi kestänyt ja kumpi olisi päässyt

voittajaksi, jos ne olisi jätetty rauhaan, on epätietoista, mutta sekä

Basil että Lucien ampuivat haavoittaen karhua. Tämä pakotti sen

höllentämään otteensa ja se näkyi nyt pyrkivän pois. Matelija oli

kuitenkin saanut yhden sen käpälistä voimakkaihin leukapieliinsä ja

piti sitä kiinni ryömien kaiken aikaa alas vettä kohti ja laahaten sitä

mukanaan. Karhu tiesi nähtävästi vastustajansa aikomuksen ja päästeli

äänekkäitä ja surkeita voihkahduksia, kiljahtaen toisinaan kuin sika

teurastajan pistosta. Kaikki turhaan. Sen leppymätön vihollinen

saavutti rannan, ja sukelsi syvään veteen laahaten nalleparkaa

perässään. Molemmat vaipuivat pinnan alle kadoten kokonaan näkyvistä ja

vaikka pojat vaanivat lähes tunnin, ei karhun eikä matelijan nähty enää

nousevan veden pinnalle. Karhu oli epäilemättä hukkunut heti, ja

tukehdutettuaan vastustajansa alligaattori oli kätkenyt sen mutaan tai

raahannut sen pohjaa pitkin johonkin muuhun kohtaan järveä --

aterioidakseen siellä kaikessa rauhassa.

Mississipin metsästäjäpojat · 第 12 / 32 题