Nuoret seikkailijamme käänsivät kasvonsa länttä kohti ja
ratsastivat pian metsän majesteetillisissa varjoissa. Siihen aikaan
Mississippi-joen länsipuolella oli vain harvoja valkoihoisten
asutuksia. Pienet kauppalat joen varrella ja siellä täällä jonkun
uudisasukkaan viljelysaukeama tai valtion jakamattomille maille
luvattomasti asettuneen raivaajan tölli olivat ainoat merkit
sivistyksestä. Yhden ainoan päivän ratsastus läntiseen suuntaan
loitonsi matkustajan näiden kaikkien lähettyviltä ja heitti hänet
soiden ja metsien sokkeloon, joka satapeninkulmaisena levisi hänen
eteensä. Laaksonuomissa kauempana lännessä oli muutamia hajallisia
siirtokuntia, mutta maa niiden välissä oli enimmäkseen asumatonta
korpea.
Noin tunnissa olivat matkustajamme ratsastaneet pois Point Coupéeta
ympäröivien uudisasutusten tienoilta ja seurasivat metsäpolkuja, joilla
harvoin vaelsi muita kuin intiaaneja ja rajaseudun valkoisia erämiehiä.
Pojat tunsivat ne hyvin. He olivat usein kulkeneet näitä teitä
aikaisemmilla metsästysretkillään.
En halua kertoa liian seikkaperäisesti tapahtumia heidän matkansa
varrelta. Se väsyttäisi nuoria lukijoitani ja ottaisi liian paljon
tilaa. Vien teidät heti heidän ensimmäiseen leiriinsä, jonne he olivat
jääneet yöksi.
Se oli pienellä aholla tai metsäaukiolla, jollaisia usein tapaa
metsissä Mississipin länsipuolella. Siinä oli ehkä puolen hehtaarin ala
avonaista ruohon ja kukkien peittämää kenttää. Kukkien joukosta pisti
erityisesti silmään helianthus ja siniterttuinen lupiini. Kaikkialla
ympärillä kasvoi korkeita puita, ja lehdistä voi päätellä niiden olevan
eri lajeja. Sen olisi voinut nähdä rungoistakin, sillä nekään eivät
olleet toistensa kaltaisia. Muutamien pinta oli sileä, kun taas toisten
kuori oli halkeillut ja käpertynyt usein ulospäin puoli metriä pitkinä
liuskoina.
Kauniin tulppaanipuun saattoi helposti erottaa suorista pylväsmäisistä
rungoista, joista sahataan isoja lankkuja, niitä olette varmaan
nähneet, ja kirvesmiehet ja rakennusmestarit tuntevat ne valkopoppelin
nimellä. Tulppaanipuu on saanut nimensä kukkasistaan, joiden koko ja
muoto muistuttaa suuresti tulppaaneja ja jotka ovat väriltään
vihertävän keltaisia oranssivivahduksin. Paljon muitakin sentään oli,
ja huomattavin näistä isoine vahamaisine lehtineen ja kukkineen oli
magnolia.
Korkeita sokerivaahteroita oli myös ja alempana lehtevä keltakastanja
sievine oranssinvärisine kukkineen sekä hikkoripuu. Valtavia
köynnöskasveja kurottautui puusta puuhun tai suikerteli vinoon
ylöspäin, ja aukion toisella puolella oli paksuja jättiläisruokoja,
jotka kasvoivat kuin pitkä heinä. Toiselta puolen metsä oli aukeampaa,
luultavasti siksi, että kulovalkea oli joskus polttanut viidakon siltä
taholta. Joka puolella kasvavien vaivaispalmujen ja aataminneulojen
viuhkamaiset lehdet antoivat maisemalle trooppisen ja etelämaisen
leiman.
Pojat olivat pysähtyneet lähes kaksi tuntia ennen auringon laskua
ehtiäkseen saada leirinsä valmiiksi. Puolen tunnin kuluttua heidän
pysähtymisestään pieni aukio tarjosi tämäntapaisen kuvan: Lähelle sen
reunaa oli pystytetty pieni purjekankainen, valkoista kartiota tai
pyramidia muistuttava teltta. Ovikaistale oli jätetty auki, sillä ilta
oli ihana, eikä ketään ollut sisällä. Hiukan sivummalla oli kolme
satulaa heitettynä ruohikkoon. Ne olivat meksikolaista mallia,
korkeanuppisia ja korkealla takakappaleella varustettuja, edessä
"sarvi" ja kynsi ja rengas lujasti kiinnitettyinä satulapölkkyyn.
Toisiin takempiin renkaisiin oli sidottu useita nahkahihnoja, mutta
jalustimet olivat teräksestä eivätkä kömpelöt puupalaset, jotka niin
suuressa määrin rumentavat meksikolaista satulaa. Satuloiden vieressä
oli omituisen näköinen esine. Se muistutti suunnatonta, osittain
avautunutta kirjaa. Tämä kapine oli kuormasatula, myöskin meksikolaista
mallia, jollaista siinä maassa nimitetään _alparejaksi_. Siinä oli
vahva nahkavyö, jota häntähihna esti luisumasta eteenpäin juhdan
olkapäille. Pienen matkan päässä satuloista oli ruohikolla useita
huopia -- punaisia ja vihreitä -- sekä karhunnahka ja pari
puhvelintaljaa, ja ylhäällä puun oksalla riippui ratsupiiskoja,
suitsia, vedellä täytettyjä kurpitsaleilejä ja kannuksia. Teltan yli
kohoavan tulppaanipuun runkoa vasten oli asetettu kolme pyssyä. Kaksi
näistä oli kiväärejä, toinen paljon pitempi kuin toinen, kolmas,
ampuma-ase oli kaksipiippuinen haulikko. Luotipusseja ja ruutisarvia
riippui kaikkien kolmen piipuissa, niiden nauhat olivat kiinnitetyt
lataimien ulospistäviin päihin.
Teltan vastakkaisella eli suojanpuolella paloi tuli. Se oli vasta äsken
sytytetty ja räiskähteli leimahtaessaan ilmiliekkiin. Olisi ollut
helppo tietää, että tuon vahvan, punaisen lieskan synnytti hikkoripuu
-- paras polttopuista, -- vaikka kuivia risuja ja jotakin kevyempää
puuta oli käytetty sytyttämiseen. Lieden kummallekin puolelle oli
pistetty maahan yläpäästään halkaistu keppi, ja näiden varaan oli
ripustettu tulen yli noin yhdeksän litraa vetävä peltinen kattila, ja
vesi oli juuri alkamassa kiehua. Muita tarvekaluja oli nuotion
ympärillä, paistinpannu, muutamia tinakuppeja, useita pieniä, jauhoja,
kuivattua lihaa ja kahvia sisältäviä paketteja, vahva peltinen
kahvipannu, pieni lapio ja kevyt kirves vuoltuine, hikkoripuisine
varsineen.
Nämä olivat taulun elottomat esineet. Nyt sananen elollisista
olennoista.
Mainitsemme ensin sankarimme -- Basilin, Lucienin ja Francisin. Basil
puuhaili teltan luona hakaten sen pienoja maahan, Lucien hoiteli
vastikään sytyttämäänsä tulta, kun taas Francis nyppi höyheniä matkalla
ampumastaan metsäkyyhkysparista. Kaikki kolme olivat erilaisessa
asussa. Basilin koko asu oli kauriinnahkaa muistuttavaa paksua
kangasta, paitsi supinnahkaista lakkia, josta juovikas häntä riippui
hänen olkapäilleen kuin huojuva sulka. Hänellä oli ripsukauluksinen,
hauskasti helmillä koristettu metsästyspaita. Vyö tiukensi sen hänen
ympärilleen, ja tästä vyöstä riippui hänen metsästyspuukkonsa tuppineen
ja pieni kotelo, josta pisti esille kiiltävä pistoolinpää.
Hirvennahkaiset saumojen kohdalta ripsutetut säärykset täydensivät
hänen asunsa, ja jalassa hänellä oli intiaanimalliset puhvelinnahkaiset
mokkasiinit. Hänen pukunsa olisi ollut aivan kuin takametsien
erämiehen, elleivät hänen puuvillaiset alusvaatteensa olisi näyttäneet
hienommilta ja puhtaammilta ja hänen paitansa ollut aistikkaammin
kirjailtu kuin ammattimetsästäjillä on tavallista. Lucienin puku oli
taivaansininen. Sen muodosti jonkinlainen vahvasta puuvillakankaasta
ommeltu puseron ja metsästyspaidan yhdistelmä ja housut samasta
aineesta. Hänellä oli jalassa nauhoitetut saappaat ja päässä
leveälierinen panamahattu. Hänen vaatetuksensa näytti jonkinverran
sivistyneemmältä kuin vanhemman veljen. Kuten tälläkin oli hänelläkin
nahkavyö, josta riippui veitsi tupessa, mutta pistoolin asemesta
hänellä oli pieni intiaanitappara eli tomahawk toisella sivullaan.
Tällä sotakirveellä Lucienilla ei silti ollut aikomusta iskeä ketään.
Ei, hän kantoi pientä tapparaansa nakutellakseen kallioita, eikä
kalloja. Se oli hänelle vain geologinen työase.
Francisilla oli takki ja housut, lahkeiden päällä säärykset ja jalassa
mokkasiinit, päässä tuuheille kiharoille somasti kallelleen asetettu
kangaslakki. Hänelläkin oli vyö metsästysveitsineen ja tuppineen ja
hänen vasemmalla kupeellaan riippui pieni pistooli.
Lähellä aukion keskustaa oli kolme suopunkiköysillä vaajoihin
lieoitettua hevosta, kytkettyinä täten, jotta eivät häiritsisi toisiaan
laitumella. Ne olivat hyvin erinäköisiä. Yksi oli iso mustanruskea
ratsu -- puoliksi arabialainen -- ja nähtävästi hyvin voimakas ja
raisu. Se oli Basilin hevonen ja hänen suuri suosikkinsa. Sen nimeksi
oli pantu "Musta Haukka" kuuluisan "Sac ja Fox" -heimon päällikön
mukaan, joka oli vanhan everstin hyvä ystävä ja oli kestinnyt tätä
hänen vieraillessaan näiden intiaanien luona. Toinen hevonen oli aivan
tavallinen tanakkasäärinen raudikko, vaatimaton, säyseä eläin, jossa
mikään ei muistuttanut metsästys- tai sotaratsua, mutta samalla se oli
sileäkarvainen ja yhtä hyvässä kunnossa kuin hyvin ravittu porvari --
siitäpä sen nimikin "Le Bourgeois". Sillä ratsasti tietenkin hiljainen
Lucien. Kolmatta hevosta olisi kokoonsa nähden voinut nimittää poniksi,
se kun oli melkoisesti muita pienempi. Se oli kuitenkin sekä muodoltaan
että luonteeltaan oikea hevonen -- sitä pientä, mutta tulista rotua,
jonka espanjalaiset valloittajat toivat uuteen maailmaan ja jonka
villiintyneitä juoksentelevia jälkeläisiä kaikkialla länsivaltioissa
nimitetään mustangeiksi. Koska saan aihetta puhua vielä enemmänkin
näistä kauniista eläimistä, mainitsen tässä vain, että tämä pikku ratsu
oli pantterin tapaan täplikäs ja totteli nimeä "Le Chat" (kissa) --
varsinkin kun Francis sitä kutsui, sillä se oli Francisin hevonen.
Hiukan erillään hevosista oli neljäs eläin, likaisen harmaa ja
liuskakiven värinen, jolla oli muutamia valkoisia pilkkuja selässään ja
olkapäillään. Se oli oikea meksikolainen muuli, äksy ja pahankurinen
rotunsa tapaan. Se oli tamma ja nimeltään Jeanette. Koska sopu sen ja
mustangin välillä ei ollut hyvä, oli se kytketty niin kauaksi
hevosista, etteivät eläimet ulottuneet potkimaan toisiaan. Jeanette oli
äsken mainitun kummallisennäköisen kuormasatulan omistaja, ja sen
velvollisuutena oli kantaa telttaa, muonavaroja, työkaluja ja
keittoastioita.
Mutta aukiolla nähtiin vielä viideskin eläin -- koira Marengo. Koostaan
ja väristään päätellen -- joka oli keltaisenruskea -- sitä olisi voinut
erehtyä luulemaan puumaksi eli amerikkalaiseksi vuorileijonaksi. Mutta
sen musta kuono ja leveät luppakorvat antoivat sille aivan toisen
muodon, ilmaisten sen koiraksi. Se olikin verikoiran ja mastiffin
sekoitus -- voimakas eläin. Se odotteli lintujen sisälmyksiä
kyyristyneenä Francisin jalkojen juureen.
Nyt, nuori lukijani, tiedät, miltä poikien leirissä näytti.