On ihana kevätaamu lähestyessämme heidän taloaan. Astumme nurmikolle
sivuportista. Meidän ei tarvitse mennä sisälle, sillä sisällä ei ole
ketään. Ilma on liian kaunis, mutta he kaikki ovat kuitenkin kotona --
nurmikolla rakennuksen edustalla ja kuistilla.
He ovat erilaisissa hommissa. Eversti itse ruokkii lemmikkejään. Hugot
auttaa häntä ja kantaa niiden muonaa sisältävää koria. Everstiä voisi
nimittää komeaksi mieheksi. Hänen tukkansa on valkoinen kuin valkaistu
palttina. Samoin hänen viiksensä. Partaa hänellä ei ole. Hänen leukansa
on sileäksi ajeltu, iho pronssinväriseksi ahavoitunut ja hiukan
punakka. Kasvojen ilme on lempeä, vaikka päättäväinen. Hän on paljon
laihempi kuin ennen leikkausta, sillä sellainen aiheuttaa usein
laihtumista. Puku on yksinkertainen: keltainen puuvillatakki,
raidallinen paita, väljät, heleän taivaansinisestä puuvillakankaasta
tehdyt housut. Hyvin leveälierinen panamahattu varjostaa hänen silmiään
auringolta, ja paidanrinnus on avoin, sillä päivä on lämmin. Hugot on
pukeutunut suunnilleen samoin, mutta hänen takkinsa ja housunsa ovat
karkeammasta kankaasta, ja hattu on palmunlehvistä.
Entä Basil, vanhin pojista. Hän puuhailee yrittäen sitoa joitakin
hihnoja metsästyssatulaan, joka on ruohikossa hänen vieressään. Basil
on täsmälleen seitsemäntoistavuotias. Hän on komea nuorukainen, vaikkei
häntä juuri saatakaan nimittää kauniiksi. Hänen kasvonsa ilmaisevat
rohkeutta, ja vartalonsa osoittaa voimaa. Tukka on suora ja sysimusta.
Hän muistuttaa enemmän italialaista kuin kumpikaan muista veljistä. Hän
on todella isänsä poika -- oikea korsikalainen. Basil on mainio
metsästäjä. Hän rakastaa eräretkillä käyntiä enemmän kuin mitään muuta,
rakastaa metsästystä sen itsensä vuoksi ja riemuitsee sen vaaroista.
Hän on sivuuttanut sen iän, jolloin lintujen pyydystäminen ja oravien
ampuminen kiehtoo. Hänen kunnianhimoansa ei tyydytä enää mikään vähempi
kuin pantterin, karhun tai amerikkalaisen puhvelin eli biisonin ajo.
Lucien, toinen järjestyksessä, on perin erilainen. Erilainen melkein
kaikessa! Lucien on hentorakenteinen, vaaleaihoinen ja vaaleatukkainen.
Hän tulee enemmän äitiinsä, joka oli vaaleaihoinen ja -hiuksinen, kuten
monet hänen kansastaan -- baskeista. Lucien rakastaa intohimoisesti
kirjoja ja opintoja. Nytkin hän tutkii jotakin kirjaa verannalla. Hän
harrastaa kaikkia luonnontieteitä, mutta kasvioppi ja geologia ovat
hänen lempiaineensa ja hän on melkoisesti edistynyt molemmissa. Hän
seuraa Basilia kaikilla eräretkillä, mutta kesken kiihkeintä ajoa
Lucien saattaa hypätä ratsultaan, jos harvinainen kasvi tai kukka tai
omituisesti muodostunut kallio sattuu hänen silmäänsä. Lucien puhuu
vain vähän -- ei puoltakaan siitä, mitä useimmat pojat, -- mutta vaikka
hän tavallisesti on vaiti, on hänellä harvinaisen terävä äly ja kun hän
antaa neuvojansa jossakin asiassa, ottavat toiset ne tavallisesti
kunnioittavasti vastaan. Sellainen on älyn ja kasvatuksen salainen
voima.
Sitten meillä on viimeisenä Francis, -- nopeaälyinen, kiharatukkainen
poikaviikari, loputtoman iloinen, aina hilpeä. Hänen makunsa ja
mielitekonsa vaihtelevat, hänen lahjansa ovat monipuoliset -- sanalla
sanoen hän on enemmän ranskalainen kuin kukaan muu heistä. Francis on
innokas linnustaja. Tällä hetkellä hän paikkaa verkkojaan ja hänen
kaksipiippuinen haulikkonsa, jonka hän vastikään on puhdistanut, on
asetettuna hänen viereensä. Francis on kaikkien suosikki, mutta tuottaa
paljon kiusaa Hugotille, jolle hän vähän väliä tekee kepposia.
Luonnontutkijan perheineen ollessa näissä puuhissa kuultiin kovaa
jyminää joelta. Se muistutti jonkin verran tykkien säännöllistä
jyminää, vaikka pamaukset kuulostivatkin pehmeämmiltä ja ontommilta.
-- Höyrylaiva! huudahti Francis, jonka korva kuuli äänet ensiksi.
-- Niin on, jupisi Basil, -- arvattavasti matkalla New Orleansista
Saint Louisiin.
-- Ei, sanoi Lucien, kohottaen tyynesti päänsä kirjastaan, -- se on
Ohion laivoja.
-- Mistä sen tiedät, Luce? kysyi Francis.
-- Höyrytorven törähdyksestä tietenkin. Tunnen mikä se on.
_Kauriinsilmä_... Cincinnatin postilaiva.
Samassa nähtiinkin valkoisen savupilven kohoavan puiden yli, ja sitten
iso laiva työntyi esille joen mutkasta halkaisten keulallaan ruskeata
vettä. Pian se pääsi nurmikon kohdalle, ja oli kuin olikin se miksi
Lucien oli sen arvannut, nimittäin postihöyry _Kauriinsilmä_. Tämä oli
voitto Lucienille, vaikka hän kantoi sen luonteenomaisella
vaatimattomuudella.
Laiva ei ollut kulkenut monta minuuttia, kun sen kovaääninen törähdys
kuultiin Point Coupéesta päin. Siitä he tiesivät, että se laski
laituriin.
-- Hugot! huusi eversti. -- Siellä voi olla jotakin meille. Menehän
katsomaan.
Hugot lähti asialle enempiä käskyjä odottamatta. Hän oli rivakka
kävelijä, tämä Hugot, ja tuossa tuokiossa hän jo palasi. Hän toi
tullessaan varsin paksun, komealta näyttävän kirjeen.
-- Prinssi Lucienilta! huudahti Francis, joka ei laiminlyönyt sanoa
ensimmäistä sanaa kaikkeen. -- Se on prinssiltä, isä, minä tunnen
sinetin.
-- Hiljaa, Francis, hiljaa! sanoi isä, ontui verannalle ja käski noutaa
silmälasinsa.
Kirje avattiin ja luettiin viipymättä.
-- Hugot! huudahti eversti lopetettuaan lukemisensa.
Hugot ei vastannut mitään, vaan asettui isäntänsä eteen, käsi
sotilaalliseen tapaan kohotettuna ohimolle.
-- Hugot, sinun on matkustettava Saint Louisiin.
-- _Bien, mon colonel!_ [Hyvä on eversti!]
-- Sinun on lähdettävä seuraavalla laivalla.
-- _Très-bien, mon colonel!_ [Selvä on eversti!]
-- Sinun on hankittava minulle valkoisen puhvelin talja.
-- Se ei tuota vaikeuksia, monsieur.
-- Pelkään, että se on vaikeampaa kuin luuletkaan.
-- Vaikka olisi rahaakin, monsieur?
-- Niin, rahallakin, Hugot. Kuulehan! Minä haluan nahan... ei vuotaa,
vaan täydellisen nahan päineen, koipineen, aivan ehjän, joka kelpaa
täytettäväksi.
-- Ahaa, _mon colonel_, se on jo eri juttu!
-- Niin, sinäpä sen sanot. Pelkään, että se on tosiaan vaikeata, puhui
eversti itsekseen mietteliäänä. -- Pelkään pahoin, ettemme saa
sellaista, mutta meidän on saatava, maksoi mitä maksoi... niin, maksoi
mitä maksoi!
-- Teen parhaani, eversti.
-- Käy joka turkisliikkeessä Saint Louisissa, kysele metsästäjiltä ja
ansoilla pyytäjiltä... tiedät kyllä, mistä heitä tapaat. Ellei sinua
onnista, pane ilmoitus sanomalehtiin... ilmoita sekä englannin- että
ranskankielellä. Mene herra Choteaun luo... mihin vain. Älä säästä
kuluja.
-- _Restez tranquille, mon colonel_ [Olkaa huoletta, eversti!], teen
kaiken sen.
-- Valmistaudu siis matkaan. Vielä tänä iltana lähtee ehkä joku laiva
jokea ylöspäin. Hiljaa! Kuulen juuri laivan äänen. Ehkä se on Saint
Louisin laivoja.
Kaikki seisoivat hetkisen hiljaa ja kuuntelivat. Toisen, virtaa
ylöspäin tulevan laivan ääni kuului selvästi.
-- Se on Saint Louisin laivoja, sanoi Lucien. _Lännen Kaunotar_.
Lucien, jolla tässä suhteessa oli perin herkät korvat, pystyi
höyrypillin äänestä tuntemaan melkein jokaisen Mississipillä kulkevan
aluksen. Puolessa tunnissa laiva tuli näkyviin, ja huomattiin, että
poika oli taaskin arvannut oikein. Laiva oli Saint Louisista ja _Lännen
Kaunotar_.
Hugotilla ei ollut suuria lähtövalmistuksia tehtävänään ja ennen kuin
laiva oli ehtinyt talon kohdalle, hän oli jo järjestänyt kaiken, saanut
muutamia lisämääräyksiä ja pullean rahakukkaron isännältään -- ja
riensi Point Coupéen ollakseen laiturilla alusta vastassa.