Francis sai kyyhkysensä pian kynityiksi ja heitti ne kiehumaan
vesikattilaan. Hän lisäsi kappaleen kuivattua lihaa ja lisäsi sitten
joukkoon hiukan muonasäkistä ottamaansa suolaa ja pippuria, sillä
Francisin aikomus oli valmistaa kyyhkyskeittoa. Sitten hän ryhtyi
vispilöimään hyppysellistä jauhoja veteen suurustaakseen keiton.
-- Onpa ikävää, hän mutisi, -- että meillä ei ole vihanneksia!
-- Odotahan! huudahti Lucien, joka oli kuullut hänen sanansa. -- Täällä
lähistöllä näkyy olevan monenlaisia kasveja. Annahan, kun menen
ottamaan selvää.
Näin sanoen Lucien käveli aukiolla silmät maahan luotuina. Ruohon ja
yrttien joukosta hän ei näyttänyt löytävän mitään sopivaa, mutta
sitten hän poikkesi puiden väliin muutaman askeleen päässä lirisevän
puron rannalle. Muutaman minuutin päästä hän palasi molemmat kädet
täynnä vihanneksia. Mitään sanomatta hän heitti tuomansa Francisin
eteen. Siinä oli kahta lajia -- toinen muistutti pientä naurista, ja
kasvi oli tosiaankin intiaaninauris, toinen taas oli villisipuli, jota
tavataan monilla seuduilla Amerikassa.
-- Oho! huudahti Francis, joka tunsi ne heti, -- mikä onni! _Pommes
blanches_ -- ja vielä villisipuliakin! Nyt valmistan keiton, jota
kelpaa maistaa.
Ja hän ryhtyi riemuiten paloittelemaan juurikkaita ja nakkelemaan niitä
höyryävään kattilaan.
Liha oli pehminnyt tuota pikaa, kyyhkyset kypsyneet ja keitto valmis.
Kattila nostettiin vartaalta, ja veljekset asettuivat istumaan
ruohikolle, täyttivät tinakuppinsa ja ryhtyivät syömään. He olivat
tuoneet mukanaan näkkileipää muutamaksi päiväksi. Kun se loppuisi, he
turvautuisivat jauhopussiinsa... ja kun jauhotkin loppuisivat, aikoivat
he tulla toimeen ilman leipää, kuten olivat menetelleet samanlaisilla
retkillä monta kertaa ennen.
Heidän nauttiessaan kyyhkyskeittoa ja jyrsiessään lihavia
kyyhkysenkoipia kaikkien kolmen huomio kääntyi äkkiä liikkeeseen
lähellä aukion toista puolta. He olivat juuri huomanneet jotakin, joka
muistutti suoraan ylöspäin maasta syöksähtävää keltaista
valonvälähdystä.
Kaikki kolme arvasivat, mikä se oli -- salamana ylös puunrunkoa
vilistävä orava ja siellä se jo näkyikin pysytellen litteänä kaarnaa
vasten. Se oli pysähtynyt hetkiseksi -- kuten on oravien tapa -- ennen
kuin tekisi uuden ponnistuksen.
-- Oho, huudahti Lucien hiljaisella äänellä, -- se on liito-orava ja
kaunis onkin! Katsokaa, se on kirjava kuin kilpikonnan kuori, luulisi,
että se on kolmivärinen kissa! Isä antaisi kaksikymmentä dollaria
tuollaisesta nahasta.
-- Hän saa sen paljon vähemmällä, tokaisi Francis hiipien ottamaan
pyssyänsä.
-- Seis, Francis! sanoi Lucien. -- Anna Basilin yrittää kiväärillään.
Hän ampuu tarkemmin kuin sinä.
-- Hyvä on, vastasi Francis. -- Mutta jos hän ampuu harhaan, ei haittaa
että minä olen valmiina.
Basil oli jo noussut ja astui hiljaa pyssyjä kohti. Hän otti pitkän
kiväärin ja tähtäsi otusta.
Puu, johon orava oli kiivennyt, oli niin sanottu kelo. Se oli lahoava
tulppaanipuu -- ukkosen tai myrskyn runtelema -- ja seisoi hiukan
erillään muista avoimella kentällä. Siitä oli tuskin muuta jäljellä
kuin paljas runko, joka kohosi pylvään tapaan kahdenkymmenen metrin
korkeuteen. Tuuli oli riuhtonut pois kaikki oksat, paitsi yhtä, ja tämä
oli pitkä ja kohosi rungon latvasta vinosti ylöspäin. Tämä oksa, vaikka
olikin käyrä ja useistakin kohdin haarakas, ei ollut kovinkaan paksu.
Se oli varvuton ja lehvätön, ollen yhtä kuollut kuin muukin puu.
Sillävälin kun Basil ja Francis valmistelivat pyssyjään, orava oli
toisella ponnistuksella syöksynyt oksan päähän pysähtyen istumaan sen
eräälle haaralle ja näytti katselevan sieltä laskevaa aurinkoa.
Metsästäjä ei olisi voinut toivoa enää parempaa maalia, kunhan hän vain
pääsisi kyllin lähelle, ja se hänelle luultavasti onnistuisi, sillä
pieni eläin ei näyttänyt välittävän enempää heidän kuin hevostenkaan
läsnäolosta, mikä pelottomuus todisti, että pyssymies ei ollut
ahdistanut sitä koskaan. Se istui tuuhea häntä pystyssä ja viuhkan
tapaan levitettynä ja näytti nauttivan lännestä paistavan päivän
säteistä.
Pojat hiipivät hiljaa aukion reunaa pitkin, Basil etumaisena. Päästyään
mielestään sopivan ampumamatkan päähän hän nosti kiväärinsä, tähtäsi ja
oli vetämäisillään liipasinta, kun orava, joka ei ollut vieläkään
huomannut häntä, säpsähti äkkiä, laski häntänsä ja kiiti kuin
pelästyneenä oksaa alaspäin. Vasta emärungon saavutettuaan se pysähtyi
metrin päähän maasta ja lyyhistyi litteäksi kaarnaa vasten.
Mikä oli voinut pelästyttää sen? Poikia se ei ollut ainakaan
säikähtänyt, koska ei ollut heistä aikaisemminkaan välittänyt sitä
paitsi se pysytteli yhä heidän puolellaan puuta yhtä hyvänä
maalitauluna kuin ennenkin. Jos se olisi pelännyt heitä, olisi se, niin
kuin oravien tapa on, lymynnyt rungon taakse. Mutta ei, se ei pelännyt
heitä, sillä se riippui vaakasuorana kaarnassa pää käännettynä
ylöspäin, ja osoitti pelkäävänsä jotakin vihollista ylhäältä. Ja näin
olikin asia, sillä korkealla ilmassa aivan puun yläpuolella kaareili
iso petolintu.
-- Odotahan, huudahti Lucien laskien kätensä Basilin olalle. -- Se on
punapyrstöhaukka. Katso, se aikoo iskeä. Katsotaan miten siinä käy.
Basil laski kiväärinsä ja kaikki kolme jäivät odottamaan. Tuuhea oksa
häilyi heidän päänsä päällä, joten lintu ei nähnyt heitä tai
kiintyneenä saaliinsa ahdistamiseen ei välittänyt heidän läsnäolostaan
sillä hetkellä.
Lucien oli tuskin ehtinyt avata suunsa, kun haukka joka siihen asti oli
leijaillut laajat siivet levällään, suipensi äkkiä pyrstönsä, veti
siipensä kokoon ja syöksyi maahan rajulla suhahduksella. Se pudottautui
melkein kohtisuoraan ja hipaisi oravaa niin läheltä, että kaikki kolme
poikaa etsivät sitä silmillään haukan kynsistä linnun lentäessä pois.
Niin ei kuitenkaan ollut käynyt. Orava oli ollut varuillaan, ja haukan
iskiessä alas se oli pyörähtänyt salaman nopeudella puun toiselle
puolelle. Haukka kääntyi pian peräsimen muotoisen pyrstönsä avulla ja
kiersi sille puolelle puuta, mihin orava oli nyt asettunut. Muutamilla
voimakkailla siiven iskuilla sen onnistui pian saavuttaa tarpeellinen
korkeus, ja se suhahti taaskin alas valitsemaansa uhria kohti. Orava
vältti sen kuten ennenkin ja palasi puun toiselle puolen. Haukka
kääntyi taas, kohosi, syöksyi alas saalistaan kohti, iski harhaan ja
suhahti ylöspäin. Neljäs yritys onnistui yhtä huonosti, ja lintu lensi
takaisin ilmaan, mutta jäi kaartelemaan yhä puun yläpuolella.
-- On ihme, ettei orava pakene toiseen puuhun, jupisi Francis, --
sellaiseen, jossa on kylliksi oksia sitä suojaamaan, tai omaan
puuhunsa, missä sen kolo on. Siellä se olisi turvassa.
-- Senpä se juuri tahtoisikin tehdä, vastasi Lucien. -- Mutta katsohan,
vihollinen on ihan sen yläpuolella. Mitään puuta ei ole kyllin lähellä,
ja jos se yrittäisi juosta avointa kenttää pitkin, haukka iskisi sen
niskaan kuin nuoli. Näittehän, kuinka nopeasti se hyökkäsi äsken?
Orava oli todellakin tässä tilanteessa. Oli selvää, että se katseli
jonkin matkan päässä olevaa puuta kaipaavin silmin, sillä vaikka sen
tähän asti oli onnistunut pettää vihollisensa, sitä näkyi yhä kiusaavan
jännitys ja pelko.
Heti kun haukka oli kohonnut noin kymmenen metriä puun yläpuolelle se
alkoi jälleen leijailla kaarissa päästellen lentäessään kummallisia
huutoja. Se ei ollut kirkumista -- jota näiltä linnuilta usein
kuullaan, -- vaan toisenlainen huuto, ikään kuin kutsu jollekin
toverille. Ja se se todella olikin, sillä siihen kuului heti vastaus
kaukaa metsästä, ja tuota pikaa nähtiin toisenkin haukan,
punapyrstöisen kuten se itsekin, mutta paljon suuremman, kohoavan
ilmaan. Tämä oli nähtävästi sen puoliso, sillä näiden lintujen naaras
on aina uroksia paljon isompi. Molemmat yhtyivät pian ja leijuivat puun
yläpuolella lentäen toistensa ratojen poikki ja katsellen alaspäin.
Orava näytti nyt kaksinverroin säikähtyneeltä, sillä se tiesi niiden
aikomuksen. Se alkoi juosta puunrungon ympäri katsellen tuon tuostakin
ulospäin, ikään kuin aikoen hypätä alas ja paeta tiheään metsään.
Haukat eivät suoneet sille pitkää aikaa päätöksen tekemiseen. Pienempi
hyökkäsi ensin, mutta iski vieläkin harhaan, ajaen oravan toiselle
puolelle puuta. Pelästynyt eläin ehti tuskin pysähtyä kun iso
naarashaukka hyökkäsi sitä kohti vinkuvalla suhahduksella ja karkoitti
sen taas takaisin. Koiraslintu oli tällävälin kääntynyt ja hyökkäsi
niin äkkiä ja tarkasti, että orava kykenemättä enää kiepsahtamaan puun
ympäri ponnahti ilmaan. Pyrstönsä ohjaamana haukka seurasi perästä ja
linnun nähtiin iskevän ennen kuin orava saavutti maan. Sitten se
äänekkäästi kirkaisten nousi ilmaan pyristelevä orava kynsissään.
Sen voitonriemu oli lyhytaikainen. Kuultiin haulikon pamahdus ja sekä
haukka että orava putosivat maahan. Toinen pamaus seurasi melkein
silmänräpäyksessä, ja sen toveri pudota pöllähti siipirikkona ja
räpytteli ruohossa kiljuen kuin kissa. Isku Francisin pyssynperästä
mykisti sen pian, haulikon molemmat piiput olivat tyhjät, sillä juuri
Francis oli ampunut punapyrstöt.
Ihmeellisintä kaikesta oli, että orava ei ollut kuollut, ei hauleista
eikä putoamisesta. Lucienin kumartuessa varovaisesti ottamaan sitä ja
jo onnitellessa itseään saaliista se loikkasi äkkiä, ravistautui irti
kuolleen haukan kynsistä, juosta viiletti metsään ja kiipesi korkeaan
puuhun. Kaikki kolme riensivät perästä minkä jaksoivat, mutta päästyään
puun -- yli metrin paksuisen tammen -- juurelle he mielipahakseen
näkivät oravan kolon parinkymmenen metrin korkeudella maasta, ja tähän
oravanajo tietysti päättyi.