Kesti kokonaista kolme viikkoa ennen kuin Hugot palasi. Ne olivat
pitkiä viikkoja vanhalle everstille, jota kiusasi pelko, ettei Hugot
onnistuisi tehtävässään. Hän oli vastannut prinssi Bonaparten
kirjeeseen, luvaten -- jos mahdollista -- hankkia valkoisen biisonin
nahan, tätä prinssi oli nimittäin kirjeessään pyytänyt, ja eversti
olisi mieluummin uhrannut puolen omaisuuttaan kuin jättänyt tämän
toivomuksen täyttämättä. Eipä siis ihme, että hän oli levoton Hugotin
viipyessä.
Hugot palasi vihdoin myöhään eräänä iltana. Eversti ei odottanut hänen
ehtimistään sisälle, vaan meni kynttilä kädessä ovelle häntä vastaan.
Hänen ei tarvinnut kysyä mitään, sillä Hugotin kasvot vastasivat hänen
kysymykseensä ennen kuin sitä oli tehtykään. Samassa silmänräpäyksessä
kun valo lankesi niille jokainen olisi voinut huomata, että Hugot oli
palannut ilman nahkaa. Hän näytti alakuloiselta, ja hänen suuret
viiksensä olivat ikään kuin vaalenneet ja riipuksissa.
-- Et saanut sitä? sopersi eversti.
-- En, herra eversti, mutisi Hugot vastaukseksi.
-- Yrititkö kaikkialta?
-- Kaikkialta.
-- Ilmoititko sanomalehdissä?
-- Kaikissa lehdissä, monsieur.
-- Ja tarjosit korkean hinnan?
-- Tarjosin. Mutta mikään ei auttanut. En olisi pystynyt hankkimaan
valkoisen puhvelihärän nahkaa, vaikka olisin tarjonnut kymmenen kertaa
enemmän. En olisi pystynyt saamaan sellaista edes tuhannella
dollarilla.
-- Minä antaisin viisituhatta!
-- Se olisi ollut aivan samantekevää, monsieur. Sellaista ei ole
saatavissa Saint Louisissa.
-- Mitä herra Choteau sanoo?
-- Että on hyvin epätodennäköistä löytää, mitä haluatte. Saattaa
vaeltaa kautta ruohoaavikoiden, sanoo hän, tapaamatta ainoatakaan
valkoista puhvelia. Intiaanit pitävät niitä tavattoman arvokkaina
eivätkä koskaan päästä ainoatakaan pakenemaan, kun kerran sattuvat
sellaisen yllättämään. Löysin pari kolme kauppiasten turkisvarastoista,
mutta ne eivät olleet mitä te haluatte, monsieur. Ne olivat vuotia ja
niistäkin vaadittiin suuret summat.
-- Ne eivät kelpaisi. Nahka tarvitaan toisenlaiseen tarkoitukseen...
suurta museota varten. Pelkäänpä etten voi saada sellaista! Ellei sitä
saa Saint Louisista, niin mistäpä muualta?
-- Mistäkö muualta, isä? keskeytti Francis, joka veljineen oli
kuunnellut kaksinpuhelua. -- Mistäpä muualta kuin preerialta.
-- Preerialta! toisti isä koneellisesti.
-- Niin, isä. Lähetä Basil, Lucien ja minut. Me etsimme sinulle
valkoisen puhvelin, takaan sen.
-- Hurraa, Francis, huudahti Basil, -- olet oikeassa! Samaa aioin
ehdottaa itse.
-- Ei, ei, hyvät pojat, kuulittehan, mitä herra Choteau sanoo. Turhaa
ajatella sellaista. Sitä ei voi hankkia. Ja minä kun kirjoitin
prinssillekin. Annoin melkein lupauksen!
Vanhan everstin lausuessa nämä sanat hänen kasvonsa ja eleensä
ilmaisivat pettymystä ja mielipahaa.
Lucien, joka oli tuskallisin tuntein huomannut sen, tuli nyt väliin.
-- Isä, sanoi hän, -- on totta, että herra Choteaulla on paljon
kokemusta turkiskaupassa, mutta hänen lausuntonsa ei pidä yhtä
tosiseikkojen kanssa (näette, että Lucien oli teräväsilmäinen
väittelijä). Hugot on nähnyt pari kolme sellaista nahkaa Saint
Louisissa. Jonkun on täytynyt löytää eläimet, joille ne kuuluivat. Sitä
paitsi olen kuullut, ja senhän myöskin herra Choteau myöntää, että
intiaanipäälliköt, jotka käyttävät niitä viittoina, pitävät niitä
suuressa arvossa, ja että niitä nähdään usein heimojen keskuudessa.
Tämä siis todistaa, että valkoisia puhveleita on ruohokentillä, ja
miksipä emme me niitä tavoittaisi yhtä hyvin kuin muutkin? Menkäämme,
sanon, Francis, Basil ja minä niitä etsimään.
-- Tulkaa sisälle, poikani, tulkaa sisään! virkkoi heidän isänsä
ilmeisesti mielissään ja tuntien hiukan lohtuakin poikiensa
ehdotuksesta. -- Tulkaa sisään... Syötyänne illallisen voimme jutella
asiasta paremmin.
Näin sanottuaan vanha eversti nilkutti kolmen poikansa seuraamana
takaisin sisälle, hyvin uupuneen ja nälkäisen näköisen Hugotin
seuratessa heitä.
Asiaa pohdittiin kaikin puolin ilta-aterian aikana ja sen jälkeen.
Isä oli jo alun pitäen puolittain taipuvainen suostumaan poikiensa
tuumaan, ja nämä puolestaan, etenkin Basil ja Francis, koettivat
innokkaasti todistaa sen käytännöllisyyttä. Tulosta tuskin tarvitsee
mainita. Eversti antoi vihdoin suostumuksensa, ja retkelle päätettiin
lähteä.
Luonnontutkijaa ohjasi suuresti halu tyydyttää ystävänsä toivomus.
Häneen vaikutti myös toinenkin tunne. Hän tunsi salaista iloa lastensa
osoittamasta yritteliäisyydestä, eikä hän ollut mies, joka halusi
kaataa kylmää vettä mihinkään heidän suunnittelemiinsa yrityksiin.
Usein hän jopa kerskui naapureilleen ja ystävilleen, miten oli
kasvattanut heidät miehiksi, nimittäen heitä urheiksi pojiksi ja "_mes
jeunes chasseurs_" [nuoret metsästäjäni!]. Ja hän olikin todella
kasvattanut heidät täydelliseen itseluottamukseen, mikäli se hänestä
riippui.
Hän oli opettanut heidät ratsastamaan, uimaan, sukeltamaan syviä jokia,
heittämään suopunkia, kiipeämään korkeisiin puihin, nousemaan jyrkkiä
kallioita, ampumaan lintuja lennosta ja eläimiä juoksusta sekä
nuolella että erehtymättömällä kiväärinluodilla. Hän oli harjoittanut
heidät nukkumaan taivasalla -- pimeässä metsässä, suojattomalla
ruohoaavikolla, valkoisen lumivyöhykkeen partaalla, missä vain,
ainoastaan huopa tai puhvelintalja vuoteena. Hän oli totuttanut heidät
elämään mitä yksinkertaisimmalla ruoalla, ja käytännön kasvitiede, jota
hän oli heille opettanut -- etenkin Lucienille, -- tekisi heille
tarpeen tullen mahdolliseksi hankkia ravintoa yrteistä ja puista,
juurista ja hedelmistä, ja keksiä täten apulähteitä sielläkin, missä
tietämättömät kuolisivat nälkään. He osasivat sytyttää tulen ilman
piikiveä, terästä tai ruutia. He saivat selvän ilmansuunnista
kompassittakin -- tarkkaamalla kallioita, puita ja taivaanmerkkejä.
Kaiken tämän lisäksi oli heille opetettu kaikki mitä siihen aikaan
tunnettiin sen laajan erämaan maantieteestä, joka ulottui heidän
kodistaan Tyynen Valtameren itäisille rannikoille.
Eversti tiesi, että hän saattoi turvallisesti päästää heidät
ruohoaavikoille ja suostui tosiaankin retkeen pikemmin ylpeyttä kuin
levottomuutta tuntien. Mutta häneen vaikuttamassa oli kuitenkin vielä
kolmaskin syy -- ehkä voimakkain kaikista. Häntä elähdytti
luonnontutkijan ylpeys. Hän ajatteli kunniaa, jonka hän saisi osakseen
lähettämällä sellaisen harvinaisen lisän suureen eurooppalaiseen
museoon. Jos sinusta, nuori lukijani, joskus tulee luonnontutkija, niin
käsität, kuinka voimakas tämä tunne saattaa olla, ja meidän
luonnontutkijallamme se oli voimakas.
Ensiksi hän ehdotti, että Hugot seuraisi heitä. Tätä pojat eivät
kuitenkaan suostuneet edes harkitsemaan. He eivät voineet ajatellakaan
Hugotin mukaan ottamista, isä tarvitsisi Hugotia kotona, Hugotista ei
olisi heille mitään hyötyä. He tulisivat yhtä hyvin ja ehkä paremminkin
toimeen ilman häntä.
Totuus oli se, etteivät kunnianhimoiset nuoret metsästäjät halunneet
kenenkään riistävän osaa heidän yrityksensä tuottamasta maineesta -- ja
he tiesivät, että niin kävisi, jos Hugot tulisi mukaan. Eipä siksi, että
Hugot suinkaan olisi ollutkaan mikään mainio metsästäjä -- aivan
päinvastoin -- enempää kuin sotilaskaan, vaikka hän olikin ollut
ratsuväessä ja käytti sellaisia uljaita viiksiä. Tämän kaiken vanha
eversti tiesi varsin hyvin eikä siksi kovin pakottanutkaan Hugotia
mukaan.
Hugotin lahjakkuus ilmeni parhaiten toisessa toimintapiirissä,
nimittäin keittiössä. Täällä Hugot oli kotonaan, sillä hän osasi
paistaa maukkaan munakkaan, hauduttaa kananpojan tai valmistaa
sorsapaistin oliivien kanssa yhtä hyvin kuin monsieur Soyer itse. Mutta
metsästykseen Hugotilla -- vaikka hän monet vuodet oli seurannut vanhaa
isäntäänsä ja tämän poikia eräretkillä -- ei ollut minkäänlaista
kiinnostusta. Karhut ja pantterit herättivät hänessä valtavaa pelkoa ja
intiaanit... Huh, intiaanit!
Nyt, nuori lukijani, kun tulet ajatelleeksi näitä intiaaneja, kun
muistat, että ruohoaavikolla elää ja samoilee viisikymmentä sotaista
heimoa -- monet niistä vannoutuneita vihollisia valkoihoisille, joita
he tappavat, missä vain tapaavat, kuten tapetaan hullu koira tai
myrkyllinen hämähäkki, -- luulenpa, että ajatellessasi näitä seikkoja
varmaan ihmettelet tätä vanhaa korsikalaista isää, joka suostui
päästämään poikansa niin vaaralliselle seikkailulle. Eikö se näytäkin
luonnottomalta? Todellakin aivan uskomattomalta, kun muistamme, että
eversti rakasti hellästi kolmea poikaansa, ja kuitenkin luulisi, että
hän olisi tuskin voinut keksiä parempaa suunnitelmaa päästäkseen heistä
kuin lähettää heidät villien pariin.
Mihin hän sitten luotti ja minkä hän uskoi heitä turvaavan? Heidän
ikänsäkö? Ei. Hän tunsi intiaanit liian hyvin. Hän tiesi, että heidän
ikäänsä ei otettaisi huomioon, jos he joutuisivat jonkin valkoihoisille
vihamielisen heimon käsiin. On kyllä totta, että villit eivät ehkä
nylkisi heiltä päänahkaa, koska he olivat vain poikia, mutta veisivät
heidät varmasti vankeuteen, josta he eivät koskaan ehkä palaisi.
Vai edellyttikö heidän isänsä, ettei retki ulottuisi jonkin
ystävällisen heimon aluetta laajemmalle? Niin hän ei ajatellut. Jos
heidän suunnitelmansa olisi ollut tällainen, olisivat he luultavasti
saaneet palata tyhjin toimin. Sellaisella seudulla he olisivat tuskin
nähneet puhveleista jälkeäkään, sillä tiedetään hyvin, että
puhvelihärkiä tapaa runsaasti ainoastaan niissä preerian osissa, joita
nimitetään "sota-alueiksi" -- toisin sanoen sellaisilla tienoilla,
missä keskenään sotajalalla olevilla heimoilla on tapana metsästää.
Juuri tästä syystä nämä eläimet ovatkin täällä lukuisampia kuin
muualla, ovathan metsästäjät harvalukuisampia koska ovat vaarassa
joutua yhteentörmäykseen toistensa kanssa. Yksinomaan jollekulle
määrätylle heimolle kuuluvalta alueelta puhvelit surmataan pian tai ne
kaikkoavat pois metsästäjäin alituisesti ahdistelemina. Siksi onkin
tosiasia, jonka ruohoaavikkojen erämiehet hyvin tuntevat, että missä
puhveleita on runsaasti, siellä on myöskin runsaasti vaaraa tarjolla,
joskin vaara sinänsä ei aina siis takaa puhvelien löytymistä.
Intiaanien puolueettomilla eli "sota-alueilla" voi tänään tavata
ystävällisen heimon ja seuraavana päivänä tai jopa seuraavalla
hetkelläkin saattaa joutua vihamielisen villilauman käsiin ja menettää
päänahkansa tuossa tuokiossa.
Kolmen metsästäjäpoikamme isä tiesi kyllä kaiken tämän yhtä hyvin kuin
minä sen tiedän. Kuinka sitten voimme selittää hänen näennäisesti
luonnottoman käytöksensä hänen salliessaan heidän vaarantaa henkensä
sellaisessa yrityksessä? Se olisi todellakin ollut aivan
käsittämätöntä, ellei asiaan olisi liittynyt eräs salaisuus, jonka
selitän myöhemmin. Nyt voin mainita ainoastaan sen, että näiden kolmen
noustua ratsaille lähteäkseen matkaan eversti ontui ulos ja vetäen
taskustaan pienen, värjätyillä piikkisian piikeillä koristetun
nahkapussin ojensi sen Basilille lausuen:
-- Talleta tämä tarkoin, Basil... tiedät mihin se kelpaa. Älä päästä
sitä koskaan käsistäsi... henkenne voi riippua siitä. Jumala olkoon
kanssanne, reippaat poikani. Hyvästi!
Basil otti pussin, pujotti hihnan olkansa yli, työnsi pussin
metsästyspaitansa poveen, puristi isänsä kättä ja kannusti hevosensa
ripeään juoksuun. Lucien suuteli isää jäähyväisiksi, heilautti sirosti
kättään Hugotille ja seurasi perästä. Francis jäi hetkiseksi jälkeen
muista, ratsasti Hugotin luo, tarttui tämän valtaviin viiksiin ja
nykäisi niin, että entinen jääkäri irvisti. Sitten hän käänsi poninsa
nauraen äänekkäästi ja antoi sen nelistää veljien perään.
Eversti ja Hugot seisoivat hetken katsellen heitä. Kun urheat pojat
olivat ehtineet metsänreunaan, kaikki kolme hillitsivät ratsunsa,
kääntyivät satulassaan ja ottaen hatut päästänsä kajahduttivat
lähtöhuudon. Eversti ja Hugot hurrasivat vastaan. Melun tauottua
kuultiin Francisin huutavan:
-- Älä pelkää, isä! Me tuomme sinulle valkoisen puhvelin!